Marraspuuhia

Marraskuusta alkaa olla jo aika tukeva niskalenkki. Kuran ja pimeän marmatusta riittää mutta ne nyt vain syövät jaksamista. Plits pläts vaan.

Meidän kuulumiset ovat aika vähäiset. Pena alkoi ilmoitella että olisi aika psylliumille, ja sitähän sitten syötiin. Olen oppinut lukemaan sen oireita: kun suolistossa on jotain ylimääräistä, se käy levottomaksi kun harjaan sitä oikealta kyljeltä ja etujaloista. Se nostelee etujalkojaan kun harjaan niitä, ja "äärimmäinen" vinkki on heilauttaa häntää kun harja käy mahan alla. Ratsailta se tulee hiukan nihkeäksi liikkumaan eteenpäin laukassa. Pieniä merkkejä, mutta ne häviävät aina kuurin jälkeen. Nyt tällä kerralla oli lisänä myös satunnaiset löysät lannat jotka sotkivat vähän häntää. Todella epätyypillistä Penalle, sillä on yleensä aivan kiinteää lantaa. Nyt on taas häntä siisti ja kakkapallerot kunnollisia. Syötin kahdeksan päivän kuurin jauhemaista psylliumia (n. tuplat siitä grammamäärästä mitä purkin kylki ohjeistaa), se upposi hyvin löysän mash-vellin mukana.

Olen koittanut päästä ratsastamaan kahdesti viikossa. Paras pitää tavoitteet tarpeeksi matalalla, silloin niihin voi yltää! Lisäksi Pena on liikunut talutuksessa ja vapaana kentällä. Treenit ovat olleet maltillista perusratsastusta, hyvää eteen-alas -verryttelyä, temponmuutoksia ja hiukan avoja ja väistöjä. En juuri ole koonnut Penaa vaan koittanut ratsastaa sen matalla niskalla isoon, letkeään liikkeeseen. Tarha on niin märkä ettei se liiku siellä mihinkään, siksikin on tärkeää koittaa nyt vain pitää sen keho notkeana.

Kerran olen mennyt puomeja ja pientä ristikkoa, ja se oli taas yksi leipää ja sirkushuveja -ohjelmanumero. Pena kielsi armottomasti tuolle 40 cm korkealle ristikolle. Ensin jäätävä kiihdytys kohti estettä ja kun vähän otin ohjasta ja sanoin hoooo niin liinat täysin kiinni. Tulipa sitten tehtyä aika monta toistoa ennen kuin päästiin tuon hurjan esteen yli muussakin askellajissa kuin käynnissä... En jaksa ymmärtää, mikä siinä pikkuesteen ylittämisessä voi olla niin tunteita kuumentavaa ettei sitä voi suorittaa ilman tällaista sirkuspelleilyä. Itse olin tuon session jälkeen aivan hikimärkä ja pohkeitani kirveli estejalustimien jäljiltä viisi päivää myöhemminkin. Ratsastuskunto: uudelleen rakentumassa!

Koittakaahan jaksaa marraskuu loppuun, ehkä talvi vielä tulee!

Reissupenan mutinat

Intensiiviset kolme päivää valmentajakoulutusta taas takana. Rypistys oli tiukka minulle, sillä päivät venyivät komeasti yli kahdentoista tunnin, mutta erityisen tiukka se oli maalaisponi Penalle, joka reissasi mukanani "Suomen hevospääkaupungin" vilinään.

Penan edellinen vierailu kodin ulkopuolelle oli v. 2013-2014, kun minä olin raskaana ja Pena muutti silloisen valmentajani luo puoleksi vuodeksi. Sopeutuminen niihin olosuhteisiin kesti melko tovin, ja aika vahvasti tuli jo silloin tunne ettei Penan paikka ole ahtaassa hiekkatarhassa eikä "treeniolosuhteissa".

Useampi vuosi tässä tulikin lepäiltyä kotinurkissa ennen tätä kolmen päivän kokeilua. Loppupäätelmä sen kun vahvistui, vaikka kolme päivää nyt tietenkin on todella lyhyt aika edes yrittää sopeutua uuteen. Kilpailemattomuuteni syyksi sanon usein ettei hevoseni hermorakenne kestä ja ettei minulla ole minkäänlaista kilpailullista kunnianhimoa, ja se on aivan rehellinen vastaus. Todistin sen jälleen tällä reissulla itselleni ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi, että haluan jatkaa valitsemallani linjalla.

Sinällään kaikki meni aivan hyvin, tosin järjestäjälle pitkä miinus siitä että olin sopinut osallistumisestani hevosen kera sekä kurssisihteerin että vetovastuussa olevan opettajan kanssa, mutta silti minua ei ollut mahdutettu valmennusharjoitusaikatauluihin. Kävi siis niin, että pääsin vain yhdelle ohjatulle valmennukselle ensimmäisenä päivänä, toisena päivänä uhrasin päivällistauon ja ratsastin ominpäin, ja kolmantena ei aikataulu antanut myöden ratsastaa lainkaan. Osasyynä tosin myös oma migreenipää joka hidasti halua järjestää aikaa omatoimiseen treeniin. Penan kannalta suurin anti nyt oli ratsastaa lämpimissä, hyväpohjaisissa maneesiolosuhteissa joissa oli muutakin vilinää, mutta olisin minäkin kaivannut vähän boostausta omaan tekemiseeni.

Mutta ei meitä vain ole tehty tuollaiseen vilinään. Pena kaiken kaikkiaan pysyi hyvin nahoissaan, mutta minun on vaikea pitää kuuppaani kasassa kun yksi hyppää ominpäin, yhdellä on estevalmennus, yhdellä on tauotta rääkyvä ori ja yksi ratsastaa maiskuttaen koko ajan niin railakkaasti että se oma, juuri jonkunlaiseen balanssiin saatu ratsu räpsähtää taas seinille. Olen näköjään täällä omassa rauhassani kehittynyt hyvin häiriönsietokyvyttömäksi. Tosin puolustan itseäni: ohjaajaopintojeni aikana ratsastin ihan sujuvasti itsenäiset treenit monenlaisissa kohinoissa, mutta ne hevoset olivat tottuneita siihen. Penan paketti kestää huomattavasti pienemmän määrän häiriötä. Oma loppupäätelmäni oli, ettei sen minun käytössäni määrättömästi tarvitsekaan kestää. Näin, kuinka koville se sillä otti - tullaan ja mennään ja heitellään puomeja ja raahataan vesimattoa ja puetaan loimea ja se helevetin maiskuttaminen kun tullaan laukkaa takaviistosta... Pena pärjäsi oman rajallisen häiriönsietokapasiteettinsa kanssa ihan kympin arvoisesti: ei se missään nimessä ollut ratsastuksellisesti parhaimmillaan tai edes lähellä sitä, mutta se ei kuitenkaan kokonaan eristäytynyt minusta eikä räjähdellyt vaaraa aiheuttaen.

Mutta kyllä voi hevonen vetäytyä pieneksi kolmessa päivässä. Kotona niin elinvoimaa uhkuva hevoseni oli tuolla epävarma ja pikkuinen ja jotenkin kamalan alistunut. Se sentään pääsi joka päivä muutamaksi tunniksi ulos, mutta silti pitkiä olivat tunnit seistä betonibunkkerikarsinassa josta näköyhteys on tyhjään seinään edessä ja kontakti lajitoveriin on pieni reikä sivuseinässä. Ja se ei-niin-tunteellinen fakta: stressi näkyi heti ensimmäisenä päivänä mahassa. Heinä ei maistunut (paitsi jos minä olin karsinassa kaverina, mitä en luonnollisesti juuri ehtinyt tehdä) ja jo ensimmäisen päivän iltana maha oli takaa kipristynyt eikä etujalkojen, lapojen saati mahanalusen harjaaminen aiheuttanut hurraa-huutoja. Pena sivalsi hännällään läpi harjaamisen, vaikka se ei koskaan huiski, ei edes ratsastaessa. Kipuilmettä ja huoliryppyjä ei voinut olla huomaamatta.

Yhä varmempi olen, että tämä hevonen ei kuulu tuollaiseen elämään. Se ei kuulu valmennusleireille eikä klinikoille eikä kisamatkoille. Minä en halua "totuttaa" sitä sellaiseen elämään, jos nämä pienetkin "totuttamiset" tekevät sille kipua ja epämukavuutta.

Enkä minä voinut olla huomaamatta, miten moni karsinanaapuri käyttäytyi samalla tavalla. Heiniä syömättä, väkirehutkin kipoissa, takapuoli suunnattuna käytävälle. Tottuneimmat reissarit eivät huutaneet eivätkä kimpoilleet vaikka joku kulki käytävää, vaan jotenkin vielä murheellisemmin seisoivat alistuneen näköisinä, syömättöminä omissa kopeissaan. Suorittivat kyllä kun sen vuoro oli. Mutta minulle näky tallissa oli murheellinen.

Kun Pena tuli kotiin, se kiersi tarhan, nuuhki Sissen, meni heinälaarille ja alkoi syödä.

Heinä ponin tiellä pitää

Katsaus Penan ruokaympyrään.

Hevonen on korsirehunsyöjä. Meillä syödään aina ensisijaisesti heinää. Kaiken muun koitan pitää minimissä. En tahdo syöttää "huvikseni" väkirehuja jos hevonen ei niitä todellisuudessa tarvitse.

Heinä on esikuivattua säilöheinää, paitsi aivan kesän alussa ja lopussa kuivaa heinää (säilyvyyden vuoksi, iso säilöpaali ei säily pienellä hevosmäärällä hyvänä jos on lämmin keli). Kesällä laidunnetaan pääasiassa ympäri vuorokauden, mutta pahaa keliä, ötököitä ja hellettä suojaan tullaan talliin, ja silloin eväänä on kuiva heinä (se säilyvyys taas).

Minulla ei ole heinästä analyysia. Heinä on ostoheinää, emme viljele itse. Tiedän koulutukseni myötä analyysien epävarmuuden ja tuloksien sattumanvaraisuuden, joten perusterveille hevosille katson riittäväksi sen, että osaan valvoa heinän hygieenistä laatua ja katsoa silmilläni, kuinka hevoset voivat. Tämänvuotinen heinämme on todennäköisesti melko valkuaisköyhää - heinäntekopoudat tulivat myöhään, jolloin sokeri nousee ja valkuainen laskee, kun heinä pääsee vanhaksi. Sokeria en jaksa hysterisoida, koska edelleen minulla on syötettävänä hevosia joilla ei ole sokerien suhteen erityistarpeita. Kohtuullinen sokeri tekee heinästä maistuvaa, joten mielestäni sokerista on tehty vähän turhan iso peikko jota terveidenkin hevosten omistajat pelkäävät. Korostan ja alleviivaan, että puhun koko ajan perusterveistä hevosista, erikoistapaukset ovat aina erikoistapauksia.

Meidän tämänvuotista heinää voi pihan paksukainenkin syödä ihan mukavia määriä ilman että ihra kertyy niskaan tai maha ottaa ovenpieliin - tällainen heinä on mielestäni kevyttä harrasteratsuhommaa tekevälle hevoselle aivan riittävää. Lypsylehmäheinän korkeat valkuaispitoisuudet eivät ole hyvän hevosheinän merkki, ja ruokinnassa ylipäätään on helpompaa korjata liian vähäistä valkuaisensaantia kuin liian runsasta. Hevosen kun kuuluu saada syödä korsirehua. Laiduntava hevonen käyttää peräti 16 tuntia vuorokaudestaan syöden. Kovin niukankokoisilla, mutta supervahvoilla annoksilla jäädään aivan liian kauas siitä mikä olisi lajityypillistä ja terveellistä hevoselle.

Penan kohdalla heinäruokinta on hiukan haasteellista siitä syystä, että laumassa on hyvin ahne ja ruokadominantti Emmi, joka ei tykkää Penasta noin muutenkaan ja vielä vähemmän ruoka-aikaan. Tarkoitus olisi, että hevoset tarhailevat aamusta iltaan ja söisivät siten kolme tai neljä heinäateriaa ulkona laumassa ja vain iltaheinät sisällä omissa karsinoissaan. Tarhaan en voi mättää määrättömästi heinää, koska suurin osa siitä päätyy Emmin kitusiin. Lauman pohjimmaista Penaa on ruokittava yöksi reilulla heinällä, mutta koska Pena on aivan järjetön sotkija karsinassaan, ei sinnekään huvita paljon ylimääräistä laittaa tallottavaksi. Penan hammaskalusto on sellainen että ruoka olisi syytä tarjota maasta -> oikea syömisasento mahdollistaa oikean purennan ja säästää pitkässä juoksussa hampaita. Tämän vuoksi en verkota karsinaheinää vaikka se sotkuun auttaisikin. Ulkona meillä on heinälaatikoissa verkonkiinnitysmahdollisuus, mutta olen aika laiska verkontäyttäjä - jos on mahdollista, jaan mieluummin heinää kerran-pari useammin päivän aikana kuin tappelen verkkojen täytön kanssa. Pääsääntöisesti heinää tarjoillaan neljästi päivässä, toisinaan useamminkin. Jos aikataulusyistä joutuu ruokkimaan vain 3 krt/vrk, laitan päiväheinät aina verkkoon.

Minulla on "näppivaaka", eli tunnen hevoseni, niiden ruokailutavat ja seuraan niiden vointia jatkuvasti omassa pihassa, joten heinän määrää en mittaa kiloissa vaan silmällä ja kädellä. Arvioisin, että Pena syö n. 14-15 kg esikuivattua säilöheinää/vrk. Kuiva-ainekiloina tämä tekee ehkäpä jotain 11-12 kg.

Nyt on kuitenkin ollut sellainen kausi, että lisäevästä on tarvittu. Olen kaivannut Penaan vähän energiaa ja lihasta, siispä väkirehupuolelle on lisätty öljyä ja valkuaista.

Penan illan väkirehusatsi koostuu seuraavasti:
(aamuisin ei syödä väkirehuja lainkaan)

• puolisen litraa St. Hippolytin Pre Alpin viherrehupellettiä (kuivamitta tuo 0,5 l, turpoaa reilusti)
• pari dl St. Hippolytin mashia
• pari litraa St. Hippolytin lusern-haketta
• St. Hippolytin kivennäinen
• puoli desiä rypsiöljyä
• BE-vitamiinia

Pointtina näissä valinnoissa on ruokkia mahdollisimman mahaystävällisesti - sinimailainen on hyvä valkuaisen lähde, joten sitä menee sekä kortena että pellettinä. Jälkimmäisenä lähinnä siksi, että tulisi syötettyä nurkissa pyörinyt säkki pois. Mash on vähän sellainen täyterehu, sen alkuperäinen funktio oli saada kivennäiset alas ennen kuin ruokintaan tuli nuo lusernit, enkä ole sittemmin osannut jättää sitä poiskaan. Rehumerkin valintaan vaikuttaa hyvien käyttökokemusten lisäksi erinomainen diili maahantuojan kanssa. Öljy taas on mahaystävällinen energiarehu, joskin vaatii useita viikkoja ennen kuin hevosen elimistö oppii kunnolla hyödyntämään rasvaa.  Hevosten rasvaruokinnasta on kirjoitettu hyvin esim. täällä. Öljyn vuoksi menee E-vitamiinilisä, ja sen kyljessä vesiliukoinen B josta ei ole haittaakaan.

Tosin tällä hetkellä olen hieman huolissani siitä, miksi Penaan pitää työntää "noin paljon" väkirehua, kun ennen se on pysynyt hieman pulleana käytännössä ilman mitään extraa. Syyskaudella on kyllä tehty lisää lihasta, mutta en osaa siltikään ajatella meidän treenejä niin rankkoina että niiden vuoksi vaadittaisiin hirveästi lisää sapuskaa. Voi olla että heinä on vieläkin köyhempää kuin mitä ajattelen sen olevan, tai sitten suolistossa on jotain joka estää ravinnon normaalin imeytymisen. Vanha tuttumme hiekka on tietenkin listalla ykkösepäilynä. Pena on myös kakkinut hiukan epänormaalisti, usein ja vähän kerrallaan, käytävällekin toisinaan kahdesti ennen ratsastusta ja kerran jälkeen. Muutaman kerran on myös etujalka käynyt levottomaksi kun olen harjannut mahan alta. Nyt kun (kopkop) maa näyttäisi menneen hetkeksi jäähän, syötän kuurin psylliumia ja katson, tuleeko muutosta.


TILANNEPÄIVITYS
Ylläoleva teksti ruokinnasta on kirjoitettu n. kuukausi sitten. Pena söi viikon verran psylliumia ja nyt tuntuu siltä että eväs tarttuu taas kylkiin kiinni ja kakkimiskäytös on normalisoitunut. Etujalka tosin vispaa satunnaisesti vieläkin, mutta myös silloin kolme vuotta sitten jolloin hiekan kanssa käytiin edellistä kamppailua, jatkui jalalla reagointi pitkään sen jälkeen kun suolisto oli jo kuvattu puhtaaksi. Toinen olennainen muutos on ollut loimituksessa: palelun jälkeen aloin loimittaa Penaa vieläkin huolellisemmin, ja kylminä öinä kevyesti myös talliin siitä huolimatta, että meillä on tallissa pahoillakin pakkasilla n. 5 astetta lämmintä. Ehkä nyt syöty energia on mennyt laardin lihaksen tekemiseen eikä lämpimänä pysyttelyyn?

Nyt ankaran pakkasjakson aikaan väkirehut on korvattu vellillä joka koostuu viherrehusta, mashista ja merisuolasta. Teen kolmelle hevoselle vellipohjan reilusta puolesta litrasta viherrehua ja samansuuruisesta määrästä mashia, turvotan nämä pariin-kolmeen vesilitraan, lisään ruokalusikallisen suolaa jokaisen hevosen ämpäriin, jaan vellipohjan tasan kaikille (n. litra turvonnutta kamaa) ja lasken ämpärit täyteen haaleaa vettä. Lopputuloksena on liemi jota tyypit odottavat iltaisin turvat rullalla. Vellin tarkoitus on yksinkertaisesti pitää huoli siitä, että nestettä menee tarpeeksi. Lisäksi juotan Penan haalealla melassivedellä aina liikutuksen jälkeen. Ja tarhassa on aina vettä tarjolla.

Tötterökorvan kanssa metsässä

Kovasta tuulesta huolimatta lähdettiin eilen Penan kanssa sovitulle maastoretkelle meidän luottovetohevoskaverin perään. Puin Penalle korvahupun, kun ajattelin että se vaimentaisi vähän tuulen suhinaa, mutta en tiedä oliko siitä mitään hyötyä, tai oliko vaimennukselle oikeastaan tarvettakaan.

Pena oli niin kiltti! Siitä on tullut ihan todella kiltti ja fiksu, en oikein itsekään ymmärrä, miten se osaa käyttäytyä ihan niin kuin normaalit hevoset. Siellä se puksuttaa kaverin hännässä menemään, joskus vähän säpsii jotakin ja pyrähtää pari askelta ravia, mutta eilenkään ei ollut yhtään sellainen olo että istuisi dynamiittipötkön päällä. En voi ehkä tarpeeksi korostaa, miten iloinen tästä olen.

Käytiin tylsännäköinen kolmen vartin metsäkävely, ja siis palattiin kotiin omia jälkiämme pitkin. Metsässä kova tuuli ei haitannut, kuuli mitä kaveri sanoi ja hevoset olivat rauhallisia. Poluilla kävely tekee hyvää Penalle, sen on pakko vähän keskittyä jalkoihinsa, ja on tuolla metsässä pientä nousuakin yhdessä kohtaa, jolloin saa vähän treeniä takapuolen lihaksiin.

Lenkiltä paluun jälkeen kuvasin kännykällä Penan naurettavan tötterökorvalookin:

Tulen vähän lähemmäs

Tuo huppu ei pue sitä ollenkaan, se on aivan liian iso Penan minikorviin ja värikin on ihan totaalisen väärä. Onneksi täällä landella kukaan ei arvostele.

Kiitos kaikille edelliseen maha-aiheiseen kirjoitukseen kommentoineille! Harmillista sinällään, että eniten kommentteja kirvoittaa terveyshuolet, ja että vähän jokaisella tuntuu olevan niistä kokemusta. Yritän keksiä jonkun järkevän ajankäyttöratkaisun Penan tonkimisvimmaa taittamaan - luultavasti se tulee olemaan jonkinlaiset slow feeding -verkot tarhaan, mutta kuten edellisen tekstin kommenteissa avasin, verkkojen käyttö viiden hevosen laumassa ei ole kovin yksioikoista eikä niin halpaakaan puuhaa. Laumassa on monta eritarpeista hevosta, ja ahneimmat ja röyhkeimmät ovat yleensä myös niitä joiden ei enää tarvitsisi yhtään syödä ylimääräistä puuhaheinää. Kunpa olisi pohjaton kukkaro, rahallahan nämäkin ongelmat olisi jokseenkin harmittomasti ratkaistavissa.

Meille on muuten nyt varattu klinikka-aika Viikkiin. Taidan otattaa samalla hiekkakuvan niin tiedän, mikä hoppu psylliumin aloituksella on. Ja kintereitä me nyt lähdetään sinne näyttämään, katsotaan mitä eläinlääkäri sitten haluaa tutkia kun kerron oireet.

Maha ja maha

Syksy ja taas mennään mahavaivaa. Ei vielä mitenkään kovin akuuttia, mutta sen verran kuitenkin, että huomaan. Ja stressaan. Penalla on semmoinen pömpöttävä, pöhöttävän turvonneen oloinen maha, jota ei oikein saisi harjata. Satulanlaitto aiheuttaa irvistyksen, vyönlaitto samoin. Ei taaskaan vyön kiristäminen, laittaminen vain. Nyt uutena koktailiin on tullut lievä löysyys lannassa. Häntä on siisti ja kankut samoin, mutta karsinan takaseinässä on ollut märkää rantua ja takajalkojen valkoisissa sukissa joskus lantaroiske. Karsinan lantakasat ei ole ripulilöysiä, mutta löysempiä kuitenkin kuin Penan normaalipipanat. Ei tyypillistä.

Kai se on se hiekka taas, mutta mikä ihme tuota hevosta vaivaa näin syksyisin, kun sen on pakko alkaa se tauoton tonkiminen? Kesä menee hienosti kun laitumella on ruokaa koko ajan. Sitten kun ruokailu rajoittuu, alkaa maan möyhiminen. Eikä kyse ole siitä, että meillä nähtäisiin nälkää tai ruokkisin niukasti, päinvastoin. Heinättömät ulkonaolotunnit on vähäiset, heinää jaetaan runsaasti. Heinä on laatikoissa, suurimmaksi osaksi, osan levittelen pikkutukkosina ympäri tarhaa jos pohja on kuiva, jotta olisi kulkemista ja jotta syömiseen menisi enemmän aikaa. On seuraa ja pitäisi olla tekemistäkin, mutta Pena se vaan kaivelee. Se syö heinät ja jatkaa siitä tonkimaan, se kaivelee puiden juurilla, syö jokaisen puusta putoavan lehden. Se nakertaa heinälaatikon reunaa, puunrunkoa, katoksen seinää. Aina kun sen suuntaan vilkaisee, sen suu käy. Se nyppii jotain, ei siis kaiva mitään kuoppaa ja rouskuta sieltä maata, vaan se vain... nyhtää. Nyhtää ja lajittelee. Ja siinä puuhassaan tulee syöneeksi maata.

Täysin vapaata heinää en tälle hevoselle voi laittaa. Se ei yksinkertaisesti lopeta syömistä ikinä. Kokeiltu on. Jos tuonkokoinen poni vetää 100 kg heinää kolmessa päivässä niin jossain on vika. Tämän se teki verkosta huolimatta, ilman verkkoa en uskalla edes laskea, mitä menekki oli. Syöntimäärä ei tasaantunut syys-talvi-kevätkauden aikana. Pena teki paaliin pesän, se kävi vain juomassa muualla. Se nukkui ja söi ja paskoi pää paalissa. Lopputulos oli valtava heinäpömppö hammastikkujalkojen varassa. No, ehkä ei ollut hiekkaakaan kun Pena ei kaikelta heinänsyönniltään joutanut mihinkään muualle.

Miksi se syö jotain koko ajan?
Tiedän kyllä, että luonnonmukainen hevonen käyttää vuorokaudesta 16 tuntia syömiseen. Mutta ei normaali kesyhevonen jatka syömistä enää kun ruoka on jo loppunut!

Minä en millään haluaisi laittaa Penalle kuonokoppaa, mutta alkaa tuntua ettei ole vaihtoehtoja. Jos syksyt ja talvet ovat edellisvuosien kaltaisia, ei pakkaskelejä tule vielä aikoihin. Voin syöttää psylliumia ämpärillisen, saada pöhötyksen ja pömpötyksen pois, ja sitten menee viikko ja Pena oireilee taas. Viime vuonna Marin luona Pena oli puhtaasti hiekkatarhassa, eikä se tonkinut eikä oireillut hiekkaa. Tämä maapohjainen oma tarha ei vain toimi. Mutta minun etiikkaani vastaan sotii laittaa se pieneen tarhaan jossa sillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin seistä paikallaan. Mitä ihmettä minä sen kanssa teen?

Mitä tavoittelin, mitä sain

Viime vuodenvaihteessa listasin tavoitteitani vuodelle 2013, ne löytyy täältä.

Täytyy sanoa että ei se ny ihan menny niin kuin suunnittelin.

Halusin saada maastossa liikkumisen osaksi arkea. Halusin ratsastaa säännöllisesti valvovan silmän alla. Halusin reissuttaa Penaa ja hankkia sille itseluottamusta vieraissakin paikoissa. Halusin erinäisiä ratsastuksellisia asioita: laukkaa paremmaksi, keskiaskellajit esiin, lisää kouluratsastustemppuja, hiukan hyppyjä. Halusin ratsastaa tavoitteellisesti ja nousujohteisesti ja nähdä, miten pitkälle päästään kun sitkeästi tehdään töitä.

Alkuvuosi 2013 menikin hyvin ja aika lailla suunnitelmien mukaan. Jossain käytiinkin kevätpuolella, leirillä ja kisoissa ja näyttelyssä. Maastoon päästiin pari kertaa seurassa, mutta keskenämme saatiin jo ihan kivasti onnistumisia omalla radalla. Ei sitä nyt vielä varmaksi voinut sanoa, mutta uskallettiin kuitenkin. Ratsastin säännöllisesti opetuksessa ja siitä oli hyötyä, Pena väläytteli asioita joita en osannut siitä odottaa.

Mutta sitten kesän alussa alkoivat taas satulamurheet, ja kuuden viikon satulanodotus muuttui kolmen kuukauden satulanodotukseksi. Ja siinä välissä minä tulin raskaaksi. Enkä uskaltanut enkä halunnut enkä pahoinvoinnilta oikeastaan olisi edes pystynyt ratsastamaan reaktiivista ja nopeaa Penaa ilman kunnollisia varusteita. Joten Pena vietti lepokesän. Ja sitten kun satula vihdoin tuli, minä en enää mahtunut ratsastushousuihini ja alkoi olla selvää, että tavoitteellinen ratsastaminen oli osaltani hetkeksi siinä. Ja Penan lepokesä vaihtui leposyksyksi. Maastakäsin koitin pitää sitä liikkeessä ja Mari kävi ratsastamassa sitä tässä meillä kerran viikossa, ja yllättävän hyvänä Pena pysyikin.

Itse asiassa tavoitteista kyllä toteutui laukan laadun parantaminen, tosin en tiedä, kuinka suuri osuus oli sillä, että Penan suolistovaivat saatiin vihdoin jonkinlaiseen hallintaan ja sillä, että satula ei enää kinnannut säästä eikä karannut lavoille. Myös käynnin laadussa on tapahtunut muutoksia parempaan ihan tässä loppuvuodesta.

Sitten marraskuussa 2013 Pena muutti Marin luo.
Ja minä kun ajattelin sitä ostaessani, että se ei lähde minulta ikinä mihinkään.

Minun on sitä ihan muodoton ikävä välillä, vaikka nytkin on vain kaksi päivää siitä kun kävin sitä katsomassa. Pena on kokonaisvaltainen otus, se on parhaimmillaan yhden ihmisen kanssa kun sitä voi seurata kaikkina vuorokaudenaikoina ja puuhata sen kanssa paljon muutakin kuin vain ryppyotsaista ratsastamista. Minun on ikävä sen vekkulia ja rasittavaa persoonaa.

Mutta hyvinhän se siellä näyttää pärjäävän, tosin kerää virtaa ihan törkeät määrät kun tarhaa yksin pienessä tarhassa. Se oli saanut Marin jo kerran tippumaan kun oli virtaisana kekkuloinut ja tehnyt bravuurinsa, köyryloikkapukki - pystyyn - 180°:n käännös takajalan varassa - poistu. Ei onneksi ollut käynyt vahinkoa, mutta harmittaahan se kun noin käy. Pena on äkkinäinen ja liukas kuin saippua niin halutessaan. Toisaalta, sitten kun se on saanut pahimman energiapiikin purettua (esim. liinassa ennen ratsastusta), se näyttää tekevän töitä tosi hyvällä moottorilla. Olin yllättynyt myös siitä, miten hyvässä lihaskunnossa se on, vaikka on viimeiset puoli vuotta ollut todella vähäisellä käytöllä. Penasta näkyi hienosti vatsalihasten linja kun se työskenteli Marin alla. Toki osuutta on varmaan siinäkin, että taas on syöty pöntöllinen psylliumia ja epäilemättä ihan tarpeeseen. Sellainen hiekasta kielivä pömpötys on hävinnyt.

Mitä sitten odotan vuodelta 2014?

Ihan ensisijaisesti sitä, että Pena muuttaa taas takaisin kotiin.
Ja heti toiseksi sitä, että pääsisin keväällä taas ratsastamaan.

Oikeastaan hevosrintamalla kaikki muu on avointa. Vauvan syntymä muuttaa arkeani tavalla jota en vielä osaa aavistaakaan, joten mitään tarkkoja suunnitelmia on mahdotonta tehdä. Laskettuun aikaan on viitisen viikkoa, se tuntuu hurjalta ja pelottavalta. Ja ihanalta myös.

Oikein mukavaa alkanutta vuotta blogin lukijoille!

Laukanvaihdon alkeet

Sellaisia juttuja mun ponini treenailee!

En ole vieläkään sinut sen kanssa, että istun kasvavan mahakumpuni kanssa kentänlaidalla katselemassa, kuinka hienolta ponini näyttää valmentajani alla. Tällä viikolla Penan & Marin treenit olivat tiistaina, ja Pena liikkui tosi kivasti. Se on hieman vetelä ja alkumotivointi vie aikansa, mutta tämä johtuu ihan tekemisen puutteesta ja vähäiseksi jääneestä liikunnasta. Sitten kun päästään hiukan ottamaan laukkaa, poni virkistyy silmissä, alkaa nostella jalkojaan ja esiintyä edukseen.

Laukka onkin ollut tapetilla nyt viime kertoina, ja tiistaina Pena oli siinä tosi hyvä. Se pysyi kauniisti matalana ja oli silti säädeltävissä - niinpä nämä kaksi harjoittelivat volttikahdeksikolla laukanvaihtoja. Vielä tietenkin käyntisiirtymisen kautta, mutta ihan tosi vähillä toistoilla viimeinen "vaihto" oli jo kovin lähellä ihan oikeaa vaihtoa, käytännössä se näytti vain lyhennetyltä laukalta josta tulee puolen askeleen hidastus tai ajatus käynnistä, ja siitä taas uusi laukka. Penalle on niin helppo opettaa temppuja, kun se tykkää kehumisesta ja tietää varsin hyvin, milloin se on ollut oikeasti ratsastajansa mielestä tosi hyvä poika.

Sain kehotuksen pitää silmällä mahdollisia valmennuksia, joihin Mari ja Pena voisivat lähteä. Menen sitten mukaan ponimammaksi ja hoitajaksi! Mietin myös uudestaan ajankohtaa, jolloin Pena muuttaa Marin talliin - turha minun on sitä seisottaa kotona vuodenvaihteeseen, kun en ole itse enää muutamaan viikkoon ollut minkään hevosen selässä (raskausviikkoja kasassa 22), enkä loputtomasti keksi tekemistä maastakäsinkään. Pena tarvitsee ja ansaitsee liikuntaa, ja Mari olisi motivoitunut kerryttämään sille kokemusta talven mittaan seurakisoissa ja valmennuksissa ja muissa kinkereissä, ja sitähän Pena juuri kaipaa.

Maastakäsin olen kuitenkin itse koittanut pitää Penan mielen ja kropan virkeänä. Ollaan opeteltu temppuja, kuten peruuttaminen "rinnakkain" samaan tahtiin, minä siis Penan vierellä lavan kohdalla, ajatuksena että ponin jalat liikkuvat samaan suuntaan ja samaan tahtiin kuin minunkin jalkani. Toinen temppulistalla ollut asia on ollut sidepass (?), eli westernistä apinoitu tosi jyrkkä sivuttaisliike. Me tosin on tehty tätä maastakäsin eikä pohkeenväistönä ratsailta, ja käytetty apuna maapuomia, jonka päästä päähän Penan pitäisi liikkua siten että puomi pysyy koko ajan sen mahan alla etu- ja takajalkojen välissä. Tämä vaatikin yllättävän paljon ajatustyötä niin minulta kuin poniltakin, koska Pena on herkkä kaikenlaiselle paineelle maasta, ja mielellään reagoi liikaa joko eteen tai taakse. Minun piti olla tarkka oman kehoni kanssa, jotta en painostanut etu- tai takaosaa liian voimakkaasti.

Ikäväkseni pitkät ajat seisaallaan tai kävellen alkavat kiristää mahaani, joten mitään taluttelulenkkejä en ole pystynyt Penan kanssa tekemään. Sen kanssa tarvitsisi kuitenkin kyetä olemaan skarppina eikä ole turvallista lyllertää maha kireänä sen perässä missään. Liikunnat on siis rajattu aika lailla kentälle, mutta olen yrittänyt siellä olla monipuolinen ja kekseliäs, ja työstää ponia paljon myös irti. Yhtenä päivänä irtojuoksemisen päätteeksi kokeilin huvikseni, osaisinko juoksuttaa Penaa ympyrällä "liinassa" ilman liinaa tai muitakaan apuvälineitä. Ja vau! Siellähän se pysyi, haluamallani etäisyydellä, kuunteli äänikäskyjä, nosti laukat, siirtyi raviin, muunteli tempoaan... Eihän ne seikat tietenkään liinassakaan aiheudu siitä liinasta, mutta minusta oli silti mahtava tunne, että 60 m pitkällä kentällä pystyin säätelemään irtiolevaa hevosta haluamani kokoiselle ympyrälle ympärilleni ilman mitään varustetta tai fyysistä rajoitinta.

Penan mahaan kuuluu toivottavasti kohtalaisen hyvää - syötin sille 5 päivää magnesiumsulfaattia + psylliumia ja nyt jatketaan pelkällä psylliumilla vielä toivottavasti joitain päiviä, niin että kokonaisuudessaan psylliumia olisi mennyt ainakin 2 viikon ajan. Tosin nyt se alkaa taas vähän tökkiä ja kippoon jää sattumia turhan usein. Pena vaikuttaa nyt virkeämmältä kuin silloin kun kuurin aloitin, mutta oli vielä tiistaina satuloidessa aika hapan. Toisen satsin psylliumia se saa sitten kun maa on kunnolla jäässä ja lumessa. Laitoin Penan tarhaporukalle kokeeksi tarjolle olkeakin, jos ne haluaisivat vaikka mussuttaa sitä aikansa kuluksi, mutta juurien kaivaminen tuntuu kuitenkin olevan paljon hauskempaa ajanvietettä...

Se on täällä taas

Vanha tuttumme hiekka. Niin ainakin luulisin. Toivoin, että pystyisin lykkäämään psylliumkuurin aloittamista vielä hieman lähemmäs mahdollista pakkaskauden alkamista, mutta toiveeni taitaa olla turha.

Pena oirehtii taas mahaansa tutuilla tavoilla - ensin alkoi etujalkojen nostelu ja lepuuttelu kavion kärjellä, kun harjaan etusia ja lapoja. Silloin sanoin ääneen, että nyt se tekee vasta tätä enkä ole ihan varma, onko sillä vaan sähläpäiviä vai onko tämä oire. Sanoin, että vielä ainakaan se ei reagoi satulointiin ja vyönlaittoon. Kului ehkä päivä taikka kaksi niin sain irvistyksen kun laitoin satulavyön. Taas nimenomaan vain satulavyön laittamisesta ihoa vasten. Samoin irvistys tulee kun laittaa kättä satulan ja lavan väliseen osioon. Sieltä on kopeloitu koko kesä ilman mutinoita, kun on sovitettu jokanäköistä satulaa ja aseteltu niitä oikealle paikalle, tämä ei liity nyt satulaan. Tämä liittyy taas sinne mahaan ja suolistoon. Siellä on taas jotain sinne kuulumatonta.

Pena on nyt ollut tarhassa kaksi viikkoa ja siinä ajassa se on tonkinut koko ison tarhan ympäri, kaivanut kuoppia ja syönyt juuria ja pudonneita lehtiä ja kaikkea mahdollista. Tuntuu että pääni räjähtää kun mietin syitä sen tonkimisvimmalle, enkä vain keksi mitään. Koen kammottavaa jäytävää syyllisyyttä siitä, että hevoseni haluaa jatkuvasti mussuttaa maasta jotain. Ja mussutus siis alkaa heti, kun heinä loppuu. Nälkäänsä se ei voi tonkia, työnnän siihen niin valtavat määrät heinää ettei sen vain voi olla nälkä. Sillä on kaverit ja puunoksia ja aktiviteettia, mutta silti sille mielekkäintä on kaivella maasta jotain juurenpätkiä.

Keikautin Penan ruokinnankin uuteen uskoon hetki sitten. Jätin siltä pois teolliset rehut ja siirryin yksinkertaiseen, suolistoystävälliseen malliin. Nyt Pena syö melassileikettä, sinimailashaketta, Progutia, kivennäistä ja kalkkia. Ajattelin, että jos kuitenkin suoliston bakteeritasapainossa on jokin niin pielessä että se laukaisee tuon tonkimisen. En tiedä. Ehkä se sitten vain on niin ahne.

Ja jotta ilo ei päättyisi tähän, olen jo ehtinyt tälle syksylle hoitaa yhden tukosähkyisen hevosen, joka on myös rutiinisti saanut syksyisin psylliumit edellisessä kodissaan ja nyt sitten vetikin psylliumin aloituksesta itsensä ähkyyn. Hevonen keräsi kaasua tukoksen taakse niin että paisui silmissä aivan muodottomaksi ja oli tietenkin tuskaisen kipeä. Sunnuntaipäivystykset ja letkutukset ja 12 tunnin talutuskävelypäivä saivat minut miettimään, että ehkä katson vielä pari päivää jotta tämän yksilön suolisto alkaa taas toimia normaalisti ennen kuin aloitan Penalle psylliumin. Kahta ähkyistä en pysty samaan aikaan hoitamaan ja valvomaan, siihen ei yhden ihmisen resurssit riitä.

En syö!

Psyllium kelpasi vajaat kaksi viikkoa, nyt on tullut stoppi. Iltavelli hyytyy yön aikana kuppiin niin että sen saa laattana nostaa sieltä aamulla pois (se on ihan uskomatonta tavaraa, varmaan samanlaista tulisi jos hyydyttäisi sadalla liivatelehdellä viherpellettimössöä leikattavaan muotoon). Kolme viikkoa pitäisi syödä mutta ei toivoakaan että sinne asti päästäisiin.

Toinen "en syö" alkaa nimittäin olla heinä. Ihan oma tuttu turvallinen esikuivattu säilöheinä. Pena laumoineen on ollut nyt kolmena-neljänä viime päivänä joitain tunteja laitumella totuttautumassa vihreään, ja tuollahan ne pirulaiset seisovat jonossa portilla nytkin, että taas tarttis päästä. Aamuheiniä on vähän levitelty sinne tänne, mutta kukaan kolmikosta ei syö kunnolla. Vanha Immu on ollut tällainen jo vuosia, ei se viitsi heinää syödä keväisin kun se varsin hyvin tietää että tarjolla on parempaakin, ihanaa vihreää ja tuoretta. Ilmeisesti se on nyt opettanut kärkkymisen jalon taidon nuoremmilleenkin. Laidunruoho on parasta eikä sen kanssa kilpaile mikään.

Huomenna onni ja autuus sitten koittaa, nimittäin laidunkausi alkaa meidän tilalla. Penan lauma hieman muuttuu, yksi tulee lisää ja yksi lähtee pois hiukan myöhemmin. Katsotaan kuinka pojat asettuvat. Penan kanssa ei ole ongelmia, vanha hapannaama Immu sen sijaan saattaa olla sitä mieltä ettei hänen ja Penan symbioosiin parane kenenkään vieraan yrittää.

Tarkoitukseni on laiduntaa Penaa pääasiassa ympäri vuorokauden koko kauden läpi, mutta todennäköistä on että joitain huilipäiviä tai -öitä tulee kuitenkin vietettyä myös tallissa. Olen sitä mieltä, että vapaa laidunnus on parasta mitä hevoselle voi tarjota, kuitenkin sen oman jaksamisen rajoissa. Osa hevosista ei lepää laitumella kunnolla ja ne tulevat mielellään talliin ihan vain nukkumaankin. Sen sijaan olen tarkkaillut, että sade tai "huono ilma" ei niinkään tunnu olevan ongelma kesäaikaan. Laidunkatoksia ei käytetä sateensuojana vaan varjona ja turvana ötököiltä. Koen myös, että varmin tapa saada laitumella lihoava, itsensä äärimittoihin ahmiva hevonen on rajoittaa sen laidunnusta rankasti. Toki minunkin hevoseni laitumella lihoavat, mutta järjetön massakausi on mielestäni melko lyhyt, kunhan laitumella olosta tulee arkea. Suuret laitumet ja liikkuva lauma ovat tietenkin hyvinvoinnin perusteita myös, siellä hevonen elää niin kuin hevosen kuuluukin - liikkuu ja syö hiljaksiin sen 16 h vuorokaudesta, ja lopun ajan lepää ja seurustelee laumansa kanssa.

Viime kesältä

Liikkuminen meillä jatkuu toivottavasti ahkerasti, koitetaan silläkin sitten pitää vyötärönympärystä kurissa. Oma satula luistaa ikävästi lavoille, eilen taas manasin sitä kun kävin iltaratsastelulla radalla. Penalla riitti virtaa ja se oli ällistyttävän rohkea ja omatoiminen ohittaessaan paikkaa vaihtanutta laidunkatosta! Katos on vanhassa paikassaan ollut ihan hirveä järkytys joka kierroksella. Nyt kun purin katoksen ja rakensin sen hiukan isompana uudelleen laitumen vastakkaiselle syrjälle, se ei ollutkaan niin pelottava kuin mihin olin varautunut. Mainiota.

Yhdet kisat olisi kiikarissa kesäkuun alussa, mutta riippuu aika paljon satulatilanteesta, voidaanko osallistua.

Hyps ja ei kai vaan

Ihan ensiksi, suokaa anteeksi silmiäkirvelevän kömpelö banneriyritys! Olen todella, todella vihreä missään kuvankäsittelyyn liittyvässä, ja eilen innostuin kokeilemaan Gimp-ohjelmalla, josko osaisin kuitenkin tehdä sillä jotain. Tulos on nähtävillä yläpuolella sekä alla.

Harjoitukset jatkukoon. Koukuttavaahan tuollainen nörtteily on, etenkin nyt kun viime päivät olen tehnyt liki 12-tuntisia työpäiviä ulkona. Myöhään tullut kevät on aiheuttanut sen että lumet suli käytännössä kahdessa päivässä, ja meillä on ollut vähän vaikeuksia ojien vetämisen ja tulvimisen suhteen. Lisäksi tietenkin nyt on otollisin tarhojensiivousaika, joten olen vuoroin haravoinut tarhoja ja vuoroin liikkunut uppopumpun, ämpäreiden ja äyskäreiden kanssa pitkin tiluksia. Ja siinä sivussa tietenkin hoitanut normaalit tallirutiinit, siivoukset, ruokinnat, vedet, muutamat tunninpidot, omien hevosten liikutukset ja talvikarvankarkotukset... Minulle sopii ihan ehdottomasti paremmin rankka ruumiillinen työ kuin sisällä istuminen, mutta liika on liikaa tottuneellekin. Ja kun tuli hetkeksi seesteisempi hetki, oli kiva istua alas ja keskittyä johonkin tarpeettomaan näpertämiseen!

Tiistaina ratsastin hiukan poikkeuksellisesti tallin ruuhka-aikaan, eli viiden-kuuden aikoihin. Yleensä pyrin liikuttamaan omat hevoset niin etten ole viemässä tilaa asiakkailta, mutta etenkin Penalle tekee hyvää harjoitella välillä niinkin, että on muuta hälinää haittaamassa keskittymistä.

Kaiken lisäksi rakensin mukavasti kuivuneelle kentälle yhden pienen ristikon ja toiseen päähän kannoin yksittäisen puomin. Ajatukseni oli työstää laukkaa vähän laajemmin, mutta Pena keräsi aikamoiset kierrokset siitä että kentällä oli toinenkin ratsukko ja että samaan aikaan pihalla talutettiin muita hevosia tallin ja tarhojen väliä ja että autojakin tuli ja meni, joten tavoitteeksi tuli aika äkkiä vain kyetä ylittämään ristikkoa muutamia kertoja kummastakin suunnasta ympyrällä laukassa ilman täyttä katastrofia. Kovasti se kerää itseään ylöspäin kuumuessaan, laukka jää helposti liki paikalleen mutta samaan aikaan laukassa on voimaa ja ponnua. Tuntui kivalta! Pari kertaa Pena hyppäsi ihan ilman estettäkin - kun pyysin sitä siirtymään reippaampaan askellajiin, kuumuminen aiheutti köyryloikkimista paikallaan. Komensin ja laitoin ponin enemmän töihin, tein nopeita siirtymiä ja hiukan takaosan väistätystä ympyrältä pois, ja kun poni palasi kuulolle, jatkoin laukassa ristikolle. Hypyt itsessään olivat oikein kivoja ja yllättävän tasapainoisia, vaikka viimeksi on hypätty varmaan loppukesällä! Kavaletteja olen mennyt muutaman kerran talvella, ja irtona Pena on hyppinyt pari kertaa. Myös myötälaukka pysyi ympyrällä hypyn jälkeenkin, tästä olen erityisen tyytyväinen sillä kavaleteilla olen useasti joutunut korjaamaan etenkin oikeaan kierrokseen väärää laukkaa pois. Vasen laukka on tällä hetkellä Penalla merkittävästi vahvempi ja helpompi, ja vapaanakin se mielellään menee vasenta.

Sitten se "ei kai vaan" -osio. Pena on hieman huiskinut häntäänsä kun harjaan sen kylkiä, selkää ja mahaa. Osasyyllinen on varmasti myös karvanvaihto, mutta nyt kun tarhat alkaa olla aika sulat ja märät, olen tarkkaillut silmä kovana ikkunasta mitä Pena päivisin puuhaa. Siellähän se nuohoaa pää maassa milloin missäkin.

On siis ihan aiheellista syöttää taas psylliumia kolmen viikon satsi kunhan hiukan paikat vielä kuivaa. Nyt pohdinkin, pitäisikö se kuonokoppa hankkia vai mitä ihmettä teen tuolle hevoselle, kun sen täytyy koko ajan ahertaa jotain suullaan. Pitkä aika meni vuodenvaihteesta tähän saakka, ettei ollut mitään kipuoireita mahan suhteen. Ei tilanne vieläkään ole paha tai hälyyttävä, mutta nyt kun osaan katsoa oikeita asioita, huomaan ihan pienetkin muutokset.

Heinän määrällä ei varsinaisesti ole merkitystä, en kitsastele heinässä mutta Pena ja kumppaninsa syövät aivan kaiken mitä niille eteen kantaa. Ja sen jälkeen alkaa se kaiken muun hypeltäminen. Tarhakaveri Alex on sellainen hevosmaailman tumpelo jolla ei ole omaa ajattelukykyä lainkaan, vaan se tekee apinana perässä kaiken mitä Penakin. Kun Pena järsii pihattomökin seinää, järsii Alexkin. Kun Pena tonkii maasta jotain, tonkii Alexkin. Viimeisin älynväläys näillä kahdella oli syödä uretaanivaahtoa eristetyn vesiastian reunasta... Ne siis syövät aivan kaiken. Oli niillä sitten luvallista syötävää tarjolla tai ei. Niin paljon en ehdi virikkeitä kantaa etteikö nämä kaksi silti kerkeäisi kehittää myös jotain ei-toivottua. Ja kun koko ajan pitää matkia sitä mitä toinen tekee, niin kierteestä tulee mahdoton katkaista. Myös Immu tarhaa näiden seurassa, mutta Immua ei ole koskaan kiinnostanut minkään moskan tonkiminen. Päinvastoin, Immu jättää heinätkin syömättä jos niissä on rapaa.

Toivon vain, että kevät etenee nopeasti ja saan hevoset pian laitumelle. Siellä saa mättää ruohoa naamariin niin paljon ettei pitäisi olla tekemisestä puutetta.

Possupaniikkia, palkintoja ja paljon pohdintoja

Täällä taas, kotikulmilla!

Leiriviikonloppu hurahti ohi mukavasti - odotuksiin nähden jopa mukavammin kuin olin varautunut. Pena lastautui kotona ihan mallikkaasti, se jostain syystä haluaa tulla sillalle vinosti eikä suoraan, mutta kun se saa oman aikansa känkätä siinä sillalla vähän poikittain niin siitä se sitten päättää astella sisään. Ihan sama minulle, kunhan tulee eikä mene vetämiseksi ja pystyynkimpoiluksi. Selvästi myös meidän hömpöttelyleikkimisistä ja namipalkinnoista on ollut apua, sillä nyt Pena suhtautui lastaamiseen siten että pyydän siltä asiaa jonka se pystyy ja haluaa suorittaa: "Astu etujalat sillalle, hyvä, ota karkki. Astu takajalat sillalle, hyvä, ota karkki. Tule kokonaan koppiin, hyvä, ota karkki." Suhtauduin myös itse lastaamiseen tällaisena temppuna, niin maltoin olla hoputtamatta ja paineistamatta turhaan.

Paikan päällä Penaa odotti karsinapaikka nuoren suokkiorin ja hapannaama-puoliveritamman välissä. Pieni Pena oli ensin hiukan ahistuneen näköinen, mutta kun kaverit oli nuuhkittu niin meno rauhoittui melko pian.

Perjantai-iltana oli vuorossa 45 minuutin ratsastustunti kolmen hengen ryhmässä, ja tuntia ennen piti itsenäisesti verrytellä hevoset tilan ajoradalla. Jippii, ajattelin, hevoseni uskaltaa juuri ja juuri liikkua kotona ratsastusrataa pitkin, vieraassa ympäristössä en edes yritä selkään vaikka kuinka olisi pitänyt verkata käynnissä ja ravissa. Päädyin taluttamaan Penan radan ympäri, jännitti ja ahisti ja hui ja kauheeta, mutta jalat pysyi maassa, ihan kamalasti ei huudettukaan ja lopulta päästiin ehjinä maneesiin, jossa tunnit pidettiin. Ihana valoisa kaarihalli jossa oli hyvä hiekka-kuitupohja. Talutin myös maneesissa ensin pari kiekkaa, mutta Pena tuntui yllättävän rennolta joten siirryin kyytiin ja aloin vähän ravailla ennen opetuksen alkua. Muiden ryhmäläisten läsnäolo teki Penaan pikkuisen säpinää, vaikka kaverit olivatkin iäkkäämpiä ja kokeneempia hevosia. Siinä tunnin alkumetreillä Pena koitti tehdä jonkin koikkaloikan, kompastui omiin koipiinsa ja kynsi polvillaan useamman metrin ennen kuin sai jalkansa järjestykseen ja pääsi ylös. Hiukan oli tukala olo kyydissä kun en ollut varma pysynkö vai putoanko vai kaadummeko vai hyppäisinkö, mutta ylös sieltä päästiin kuitenkin. Mitä tästä opimme: älä sohlaa poni!

Ensimmäisen tunnin anti keskittyi istunnan tarkistamiseen. Kerroin Penan taustoja opettajalle ja istuntani sijaan keskustelimme lähinnä hevosen haasteista. Tehtävinä ratsastettiin siirtymisiä, käynti-ravi ja ravi-laukka keskiympyrällä. Pena oli tosi hyvä, maneesissa olo ei tuntunut jännittävän sitä yhtään, ja hyvin se selvisi myös muista hevosista tekemässä samaa tehtävää samaan aikaan.

Seuraavana aamuna oli taas tunnin vuoro, samalla kuviolla, itsenäinen verryttely radalla ja sitten maneesiin, samassa ryhmässä kuin perjantainakin. Nyt Pena oli aamulla hieman ahdistuneempi - se on niin tottunut menemään heti aamulla ulos, ja kun "kavereita" ympäriltä vietiin eikä Penttipoika päässyt niin hiukan se pisti huudattamaan ja pyörityttämään.

Huomasin jo tässä vaiheessa, että tallin heinä oli tosi paljon kosteampaa esikuivattua kuin meillä kotona, ja ilmeisesti aika tiukkaa tavaraa ravintoarvoiltaan, sillä sitä syötettiin kaikille hevosille minun silmääni melko niukasti. Itse olen ennemmin sillä kannalla, että heinä voi olla hieman köyhempää ja kortisempaakin (ei nyt mitään olkea sentään, mutta hieman), jotta sitä saa, voi ja uskaltaa syöttää reilusti ja hevosilla on esimerkiksi yöllä useammaksi tunniksi pureskeltavaa. No, hyvin siellä tallin hevoset voivat, en missään nimessä sitä kritisoi, mutta näin jälkiviisaana totean että olisi sittenkin ollut parempi tuoda omat heinät ja ruokkia niillä, vaikka korsirehu kuuluikin hintaan. Koska jo lauantai-aamun kuntoonlaitossa huomasin, että Pena oli mahastansa ärtyisä, ja päivän edetessä tämä vain korostui. Pitkään aikaan kotona ei ole ollut mahan kanssa ongelmaa, ei ärtyisyyttä eikä arkuutta. Olen ajatellut, että oireet johtuivat sitten vain hiekasta, mutta nyt tämän viikonlopun jälkeen alan taas kallistua siihen suuntaan, että siellä on myös (ollut?) mahahaavaa. Vähäinen heinämäärä + stressi laukaisi selvästi kiukuttelua, potkimista, kuopimista ja hännänhuiskintaa, kun koskin/harjasin lapoja, kylkiä, mahanalusta tai kupeita.

Lauantaina Penaparka kohtasi myös Vihollisen. Tallissa asui valtava sika. "Minipossu", sanoivat. Siellä se möngersi ristiinrastiin tallia ja Pena seisoi silmät selällään karsinan takaseinällä ja sydän hakkasi niin että näkyi käytävälle saakka. Sitten se sika meni viereiseen karsinaan syömään hevosen pudottamia kauroja ja nassutti siellä niin ettei mitään näkynyt, ääni vain kuului. Ja Pena tärisi. Ja paskoi. Ja hikosi. Koitin käydä houkuttelemassa possua pois sieltä mutta siitäkös se kimmastui ja alkoi vain rääkyä, ja Pena pelkäsi entistä enemmän.
Tällaisessa mielentilassa olevan hevosen kanssa lähdin sitten verryttelykävelylle radalle ja siitä maneesiin ensimmäiselle tunnille. Voin sanoa että harmonia oli aika kaukana.

Itse tunnilla Pena pärjäsi ihan hyvin, tehtiin osia radasta ja hiukan taivuttelua volteilla. Mutta jännittäminen oli jo vienyt parhaimman terän ponista ja se jäi aika tahmeksi ja hitaaksi. Ihan kohtuuttoman pitkään en sitä halunnutkaan höykyttää, sillä illalla oli vuorossa vielä ohjattu verryttely + rataharjoitus yksin maneesissa.

Aamutunnin jälkeen possupaniikki tallissa jatkui eikä Pena meinannut uskaltaa syödä edes päiväheiniään kun se vain kuunteli missä sika ropistelee menemään. Sitten kun menin antamaan Penalle porkkanaa karsinaan, sika ykskaks lähes hyökkäsi sinne kerjuulle, porkkana putosi Penan suusta kun Pena pakeni kauemmas, ja sika koitti napata porkkananpalan maasta. Tässä kohtaa myönnän että olin ikävä ihminen ja koppasin sikaa kengänkärjellä kärsälle (mistä seurasi pahastunutta rääkymistä mutta myös perääntyminen). Pena sai porkkanansa ja siirsin sen heiniä kauemmas karsinan ovelta, ja kun vielä hetken seisoin portinvartijana, poni uskalsi alkaa taas syödä. Raukkaparka!

Iltapäivällä oli sitten taas ratsastuksen aika. Tilanne tallissa oli siis se, että Pena oli hermostunut ja arkoi mahaansa. Kun päästiin kentälle jossa oli ensin ohjattu verryttely, totesin että Pena on nyt henkisesti todella kovilla ja väsynyt. Aikani siinä jahkailin ja mietin teenkö niin kuin sanotaan (ratsasta reippaammin, kanna kädet, napakammin eteen, isompi ravi jne.) vai teenkö niin kuin vaisto sanoo. Tein niin kuin vaisto sanoi - siirsin käyntiin ja annoin vapaat ohjat. Tuli meidän vuoro mennä maneesiin, nyt tosiaan yksin siten että siellä oli kaikki kuten seuraavan päivän kisoissa tulisi olemaan: "tuomarit", musiikki, pilliinvihellys, osittaiset kouluaidat. Tarkoitus oli ratsastaa rata ja saada siitä kommentteja. Pena uskalsi hyvin sisään maneesiin (ratsastaen, huom!), mutta oli edelleen jotenkin todella kierroksilla ja silti hirveän nahkea menemään mihinkään. Päätin myös täällä kuunnella vaistoani ja ilmoitin, että emme suorita rataa lainkaan. Ratsastelin sitten vain hetken ympäriinsä maneesia, kävin näyttämässä kaikki nurkat kaikista suunnista, otin muutaman laukannoston ja kun poni vähäsen rentoutui eikä tuntunut niin ahdistuneelta, kävin tekemässä lopputervehdyksen ja lopetimme siihen.

Päätös oli kaikin puolin oikea enkä kadu sitä yhtään, vaikka tavallaan haaskasin hyvän tilaisuuden kenraaliharjoitella rataa. Minä en harrasta kilpaillakseni, ja tuo hevonen nyt jollain tavalla luottaa minuun ja uskoo, että olen sen kanssa samalla puolella. Se on niin valtavan suuri kunnia ja vastuu, etten suostu tekemään sitä vastaan.

Tämä ei tarkoita, että antaisin hevoselle periksi enkä vaatisi siltä mitään. Vaadin tietenkin, emme me muuten olisi edenneetkään tähän missä nyt olemme, mutta en suostu vaatimaan sellaista, josta vaistoni sanoo ettei tämä hevonen nyt vain tässä mielentilassa ja tilanteessa pysty selviämään kunnialla. Olisin voinut runtata radan läpi, hyvin olisin voinut, ja ehkä Pena olisi suoriutunutkin. Tuskin se päällepäin näytti erityisen väsyneeltä, pikemminkin päinvastoin, ylivireältä ja jännittyneeltä luultavasti. Mutta jotenkin minä jo tunnen tuon hevosen. Sen ei ollut hyvä, se oli siinä rajoilla että se kestää kuormituksen. Se on nuori, kokematon, toisinaan kovinkin epävarma. Se ei ole ollut "yökylässä", ei vierailla kentillä ja vieraissa talleissa juuri mitään. Se ei ole seissyt kokonaista vuorokautta karsinassa, sitä ei ole ennen ratsastettu kahdesti päivässä. Toki nämä kaikki ovat asioita, joita Pena tulee vielä kohtaamaan, jos ja kun haluan valmentautua ja kilpailla sen kanssa. Ja se oppii ja tottuu niihin, se huomaa ettei se kuolekaan jos joku on joskus eri tavalla kuin kotona. Sitähän me lähdimme harjoittelemaan. Mutta ei sen kustannuksella, että olen hevoselle epäreilu kun jo tunnen, että se on antanut sen minkä se kykenee.

Illalla Pena pääsi vielä muutamaksi tunniksi tarhaan. Se jaloitteli ihan varsin tyytyväisen oloisena, mutta kun olin matkalla pihasaunaan, se pönötti tarhan portilla ja tuijotti minua. Kun lähestyin sitä ja tervehdin, se hörisi niin kuin kotonakin toisinaan, mutta nyt jotenkin kohdennetummin, todella niin että se tunsi ja näki minut siinä, ei vain ketä tahansa joka saattaa hakea sisään. Tai sitten vain kuvittelin. Joka tapauksessa, vein sen takaisin talliin iltapalalle ja lepäämään. Possukin oli lukittu omaan asumukseensa joten Pena jäi yöpymään ihan rauhallisena.

Sunnuntaiaamuna oli sitten kisat.
Kilpa-asumme oli tosi seurakilpailumainen, sillä vaikka tilasin valkoiset housut ja huovan, ne jäivät seilaamaan postiin ja ovat sitten varmaan huomenna maanantaina perillä. En edes letittänyt Penaa, sillä jälleen sillä oli karsinassa aika hoppu joka suuntaan ja kaikki tympi pahasti.

Olimme luokan ensimmäinen lähtijä. Verryttelin hyvän aikaa yksinäni ulkokentällä ja Pena tuntui hyvältä. Edellisen illan jännittäminen valui pois minusta, hevonen tuntui kuuliaiselta - hetkittäin jännittyneeltä ja siltä, että mikä tahansa ulkoinen ärsyke vei sen keskittymisen kokonaan pois, mutta kun päättäväisesti vain ratsastin sillä lailla kun kotonakin ratsastaisin, Pena tuli hyvin kuulolle.

Ulkoverryttelyssä jäykistely alkoi kun kentälle tuli muut saman verryttelyryhmän hevoset. Ei siellä ruuhkaa vieläkään ollut, mutta Pena alkoi himmata vauhtia ja muuttui sitkeäksi. Ennen kisan alkua oli vielä hetki aikaa verrytellä ryhmänä maneesissa, ja sitten oli meidän suoritusvuoro.

Pena jäi maneesiin yksin todella hienosti! Sitä jännitti ja ahdisti, mutta se ei a) keulinut b) huutanut c) rynnännyt ulko-ovelle. Pillin vihellys ja sitten vaan menoksi.

Rata on videolla sisääntuloa ja alkutervehdystä lukuuottamatta, eli kuva alkaa kolmikaarisen kiemurauran ensimmäisestä kaarteesta:






Videolla näkyy aika lailla kaikki oleellinen. Pena on aika jännittynyt ja lyhyt, liikkuu turhan tahmakkaasti tai sillä lailla suppeasti, ei sujuen eikä rennosti. Kompastuu kerran. Käyntipätkä on hyvä. Reagointi kaikkinensa on vähän hitaanpuoleista tai vastaavasti kiireistä. Laukassa tulee yks pershepuli-loikkakohtaus mutta siitä meno jatkuu ihan sujuvasti. Toisessa laukkapätkässä se jo hengittää ja pärskii. Minä ratsastan käsijarru päällä kädet reisillä.

Mutta! Tämä suoritus riitti sijoitukseen! Olimme lopulta neljänsiä, saimme ruusukkeen ja piikkisuan. Prosentteja saimme 59,048%.

Olen aivan valtavan onnellinen ja tyytyväinen. Nämä olivat Penan ensimmäiset "oikeat" kilpailut, viime keväänä oltiin kerran harjoituskisoissa. Siellä menimme vain raviohjelman, jonka aikana Pena pysähteli, loikki ja hirnui kuin heikkopäinen. Tämä oli sen ensimmäinen laukkaa sisältävä kouluohjelma, ja se selvisi erittäin hienosti.

Olen myös hieman sitä mieltä, että luokan loppua kohden tuomarin linja hiukan löystyi pisteidenjaossa, sillä kävimme leiriläisten kanssa kaikkien suoritukset sekä saadut pisteet ja kommentit videolta lävitse luokan jälkeen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että meidän arvostelu oli meidän suorituksemme näköinen, enkä koe että olisimme kokeneet vääryyttä. Mutta ainahan se on niin, että näihin helppoihin luokkiin osallistuu sekä niitä hevosia, jotka suoriutuvat hyvin ratsastajasta huolimatta, sekä niitä ratsastajia jotka suoriutuvat hyvin hevosesta huolimatta. Haluaisin laittaa itseni jälkimmäiseen kastiin.

Pena sai paljon herkkuja ja kehuja ja kyllä se tiesi olleensa hienosti, uskon niin. Talutin sitä loppukäyntejä ja se töykki minua niskaan nenällään, "kehu mua vielä". Ja minä kehuin. Hiukan meinasi myös palkintojenjaossa itkettää, mutta onneksi olin siellä jalkaisin ilman hevosta niin kykenin hillitsemään itseni. Penan seurassa olisin ehkä volissut kuin vajaamielinen. Minun pieni urhea!

Kotimatkallekin päästiin sujuvasti, hetki meni arpomisessa että mennäänkö koppiin vai ei, mutta kyllä se sinne lopulta tuli kuitenkin. Kotona Pena sai reilusti evästä, pääsi ulos oman laumansa joukkoon ja saa nyt seuraavat päivät rentoa palauttavaa liikuntaa ja vähän vapaatakin. Loppuviikosta palaamme taas kunnolla töihin ja alamme suunnitella kevään reissuja - tätä on saatava lisää!

100. blogiteksti, greippitesti ja tule kesä tule!

Tämä on sadas blogitekstini täällä Penan blogissa, hui! Paljon on ollut asiaa reilun vuoden aikana.

Täällä on manattu talvea ja toivottu kesää. Eilen juoksutin Penaa kentällä ja halusin opettaa sitä kokoamaan ravia liinassa pikkuympyrällä ja lisäämään ravia isolla ympyrällä. Tämä toimi tosi kivasti ja Pena hoksasi nopeasti mitä halusin. Olisin halunnut koittaa samaa laukassa, mutta siihen kentän pohja oli liian jäinen ja laukka hajosi tikuttavaksi kaahaamiseksi "nivelet suorina" ja koko poni sisään kaatuen. Lisäksi nostot oli tosi tiukassa ja ymmärrän sen kyllä hyvin, Pena on tarkka jaloistaan ja alkaa todella nopeasti himmailla ja varoa jos huomaa ettei töppöset pidä. Ensi talviksi kuusi hokkia per koipi ja vaikka sitten sitä tarhasuojitusrumbaa, mutta pitoa on saatava.

Tänään sitten muutin sen verran mieltäni kesän toivomisen suhteen, että kenttä voisi sulaa ja kuivua hiekalle, mutta radalla voisi säilyä sellainen hanki kuin siellä on nyt! Lauantain ja maanantain lumimyräköissä tuli yhteensä ehkä kolmisenkymmentä senttiä köykäistä pakkaslunta, jota ei olle vielä ehditty lingota radalta pois. Hanki oli aivan täydellinen hankitreenaamiseen! Kierrettiin heti aamusta viisi ratakierrosta, melko rauhallisella tahdilla koska lumi antoi hyvän vastuksen. Kuitenkaan hanki ei ollut liian syvä ja raskas, vaan lumi oli kevyttä ja sitä oli sopivasti, sen verran että Penan piti hiukan normaalia enemmän käyttää voimaa etenemiseen, mutta liikkumisesta ei vielä tullut pomppimista.

Mentiin ensin käyntikierros, sitten kierros ravia, sitten puoli kierrosta välikäyntiä, neljäsosa ravia ja reilu puolikas laukkaa. Sitten vielä puolikas ravikierros ja viimeinen kierros kokonaan taas käyntiä. Pena töristeli innoissaan, koipi nousi, tuli kevyesti hiki ja tuntui siltä, että poni oli varsin tyytyväinen tämänpäivän liikunta-antiin. Mitään suurempia säikkymisiäkään ei koettu, hiukan ne vakipaikat vielä jännittää mutta tänään ei tehty yhtään sivuloikkaa eikä stoppia, ja pystyin pääasiassa menemään vapain ohjin tai kevyellä tuntumalla. Lopuksi tulin vielä alas selästä ja kävelytin Penan takaisin pihalle sekä pari kierrosta kentällä, jotta hengitys varmasti oli tasaantunut. Olin tosi reipas hevosenhoitaja ja laitoin oikein linimenttiä kaikkiin jalkoihin lenkin jälkeen!

Tänään myös tarjosin Penalle greippiä. Greippitestistä liikkuu monenmoista väitettä ja saattaa olla että se on ihan kukkua koko juttu, mutta lyhykäisyydessään greippiä tarjoamalla uskotaan että voidaan selvittää onko hevosella mahassa/suolistossa jotain ongelmia. Varsinaisesti en ole saanut pätevää vastausta siihen, mitä ongelmia ja missä tarkalleen ottaen, mutta pH-tasapainosta lienee kuitenkin kyse. Uskotaan, että terve hevonen ei syö greippiä. Väitetään myös, että vaikka greippi itsessään on voimakkaasti hapan, niin se jotenkin hevosen elimistössä sitten kuitenkin muuttuu emäksiseksi ja korjaa kenties liian hapanta pH:ta? Viisaammat korjatkoon, jos puhun höpöjä.

Ajattelin, että voin laittaa 50 senttiä kiinni tähän testiin ja syöttää Penalle greipin. Ostin verigreipin, koska olin epätietoinen pitäisikö syötettävän greipin olla greippi-greippi vai kelpaako verigreippi. Kuorin ja lohkoin sen ja laitoin vatiin. Pena kävi ahneesti kiinni, otti lohkon suuhunsa, sylki pois, otti uudestaan, söi kuola tirskuen yhden lohkon eikä huolinut enempää.

Mitäs tästä nyt sitten päätellään?
En tiedä. Tulipa kokeiltua. Greipit jääköön vastedes kauppaan, se syö joka tykkää. Minä en ainakaan eikä näköjään hevosenikaan.

Jänishousun maastoreissu

Edelleen jatkuu anti-kenttätreenailut. Tänään saatiin maastovarmaa vetoapua joten päästiin ihan kokonaan pois omalta tontilta. Tämä oli nyt Penan toinen maastoreissu tarhakaveri Alexin hännän alla piilossa ja hyvin sujui taas! Nyt suunnattiin radan kautta peltotielle, josta pääsisi kivan kokonaisen lenkin. Koko lenkin päästäkseen tarvitsisi kuitenkin mennä naapurin konehallin pihan poikki ja se on vähän jännä paikka. Päädyttiin käymään vain siellä hallin kulmalla kääntymässä ja palattiin samoja jälkiä takaisinpäin, ja sitten suunnattiin vielä metsään.

Pena oli hiukan enemmän lämpöisenä kuin edellisellä kerralla - näin sillä tuntuu menevän kaikki asiat. Eka kerta menee jokseenkin jännäshokissa, sitten toisella kertaa on jo sen verran itsevarmempi olo että uskaltaa vähän nostaa häntää tötterölle ja töristä ja poukkoilla. Kun sitten metsässä päätettiin kääntyä takaisin kotiin, otettiinkin Penan kanssa kärkipaikka. Kesti ehkä puoli askelta Penan tajuta, että Alexin turvallinen perä on hävinnyt nenän edestä ja nyt ollaan ihan up-yours niinku Matti Nykänen konsanaan. Koitin itse pysyä rentona ja jatkaa vain juttelua niin kuin aikaisemminkin. Pena oli aivan kireänä ja sipsutteli pää pystyssä pikkuaskelin eteenpäin. Yhtä siirtolohkaretta se pelkäsi parin sivuhypyn verran, sitten lauloi lintu väärän nuotin ja taas meni polvet löysäksi, ja luntakin putosi puiden oksilta ja hui ja kauheeta. Koko poni tuntui siltä kuin sen kroppa olisi kiveä ja jalat makaronia. Mutta urheasti Pena johti meidät metsästä pois takaisin tielle, ja siinä vaarallisen ladon kohdalla vaihdettiin taas Alex vetohevoseksi.

Pohdin lenkillä ääneen, että tuskin Pena mihinkään uskaltaa lähteä vaikka pelkääkin, todennäköisesti se vain sinkoaa joitain askeleita johonkin ilmansuuntaan säikähtäessään ja pysähtyy siihen. Pikkuhiljaa etenemällä uskon voivani totuttaa sitä maastossa liikkumiseen, ehkä joskus päästään radalta pois ihan yksinkin. Tänään olin jo tosi tyytyväinen siihen että mentiin hetki ekana eikä maailmanlopun paniikkia tullutkaan!

Pihalla tarhaan viedessä jännitys purkautui kummalliseen superspurttiin ilman mitään näkyvää syytä. Onneksi oli sattumalta suitset vielä päässä, koska olin laiska ja riisuin vain pelkän satulan tallissa ja vein Penan suoraan suitsista tarhaan.


Sitten vähän terveyshavaintoja:

Pena on taas ollut äksy kuntoonlaitossa. Oikeastaan tosi äksy. Irvistelee ja potkii kun laitan mahavyötä, tai harkitsen sen laittamista. Samoin se potkii kun puen sille lapasuojusta, jossa tulee vyö kainaloiden takaa kiinni. Sen sijaan loimen pukeminen ei aiheuta mitään.
Ratsastin joulusta uuteen vuoteen pelkästään Wintecin cair-vyön kanssa, ja sinä aikana kiukuttelua ei juuri esiintynyt. Nyt halusin testata myös toista uutta vyötämme, nahkaista s-mutkavyötä jossa ei ole joustoja, ja olen käyttänyt sitä noin viikon ajan. Voisiko äkäily johtua vyöstä? Tai pikemminkin, voisiko sillä ilmapaneelivyöllä olla näin paljon merkitystä, voiko muka yksi vyö muuttaa käytöstä niin paljon? Nyt otan taas wintec-vyön käyttöön ja katson mitä tapahtuu.

Vai onko siellä mahassa sitten kuitenkin jokin muu pielessä. Vatsahaava on ainut joka tulee mieleen, vaikka mitään muita oireita ei ole kuin tuo mahanalusen arkuus. Harjatessa kiukuttelua ei ole ollut, se liittyy vain satulointiin, eikä edes satulointiin vaan siihen vyön laittoon. Ei edelleenkään kiristämiseen, vaan laittoon.

Onko jollain kokemusta Aloe Vera -geelijuomista hevosille?
Sieltä täältä olen poiminut neuvoja että tällaisesta on ollut mahavaivaisille apua, ja koska kyseessä on kuitenkin luonnontuote jonka ylimäärä poistuu elimistöstä itseksiin, en kokeilulla varmaan häviä muuta kuin rahaa.

Hankihumpuuttelua

Huihai mikä tuuli ja puhuri on käynyt viimeiset vuorokaudet! Aukella paikalla oleva koti- ja tallinpiha sekä 250-metrinen peltojen poikki kulkeva pihatie ei tällaisilla lumituiskuilla ole kovin kiva yhdistelmä. Traktoria ja linkoa saa ulkoiluttaa monen monta kertaa päivässä ja silti 15 min ajon jälkeen tie on taas tukossa. Mutta ei, en suostu marmattamaan lumesta, olen niin onnellinen että vesisade ja kura viimein loppuivat.

Tuuli asettui hiukan iltapäivään mennessä joten päätin mennä ratsastamaan. Pena oli kuntoonlaitossa ihan ok, sain harjata mahan alta melko normaalisti ilman kipuviestejä. Myöskään kuopimista ei tänään esiintynyt.

Kentälle oli tuiskannut mahtavasti lunta, ja aiemmin päivällä käyneet asiakkaat olivat kiltisti ratsastaneet niillä vähän vähemmän lumisilla alueilla. Me oltiin Penan kanssa erilaisia ja suunnattiin suoraan kinoksiin! No, oikeastaan menin sinne koska oli pakko, Pena oli pimeässä, tuulessa ja lumisateessa melkoisen virtavan oloinen enkä jaksanut sen koikkelehtimista, joten päätin että sen on hyvä vähän purkaa energiaansa jalkojen nosteluun ja lumessa kahlaamiseen. Paikoin lunta oli ponia mahaan, ja niissä kohdin Pena koitti kahdesti pistää pötkölleen... Otettiin alkulämpöjen jälkeen myös vähän ravia hangessa, toinen pitkä sivu oli sopivasti koko matkalta syvemmän lumen peitossa joten siinä oli kiva päästellä. Komeasti nousee ponin jalka! Menomme ei ehkä ollut kovin hallittua ja asiallista mutta ainakin oli kivaa ja erilaista kuin normaalisti. Käveltiin ja hölköteltiin puolisen tuntia päämäärättömästi kenttää ristiin rastiin, ja Penakin pikkuhiljaa tasaantui eikä enää tuijotellut ja säpsähdellyt.

Penalta jaloissa on ehkä sata hokinpolkeamaa. Liikutuksessa käytän sillä bootseja joka jalassa mutta tarhaan en ole niitä pukenut kun en millään viitsisi, kahdentoista hevosen kanssa on aamuisin ihan riittävästi hommaa ilman että pitäisi vielä yhden hätähousun jaloissa kyyristellä. Mutta ehkä pitää vaan nöyrtyä... Minkälaiset olisi hyvät tarhasuojat, jotka suojaisivat ruununrajan lisäksi ylemmäs vuohiseen saakka? Ylimmät hokinpolkeamat Penalla on vuohisissa.
Polkeamat saattavat tietysti johtua myös siitä, että Pena on aika pitkässä kaviossa. Kengittäjä tulee keskiviikkona, meille uusi tapaus, naiskengittäjä. Katsotaan kuinka hän Penan kanssa pärjää! Ja on meillä tietysti taas yksi kenkäkin hukassa, kuinkas muuten.

Hiukan harmittaa tilaamani satulahuopa. Huopa on siis tällainen W-profilen koulusatulahuopa, musta-harmaana:

Kuva satulasoppi.net

Full-koko on liian iso, se näyttää hullulta Penan päällä. Mutta koska olen hätähousu, leikkasin tietty kaikki laput irti ennen kokeilemista, joten en voi vaihtaa sitä pienempään... Jos jollain olisi mahdollisesti vaihtaa tuo pony-kokoiseen taikka johonkin muuhun saman hintaluokan (n. 50 e) laadukkaaseen, uudehkoon pony/cob-kouluhuopaan niin saa hihkaista! Värin suhteen en ole kovin kranttu, jos ei nyt ihan pinkkiä...

Kipeä poni

Viikonloppuna olin molempina päivinä kevyesti ratsastamassa. Pena oli energinen mutta ei sitten energian laantumisen jälkeen kuitenkaan yhtään oma itsensä. Ratsastukset kestivät ehkä 20 minuuttia. Liikutuksen jälkeen alkaa aina paska liikkua, mikä on tietysti hyvä ja liikuttamisen tarkoituskin tässä kohtaa.

Eilen oli taas tarkoitus mennä selästä käsin hetki, mutta Pena oli kuntoonlaitossa jo tosi kipeä ja äkäinen. Sen koko mahanalus on mahdottoman kosketusarka ja nyt kipu säteilee myös selkäpuolelle. Poni seisoo ihan köyryssä kun harjaan sitä, ja jos osun arkaan paikkaan, tulee hammasta. En voi kuvailla kuinka kurja oloni on! Toivon vain, että kivut ovat merkki paremmasta - siitä että hiekka on lähtenyt liikkeelle ja mennessään raapii suolta.

Mahahaava-asiaa olen miettinyt niin että savu nousee korvista, ja eilen tunnustelin Penaa löytämäni videolinkin ohjeiden mukaan. Videossa näytetään mahahaavahevosen diagnosointia akupainannan avulla, se löytyy täältä. Reagoihan se, mutta mistäs sitä tietää, onko kivut "vaan" siitä hiekasta. Todennäköisesti kuitenkin ovat, mutta kun on pieni paikka hermostua niin kannattaahan sitä.

Eilen sain myös hartaasti odottamani paketin postissa. Siellä oli ne ökykalliit satulavyöni sekä ensimmäinen hiukan arvokkaampi satulahuopani! Wintecin cair-vyö oli todella massiivinen kapistus, mutta tuntui pehmeältä ja joustavalta. Joustavuus saattaa olla ongelma, mutta katsotaan. Toinen, nahkainen Rossner-vyö oli sekin odotusten mukainen, laadukasta nahkaa, reilu mutka, ei joustoja ja mielenkiintoiset patenttisoljet, joiden avulla vyötä pitäisi olla helppo kiristää selästä käsin. Satulahuovan kohdalla jäin kaipaamaan cob-kokoisia huopia! Onko niitä? Full näyttää melkein loimelta tällaisen lyhytselkäisen hevosen yllä, etenkin kun meidän satulassa on lyhennetty siipi. Vai riittäisikö tuolle pony-koon huovat?

Päädyin eilen sitten vain juoksuttamaan Penaa hetken, leikkaamaan sen tukan fiskarsseilla (melkoista siksakkia, täytyy palata asiaan tänään) sekä antamaan sille satsin kipulääkettä. Vielä viikko psyllium-kuuria jäljellä, sitten viikon tauko ja uudestaan kuviin.

Käväisy

Runoilija Sirkka Turkka kirjoittaa:

-- jotenkin kova pakkanen hajottaa hevoset, ne potkivat ilmaa ja puunrunkoja, niiden karvat sojottavat eri suuntiin --

Tätä tuli taas seurattua kun pakkanen kiristyi hetkeksi liki kahteenkymmeneenviiteen asteeseen. Noin kolmantena kireänä pakkaspäivänä laumat alkavat hajoilla, ei millään lailla negatiivisessa muodossa mutta porukoihin tulee uutta säpinää. Totesin että on viisainta antaa Penan liikuttaa itse itsensä, sen kävelyttelystä ei olisi tullut yhtään mitään. Jo tarhaanvientimatkoilla se keksi kekkuloida kahdella jalalla, narun kertaakaan kiristymättä, kenenkään varsinaisesti häiriintymättä. Kunhan kekkuloi ja poukkoili. Onneksi sillä on leikkiseuraa laumassaan, niitä on kiva katsoa ikkunasta kun ne touhuavat. Touhuamisen saldona tosin laskin neljä hokinpolkemaa Penan ruununrajoista, pitääkö sitä nyt ruveta bootsittamaankin pihalle...

Tänään pakkanen lauhtui ja päätin aloittaa taas Penan liikuttelun. Mahanalunen on vielä arka, mutta mielestäni se on mennyt parempaan suuntaan. Penaa on vaikea arvioida sillä sen kipumuisti on erinomainen, ja selkeästi sillä nousee stressitaso jo ajatuksesta, että kohta kopeloin sitä vatsan alta. Nyt reaktiot olivat kuitenkin jo laimeampia.

Laitoin Penalle varusteet ja juoksutin hetken kaikissa askellajeissa. Muutamia pukkiloikkia tuli laukannostoissa ja laukan aikana, ja myös päänviskontaa ja pään painamista alas, joiden tulkitsen olevan oireita mahakivusta. Ravissa ja käynnissä poni oli yhteistyöhaluinen ja rauhallinen. Juoksutuksen jälkeen kiipesin käymään selässä, todella ajatuksella vain käväistä muistuttamassa, että näinkin voi tehdä. Olin varustautunutkin vain tuulihousuilla ja tosi kömpelöillä talvirukkasilla. Kaikesta huolimatta aina tuntuu kuin kotiinsa tulisi, kun pääsen Penan selkään! Kävelin sen kanssa puolipitkillä ohjilla muutaman kahdeksikon ja otin yhden pitkänsivun kevyttä ravia ja lopetin siihen.

Suunnitelmani olisi ruveta nyt taas liikuttamaan Penaa selästäkäsin, kevyesti ja vointia seuraten tietysti. Seuralaisen kanssa voitaisiin sitten käydä maastossa tai pellolla kävelemässä myös, ettei tarvitse vain kentällä tahkoa.

Penan talvimuotiin oli pakko lisätä "uikkari" eli lapasuojus, joka kuvassakin pilkottaa loimen kauluksesta. Kovin paljon loimitusta ei tarvita kun Penalta jo hinkkaantuu karvat pois lavoilta. Todella ankeaa, pitäisin sen niin mielelläni nakuna mutta kun se ei vain kasvata karvaa!

Ihania kuvia

Sain ihania kuvia Penan eilisestä ulkoilusta asiakkaaltani Martalta! Kaikista kuvista kiitos siis hänelle.

<3

Pena ei tosin ollut lainkaan oma itsensä, maha vaivaa selvästi vaikka energiaa olisikin. Taluttamisesta ei tahdo tulla mitään ellei Pena ensin juokse irtonaisena vähän aikaa, mutta sitten se ei halua kuitenkaan juosta. Hätistelin sitä laiskanlaisesti liikkeelle, mutta normaalin reikäpäässä-tyyppisen ilottelun sijaan Pena vain ravasi kulmasta kulmaan ja jäi odottamaan että on "pakko" lähteä uudestaan liikkeelle.

Pena näyttää yllättävän ei-ponilta tässä!

Liinassa juoksuttaminen on vielä mälsempää, ja eilen Pena todella selvästi ilmaisi, mitä mieltä se oli kun pyysin lisää vauhtia: joka kerta tuli pukki, vaikka vain äänellä käskin. Eikä kyse ollut ilopukkailusta tai mistään tahtojen taistelusta, niitäkin on käyty, vaan ihan vain alleviivatusta tavasta sanoa että ei muuten oo kivaa mennä yhtään kovempaa. Mutta kun lääkäri määrää, joka päivä hiukan ravia ja laukkaa...

Siinä sulle vauhtia, hitto.

Päänviskontaa

Kunpa se tervehtyisi pian! Tosi ikävää katsella kun toinen on kipeä. Tarhassa Pena ei onneksi vaikuta kipuiselta, leikkii normaalisti kaveriensa kanssa. Ehkä sen sytytyslanka on vähän normaalia lyhyempi ja heiniltä se mielellään käy ärhentelemässä muita kauemmas, vaikka normaalisti Pena on hyvin sopuisa ja laumasieluinen. Ruoka ja psyllium kuitenkin maistuu ja vettäkin kuluu, joten tilanne on kai kohtalaisen hallinnassa.

Hevosenpaska on ykköspuheenaiheeni tällä hetkellä, kerään ja liotan palleroita veteen ja toivon löytäväni seasta hiekkaa. Analysoin paskan määrää ja laatua ja ilmaantumistiheyttä ääneen kaikille jotka malttavat kuunnella enkä pidä sitä millään lailla epänormaalina. Vaikka kai se vähän on. Mutta paska on tärkeää!

Tule terveeksi, poni!

Tallustelua

Tästä kuvasta tykkään erityisen paljon, Pena on niin kaunis:

Ei hyvää mutta ei huonoakaan

Kolmas psyllium-päivä menossa. Olen kokeillut kaikkea mahdollista, jotta saisin psylliumin ja erityisesti magnesiumsulfaatin alas - rehuhuoneessa on kokonainen kotikeittiö erilaisia tarvikkeita ja makuaineita. Ja jotta murhe ei loppuisi Penaan, meillä on myös yksi asiakashevonen samassa jamassa, suoli piukkana hiekkaa, ja eilen iltayöstä toinen asiakashevonen sai ähkyn ja sitä hoidettiin pikkutunneille saakka. Valvottu siis on.

Tällä hetkellä tärkeitä asioita ovat vedenjuominen, puurojen turvottelu ja sekoittaminen sekä paskan kyttääminen ja jokaisesta ulostulevasta pallerosta iloitseminen.

Psylliumina meillä on Eclipsen kokonainen siemen. Kuorijauhettakin kokeiltiin, mutta se turpoaa niin järkyttäväksi tapettiliisteriksi ettei hevoset suostuneet syömään sitä. Koitin kaiken: pellavarouhevellin, melassileikkeen, porkkanaraasteen, omenamehun, leivänmurustelun, löysä puuro kiinteä puuro ja kaikki mahdolliset välimuodot. Ei maistu.

Lopulta toimivaksi psylliuminsyöttökonstiksi osoittautui viherpelletti + pellavarouhe. Molemmista turvotetaan kuumaan veteen todella löysä velli. Sekoitetaan reilu litra molempia laatuja turvotettuna sekaisin keskenään. Lisätään psylliumit kuivana, ruokalusikallinen merisuolaa, sekoitetaan nopeasti ja tarjoillaan heti. Tämä maistuu niin että kuppi kiiltää, sitten jää vielä murheeksi riittävästä vedensaannista huolehtiminen. Mutta kokonainen siemenpsyllium ei turpoa niin mahdottomasti kuin tuo kuorijauhe, eikä tätä ohjeistettu erikseen turvottamaan, siksi uskallan toimia näin. Ja pidän huolen että tuo viherpelletti-pellavavelli on todella vetistä velliä, jolloin hevonen varmasti saa nestettä. Suolan lisääminen parantaa ilmeisen hyvin maistuvuutta mutta toivottavasti tekee myös janontunnetta, jotta vesi kelpaisi syömisen jälkeen.

Tällaisen psyllium-seoksen Pena saa aamuin illoin seuraavat kolme viikkoa. Lisäksi se saa viikon ajan iltapäivisin 100 g magnesiumsulfaattia, jonka olen sekoittanut pellava-melassileike-merisuola -puuroon. Magnesiumsulfaatista varoiteltiin, että se on kitkerää ja hevoset eivät sitä tykkää syödä, ja jos se ei tee kauppansa niin sitten vaan jättää antamatta. Ainakaan ei pidä sotkea sitä psylliumin kanssa, ettei hevonen rupea kieltäytymään siitäkin. Pena ei ole ollut kovin mielissään tästä magnesium-seoksesta, mutta viimeistään seuraavana aamuna on sekin kadonnut kupista.

Sitten on vielä se vesihuoli. Pena on juonut ihan kohtalaisesti, mutta hyvin tavoilleen uskollisena: itse omasta automaatistaan, itse tarhassa omasta juomasaavistaan. Vaikka olen tarjonnut sille pellavalla, leseellä, viherpelletillä, melassilla ja omenamehulla maustettuja vesiä. Olen tarjonnut lämmintä, haaleaa, kylmää. Kapeasta ämpäristä, laakeasta ämpäristä, sinisestä ja punaisesta. Ei kelpaa. Mutta onneksi olen kuitenkin ihan itse nähnyt, että se juo tarhassa ja juo karsinassa. Karsinassa on varuiksi myös ämpärissä vettä tarjolla, automaatin lisäksi.


Saatiin klinikalta ohjeeksi pitää hevonen kevyesti, käyntipainotteisesti liikkeessä, mutta ravia ja laukkaakin on hyvä ottaa vähän joka päivä jotta suolen liike tehostuisi ja hiekka kulkeutuisi eteenpäin. Olen nyt taluttanut Penaa ahkerasti, juoksuttanut vähän liinassa ja vähän irti, sen verran kun se kohtalaisen mieluusti menee. Kaikenlaisia päänheittelyitä, pystyynhyppyjä ja sivuloikkia se kyllä tekee, mutta ei olen ihan hirveän motivoitunut ravaamaan reippaasti. Ratsain aion liikuttaa sitten kun pahin mahanarkominen menee ohi, nyt en ilkeä kiusata toista satulavyöllä vaikka tietenkin selästä käsin saisi eri tavalla liikutettua. Pena kun ei ole mikään supervarma talutuskaveri ainakaan maastossa, kun se saattaa välillä riemastua ja koikkelehtia siihen malliin että taluttajan raajat on vaarassa (kokeiltu tämäkin kuukausi sitten kun sain osuman...). Kentällä käynnin taluttaminen on tosi puuduttavaa eikä liinassa juokseminen sen hauskempaa ole, mutta niitä nyt sitten vaan tehdään kun ei muuta voida.

Kaiken hyvän lisäksi Penalla on lievää räkäisyyttä havaittavissa, mitään ei valu mutta välillä se yskähtää ja nenästä irtoaa klimppi keltaista limaa. Pena on vähän vaisun oloinen, ei millään lailla tuskaisen kipeä mutta sellainen, että paremminkin vois mennä.

*

Tiistain klinikkareissusta vielä sananen: matka meni odotusten mukaisesti, vähän Pena kyseli että pitääkö traikkuun todella mennä ja eikö voisi vain mennä sivusta ohi, mutta ei mitään katastrofaalista. Paikanpäällä se käyttäytyi Penaksi tosi hyvin, hirnui ja huuteli kyllä siihen malliin että siitä kysyttiin, onko se ollut vasta vähän aikaa ruuna, ja papereihinkin kirjattiin yleisestä olemuksesta että valpas, tarkkailee ympäristöään. Lihavuuskunto oli sopiva ja lihaskunto hyvä, mistä olen erityisen ylpeä.

Ensin tehtiin taivutuskokeet niin kuin oli tarkoituskin. Turhaan jännitin, eläinlääkäri osasi tietenkin asiansa hyvin ja ymmärsi Penan kaltaista herkästi reagoivaa hevosta - ei arkaillut eikä väistellyt, toimi rauhallisesti ja määrätietoisesti ja ystävällisesti. Pena antoi hyvin taivuttaa, ja tulokset olivat toivotunlaiset: ontuma 0/5 kaikissa muissa jaloissa paitsi oikeassa etusessa, siinä pienenpieni 0,5 reaktio ensimmäisissä raviaskelissa. Samaisessa jalassa karpaalikanava polven yläpuolella oli vähän täyttynyt. Todennäköisesti nämä johtuvat voimakkaasti hajavarpaisesta jalka-asennosta, ja sehän ei muuksi muutu tuon elinaikana. En pitänyt tarpeellisena kuvauttaa tätäkään jalkaa, reagointi oli niin mitätöntä.

Taivutusten jälkeen Pena sai rauhoittavaa ja mentiin mahan kuvaukseen. Kun kuulin tuomion, hiekkaa ja paljon, niin jotenkin... en yhtään yllättynyt. En hermostunut. Olin oikeastaan helpottunut, kun siellä oli syy. Ja helpottunut, että lähdin tutkituttamaan.

Jännitys ja ahdistus on tullut nyt vasta myöhemmin, mutta pikkuhiljaa nekin varmasti väistyvät. Kunhan vielä alkaisi löytyä hiekkaa kakasta, tietäisin että tulosta tulee.

Sitähän se

Hiekkaa.

Ja paljon.

Olo on aika pökertynyt, ahdistunut, huolestunut.

Hiekkaa oli röntgenkuvissa arviolta 40 cm x 8 cm kertymä. Sain Penan kuitenkin kotiin, mukanani ämpäritolkulla psylliumia sekä magnesiumsulfaattia. Kolme viikkoa syödään psylliumia, ensimmäinen viikko myös magnesiumsulfaattia, sitten viikko ilman ja uudestaan kuviin.

Ähkyriski on tietenkin hirveän suuri, ja sehän tässä ahdistaakin. Mitä ihmettä teen jos se nyt saa ähkyn kun hiekka lähtee liikkeelle? Minähän en tietenkään yksin päätä (vielä) Penan asioista, mutta omalla kustannuksellani en ähkyleikkaukseen lähde. Osin ihan taloudellisista syistä, mutta myös syistä, joita pidän realismina - toipumisennuste on mielestäni liian huono, uusimisriski suuri, komplikaatioriskeistä puhumattakaan.

Nyt kuitenkin yritetään kotona häätää hiekkaa ulos. Jos ei onnistu, on pakko viedä Pena viikoksi klinikalle jossa sitten letkuttavat psylliumia sen mahaan.

Jossittelen vain. Mitä jos se kuolee tähän. Mitä jos en olisi vienyt sitä klinikalle. Mitä jos en olisi välittänyt siitä että se on äkäinen. Mitä jos ja mitä jos.

Palaan näihin asioihin kunhan vähän rauhoitun ja saan ajatuksia järjestykseen.

*

Miten yllättäen Pena onkin tullut niin rakkaaksi ja tärkeäksi.

Huomenna

Huomenna on klinikkareissu. Jännittää.

Jännittää ensinnäkin kuinka Pena käyttäytyy. Tuleeko se edes ovesta sisään. Ja jännittää taivutuskokeet, ei niinkään sillä, löytyykö jotain mitä pitäisi paremmin tutkia, vaan jälleen se, kuinka Pena käyttäytyy. Jos se kimpoilee pystyyn tai koittaa kaatumistemppua tai hutkii ja potkii.

Kummallista kyllä, se ei hirveästi jännitä, jos hiekkakuvissa löytyykin jotain. Ennemmin jännittää, jos ei löydy. Jos ponista ei vain löydy mitään selittävää tekijää sen mahanalusarkuudelle ja kiukuttelulle. Mistä sitten alan ratkoa sen ongelmaa? En halua että Penan on kurja olo. Jotain se yrittää kertoa ja ilmaista, jokin ei ole hyvin. Minun velvollisuuteni on selvittää, miksi sillä on sellainen olo.

Juttelin muutama päivä sitten puolitutun hevosihmisen kanssa näistä mahaongelmista, kertasin Penan oireita, ruokavaliota, varusteita. Kerroin että sille on ollut vaikea löytää satulaa, että sillä on karvapyörteitä kainaloissa sekä keskellä satulavyönpaikkaa. Kerroin sen hierontalöydöksistä, kuopasta rintalihasten välissä. Kerroin sen karsinakäytöksen, tarhakäytöksen, ilmeet ja eleet. Tuttuni sanoi, että tavallaan ihailee hevosihmisiä joilla on näin analyyttinen ja monelta kantilta pohtiva ote hevosen oireiluihin ja kova halu selvittää syy, mutta sanoi myös, että onko siinä kaikessa pohtimisessa sitten enää järkeä, jos se alkaa hajottaa omaa päätä ja näkee jokaisessa hevosen liikahduksessa uuden oireen.

Idean siemenhän siinäkin on. Jos ei tutkimallakaan löydy syytä, on ehkä aiheellista miettiä, kuinka vakavasti hevonen sitten oireilee. Lähtisikö oireet kuitenkin sillä, että poistaisi kaiken ylimääräisen kikkailun, väkirehut ja varusteet, ja antaisi ajan kulua. Lähtisi tavallaan alusta, rakentaisi kokonaisuutta uudelleen. En tietenkään tarkoita tällä että kipeä hevonen jätettäisiin hoitamatta, en missään nimessä. Vaan sitä, että jos hevonen kuvataan, ultrataan, kopeloidaan, käännellään, pistetään ja tutkitaan, eikä selittävää syytä vain löydy, niin ehkä syy ei sitten ole elimellinen. Että sitten täytyisi osata ajatella toisin. Lähestyä toisella tavalla, tehdä se hevonen ikään kuin uudestaan omien silmiensä eteen. Kuin ei tuntisi sitä vielä lainkaan.

Huomaan välillä katsovani Penaa kuin kimppua oireita ja ongelmia. Huomaan että oma ahdistukseni tarttuu siihen. Vaikka ei sen niin pitäisi.

Ehkä ollaan huomenna viisaampia.