Kadonneet vatsalihakset ja 60-prosenttiset pidätteet

Meinasi mennä tämä huhtikuukin vähäisillä blogimerkinnöillä, mutta päätin sen verran ryhdistäytyä että laitan pari asiaa muistiin.

Ensiksi tunnustan: olen ratsastanut koko talven kevyttä ravia. Siis valehtelematta koko talven. Eilen tämän tajusin ja istuin hetkeksi harjoitusraviin - tänään en meinannut sängystä päästä kun poltteli kyljissä ja vatsalihaksissa niin. Oho. Tarttis varmaan tehdä jotain jos ponin ravi saa kropan näin kipeäksi.

Ja kun kevät taas yllätti talventallaajan ja kenttä suli ja kuivui alta aikayksikön, oli aika kaivaa esteet talviteloilta. Ihan kamalasti jännitti ylittää sitä ihan ensimmäistä ristikkoa ihan ensimmäistä kertaa talvitauon jälkeen, mutta onnistuin jotenkin vakuuttamaan itselleni, että on ok olla nössö ja hypätä sillä tasolla, kun hyvältä tuntuu. Ja Pena! Sehän oli todella kiva. Ei tietoakaan rodeoista eikä kaasutan-jarrutan-kiihdytän-kiemurran -lähestymisistä. Ekalla kerralla lopetin äkkiä kun kerran hyvin meni.

Pääsiäisen alla sitten heti uusi yritys. Totesinkin miehelleni, että enemmän minua jännittää hypätä Penalla kuin minulla ratsutuksessa olevalla hevosella, joka ei ole koskaan hypännyt maapuomia kummempaa ja tuli minulle nyt alkeisestetreeniin. Mutta se onkin suomenhevonen ja menee suoraviivaisesti sinne minne ratsastaja näyttää, vaikkakin vähän kovaa ja holtittomasti, mutta sen kaikki mahdolliset muuvit ovat niin hitaita ja ennalta arvattavia ettei vaarantunnetta synny.

Tosin kävi niin että sätin taas Penaa ihan turhaan. Se oli kevään toisellakin hyppykerralla iloisesti menossa, eteni hyvin eikä sooloillut. Okei, jarru toimi ehkä 60-prosenttisesti ja ponnistuspaikat olivat sitä sun tätä, mutta väliäkös sillä kun kerran yli mentiin. Se on jännä juttu, minua aina jännittää kamalasti aloittaa Penalla, mutta sitten kun saan tatsin siihen miltä se sinä päivänä tuntuu, ei esteiden korottaminen enää tunnukaan niin pahalta ajatukselta.







Luulen että merkittävä tekijä epämukavuuteeni hypätä Penalla liittyy siihen, että rentona ollessaan se haluaa lähestyä esteitä pää melko matalalla. Lisäksi sillä on (kai?) ihan asiallinen hyppykaari silloin kun en estele sitä, ja se vapaana hypätessään käyttää paljon kaulaa, eli painaa päänsä melko pitkälle eteen ja alas ja nostaa säkäänsä hypyssä. Tämmöiselle nössölle hyppääjälle, joka haluaa käsillään hallita, on todella epämukava tunne antaa hevoselle edestä tilaa. Etenkin kun Pena on sitten hypyn jälkeen varsin nopea hyödyntämään sitä saamaansa tilaa, ja turpa tahtoo jäädä sinne alas ja samalla sekunnilla perä lentää ylös. Minulla olisi paljon mukavampi olo lähestyä esteitä ohjat oikein lyhyellä ja hevosen pää kunnolla ylhäällä, mutta jos yritän ratsastaa Penaa siten, se hyppää selättömästi tai todennäköisimmin ei enää suostu hyppäämään lainkaan. Ja sitten tietty se helmasyntini setälaukkaaminen, josta sain ohjaajakoulussa niin paljon noottia että vieläkin korvat punoittaa.

Yllä olevilla videoilla sentään esiintyy laukkaa, sellaista kunnollista etenevää laukkaa. Voisin vieläkin antaa Penalle enemmän vapautta ja lakata säätämästä käsilläni niin paljon, mutta aion ottaa tämän kesän tavoitteeksi - uskaltaa jättää ne kädet sinne oman onnensa nojaan ja ratsastaa jalasta eteenpäin.

Seuraava merkkitapahtuma on minun ja Sulon ensimmäinen vuosipäivä. Palataan niissä merkeissä pian!

Uusia kotiläksyjä, unelmia ja talveen varautumista

Tällä viikolla tiistaina olin toista kertaa meidän uuden valmentajan, Eerikan silmän alla. Penaa täytyy ihan ekaksi kehua siitä, että entinen keulin-reuhdon-huudan-hikoan-paskon -tyyppi on tätä nykyä sellainen matkamies, että teen sen kanssa reissut yksinäni luottavaisin mielin. Se menee kyytiin lähettämällä kyselemättä, matkustaa siivosti (no niin se on kyllä aina matkustanut mutta lastautuminen on toisinaan ollut vähän säätöä - aina sen on autoon saanut, mutta välillä hommaan on kuulunut pystyynhyppelyä, vinoonmenoa, pään kolhimista traikun kattoon ja ylipäätään mullittelua sillalla) ja perillä varsinkin käyttäytyy niin, että sen voi varustaa trailerin vieressä ilman että oma kiukkusuoni pullistelee.

Kesäillat!

Tällä kertaa oltiin valmentajan kotikentällä, ja parkkeerasin yhdistelmän n. 500 metrin päähän hiekkaparkkikselle, jossa oli paremmin tilaa operoida kuin Eerikan omassa pihassa. Parkkikselta kulkee metsäpolku pihaan, ja mennessä talutin Penan perille. Itse valmennukseen olen tyytyväinen. Ensimmäisellä kerralla puututtiin vain ja ainoastaan siihen, että Penan on oltava pohkeen edessä koko ajan ja keskityttävä minuun. Myös asentoani rukattiin niin että pääsisin eroon vaivihkaa ilmaantuneesta turvakyyrystä. Näitä juttuja olen harjoitellut vastalihakset armoa anellen nämä reilut pari viikkoa valmennusten välissä, ja hetkellisen epämukavuusalueen jälkeen olen huomannut että tulosta tulee. Ja Eerikalta saatiin samansuuntainen palaute, jahuu! Pena tuntui ihan super paljon paremmalta kuin ensimmäisellä kerralla - se kyttäsi ja jännitti, mutta reagoi nyt huomattavasti sähäkämmin pohkeeseeni ja palasi pohjeavusta kuulolle eteeni. Askellajien laatu paranee heti kun se pysyy edessäni = kuulolla ja rentona.

Kentänlaidalla oli haastavia pelokkeita kuten paalipiikit ja yksi kanto, joten aika monta toistoa saatiin taas siihen, kun Pena jähmettyy ja meinaa jättäytyä jäykäksi apujeni taakse. Nyt päästiin ratsastamaan kaikki askellajit läpi, pääsin istumaan alas ravissa ja silti vaikuttamaan. Kotiläksyt muistiin itselle:

• vaadi enemmän takajalkoja liikkeeseen mukaan, älä tyydy vähän sinnepäin. Pena kykenee, minä kykenen
• hae fiilistä keinuvasta selästä harjoitusravissa. Jos selkä jäykistyy, koita perusistunnassa vähän keinauttaa selkää taas liikkeelle ja rennoksi. Pena jännittää ensin selän, sitten vasta alkaa silmä pullottaa ja korva killittää väärään suuntaan. Koita päästä vaikuttamaan jo silloin kun selkä jännittyy.
• kädet!! Etenkin vasempaan kierrokseen vasen käteni jää taaemmas. Ongelma tulee selkeiten esiin vasemmassa laukassa, jolloin jään kantamaan Penaa vasemmalla ohjalla. Oli ihan aivohiki kun piti oikeasti työntää vasen käsi eteen, ratsastaa vasen pohje läpi ns. kohti oikeaa ohjaa ja kääntää kunnolla ulkoavuista. Tämä on juuri sitä mitä toitotan omille oppilailleni koko ajan, ja sitten vedän itse siitä sisäohjasta. Hyi häpeä!
• sama ajatus vasemmassa kierroksessa kun Pena pullistuu pois pelottavasta kohteesta: avaa vasen käsivarsi ja ratsasta vasen pohje. Pena ei saa nojata vasempaan jalkaani vaan sen täytyy kantaa itse itsensä
• siirtymiset. Oijoi. Olen tiedostanut hyvän tovin että siirtymisemme ovat retuperällä. Pena vastaa viiveellä ja nousee pois tuntumalta. On korjattava joka ikinen siirtyminen eteen. Hevosen on oltava pohkeen edessä läpi siirtymisen. Etenkin laukannostoissa Pena jännittyy kun alan valmistella, ja lopulta nostaa laukan myöhässä apuun nähden eikä ole enää peräänannossa noston hetkellä. Olen itse auttamatta liian hidas korjaamaan sitä. Näitä aletaan työstää seuraavaksi.

Hikisen valmennuksen päätteeksi ratsastin Penan takaisin autolle. Siis kyllä vaan, maastoilin vieraissa metsissä! Huikeaa.

Videolta kaapattu kuva eräästä kevätillan valssista

Otsikon mukaiseen unelmointiin liittyy tällä kertaa suitset. Olen muutaman vuoden ajan haaveillut Täydellisistä Suitsista jotka täyttäisivät kaikki korkeat vaatimukseni, mutta sellaisia ei ole tullut vastaan. Pena on kulkenut osista kootuissa remonttisuitsissa jotka alkavat olla todella venähtäneet ja kulahtaneet. Haaveideni suitsissa on kunnolla muotoiltu, leveä niskahihna sekä sellainen turpahihna joka jättää posket vapaaksi. Menin pitkään kokonaan ilman turpahihnaa, mutta Pena on topakka ravistelemaan päätään jos on vaikkapa kärpäsiä, ja kun suitset pari kertaa putosivat sen päästä kesken treenin, totesin että joku turpahihna on oltava, vaikka en halua sulkemalla sulkea hevoseni suuta. Käytännössä remonttiturpis on ainoa joka jättää posket vapaaksi, mutta remonttiturpahihnat eivät oikein istu Penan pään ja lyhyen suun anatomiaan. Jotta remonttiturpis kulkisi oikealla kohdalla kuolaimeen nähden, tulee turvan päältä kulkeva hihna liian alas. Ja jos säädän korkeuden turvanpäällishihnan mukaan, tulee leuan alle menevä osuus kuolaimen päältä.

No sitten kävi niin että törmäsin unelmasuitsiini... Ja niiden hintalappuun.

PS of Sweden Pioneer -suitset

PS of Sweden Pioneer -suitset kolahtivat ja kovasti. Remonttiturpiksen kaltainen turpahihna, mutta ei niin alaslaskettu kuin perinteinen versio. Turpahihnan paikassa säätövaraa. Niskahihna sellainen kuin haluan ja posket jää kivasti vapaaksi. Turpahihna ei painu silmän lähelle. Ja kuolainkiinnityksessä on poskihihnojen päissä bonuksena kuminauhaa joka tuo pehmeyttä siihen kuinka kuolain suuhun asettuu. Leukahihnan kanssa nämä ovat myös FEI:n hyväksymät koulukisoissa, josko sillä nyt on meidän tapauksessa mitään merkitystä. Minä haluan!! Mutta nämä mokomat kustantavat 245 euroa, ja näin kun juuri siirtyy äitiyspäivärahalta kotihoidontuelle joka on sen kolmisen sataa kuussa, niin ei oikein olisi varaa tuonhintaisiin suitsiin. Mutta kun minä haluan! Ja Penakin haluaa! Ja sillä oli synttäritkin! Millä muulla epä-järkisyyllä voin vielä perustella nämä itselleni?

Lilliputtiponi loikkaa

Kun juhannus on ohitettu, voi hyvällä syyllä ruveta valmistautumaan talveen, vai kuinka? Ainakin siltä osin, että heinäntoimittajan kanssa on neuvoteltu tulevasta talvesta ja siitä, pitääkö tässä kehittää heinäpaniikkia vai ei. Kuulemma minun ei vielä kannata, hänellä on luotto toiseen satoon ja että saan siitä tarvitsemani paalit. Tulevana talvena meillä tullaan syömään myös olkea, sikäli mikäli saan hygienistä olkea käyttööni. Olki on uusi musta ja oljesta sekä olkimyyteistä Muuliprojektin Kaisa teki Onnen Rippeiden Elinan avustuksella varsin ansiokkaan selvityksen. Olki tulee ensisijaisesti Sulon laihdutusprojektin tueksi, mutta koska ponit tarhaavat samassa, saa Penakin siitä osansa. Todennäköisesti mennään niin, että öisin Sulo syö enemmän olkea kuin heinää, ja Pena puhtaasti heinää, ja kun ne ovat samassa, on tarjolla jonkinlainen heinän ja oljen kombo. Sulon laihdutusasioista kirjoitan myöhemmin perusteellisemmin, kun ne ovat nyt viime aikoina pyörineet mielessäni stressiin saakka.

Tänään kuitenkin aloitin yhden talveenvalmistautumisprosessin: aloin kuivata kerppuja! Jos onnistun kuivaamaan ja säilömään nämä oksakimput homehtumatta, saavat ponit talvellakin maistella kesän makuja.

Ponipoikien talviherkkuja aitassa kuivumassa

Meillä kävi sattumalta eilen erään asiakkaani matkassa pari ponityttöä, jotka tunsivat Sulon sen ratsastuskouluajoilta. He tuskin tullessaan tiesivät, että Sulo asuu täällä, mutta kun näkivät sen tulevan meitä vastaan laitumella, oli välitön kommentti Voi miten Sulo näyttää niin paljon iloisemmalta kuin ennen! 
Tuli hyvä mieli.

No nyt!

Vihdoinkin ryhtiä tähän meidän ratsasteluun! Hankkiuduin nimittäin kouluvalmentajan silmän alle. Koska arki pikkulapsiperheessä on mitä on, asetin tavoitteeksi päästä valmennukseen kahdesti kuussa. Ja aloitin tänään.

Tässä ihan vaan kerättynä itseä ja omaa muistia varten tämänpäiväisen valmennuksen avainkohdat:

- Hevonen rehellisesti pohkeen eteen. Sieltä voidaan rakentaa kantovoimaa, saadaan selkää liikkeeseen ja sitä kautta rakennettua liikkumisen laatua. Koulukisoissa teknisesti oikein tehdystä liikkeestä saa maks. kutosen, loput täytyy tulla liikkumisen laadusta. Ei-niin-näyttävä hevonenkin voidaan saada liikkumaan laadukkaasti, mutta tie vaan on pidempi.

- Aikuista hevosta voi jo vaatia pitämään huomio ratsastajassa. Kun Pena jää jälkeen, jättäytyy pohkeen taakse, tuijottaa muualle, nousee pois tuntumalta, ratsasta jalasta eteen. Avaa jalat ja kops pohkeella, tai maiskutus, tai kosketus raipalla. Rakennetaan tästä lähtien hyvin mustavalkoiseksi tämä asia: korjataan huomion karkaamista ratsastamalla eteenpäin, jotta hevonen saadaan taas pohkeen eteen.

Alkuun eteenratsastus tuntui siltä että "juoksutan" Penaa hillittömässä ravissa, mutta kun katsoin videolta, ei se mennyt mitenkään liian kovaa. Ja kuten valmentaja lupasi, alkoi tulosta tulla jo tämän yhden tunnin aikana. Huomio kääntyi koko ajan nopeammin minuun kun muistutin pohkeella, ja ravissa kuulemma takajalat tulivat jo kaksi kavionmittaa pidemmälle vatsan alle kuin aloittaessa. Olen vain itse liian hidas korjaamaan ja keho tahtoo reagoida kädellä taaksepäin kun tuntuma häviää. Vaikka se on hevosen tehtävä hakeutua kohti tuntumaa.

Omasta asennostani seuraavat huomiot:

- Pidä hartiat lantion päällä. Kun kevennän alas pystyssä, on hevosen tultava istuntani alle, ns. tuotava satula istuinluideni alle. Jos olen etukenossa ylävartalolla, ei hevonen "pääse" pohkeen eteen. Vatsalihakset joutuu töihin kun ylävartalo on lantion päällä. Kun lähden ylös kevennykseen, pitää sanoa jalalla eteenpäin, jotta hevonen on allani kun istun alas. Säilytä asento kaarteissa! Hevosen tehtävä on kantaa ratsastaja kaarteesta läpi.

- Käsi istunnan edessä. Vie kättä ohjaa pitkin eteenpäin, ns. lyhyemmät ohjat. Älä korjaa ohjalla taakse. Tunne tasaisesta tuntumasta syntyy siitä että ajattelee lapaluut (hartiat) alas ja ojentajat töihin, ei hauikset.


On jotenkin tosi raadollista olla pitkän tauon jälkeen taas vastakkain omien vajaavaisuuksiensa kanssa. Itsekseen kun ratsastaa niin oma asentohan on aina oikein mukava ja mallikas... Sitten kun sitä pitää korjata, ja ai niin taas korjata, ja ai niin taas korjata, tulee hetkittäin tosi turhautunut olo. Miksei mun kroppa pysy siellä missä haluaisin sen olevan? Tai missä luulen sen olevan?

Penalla oli aikamoinen kuolemanpelko päällä kun oltiin uudessa, haastavassa paikassa (autot, traikut, hevosrekat, ravurit, maastoesteradalle tulijat ja menijät, you name it, we had it). Se ei sätkinyt eikä loikkinut mutta tuntui yhtä pehmeältä ja vastaanottavaiselta kuin betoniporsas. Minuakin jännitti. Ei se mitään, tämä on alku. Nyt lähdetään metsästämään Penalle kantovoimaa, sitä tasaista hyvää muotoa ja sitä kautta keskiaskellajeja. Siinä oli ensisijainen toivelistani.

Jo joulu joutui

Joulu tuli, oli ja meni. Kelit ovat etelässä hiissanneet aivan vallan ihmeellisesti vesisateesta jäiseen hyhmään ja tänä aamuna oli yllätys suuri kun maassa olikin liki kymmenen senttiä lunta! Minun kun piti alkaa rouhia jäistä kentänpintaa ratsastuskuntoon. No ei sitten, käyhän se näinkin.

Tallin ovelta

Joulun aika on yllätyksiä täynnä. Tuli toivottuja lahjoja ja ei-toivottuja lahjoja ja jotain aivan odottamatonta myös. Kaikelta siivoamiselta ja vieraiden viihdyttämiseltä olen ehtinyt vähän ratsastellakin. Kuvat tältä päivältä!

Toivottu lahja: kuvien treenitakki. Yhdistelmä kevyttoppaliiviä/takkia ja teknistä kangasta. Pysyy kylmänarat paikat lämpiminä mutta hikoavat paikat viileinä. Tykkään!

Ei-toivottu lahja: Tapaninpäivän aamuna tein aamutallin ihan normaalisti enkä tajua miten ykskaks iski aivan hillitön kramppi selkään, lapaluiden väliin. Minulla tulee helposti hermopinne yhteen nikamaväliin mutta saan sen nykyisin itse auki. Tämä kramppi veti koko kropan niin jäkkiin ettei auttanut kuin kölliä keittiön matolla selällään ja henkiä ihan vain pinnallisia pikku hengityksiä. On yritetty särkylääkkeet ja -voiteet ja rullailtu pilatesrullalla (mikä yleensä pinteen avaa) ja liikuttu ja levätty ja ties mitä. On vaan ja kiristää. Nyt jo sen verran parempi että pääsen liikkeelle, mutta auts. En tykkää!

Ajattelin, josko Pena tarjoilisi pikku rytkäytyksen joka järjestelisi nikamani taas kotoiseen järjestykseen, ja kiipesin kyytiin. Ei tullut kekkulointia tällä kertaa. Tuli muutamia kuvia joista tein muutamia havaintoja.

1. Käynti on kamalan vaikeeta. Valitsin käyntikuvista parhaan ja sekin on tämmöinen. Rintakori alhaalla mennään, takakorkeus loistaa ja mikä on tuo ratsastajan takanoja herranjesta sentään.

2. Supsun supsun. Ravaako se vai peruuttaako. Yritys on ravata vaan aika ankeeta on. Kuva tosin on otettu sen jälkeen kun Pena kompastui laukassa, suuttui, pukitti, rynnisti ja otin sen takaisin haltuun. Korvakin on ihan rutussa kun sinne meni varmaan suuttumuskärpänen.

3. No niin! Parempi meininki mutta epätarkka kuva! Elämä on. Toverit koirat vartioi ja suojaväriin pukeutunut ipana pyllistelee hiekkalaatikossa.

4. Laukannosto ja palikat kohdillaan! Satula on muuten Amerigo Vega Siena Special Monoflap, jäi meille vuokralle ja katsotaan, löytäisikö se meiltä ihan pysyvän kodin.

5. Lisää laukkaa, vaan hetkinen nytkö olen etukenossa?! Joo-o. Note-to-self: nyt vauhtia siihen valmennusasiaan.

Meidän talven työsarkaa ovat aivan vallan perusasiat. Suoraksi, pohkeiden väliin ja pohkeiden eteen, tuntumalle. Se vaatii yksitoikkoisen oloista perusratsastusta, loputtomasti kääntämistä, uudelleen ja uudelleen etuosan korjaamista takaosan reitille, jalalla muistuttamista että eteen mennään silloinkin (ja juuri silloin!) kun ranka hetkellisesti suoristuu ja paino siirtyy takajalkojen kannettavaksi. Sinun täytyy odotuttaa etujalkoja jotta voit ajaa takajalkoja, sanoi kouluratsastusope, uudestaan ja uudestaan. Ja sitä me harjoitellaan.

Maailman nätein punainen!

Ja se odottamaton jouluylläri: Sain ratsastusopen töitä. Pari päivää viikossa isolla pirkanmaalaisella laatutallilla, täydet ryhmät, ratsastajia alkeista heA -tasolle, lapsista sennuihin. Aivan huikean jännittävää ja kutkuttavaa! Ja lopun ajasta kuljen ympäri maakuntaa opettamassa ja ratsastamassa. Kas kummaa, taas taitaa tulla leipä pöytään hevoshommista.

Uusi, tuleva vuosi näyttää yllättävän valoisalta.

Inhoan!

Ei soineet tänään ilon fanfaarit kun ratsastin pitkästä, pitkästä aikaa kotiopen silmien alla. Oikeastaan olen tässä puoli päivää pyöritellyt tuota tuntia mielessäni ja pohtinut, mikä meni vikaan. Noora kirjoitti blogissaan osuvasti hevosen raameista - siis siitä muodosta johon haluaa hevosen saada ratsastettua:

Kun hevonen kantaa itseään, on koottu vaatimallaan koulutustasolla, se tunne on kutakuinkin se, että olisin yhtä hevosen kanssa. Ei hevonen + ratsastaja, vaan ratsukko. Ikään kuin en enää istuisi hevosen päällä, vaan olen ”sulautunut” siihen yhdeksi kokonaisuudeksi. Hevonen kantaa itseään haluamassani raamissa, jolloin kokonaisuus on eheä. Hevonen ei heilu ja huoju tai valu mihinkään. Ei sivuille, ei pohkeen eteen tai taakse. Hevonen on siinä raamissa minkä minä sille asetan. Ei takaosa kilometrin pitkällä takana tai kaula kilometrin edessä ja painoa 500 kiloa ohjilla.

Noora jatkaa luonnehtimalla hevostaan Herttaa:

Hertta on tamma, johon ei saa koskea ja sille pitää antaa tilaa. Hertta tahtoo kulkea liikaa raamin sisäpuolella, toisin sanoen se jää helposti pohkeen taa, ja on lyhyt edestä. Se nostaa niskaansa ja vetää kaulaansa lyhyeksi. Sillä on ihanan kevyt suu, mutta kun se pitäisi saada ottamaan enemmän tukea kuolaimeen ja hyvällä tavalla ottamaan tuki vastaan ”lepäämällä” kuolaimella.
Hertan tahdon siis saada venytettyä siihen raamiin, jossa se ”täyttää koko raamin” ja kantaa itseään.

Ei tarvitse kuin nimi ja sukupuoli vaihtaa niin puhutaan Penasta. Tänään jäi puuttumaan kaikki, se koko raami. Ok, Pena oli tehnyt alle kaksi aika rankkaa treenipäivää ja sillä varmasti kiristeli lihaksissa, mutta siitä huolimatta olen todella pettynyt, kun tuntui että koko vaivalla sovittu tunti meni ihan harakoille sen takia etten oikeastaan saanut Penaa askeleenkaan ajaksi oikeasti hyväksi. Hävetti, koska koin että ratsastin huonosti. Ja ratsastinkin, koska olin ladannut itselleni paineet onnistumisesta ja näyttämisestä. Halusin tauon jälkeen näyttää kotiopelle, miten ollaan kehitytty ja miten hienosti mennään. No ei menty ei. Ja kun koin etten saa Penaan yhteyttä, turhauduin. Ja mitä tekee turhautuminen ratsastustaidolle...

Jouduttiin hylkäämään kaikki suunnitellut tehtävät ja vain hakemaan Penaa suoraksi ja avuille. Pena käpertyi itseensä eikä antanut koskea. Ei todellakaan tullut tunnetta sulautumisesta, vaan joka askeleella minä jumpsutin irrallisena yksikkönä siinä Penan päällä. Olin hetkittäin niin neuvoton että halusin vain heittää ohjat pitkäksi ja luovuttaa. Ja voi olla että se olisikin ollut viisain vaihtoehto, mutta miksi sitä haluaa valmennuksessa jotenkin päteä? Onnistua?

Huonoin mieli tuli nimittäin siitä, että kun tunsin etten nyt vain onnistu tässä, niin jatkoin silti. Ei se Pena siitä tullut paremmaksi. Sen sijaan saimme taas kilometreihin yhden liian jännittyneen treenikerran kun hevonen "saa" repiä itseään eteenpäin väärillä lihaksilla. Ja yhden treenikerran kun minä olen sille vihainen ja epäreilu siksi että koen ettei se toimi.

Tällaista haluaisin...

Ja suunnilleen tällaista sain. (kuva syksyltä 2015)
Huomaa muuten mitä Penan kropan kanto (ja minun istuntani) tekee meidän mittauhteillemme! Alemmassa kuvassa näytän paljon isommalta Penan selkään kuin ylemmässä, vaikka olen ihan samanpituinen ja -painoinen sekä samassa satulassa samoin jalustimin molemmissa kuvissa. 

Toki toivoisin, että Pena vähän enemmän kamppailisi minun kanssani. Ettei se heti vaikean hetken tullessa sanoisi, että älä koske minuun, minä käperryn nyt tänne enkä aio tulla täältä pois koska kiristelee. Mutta odotinko minä siltä liikaa? Olinko minä itse tänään sen arvoinen, että se kamppailisi minun kanssani? En tainnut olla. Minä halusin suorittaa ja esiintyä.

Niin paljon hevosen raamiin vaikuttaa ratsastajan asento. Ihan huippuhuippuoppia tästä oli Maiju jakanut blogissaan. Ja ratsastajan asentoon vaikuttaa ratsastajan psyyke. Jos minun päässäni on napikat nurinkurin niin asentoni on nurinkurin ja hevoseni on nurinkurin. Ja sitten minä kiukuttelen hevoselleni kun se ei toimi.

Aargh miten inhoan ratsastamista toisinaan.

Hehkuti hehkuti

Kannatti sutia se eilinen onkspakkojoseihaluu läpi - tänään sain taas niin makeita fiiliksiä kentällä että elän tällä pitkälle ensi viikkoon!

Alkuverryttely rankahkosta eilisestä johtuen ajatuksella pitkää matalaa rentoa eteen-alas, turhia prässäämättä. Ensin Pena olisi tullut vain lyhyeksi pois tuntumalta ja pohkeen taakse, mutta yllättävän nopeasti alkoi seurata ohjaa niin että pystyin "työntämään" sitä ohjan mukana pidemmälle ja matalammalle kaulalle. "Teidän tulisi kyetä tekemään kaikki samat asiat eteen-alas -muodossa kuin lyhyemmässäkin raamissa", kouluratsastusopen sanat kaikuivat päässäni. Matkaa siihen vielä on, etenkin laukassa, mutta alku oli hyvä!

Sitten lepokäynti ja väistöjen pariin. Toisella pitkällä sivulla takaosa pois uralta ja toisella etuosa. Esimerkkikiekka käynnissä ja sitten raviin. Tuli moottorikelkka joentakaiselle pellolle, Pena ajatteli että siitäpä kimmoke olla keskittymättä kun tuntui tehtävä vaikealta, mutta minulla pysyi kerrankin polla koossa ja jatkoin niin kuin ei mitään. Ja vaude, onnistuin estämään säikkyhepulin ja pysymään asiassa! Siinä flow'ssa mietin lyhyen hetken, että tämän mielentilan minä vielä vien kisoihin emmekä me enää hyydy alkutervehdykseen pelkäämään.

Mutta kaiken kruunasi laukkatyöskentely - me teimme nostoja käynnistä ja siirtymisiä takaisin käyntiin. Siis Pena siirtyi käynnistä laukkaan ja laukasta käyntiin, ei vain kerran vaan monesti! Mitä ihmettä! Mitä minä tein? Minä ratsastin käynnin hyväksi koska käynti ja laukka ovat pari. Hitaammat etujalat jotta käynti kantaa. Suoruus. Sitten lyhyemmät askeleet käynnissä, laukannostoapu joka ei laita painetta (tätä meille on hoettu koulussa mennen tullen ja palatessa ja nyt se jotenkin avautui minulle) ja odotus. Kumma juttu, ei se laukka vaan nouse tyylikkäästi jos minä työnnän lantiolla ja nyökkään ylävartalolla eteenpäin ikään kuin vauhdittaakseni. Askellaji voi olla vain niin hyvä kuin millainen on sen ensimmäinen askel. Hyvää nostoa seurasi hyvää laukkaa jota pystyi lyhentämään ja kokoamaan ja lopulta vain henkäisemään ja oltiin käynnissä.

Eikä siinä vielä kaikki! Kaikki paine oli poissa, allani oli rento ja kuuliainen hevonen, ja minä asettelin rauhallisesti sen etuosan hieman uran sisäpuolelle ja nostin siitä mitään ajattelematta käynnistä vastalaukan ja jatkoin ovaalinmallisesti koko kenttää vastalaukassa. Siirsin käyntiin, nostin uudelleen vastalaukan ja laukkasin taas koko kenttää. Siis Penalla jonka kanssa ollaan rääppien päästy loivia kiemuroita ja ehkä joku täyskaarto ja kulma vastalaukkaa.

Free your mind and the rest will follow. 

Tänään tuntuu siltä että meidän esteenä on vain minun mieleni. Se että ajattelen ettei Pena riitä tai kykene, se että ajattelen sen olevan liian sitä ja tätä, liian raaka, liian huolimaton.

Minun täytyy pyrkiä olemaan koko ajan parempi ratsastaja, koska hevoseni näköjään tekee kaiken mitä osaan uskallan siltä pyytää. Ja edelleen minun täytyy muistaa rakastaa hevostani, koska se rakkaus näkyy ja tuntuu, antaa viimeisen silauksen.

Rehut on loppu, rehut on loppu mutta syödään mutsi

Sana sieltä, toinen täältä

Pena on elellyt villinä ja vapaana työnteon ikeestä sillävälin kun minä olen painanut liki 14-tuntisia päiviä koulussa. Sain vielä mojovan flunssan näin viikonloppua vasten joten eipä tule ratsastettua vapaa-ajalla nytkään - jossain välissä täytyy antaa kropallekin aikaa palautua.

Kirjaan kuitenkin itseäni varten ylös ratsastushavaintojani koulusta. Ison Vaaleen kanssa kävi jonkinlainen läpimurto maanantaina ja tuli se vau, oho, VAU, apua, VAU -olo. Siis se, kun tuollainen oikea ratsuhevonen alkaa kantaa ja liikkua tahdissa. Se kun kaikki onkin ykskaks ihan superhelppoa ja kevyttä ja vaivatonta. Kun saa tunteen että satulan alla hevosen selkä on kuin virtaava koski joka kuljettaa ratsastajaa eteenpäin.

Mitä minä sitten tein toisin?

En ole ihan varma. Vahva epäilys on, että lakkasin tekemästä. Jäin odottamaan ja kuuntelemaan hevosta. Kirjoitin jo viimeksi, että istunta ei saa työntää. Kirjoitan sen vielä uudestaan: istunta ei saa työntää! Vasta kun olen lopettanut lopettamassa työntämisen, tajuan kuinka paljon olen työntänyt. Pitää joustaa ennemmin ylös-alas (lonkkanivelestä kohti polvea, ei ristiselästä) kuin eteen-taakse.

Lisäksi älysin miten hevosta käännetään. Tai ainakin älysin vähän, sen verran että sain altajuoksevan hevosen odottamaan. Hidasta ulkoetujalkaa, käännä etuosaa, aseta sisään. Ajattele ympyrä kahdeksankulmiona, koko ajan on työtä, koko ajan on uusi kulma. Hidasta ulkoetujalka, käännä etuosa, aseta sisään, ratsasta ulos. Toista. Toista. Se on kummallista kun jatkuvasti avautuu selkeämmin ja selkeämmin se, että ratsastuksessa pitää koko ajan aktiivisesti tehdä eikä vain matkustaa, ja sitten toisaalta taas ei saa tehdä yhtään mitään pitkään aikaan. Näiden välisen balanssin oppiminen tuntuu vaikealta, mutta koukuttavalta.

Esteillä oivalluksen hetket tulivat torstaina. Olin taltuttanut alkavan kuumeeni Finrexinilla ja Buranalla, mutta lihassärky ja tukkoisuus tekivät minut hieman... voimattomaksi. Juuri niin voimattomaksi, ettei kroppani yksinkertaisesti jaksanut vetää tai puristaa (eikä mieleni olla tästä huolissaan). Ja esteille löytyi se kaipaamani flow, kun tekeminen oli rentoa ja luottavaista. Täytyy toki huomioida, että Iso Vaalee on aikamoinen Mersu näissä estehommissa ja on suorittanut noiden ratojen tehtäviä niin moneen kertaan että suoriutuisi niistä varmaan kokonaan ilman kuljettajaakin, mutta kaltaiselleni jännittäjälle se on vain hyvä asia. Kuten esteope asian muotoili: Olet parhaissa mahdollisissa käsissä, kuuntelet vaan sitä hevosta, se kertoo sulle kyllä jos olet väärässä.

Hyppäämisen suhteen olen päättänyt olla tuijottamatta esteen korkeutta. Onnistun lietsomaan itselleni ihan turhan paniikin jos tiedän, paljonko esteellä on korkeutta. Toki me itse myös rakennamme hyppäämämme tehtävät, mutta yritän toimia mekaanisesti ja olla miettimättä, tuntuuko joku este minusta isolta vai ei. Pääni on tavallaan päättänyt ennakkoon pelätä yli 80 cm korkeita esteitä, vaikka olen jo saanut huomata että selviän sen kokoisista hypyistä ihan hyvin. Kaikesta rohkaistumisestani ja ajatustyöstäni huolimatta minua silti hieman kylmää tieto siitä, että tämän vuoden aikana täytyy esittää kilpailusuoritus 95 cm luokassa ja näytöissä hypätä isompiakin esteitä.

Minulla on valtavan kova motivaatio käydä koulua ja tulla paremmaksi ratsastajaksi ja sitä myötä tietenkin myös ohjaajaksi. On ihan uskomattoman hienoa, että tällainen opiskelu on mahdollista eikä edes maksa mitään! Epäilen etteivät 16-20-vuotiaat opiskelijat edes ymmärrä, miten etuoikeutettuja ovat kun saavat ruuat, asunnot ja opetuksen eteen kannettuna joka päivä. Itselläni on sen verran jo kilometrejä takana että ymmärrän ällistyä tällaisen mahdollisuuden maksuttomuudesta. Rankkaahan tämä on, perheen ja koulunkäynnin ja omien hevosten yhdistäminen, mutta haluan ajatella, että tästä poikii vielä jotain merkittävää. Jatkamme siis harjoituksia.

Mainio ratsastussää

Tuskin osaan päättää mitä tehtäviä tekisin tuolla unelmakuntoisella luistinradalla ratsastuskentällä? Piruetteja, spagaatteja, persluisuja? Nivelrikon alkuja ja lihaskramppien varmistelua?

Oikeasti, jos arki on nykyään sellaista että omaa hevosta olisi mahdollisuus ratsastaa kahtena päivänä viikossa niin kerron että aika lailla nyppii tämä näiden leveysasteiden talvi. Ensin on niin helevetin kylmää että räkä jäätyy nokanpäähän, sitten lauhtuu 30 astetta puolen vuorokauden aikana ja losottaa vettä seuraavan viikon. Joo, keli on asennoitumis- ja pukeutumiskysymys mutta kun pohjat ovat tuollaiset niin ratsastamaan ei yksikertaisesti ole pääsyä. Talutuslenkitkin näillä keleillä ovat synonyymi kallonmurtumalle.

Siispä Pena vain on. Jipii.

Harmiani tasatakseni ajelin näin lauantainakin koululle ja kiipesin Ison Vaaleen kyytiin maneesin sulalla kuitu-hiekkapohjalla. Iso Vaalee jatkaa ratsunani taas seuraavalle viikolle. Minulla on tähän mennessä ollut sen kanssa arviolta n. kolme minuuttia sellaista aikaa jolloin luulen vähän osaavani ratsastaa. Ratsastan sitä joka arkipäivä tunnin verran ja viikonloppuisinkin oman ehtimiseni ja jaksamiseni mukaan.

Tässä hän on:

Tärppänä!

Iso Vaalee on kokenut konkari eikä hän tykkää puristamisesta tai vetämisestä. Olen saanut huomata että puristan ja vedän aika paljon. Iso Vaalee on myös rakentunut sillä lailla hullustipäin, että jos ihannehevosen ylälinja olisi kaarisillan mallinen niin Ison Vaaleen ylälinja on riippusillan mallinen. On siis jonniin verran työsarkaa jotta en ratsastuksellani aiheuttaisi Isolle Vaaleelle sellaisia ärhäköitä lihasjumipalleroita satulansijan taakse. Toistaiseksi vielä paikkaan kehnoa ratsastustani hoivaamalla Isoa Vaaleeta solariumissa, BOT-peiton alla sekä voitelemalla hänen riippusiltaselkäänsä arnikalla. Miten se nyt oli, on kiva kun näkee heti työnsä tulokset?!

Semmoista tänne, mitäs sinne?

Kaks viikkoo ja sikana

Kaksi ensimmäistä opiskeluviikkoa takana. Mitä on jäänyt käteen?

Ensinnäkin olen hurjan iloinen että ryhdyin tähän. Aikamoista aikataulupasianssia tässä saa pelata, etenkin kun lapsemme ei ole missään hoidossa vaan hoidamme hänet kotona, tarvittaessa mummojen ja mammojen avustuksella. Viime viikonlopun olin koululla tallivuorossa kiinni ja homma toimi siten, että heräsin aamulla viideltä ja jätin muun sakin nukkumaan, kävin tuuppaamassa hevosille heinät talliin, ajoin kuudeksi koululle, tulin takaisin kotiin puoli kahden maissa, morjenstin pihatiellä autosta miehelle joka oli laittanut lapsen päiväunille ja odotti lentävää vahdinvaihtoa ehtiäkseen töihin. Neljän maissa saapui mummo taikka mamma, minä ruokin hevoset (mies oli ne tarhannut aamulla herättyään ja siivonnut useimmiten karsinatkin), lähdin viideksi koululle, tulin takaisin vähän ennen kahdeksaa, vapautin mummon tai mamman, laitoin lapsen nukkumaan, lähdin talliin, hain hevoset sisään ja ruokin ne, söin, kävin suihkussa ja yritin olla pedissä ennen yhtätoista ja siis ennen kuin mieheni edes ehti töistä kotiin. Parisuhde pysyy tällaisina aikoina virkeänä kun näkee toisen viimeisen kerran perjantaina ja seuraavan kerran maanantaina, vaikka koko ajan asutaan samaa huushollia. No, ei se tätä sentään koko aikaa ole, mutta sainpahan heti alkuun täyslaidallisen sitä millaista voi olla kun on oikeasti aika tiivis tahti.

Koulussa on ratsastettu. Joka päivä. Ihan perusperusjuttuja ja syynätty niin este- kuin perusistuntaakin. Muutamia havaintoja:

• älä yritä pitää käsiä liian lähellä toisiaan. Etenkin laukassa sumppaan helposti nyrkit kiinni toisiinsa ja vedän kädet syliin. Kädet luonnolliselle etäisyydelle toisistaan ja eteen.
• nyrkki kiinni! Herttileeri, en tiedä koska olen keksinyt ratsastaa nyrkki auki, ohja lähes sormenpäiden varassa. On tuntunut ihan imbesilliltä kerätä ohja oikeasti kämmenen pohjalle ja sulkea käsi ohjan ympärille, mutta kas vaan, vasta silloin pääsen joustamaan kyynärpäästä.
• paino kyynärpäähän, pois ranteesta. Kyynärvarsi on se joka liikkuu tarvittaessa sivulle, ranne ei taitu mihinkään. Kyynärpää lähelle vartaloa (eli ne nyrkit irti toisistaan).
• odota hevosen liikettä, älä työnnä. Lantio joustaa enemmän ylös-alas -suunnassa kuin eteen-taakse -suunnassa. Etenkin kun ratsastin sillä jättiharppojalla, oli tosi tärkeää (ja tuskallisen vaikeaa) odottaa sen hi-das-ta, ilmavaa pompautusta eikä työntää siihen yhtään vauhtia istunnalla.
• nopeammin, kevyemmin! Kaikkea nopeammin, kevyemmin. Nopeampi, kevyempi pohje. Pohje ei koskaan purista. Nopeampi, kevyempi kiitos ja myötäys. Täytyy voida päästää myös ulkoa ilman että pakka hajoaa.
• kevyt istunta ravissa käy kuulkaas polttelemaan pohkeissa aika tavalla. Kevennyksen yläasennon tulisi olla sama kuin kevyen istunnan, ja kevennyksen ala-asennon sama kuin esteistunnan. Siinä meinasi mennä aivosolut solmuun kun tätä pähkinää ratkoin. Ja se käsi eteen! Ei pysty olemaan kevyessä istunnassa jos ohja on liian pitkä ja käsi reisillä.

Näillä mennään. Ratsastin viimeisimmän estetunnin samalla valkoisella jättiläisellä jolla ratsastin pääsykokeissakin ja tämän ikämiehen (18) kanssa jatkamme ensi viikolle, sekä sileälle että esteille. Vielä en osaa toverista juuri muuta sanoa kuin että hän tuntuu kaikennähneeltä eikä ihan aina jaksanut piitata siitä mitä minä selässä vikisin... Mutta kaikesta mentiin yli eikä pelottanut!

Tämä viikonloppu on ollut vapaata, perjantai mukaan lukien, joten olen ehtinyt fiilistelemään myös oman ponin kyytiin. Kyllä oma on aina oma! Vaikka Pena onkin tuntunut tosi pieneltä ja liukasliikkeiseltä nyt kun takamus ehti jo tottua noihin suuriin mörssäreihin. Perjantaina oli vielä pakkanen jota uhmattiin kentällä toppavarustuksessa, ihan perusjuttuja, rangan suoristelua ja hiukan avotaivutusta kaikissa askellajeissa. Lauantaina samalla teemalla askellajit läpi kentällä ja sitten radalle hankikahluuseen hetkeksi. Tänään sunnuntaina otettiin sitten jo ihan oikealla koulutreenillä hiukan hikeä pintaan, ja ai että, kyllä mä niin tykkään Penasta! Sillä ei ole kovin suurta luontaista moottoria ja "sydäntä" vakavamieliseen työskentelyyn, mutta sitten joskus kun kaikki natsaa ja se flow löytyy, on tunne huikea. Sitten sitä pääsee työstämään ja säätämään ja tuntuu kuin me todella keskustelisimme. Ajeltiin sulkutaivutusta käynnissä ja ravissa lävistäjälinjaa keskihalkaisijalle jossa suoristus, siirtyminen raviin/laukkaan, uralle ja pitkälle sivulle voltti, päädyssä raviin/käyntiin, apuvoltti lävistäjän alkuun ja taas sulkua keskelle. Huomenna olisi tarkoitus vielä käyttää Pena aamukävelyllä, sitten taitaa kunnolliset liikutukset jäädä odottamaan seuraavaa viikonloppua.

You stupid thing

Kylläpä voi ihminen tuntea itsensä tyhmäksi, kun tajuaa unohtaneensa peruspalikan ja yrittää sitten koota huojuvaa tornia epävakaalle alustalle ja ihmettelee, miksei onnistu.

Kelien tuomassa käyntitauossa on siis jotain hyvääkin: harjoituksia suunnitellessani välähti päähäni ykskaks tieto siitä, että Pena on taas vino. Eikä vain vino, vaan kiero! Koko viime syksy ja talvi me hinkattiin aika hissunkissun koska halusin Penan muodon auki ja rintakehän ylös. Siinä tohinassa tulin myös suoristaneeksi ponia melkoisesti. Kahlasin Science of Motion -asioita läpi ja keskityin tuntemaan.

Nyt olen innolla vain lisännyt ja lisännyt juttuja ja unohtanut sen peruspilarin: suoruuden. Toiminnallisen suoruuden, jos tarkkoja ollaan.

Minä en yritä tästä kirjoittaa sen enempää, Niina on tehnyt sen jo, käy kurkkaamassa TÄÄLTÄ. Pena tosin kiertää rintarankaansa koko ajan vasemmalle mikä ilmeisesti on hieman epätyypillisempi suunta, mutta juuri tästä syystä se satula killii siellä vasemmalla edessä, ponin perä huitelee vasemmalla ja minulla on olo ettei vasemman istuinluun alla ole kuin tyhjää. Sitten kun tällä tavoin kiertynyttä hevosta yrittää asettaa tai taivuttaa oikealle, luiskahdan minä ihan tyhjän päälle vasempaan, satula kippaa sinne eikä asetusta vain yksinkertaisesti saa aikaiseksi oikeasta kohdasta. Voisin laittaa ruksin jokaiseen Niinan listaamaan tunnusmerkkiin, paitsi että meillä suunta on toinen.

Palaamme perusteisiin. Hiipimään etenemään hidasta aktiivista, hakemaan ponia sinne vasemmankin kankun alle. Tänään jo hiivittiin mentiin hidasta aktiivista käyntiä ja vähän mummoraviakin (vaikka asvalttia se kenttä edelleen on) ja kun keskityn tuntemiseen, löydän sen mitä haen. Se on Penalle taas supervaikeaa, lihasmuisti on vahva, poni hakee, huojuu, yrittää, pyytää miettimistaukoa. Väärä kierto palaa uudestaan ja uudestaan, mutta kun saan oikaistua ponin rintarangan alleni suoraan, poni levenee, vasen lapa tulee samaan tasaan oikean kanssa ja poni oikein puhaltaa ja pärskii. Tuntuu vissiin mukavalta olla vähän vähemmän kierossa ainakin hetken.

Keskittynyttä hiippailua

Koulusatulan paluu

Luonnoksissa majailee pari pidempää ja asiasisällöltään rikkaampaa tekstiä, mutta koska olen oman blogini keisari, haluan kuuluttaa kaikelle kansalle ilouutisen: koulusatulamme palasi toppaajalta muhkeana, pehmeänä ja ryhdikkäänä, ja tämän aamun valmennuksessa minulla oli taas allani iloisena ja positiivisena työskentelevä poni.

Hetken sain estesatulan jäljiltä järjestellä omia palikoitani, mutta Pena liikkui hienolla draivilla, tuli pyöreäksi ja antoi nostaa itseään sieltä ylöspäin. Tehtiin pieniä jumppaavia avo- ja sulkutaivutuksia uralla ja Penaan sai taas koskea ja vaikuttaa ilman että se jännittyi lavoistaan ja kaulastaan. Minulle perstuntuma satulassa oli pehmeämpi ja mukavampi kuin ennen toppausta - harjoitusravissa tuntui suorastaan kuin istuisin pehmeillä, joustavilla tyynyillä. Viimeistään laukassa huomasin, että nyt oma painoni pysyi päkistämättä siellä missä pitääkin ja sitä myöten jalat asettuivat nätisti lähelle kylkiä. Tuntui siis, että pohjetta oli helppo käyttää nopeana ja kevyenä, kun jalka oli automaattisesti siinä missä pitääkin. Laukka oli hyvää, ravi oli hyvää, ponia pääsi taivuttamaan ja työstämään ilman että se ahdistui tai tulisi tunne ettei se pysty. Enpä voisi tyytyväisempi olla! Money well spent!

Ja koska hyvästä työstä kuuluu antaa kiitos sen tekijöille: Kiitos valjasseppä Anu Kylä-Kaila sekä minua aina ahkerasti palvellut satula.com! (Tämä ei oo maksettu mainos vaan ihan tavallisen pulliaisen aito mielipide.)

Ajatuksella

Tänään puin Penalle estesatulan ja järjestin kentälle minipystyn sekä neljän päistään korotetun ravipuomin kaarevan linjan. Ajatukseni oli vetristellä poni notkeaksi ja edetä rentoa iloista eilisen hieronnan jälkimainingeissa.

Koplasin kintereet läpi mutta ainakaan tarhasta hakiessa niissä ei ollut minkäänlaista lämpöeroa, yhtä viileitä molemmat. Saankohan tästä nyt jonkun uuden kivan pikku neuroosin...?

Käveltiin ensin maasta käsin noiden korotettujen puomien yli. Meinasi mennä käpy nenään (minulla) kun Pena raahusti perässä ja puomit vaan putoili ja pyöri jaloissa. Sitä ei yksinkertaisesti haittaa pätkääkään jos kolisee, mutta auta armias jos aidan alta retkottaa kuollut horsma kentän puolelle niin jalkoja ei voi viedä kolmea metriä lähemmäs moista kammotusta. Kun siinä aikani puhisin ja yritin jotenkin raipalla hipsuttaa poniin vähän elämää, syttyi sillä lopulta lamppu päässä ja jalat alkoi nousta. Porkkanapolettia koneeseen ja parin onnistuneen toiston jälkeen kyytiin.

Ratsastessa keskityin kunnolla. Nämä ovat aina nämä samat havainnot, mutta ehkä jos riittävän monta kertaa kirjaan ne ylös, alan joskus myös muistaa.

• Älä puske, vedä tai kannattele. Hevonen menee itse. Ole takajalkojen päällä ja ajattele kevyttä etuosaa: kuvittele miten lavat pääsevät liikkumaan irtonaisesti satulan edessä ja ikään kuin heittävät etujalkoja eteen ja ylös. 

• Ei takanojaa! Istu häpyluun ja istuinluiden muodostaman kolmion päällä koko ajan. Takanoja ei auta hevosta ja sitä paitsi se näyttää idioottimaiselta.

• Tuntuma ei ole vetoa. Käsi eteen ja hevonen kans. Älä sorru kantamaan hevosen etuosaa käsilläsi ja kuvittelemaan että se paino on tuntuma. 

Nyt kun oikein tunnustelin, huomasin etteivät takajalat tosiaan ole ihan symmetriset. Huojunta on pientä, mutta havaittavissa. Sain todella keskittyä oman keskivartaloni kasassa pitämiseen jotta pystyin valvomaan ravin tahtia joka askeleessa. Oikeaan kierrokseen Pena luiskahti helposti askeleen-kaks ulos ja vasemmassa kierroksessa oli vaikea saada rehellistä taivutusta ilman että vasen lapa tippui.

Olen iloinen siitä että keskittyneellä ratsastuksella sain kuitenkin paketin kasaan ja hevosen rehdisti pois etuosaltaan, ja mielestäni myös korjattua takasten pieniä tahtivirheitä. Hyppytreenit nämä eivät olleet, kunhan ohjasin välillä laukassa minipystylle vain tsekatakseni että laukka rullaa ennen ja jälkeen esteen. Erinomaista harjoitusta omalle päänupilleni - se este nyt vain osuu siihen tielle enkä anna itselleni lupaa muuttaa laukkaa mihinkään. Rentoa iloista! 

Pena oli vähän huumorituulella mutta selvittiin silti loppukäynnit radalla ratsain ihan keskenämme. Kävelyn määrää olen tietoisesti lisännyt tämän syksyn aikana, nykyisin tallataan joka ratsastuksen päätteeksi tuo vajaa kilometrin kiekka. Samoin yritän Penan vapaapäivinäkin ottaa sitä narun päässä mukaan kävelyrinksalle, kun kuitenkin koirien ja lapsen kanssa tuolla kuljetaan.

Ratsastuksen jälkeen kävin taas kintereiden kimppuun. Rasituslämpöä, joo, hiukan. Mutta mikä on normaalia? Ehkä saan sen selville kun jatkan koplaamista. Käärin vasempaan kintereeseen kylmäpussin muiden hoitotoimenpiteiden ajaksi ja hieroin lämpölinimenttiä hierojan ohjeen mukaan eilisiin kireyskohtiin. Ponille nuttu niskaan ja vielä hetkeksi ulos.

Ostin jokin aika sitten kun halvalla sain Facebookin heppakirppikseltä Penalle Sprengerin 2-type kolmipalakuolaimet "hyppykuolaimiksi". Nämä tuntuvat mukavan vakailta ja ohjaus on tasaisempaa kuin aiemmin esteillä käyttämäni Vision sylinterikuolaimen kanssa. Penakin on tuntunut tyytyväiseltä, on liikkunut kuolainta kohti ja antanut pitää tuntumaa. Tämä hyvä!

Täytyy vielä todeta, että vaikka on marraskuu ja harrastusintoa saa toisinaan haeskella kuran, märän ja pimeän seasta, niin tykkään jotenkin ihan mahdottomasti Penasta juuri nyt. Viimein alkaa olla olo että saan siitä esiin sen hienouden jonka olen siinä aavistanut. Se on mahdottoman fiksu hevonen ja pakottaa minut koko ajan oppimaan lisää. Ja kun sellainen aivan järkijättöinen härvääminen on väistynyt taka-alalle, on tilalle tullut aika syvää luottamusta. Molemmin puolin, uskoisin.

Olkoon kuinka vaan marraskuu niin tässä me ollaan kierretty rata ekaa kertaa ilman satulaa!

Ei jaksa, pysty, viitsi vai osaa?

Sain videolle eilistä ratsastusta. Fiilis selkään oli kohtalaisen hyvä, vaikka alkuun kävimmekin käynnissä keskustelua siitä, ollaanko avuilla vai ollaanko omassa kuplassa. Nyt olen katsonut videoita eilisestä asti ees taas ja uudestaan ja ympäri ja jokapäin, ja ei, en tykkää siitä mitä näen.

Penassa on nyt jokin hiukan hullusti. Ei vielä paljon, mutta sen verran, että minulla on koko ajan hiukan kalvava olo sen suhteen. Se ei liiku ravissa niin hyvin kuin se liikkui vielä esim. syyskuussa. Se ei "tule minun luokseni" vaan jää etupainoiseksi ja matalaksi ja vastaa jännittymällä kun yritän ryhdistää sitä. Ja katsoin videolta että takajalat jää ravissa sipsuttamaan ja vaikka tunne selkään oli ihan ok, videolla näkyy että kyllä kuski nyt ravaa enemmän kuin hevonen.

Tätä herkkua oli taas tarjolla turhan herkästi, huomioi alakaula

Toki tämä voi olla ihan vaan ratsastuksellinenkin asia, Pena ei ollut mitenkään erityisen super eilen kun videoitiin ja kuten olen ennenkin todennut, pyydän siltä nykyisin erilaista täsmällisyyttä kuin ennen enkä ole enää niin vähään tyytyväinen kuin aiemmin. Mutta minulla on kehittynyt aika tarkka vaisto tuon eläimen kanssa ja se vaisto sanoo nyt että tämä tällainen tuntemus ei häviä itsekseen vaan vaatii lähempää tarkastelua.

Lisäksi Pena on minusta hieman kuivakka. Ei se nyt laiha ole, mutta jotenkin vähän... kuiva. Etenkin satulan alta sen selkä on aika paljas. Sellainen kaunis loppukesän/alkusyksyn täyteys on hävinnyt sen lihaksista. Tai sitten näkövinkkelini on vinksahtanut ja ihannoin läskiä. Sano ny sääkin mitä ajattelet?

Laukka oli ihan jees. Tosin sekin tuntui paremmalta kuin näytti, mutta nyt fiilis ja näköhavainto eivät olleet niin kaukana toisistaan. Minun sitkeä "liimaan pyrstöni satulaan ja pysyn siellä vaikka kaikki loitontajat ja lähentäjät kirkuvat" on tuottanut tulosta ja hetkittäin istumiseni näyttää jo siltä että istun enkä vetkuta kroppaani takakaaren varassa. Laukassa alkaa olla siellä täällä askel-kaks sitä kuuluisaa ylämäkitunnetta eikä laukkaaminen enää ole vain pakollinen osuus treenin lopuksi vaan olen alkanut ihan jopa ratsastaa sitä. Valmis se ei todellakaan ole, mutta verrattuna esim. tuohon aiemmin linkittämääni syyskuun postauksen videoon ollaan mielestäni edistytty.

Ei mikään malliotos mutta hei, kuskin hanuri on satulassa

(videolla tapahtuvat venkoilut uralla ovat ajatuksia avotaivutuksesta. Ajatuksiksi näköjään jäivätkin.)


Tämän epämääräisen "kaikki ei ole ihan kunnossa" -ajatukseni ydinkysymys on: Eikö Pena jaksa, pysty, viitsi vai osaa kantaa itseään paremmin? Tätä lähdetään nyt kerimään auki. Olen laatinut toimintasuunnitelman ja toivon että näistä löytyy apu:

- sovin Penalle hierojan joka toivottavasti kertoo minulle mitä tuntee ja näkee ponin ulkoisessa habituksessa.
- hierojan jälkeen satula ja poni menevät satulanmyyjäliikkeeseen näytille ja sieltä satula toivottavasti lähtee toppaajalle. Toivon että vain toppaajalle eikä myyntiin...
- lisään Penan ruokaan vähän valkuaista. Ruokinnasta voisi kirjoittaa kokonaan oman tekstinsä mutta lyhyesti: Pena ei tällä hetkellä syö juuri muuta kuin heinää ja kivennäistä ja hiukan Lusernia sekä mashia. Lusernia aion lisätä ja ehkä hiukan öljyä myös.
- opettelen ratsastamaan. Taas ja edelleen.

Rupia paratiisissa

Hoi te siellä näyttöjen takana! Mitä nämä tällaiset voivat olla?

Penalla on muutamia päiviä, ehkä viikon, ehkä pidempäänkin ollut toisessa lavassa pari pientä rupea. Ajattelin haavoiksi tai ötökänpuremiksi. Nyt ruvet ovat hiukan lisääntynneet mutta edelleen niitä on vain tuossa toisessa lavassa. Rupi lähtee helposti irti, vie karvoja mukanaan ja alla on tuollainen pieni märkäinen kolo. Eivät kutise tai ole arat.

Onneksi on plus kymmenen astetta marraskuussa, taidan pestä koko ponin Hexocililla.

Ratsastusta ruvet eivät haitanneet. Tänään oli taas sellainen kerta etten voinut kuin ällistellä ja olla iloinen. Aloitin käynnissä vaihtelemalla asetusta myötä- ja vasta-asetukseksi, tein ympyröitä ja suoria linjoja. Samaa ravissa. Asettaminen on ennen ollut Penan kanssa vaikeaa, ohjan liikuttaminen on yleensä väistämättä lyhentänyt koko kaulan olemattomiin. Edellisessä valmennuksessa tajusin asettavani ja korjaavani asetuksen suuntaa ja määrää ilman kuolaimelta karkaamista, joten ajattelin kokeilla oliko kertaluontoista vai onko trendi nykyään tämä. Hienosti meni. Alkulämpölaukassa istuin. Otin ulkokädellä etukaaresta tukea, vedin itseni satulan kuppiin, jalat alas, polvi irti, pohje lähelle muttei puristamaan, varpaat menosuuntaan. Siinä tunnustelin mistä kiristää. Reiden lähentäjissä ja lonkan sisäkiertäjissä, kertoo oiva Mobilatin lantionseudun venytysopas.

Joo. Tuolta sattuu.

Ja tuolta kans.

Rupean siis jälleen kerran paremmaksi ratsastajaksi ja alan venytellä, jotta loppuu se takakaarella killiminen.

Välikäynnin ja -porkkanan jälkeen lisää laukkaa. Ensin huono nosto käynnistä, pieni muikkari raipalla, uusi yritys ja tadaa. Poni joka siirtyi! Ja tehtiin varmasti parhaat laukasta raviin siirtymiset ikinä. Oikeasti ekaa kertaa ne tuli kannettuina, ei rojahdettuina. Ja mistä tämä johtui? Ratsastin laukan hyväksi ja pidin sen hyvänä siihen asti että pyysin raville. En tiedä miten yleensä siellä töröilen kun ne ei suju. Tosin näitäkin tehtiin viime valmennuksessa joten ehkä me vaan ollaan kehittymään päin. Kun myötälaukka oli lapasessa, jatkoin babyvastalaukkajuttuja, loivia kiemuroita. Nyt jo enemmän edellyttäen etteivät vastalaukka-askeleet karkaa kaahottamiseksi. Hyvin meni nämäkin, oikea oli taas vasenta parempi vaikka myötälaukkana se on heikompi. Lopuksi huristelin vielä ravia ja keskiraveja (huomaa termi! Ei temponlisäys vaan keskiravi), ja jummi, mun hevonen ravasi! Aiettä mitä hunajaa! Istuin satulassa keskiravitkin ja todella tunsin että moottori käy mutta tahti pysyy. Mun kipittäjällä on keskiravi!

Loppukäynnit radalla. Joskus ei vain tarvitse mitään muuta. Marraskuun ohut aurinko ja kaikki siinä niin kuin pitääkin. Saattoi olla vähän roskaa silmässä kun niin pisti vetistämään. Katja Ståhlin mahtavasta blogista varastin urheilupsykologi/valmentaja Anna Andersenin sanat: Jos haluat onnistua hevosesi kanssa, rakasta sitä.

Siinä on kuulkaa aika syvä viisaus.

Siellä me ollaan, ilman aitoja ympärillä, ihan kaksisteen

"Nyt hiukan ponityttömeininkiä kehiin"

Täällä yks aikuinen ihminen on ratsastuskoulutunnin jälkeen naama kestovirneessä. Miten kivaa! Mikä ihana laji! Ja miten huippua ratsastaa lämmitetyssä maneesissa, vain laittaa hevonen kuntoon, ratsastaa, ja hoitaa tunnin jälkeen pois. Ei murhetta siitä, miten sen viikkoliikutussuunnitelma nyt menee, liikkuuko se tarpeeksi ja oikein, istuuko sen varusteet, koska se pitikään rokottaa ja kengittää. Olen ollut hevosen- ja tallinomistaja niin pitkään, että olen ihan unohtanut, miten huolettomasti hevosia voisikaan harrastaa.

Ratsuni oli ja tulee todennäköisesti vastaisuudessakin olemaan parikymppiseksi ehtinyt konkariruuna Konsta. Erikoisen värinen kukertavankimonharmaanruskea hevosen kokoinen hevonen, jonka selkään pääsin kyllä maasta pinnistämällä, mutta harkitsin tovin, menisinkö kuitenkin jakkaralta. Penaan verrattuna Konsta oli joka suuntaan jäätävän suuri ja pitkulainen, vaikka ei se oikeasti varmaan mitenkään poikkeuksellisen korkea puoliverinen ollut. Hyppykokemusta Konstalla oli 130-tasolta, eli ihan pätevä peli tämmöisen arkailijankin opetella.

Tehtiin puomi- ja kavalettiverryttelyä ja sitten yksinkertaista radanpätkää kavaleteilla ja kahdella esteellä, jotka ensin olivat ristikoina ja nousivat sitten 70 cm korkeudelle (ehkä, kielsin itseäni laskemasta kannatinreikiä!) pystyiksi. Konsta oli alkuun melko jähmeä enkä saanut sen kilometrikaulaa mitenkään kääntymään oikeinpäin, mutta hyppyhommista hevonen syttyi, sai ihan uuden bouncen liikkeisiinsä ja lyheni n. kilometrin ja tuli pyöreäksi avuille. Loppuverryttelyissä uskalsin jo vilkaista peilistä ja todeta, että aika vinkeältähän me näytetään!

Opettaja paikansi nopeasti tyyppivikani: "Sulla on vissiin taipumus ottaa vielä aina yksi askel ennen estettä..." Ou jees, niin on. Ratsastin vieraallakin hevosella juuri niin kuin olen esteitä tottunut ratsastamaan - hieman käsijarru päällä, aika raskaalla istunnalla (ettei vaan kävis mitään) ja ihan se viimeinen varmuus poissa, että oikeasti haluan viedä hevosen yli niistä esteistä. Sain käskyn irrotella vähän, ratsastaa enemmän kuin ponityttö, kuvainnollisesti urku auki reipasta laukkaa esteitä päin. Ihan hulvattomaan lentoon en Konstaa lietsonut, mutta viimeisellä radanpätkällä saatoin ehkä jo 80-prosenttisesti ajatella eteen ja yli.

Kyllä tästä vielä hyvä tulee! Hirmu kiva hevonen, rehti, osaava, ja kunhan pääsen sen säätöjen kanssa sinuksi niin uskon että omat virheet alkavat karista tai ainakin muuttua toisiksi! Ja pakko vielä sanoa, että olin tosi onnellinen kun onnistuin tekemään laukanvaihdon! Enpä ole tainnut ratsastaa hevosta joka osaisi askeleessa vaihtaa laukan, ja nyt vaan kurvasin kentän poikki ja ajattelin kokeilla, osaanko pyytää ja ymmärtääkö Konsta mitä haluan. Osasin, ja ymmärsi!

Ensi viikon tunti jää väkisinkin välistä, mutta odotan innoissani seuraavaa kertaa sitten kahden viikon päästä.

Back in business

Nimittäin tänään ratsastin taas valmennuksessa 10 kuukauden tauon jälkeen. Kymmenen kuukautta!!

Näin jälkeenpäin tuntuu helpolta sanoa, että aika meni nopeasti - tavallaan se menikin, mutta aivan hemmetin koville otti kun keho muuttui ihan toiseksi ja oma rakas harrastus piti siirtää syrjään. On ihana tunne kun vatsalihaksia kirveltää ja keho tietää taas tehneensä. Vaikka ei ratsastamattomuutta ollutkaan kuin "vain" kuusi kuukautta, niin valmentautumaan pääseminen on taas yksi merkkipaalu paluussa normaaliin arkeen ja normaaliin minään. 

Sivuhuomautuksena kerron myös, että olen kaksi kertaa sovittanut tavoitehousujani eli Pikuerejani, joiden pieneksi jäämistä kyynelehdin alkuraskauteni aikana täällä blogin puolellakin. Ja ne menevät kiinni! Tositoimiin en ole niitä vielä ottanut, sen verran on tuo vatsanahka vielä helttana ettei se oikein asetu korkeavyötäröisiin housuihin (eikä se painokaan ole ihan vielä ole siinä missä lähdettiin), mutta on siis hyvin todennäköistä että sovin vielä pöksyihini, vaikka kroppa kävikin aika myllerryksen läpi raskauden myötä. 

Tästä...

... tähän.

Jälkeen-kuvaa ei vielä ole otettuna, koska matka on kesken. Olen kuitenkin melko tyytyväinen siihen, miltä näytän nyt kun synnytyksestä on neljä kuukautta. Voisi olla paljon huonomminkin!

Valmennuksesta sananen: 

keskityttiin Penan suoristamiseen. Sattumalta olin eilen ratsastanut itsekseni ihan samalla harjoituksella ja Pena oli ollut tuhma, vino ja aika mahdoton. Tänään oli jo parempi meno. Ratsastin pituushalkaisijaa ravissa ja lyhyeltä sivulta vuoroin molempiin suuntiin. Jokaiseen kulmaan ratsastin voltit. Varioitiin tätä myös laukkaharjoitukseen. Eilen ehdin ja jaksoin ratsastaa vain vasemman laukan, joka oli aika hirveällä tolalla. Tuntui että Pena heittääntyi heti raville kun sen tasapaino katosi. Ehkä kuitenkin sain sen eilen ratsastettua läpi siinä vasemmassa laukassa, sillä tänään vasempaan sain lähinnä vain istua ja hiukan korjailla vasempaan karkaavaa takaosaa muun kehon jatkoksi. Sen sijaan oikea laukka oli aika kammottava tänään - samat hankaluudet kuin eilen vasemmassa, plus lisäbonuksena yleinen säikkyminen (mitä oli kyllä eilenkin ilmassa). 

Kokonaisuutena olen kuitenkin tyytyväinen, sillä Pena oli merkittävästi parempi kuin eilen. Nyt se kesti vähän ratsastamistakin, eikä vain karkaillut avuilta pois kun joku tuntui siitä hankalalta. Omassa istunnassani keskityin tänään siihen etten puristaisi yhtään polvella (eilen huomasin taas tekeväni niin, kun Pena oli alkuun hidas ja tahmea liikkumaan eteenpäin. Ihan kuin se puristaminen mitään auttaisi...), ja kas vain kun istuminen kävi helpommaksi kun muistutti joka välissä itseään ettei saa puristaa. 

Olen treenien jälkeen tehnyt Penan kanssa hierojalta saatuja venytyksiä / lihasharjoituksia, ja lisäksi sivellyt arnikageeliä sen lanneselkään. Seuraillaan, mihin suuntaan liikkuminen menee. 

Palikat

Ensiksi oivallus, joka on tehnyt tuloaan päähäni pidemmän aikaa: laatuun kannattaa panostaa. Olen oivaltanut tämän tärkeimmissä hevosvarusteissa: satulassa, kuolaimissa, mahavyössä, loimissakin osittain. Nyt alan vähitellen sisäistää sitä myös itseni ja omien varusteideni kohdalle. Ostin kuluneella viikolla ensimmäiset vähän paremmat ratsastushousuni, Pikeurin Candelat.

Kuva: ratsastustarvike.satulavyo.fi

Tällaiselle joka on tottunut ostamaan viiden-kahdeksankympin ratsastushousuja, oli noihin panostetut pari sataa tarkkaan harkittuja. Mutta en kadu. Housujen mukavuudesta kertoo jotain se, että pidin niitä eilen vapaaehtoisesti jalassani liki viisituntisen automatkan ajan, eikä kotonakaan ollut mikään kiire kiskoa niitä jalasta. Kangas on napakka, kestävä, kaunis, ja pöksyt istuvat minulle kuin sukkahousut konsanaan. Kovin montaa sataa grammaa ei tosin kannata kerätä vararavintoa jotta mahdun noihin jatkossakin.

Johtuiko sitten housuista vai siitä, etten ole ehtinyt moneen päivään ratsastaa ja intoni oli tapissaan, niin tänään tuntui siltä että palikat oli paikoillaan. Pena oli pyrkivä, niin pyrkivä että yritti välillä kanavoida sitä sellaiseen "tekojännittämiseen" eli kipittelyyn ja kyttäilyyn. Mutta minulla oli namikat hallussa, keskityin tekemiseen, pidin kiinni harjoituksista joita olin päättänyt tehdä, ja sain kuin sainkin hevosen oikeaan moodiin.

Yritin ratsastaa niin että asentoni pysyisi kasassa koko ajan. Kädet kannettuna, lantion ja alaselän jousto, pitkät jalat, fokus myös omiin varpaisiin että ne lepäävät saappaissa suorana rivinä ja niiden takana päkiän kohdalla tuntuu jalustin, jalan paino sitä vasten kohti maata. Joustava, antava käsi vaikka hevonen jännittyisi ylöspäin. Ei saa jäädä vetämään liikettä pois vaikka tulisi loikka, vaan antaa teleskoopin lailla tilaa (ei löysää!) kädellä ja ratsastaa eteen pyöreäksi kohti tuntumaa.

Verryttelin myös laukassa tänään, tämä hyvä. Työskentelyosuus kattoi tänään avotaivutuksen pitkillä sivuilla ravissa, ensin vain näin kenttää ympäri. Sitten kun taivutukset alkoivat sujua, niin päätyihin lisäksi laukkaympyrät. Avotaivutus vasempaan oli ihan ok, hiukan sai hakea että Pena keskittyi siihen mitä tehtiin eikä siihen että pihalla liikkui samaan aikaan joku. Oikeaan taas oli tosi vaikeaa alkuun enkä meinannut millään tajuta, missä vika. Sitten kun aloin tehdä apuvoltteja taivutuksen lomaan, huomasin taas meidän tyyppivian: takaosa luistaa vasemmalle eli hevonen ei suoralla uralla ole suora, volteilla se ei taivu vaan lyhenee kaulasta ja työntää takaosan voltilta ulos vasempaan. Ja kun avotaivutuksessa takaosan pitäisi pysyä vakaana uralla niin eihän taivutus sisään suju jos takaosa pyrkii koko ajan uralta ulos. Vaihdoin raipan ulkokäteen ja ihan jo sillä sain Penaa suoremmaksi, raippaa ei tarvinnut käyttää lainkaan. Hetken jumppaamisen jälkeen sain pari sujuvaa pätkää ja olin tyytyväinen.

Suurin palikkakokemus tuli tänään laukassa. Kaikki vain toimi. Yritän sanallistaa lähinnä itselleni, miksi nyt tuntui niin hyvältä: istuin kunnolla. Ajattelin jalkojani, ajattelin niitä alas, polvia irti satulasta, pohjetta lähelle mutta ei puristamaan. Ajattelin ja edellytin ja ylläpidin tahtia laukassa. Ja vaikka tiedän, että oikea laukka on tällä hetkellä Penalla rikkonaisempi ja huonompi, olin tänään aktiivisesti ajattelematta sitä. Huomaan, että vasempaan kierrokseen ratsastan laukkaa paremmin, koska se tuntuu Penalle helpommalta. Vasen laukka pysyy kasassa, tahti säilyy vaikka laukkaa vähän säätäisikin. Oikeaan kierrokseen olen jotenkin vain huiskaissut koko laukan, hukannut tuntuman, hukannut asentoni ja krampannut menemään, "kun tää on niin vaikee suunta tälle". Höpöhöpö! Ryhtiä, ratsastaja! Ei se hevonen mihinkään pyrähdä epätahdissa jos vaikka yrittäisit tukea sitä ja kertoa, miten siinä kuuluu edetä! Eli oikeassakin laukassa: tahti. Koska tasapaino on heikompi, Pena korjaa vauhdilla. Mutta ei senkään pidä liiotella, se pystyy parempaan jos et anna sen mennä liian lujaa. Pysy tahdissa, laske koko ajan. Tuntuma, istunta, tahti. Paketti pysyy, käsi joustaa mutta ei heitä löysää. Millä sen nyt alleviivaisi niin että se menee päähäni ja lihasmuistiini ja pysyy siellä. Älä hukkaa tahtia siksi että ajattelet ettei se hevonen osaa. Osaa se, se vain tarvitsee kuskiaan enemmän vaikeassa suunnassa.

Montakohan kertaa tämänkin blogin historiassa olen huomannut, että hevoseni toimii aivan mainiosti, kunhan minä vain keskityn, rentoudun ja ratsastan kunnolla? Onko se niin hankalaa olla joka kerta samalla lailla keskittyneenä siihen mitä tekee? Ilmeisesti, koska näitä palikat kohdallaan -kokemuksia on ikävän harvakseltaan tarjolla, ainakaan näin voimakkaana.

Leuka rintaan jne.

Eilisen paniikkiepisodin jäljiltä on räkä pyyhitty ja nöyrrytty taas siihen, että takapakkeja tulee. Olisin eilen voinut valita viisaammin jo sen ensimmäisen pelokkaan kierroksen jälkeen - lähestyimme uudestaan takakaarretta niin että pysäytin Penan aina kun sitä alkoi epäilyttää ja annoin sen katsoa rauhassa ympärilleen. Kun se hiukan rentoutui ja käänsi korviaan minua kohti, pyysin sitä taas etenemään muutaman metrin. Tällä lailla sain sen vietyä aika pitkälle ja pysymään rauhallisena, ja ajattelinkin jossain vaiheessa, että nyt ehkä kannattaisi kääntyä kotiin kun se tuli näin hyvin ja näin pitkälle. Mutta olin ahne ja tein virhearvion ja jatkoin.

Tänään otin Penan naruriimuun ja pitkään köyteen, juoksutin kentällä muutaman minuutin ja lähdin sitten radalle. Kiersimme taluttaen yhden kierroksen, halusin jotenkin nollata eilisen ja kohdata pelottavan kaarteen uudestaan. Oma hermoni piti eilen kuitenkin melko hyvin, mutta sellainen ikävä kireys jää kroppaan aina sen jälkeen, kun jotain odottamatonta sattuu. Pena on tänäänkin tosi varpaillaan kaarteessa, mutta nyt en vaatinut muuta kuin että se pysyisi edes jotenkuten omalla paikallaan viistosti minun takanani. Ihan pahimmassa paikassa tämäkään ei toteutunut vaan Pena pyrähteli vierelleni asti. Korjasin sitä vasta joitain metrejä myöhemmin kun uskoin, että se pystyisi vastaamaan pyyntöön eikä paineistuisi liikaa. Kaarteen jälkeen syötiin taskusta karamelli ja käveltiin kotiin. Tosin koko kotiinpäin tuova suorakin oli vielä melko jännittynyttä menoa, ihan vasta kotikaarteessa Pena rentoutui.

Tämän enempää ei tänään tehdä vaan asia jääköön hautumaan. Kyllä se tästä taas, jotenkin ja johonkin suuntaan.

Sen verran täytyy vielä merkitä muistiin, että eilen ennen rataepisodia ratsastin kevyesti kentällä puolisen tuntia. Laukkaosuudet tein ilman jalustimia, koska koipeni halusivat taas karata ylös. Ilman jalustimia ne pysyivät paikallaan mutta voi pieru miten kiristää tuolta lonkanloitontajista! Minun on ruvettava venyttelemään jos aion oppia istumaan siellä kyydissä ja vielä vaikuttamaan hevoseen samaan aikaan.

Laukkaa, laukkaa

Eilen saatiin taas yksityisopetusta kun tuntiseuralaisemme oli estynyt osallistumaan. Ja yksityisopetus tietää aina kunnon treeniä ja vaatimustason hinaamista pikkuisen mukavuusalueen yli monella osa-alueella!

Pena oli kiva! Olen nyt joitain kertoja ratsastanut sitä raipan kanssa ja ollut tyytyväinen. En tykkää siitä että tahmapäivinä joudun potkimaan ja kaivamaan jalalla jatkuvasti, ja ainakin toistaiseksi pieni raipan kosketus on tuonut Penaan sopivasti sähköä ja menohaluja, jolloin sitä pääsee ratsastamaan kevyesti. Eilen tunnilla tehtiin vähän tiukempia kaarroksia kuten pieniä voltteja, ja näillä raippa sisäkädessä kävi vähän ahdistamaan Penaa, mutta toistojen kautta se alkoi huomata, ettei ole syytä sinkoilla ja jännittyä vaikka piiskan näkeekin silmäkulmasta.

Työstettiin väistöjä ensin käynnissä ja sitten myöhemmin ravissa siten, että tulin aina pitkän sivun alusta väistössä pituushalkaisijalle, siellä keskellä ratsastin voltin kohti sitä pitkää sivua josta olin tullut, ja voltin jälkeen palasin taas väistössä samalle pitkälle sivulle. Sitten uralta pituushalkaisijalle, suunnanvaihto ja sama kuvio toiselle pitkälle sivulle. Pituushalkaisijalla tehtiin välillä pientä ravilisäystä ja välillä ravin kokoamista, fokus siinä että Penan takaosa pysyisi etuosan jatkona eikä huitelisi pois linjalta vasemmalle, niin kuin sillä on taipumus tehdä. Tässä raipasta oli hyötyä, sillä pystyin kevyellä kosketuksella siirtämään takaosaa sivulle, jos ja kun pohjeapu ei mennyt läpi.

Raviväistössä kieli keskellä suuta, väistöissä muoto vielä häviää

Tätä kuviota jatkettiin eri variaatioilla myös laukassa. Tulin raviväistössä pituushalkaisijalle, tein voltin ravissa, nostin keskellä kenttää laukan ja laukkasin uralle, jossa siis ennen kulmaa muutama askel tuli vastalaukassa. Olin tehnyt itsekseni paria päivää aiemmin vastalaukkaharjoituksia täyskaartojen avulla ja onnistunut tosi hyvin. Nyt tunnilla Pena oli vähän enemmän kujalla ja pyrki korjaamaan tasapainottomuuttaan vauhtia lisäämällä, ja kun laukka karkasi hallinnastani, se myös tippui raville. Saatiin kuitenkin muutamia onnistumisia, ja sitten lähdettiin varioimaan lisää. Jossain vaiheessa oltiin suuren haasteen edessä: piti tehdä pituushalkaisijalta laukkavoltti, ja vielä pienen vastalaukkaosuuden jälkeen! Ensimmäinen volttiyritelmä meni ihan harakoille, poni livistää mihin sattuu epäaskellajia ja kuski nauraa kyydissä ja huutaa whiiiii! Ei ne nyt missään vaiheessa tyylipuhtaita kymmenenmetrisiä laukkavoltteja olleet, mutta en ehkä kamalasti valehtele jos sanon että viisitoistametrisiä voltteja tehtiin muutama ihan kelvollinen kumpaankin suuntaan ilman että laukka hajosi.

Täytyy kyllä kehua ponia, sen laukka on mennyt huikeasti eteenpäin pienessä ajassa! En malta odottaa, mihin sen kanssa vielä päästään kun kenttä on kokonaan sula eikä laukkaharjoituksia tarvitse himmata liukkauden tai epämääräisen pohjan vuoksi. Omalla asenteenmuutoksellani on myös iso osuus, nyt uskallan ratsastaa sen laukkaa enkä vain matkustele kyydissä ja toivo parasta. Olen myös oppinut rentouttamaan jotain osioita kropassani niin ettei laukkaaminen ihan aina tunnu kamalan hankalalta ja kulmikkaalta. Mutta meillä on molemmilla kuitenkin vielä parannettavaa laukkakestävyydessä: kun Pena väsyy, se näkyy ensimmäisenä laukan hajoamisena, ja kun minä väsyn, alan takertua tarranauhan lailla polvillani satulaan laukassa, ja sitten vaan hukkuu koko tatsi. 

Tänään on ollut tosi kalseankylmä vesisadepäivä, mutta kylläpä on saanut lumet ja jäät kyytiä! Tulva uhkaa meillä vähän joka paikkaa ja olenkin viettänyt päivän uppopumpun kanssa edestakaisin kulkien ja äyskäröiden milloin missäkin rakennuksenkulmalla. Iltapäivällä kävin kuitenkin vähän aikaa kävelemässä Penan kanssa kentällä ilman satulaa, tuulipöksyissä ja kumisaappaissa. Hyvin pysyin kyydissä, poni käyttäytyi kovasta tuulesta huolimatta fiksusti! 

Se on niin kiva tyyppi. Sanon niin varmaan aika usein. Mutta se vaan on. Siitä tulee vielä hieno.