lauantai 27. joulukuuta 2014

Vuosikatsaus

Tammikuussa näytin muumilta.

18.1.2014

Helmikuussa syntyi tyttö, minä aloin opetella äitiyttä ja lastenvaunujen lykkäämistä. Pena oli edelleen Marin hoteissa.



Maaliskuussa palasin hevosen selkään ja etsiskelin kadonneita lihaksiani.

Huhtikuussa minä kävin kisoissa ja Pena kävi kisoissa, emme tosin keskenämme.



Toukokuussa Pena palasi kotiin. Pohdittiin vinousongelmaa ja liikkumishaluttomuutta. Aloitettiin laidunkausi, hypättiin vähän, käytiin maastossa ja yritettiin hakea iloa tekemiseen.




Kesäkuussa pähkittiin edelleen vinoutta, palattiin taas valmennuksiin, laseroitiin selkää ja kokeiltiin kuolaimettomia suitsia. Alettiin olla jyvällä siitä että tuntuma on vaikea asia ja siihen liittyy meillä monia ratsastuksellisia ongelmia.

Heinäkuussa hikoiltiin helteessä, vietettiin vähän kesälomaa ja alettiin korjata vinoja takakavioita erikoiskengityksellä. Samaan aikaan koitettiin edelleen selvittää, oliko ensin hevosen vinous joka vinoutti kaviot, vai vinot kaviot jotka vinouttivat hevosen.




Elokuussa ahersin edelleen tuntuman parissa ja hyppäsin myös. Ratsastin melko paljon kuolaimettomilla.

Syyskuussa hypättiin kerran viikossa, käytiin maastossa melko usein kaverin kanssa (superrohkeeta!) ja opeteltiin tuntumaa. Pohdittiin mahaa, jalkoja, selkää ja kavioita.



Lokakuussa käytiin klinikalla kuvaamassa kintereet ja maha, ei löydöksiä. Yritettiin metsästää avoimempaa muotoa ja tasaista kevyttä tuntumaa. Immu lopetettiin.



Marraskuussa käytiin taluttaen metsäkävelyillä, etsittiin edelleen muotoa ja eteenpäinpyrkimystä, ja saavutettiinkin hyviä väläyksiä. Ja apinoitiin, mistä taltioitui puolivahingossa paljon hilpeyttä herättänyt video. Miku lopetettiin.




Joulukuussa on otettu kevyemmin, motivaatiopulan ja huonon pohjan takia. Kengityksellä on saatu kaviot oikenemaan eikä kesän vinoudesta ole enää käytännössä mitään jäljellä. Muodon metsästys jatkuu edelleen.

4.12.2014



Vuosi 2014 on ollut raskas ja muutoksia täynnä. Paljon myös hyvää mutta nyt kun sitä selaa taaksepäin, on takki aika tyhjä enkä oikeastaan ihmettelekään, että puhtini loppui nyt joulukuussa ratsastamisen suhteen kesken. Pieni lapsi vie hurjan määrän aikaa ja energiaa, ja vaikka en perhe-elämästäni täällä sen ihmeemmin kirjoitakaan, se kuitenkin kulkee tässä koko ajan taustavaikuttajana.

Lisäksi syksyllä jouduin lyhyen ajan sisällä luopumaan kahdesta vanhasta rakkaasta hevosestani. Jossain tulee raja vastaan jokaisella, ja on ihan tervettä myöntää jos ei jaksakaan suorittaa ihan kaikkea ihan täysillä. Nyt on minulla sellainen hetki. Uskon että se väistyy ajallaan ja tekemiseen tulee taas mielekkyyttä.

Ensi vuonna... enpäs tiedä. Otetaan mitä tulee. Toivottavasti enemmän iloja kuin murheita.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Jouluntoivotus


Ihanaa joulua kaikille blogin lukijoille! Rapsuttakaan hevosianne, pysähtykää hetkeen. Nauttikaa. Niin mekin tehdään.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Nyt sitä lunta!

Alkaa mennä hermo.

Oli yksi (1) päivä, jolloin pääsin ratsastamaan kentällä käyntiä ja jopa ravia. Tein pitkiä koko lävistäjän mittaisia loivia pohkeenväistöjä, ensin melko hartaasti käynnissä ja kun alkoi sujua ja löytyi rentous, siirryin raviin ja sama juttu ravissa. Lopputulos: tyytyväinen, rento hevonen, jolle oli selvästi hyväksi kun pääsi tekemään töitä.

Sitten tuli taas vesisade, ohut lumihärmä hävisi mutta maa ei sulanut niin että vesi olisi päässyt pinnalta mihinkään, ja sitten tuli samantien perään pakkanen. Tulos: kenttä muistuttaa luistinrataa. Voi ny sanonko mikä.

Tänään taas hipsuteltiin maasta käsin käyntitöitä, ja ei, se ei vain vie energiaa hevosesta joka lähinnä tirisee tarpeesta liikkua. Tulos: Pena yrittää keskittyä ja keskittyykin, hetken, kunnes tekee mieli vähän kimpoilla. Ja sitten se vähän kimpoilee, lähinnä takajaloilleen. Komenna siinä sitten kun saa pelätä että mennään molemmat nurin.

Kaiken lisäksi Pena on päättänyt, että tarhailu tarkoittaa katoksessa seisomista. Se syö heinät ja peruuttaa sitten takapuolen katoksen takaseinään kiinni ja seisoo siellä seuraavaan ruokintaan. Syö ja peruuttaa taas katokseen. Ei ihme että kertyy virtaa.

Alkuviikon sääennuste näyttää lupaavalta. Tosin joulunpyhät menee varmaan enemmän ja vähemmän kevyellä hevostelulla, mutta jos vaikka joulun jälkeen.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Älä koskaan

Älä koskaan osta surusilmäistä lämminveristä vain sen katseen takia.

Älä ainakaan, jos olet kolmetoista, vanhempasi eivät tiedä hevosista mitään, teille on rakennettu kotiin yhden hevosen talli vajaassa kolmessa viikossa, ja hevonen on ensimmäinen kokeilemasi. Älä osta, vaikka hevonen vaikuttaa unohdetulta, kiltiltä, ja kauniilta, jos sen vain saisi vähän pyöreämmäksi, vähän iloisemmaksi.

Älä koeratsasta marraskuun pimeässä myyjän pihatietä edestakaisin niin ettei ratsastuksesta jää muita muistikuvia kuin se että hevosen korvat ovat jossain kilometrin päässä.

Älä sano isällesi, että kyllä mä sen kanssa pärjään, olen ratsastuskoulussa pärjännyt paljon reippaampienkin kanssa.

Älä tuo hevosta sinne kotitalliin, ilman hevosseuraa, ilman valmista tarhaa. Älä tee heinäkuormaa kiireessä jouluaattona, älä yritä rakentaa lasikuitutolppatarhaa talvipakkasella, älä lähde kotona ensiratsastukselle ilman satulaa, hevosella jolla on ratsutaustaa vain parin montestartin verran. Älä laita hevosta sinne sähköttömään tarhaan ja seuraa sitten parin tunnin päästä sen hokinjälkiä naapuriin hevoskaverin luo. Pitkät lennokkaat ravurin askeleet siinä jäisen tien pinnassa.


Tai.
Ehkä sittenkin voit tehdä kaikki nämä virheet. Saatat nimittäin olla kasvokkain elämäsi hevosen kanssa, sen joka opettaa sinulle ihan kaiken, ja millä nöyryydellä, harkitulla tasapainolla. Miten se hevonen ei ikinä ikinä ikinä saata sinua todelliseen vaaraan, vaikka vaaranpaikkoja -voi pojat mitä vaarapaikkoja!- matkaanne mahtuukin aivan riittävästi.

Saatat kasvaa hevosihmiseksi, saatat kasvaa aikuiseksi, ja vielä paljon aikuisemmaksi kuin varsinaiset ikävuodet antavat ymmärtää. Saatat oppia sellaista vastuunkantokykyä jota ei opita missään muualla, saatat rakentaa koko tulevan aikuispersoonasi sen mukaan, mitä noina vuosina koet ja opit.



Tänä päivänä viisitoista vuotta sitten minusta tuli hevosenomistaja.


19.12.1999, tuore hevosenomistaja ja hevosensa

v. 2000

v. 2003


Tänä päivänä, viisitoista vuotta myöhemmin, sytytän kynttilän Immun muistoksi, ajattelen kaikkia niitä aikoja jotka sain sen kanssa olla ja elää. Miten nopeasti aika kulkee, miten äkkiä noin pitkät vuodet.

Olen kiitollinen ja kaipaan niin ettei sanat riitä.



Kun minä käännyin, olit poissa 
vain varjoas hipaisin 
se sinut saatteli selittämättä 
kielsi että seuraisin

Kun minä käännyin, olit poissa
olit poissa

tiistai 16. joulukuuta 2014

Pilkahdus

Motivaatio ratsastamiseen pilkahtelee esiin, vaan pikkuisen voisi taas manata kelejä. Kaikista paskinta on se, että ensin losottaa vettä monta päivää taivaan täydeltä ja sitten vetää suoraan pakkaselle. Kenttä on eksoottinen jähmeähkö järvi, jossa ei ole lunta hippuakaan mutta silti saatiin sieltä sellaiset korkokenkätilsat että Pena meinasi kaatua ihan kunnolla vaikka vain talutin käyntiä. Eikä kentälle voi tehdä yhtään mitään ennen kuin joko a) sulaa ja kuivuu sen verran että lanaamisessa on jokin järki, tai b) sataa lunta niin että lumesta saa tampattua pitävän pinnan.

Olin siis selässä eilen sekä tänään, molempina päivinä vain lyhyesti em. syystä. Eilen Pena oli villi sikapossu, tänään oikein vastaanottavainen ja kiltti, vaikka tein vain käyntiä.

Huomenna on kengitys, ehkä sitten täytyy ne tilsakumit laittaa alle, vaikka minun tuurillani sen jälkeen on seuraavat kuusi viikkoa taas pelkkää rapakeliä. Näinä aikoina kaipaan maneesia.

torstai 11. joulukuuta 2014

Motivaatio hukassa

Vettä räimii vaakatasossa älyttömän tuulen kanssa päivästä toiseen. Olen aika sissi mutta nyt ei kyllä huvita ratsastaa ulkokentällä. Olkoon tämä Penan kevennettyä joulukuuta, oli tarkoitus pitää köykäisempiä viikkoja joka tapauksessa, mutta ajattelin, että olisin vielä ehkä viikon ratsastanut huolellisesti ja jättänyt sitten asiat hautumaan.

Pitkittynyt marrasväsymys jatkuu joulukuulle. Ei ehkä ollut hyvä idea väkertää uutta banneria yhteen asti yöllä ja herätä sitten aamulla viideltä vauvan vaatimuksiin. Niin, ja todeta monen tunnin työn jälkeen "tuoreilla" silmillä, ettei bannerista tullut hyvä, ja aloittaa seuraavana vapaana hetkenä alusta. Nyt ohjelma totteli jo sujuvammin ja lopputulos komeilee banneripaikalla sekä tässä:


Nostan edelleen hattua oikeille bannerivelhoille, voi taivas että tuollainen näpertely vie aikaa ja hermoja!

Nyt voisi kyllä ottaa harppauksen jonnekin helmikuulle, aurinkoisiin lumisiin pakkaspäiviin. Tällaisiin:

v. 2013

Pulleromahainen lihasköyhä Pentti "silloin kun kaikki alkoi" v. 2012

Vaan meno oli samanlaista silloinkin


tiistai 9. joulukuuta 2014

On hevosia vaan ei sitten kuitenkaan

Tämä nyt ei varsinaisesti Penan blogiin kuulu, mutta koska koskaan ei voi olla varma, mitä kautta kontaktit syntyvät, kerron kuitenkin.

Olen aikeissa hakea opiskelemaan ratsastuksenohjaajaksi. Monimuotokouluttautuminen on ainoa vähääkään järkevä vaihtoehto perheelliselle yrittäjälle, mutta siinäkin on haasteensa. Nimittäin monimuoto-opiskeluihin tarvitaan oma (tai "oma") kurssihevonen, joka suorittaa koulua tasolla he A ja hyppää tasolla 105 cm. Koulupuolen hevonen seisoo tallissa (eikä se ole Pena!), mutta estehevonen puuttuu. Ylipäätään tuo estepuoli vaatii minulta panostusta jotta selviän edes mahdollisista pääsykokeista, ja aikomukseni onkin ensi vuonna ruveta käymään ratsastuskoulussa hyppäämässä. Ratsastuksenohjaajaopintojen pääsykokeet ovat keväällä, ja mahdollinen opiskelu ajoittuu syksystä 2015 kevääseen 2016.

Täytyy tässä nyt viritellä verkkoja sinne tänne, josko vaikka löytäisin hyppyhevosen lainaan silloin kun sellaista tarvitaan. Kirjoitin tämän ajatuksen tännekin JOS vaikka joku tuntisi jonkun joka tuntisi jonkun, ja niin edelleen. Ja minä siis vaikutan lounaisessa Hämeessä ja Ypäjälle olisi tarkoitus hakea. Kaikenlaiset diilit kiinnostaa.


Parantelen edelleen flunssaani ja Pena on viettänyt kevyttä jaksoa sen vuoksi. Sillä on oikein hulluvillikausi, kaipaisi paljon enemmän liikettä kuin mitä olen voinut sille viime päivinä tarjota.

Eilen hölkkäytin sen liinassa, siinä se vielä malttoi olla riehumatta, mutta tämänpäiväinen ohjasajo meinasi kärjistyä kunnon umpisolmuun. Penaa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa minun käyntitehtäväni, se halusi poukkoilla, hyppiä ja riehua. En antanut periksi - välillä jouduin aika napakastikin ottamaan sen pienelle ringille ympärilleni ja väistättämään takaosaa alta pois, mutta lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen ja Pena suostui kulkemaan kahden ohjan välissä, neljällä jalalla, käyntiä ja vain käyntiä, ja jopa hidastamaan ja lisäämään vähän. Kun tämä vaativa harjoitus onnistui, laskin ponin kentälle irti. Se meni kuin järkikulta olisi sen hyljännyt, ja hitto vie, nuohosi sen näköisenä aidanviertä yhdestä kohdasta että harkitsi hyppäävänsä siitä yli... Siinä se ei kyllä saa onnistua, sitten sitä ei pitele enää mikään jos sille tulee mielikuva, että kentältä voi noin vain poistua kun tulee sellainen fiilis.


lauantai 6. joulukuuta 2014

Kalpeassa valossa


Itsenäisyyspäivä. Roimii räntää ja olen flunssassa. Harmittaa, oli hyvä svengi treeneissä mutta nyt tuli taas parin päivän tauko tämän köhimisen vuoksi.

Yhtenä päivänä paistoi aurinko. Piti äkkiä kammata ponin tukka ja mennä kentälle ottamaan pari valokuvaa. Tässä niitä nyt sitten tulee.

Kun kerran on arabien sukua niin pitää venyttää kaulaakin kuin arabi!

Epäluulo 1

Epäluulo 2

Poseeraamisen jälkeen lähdettiin liikkeelle. Ja kyllä, olen kirjoittanut joulupukille ja toivonut uutta kameraa, alkaa vissiin pöty loppua tuosta 10 vuotta sitten käytettynä ostetusta järkkäristä...

Ei auttanut kuvanmuokkaus, suhrua on. Mutta tähän raviin kun pääsisi ratsastaenkin!

Vähän lisää ravia

Sitten laukkaa...

laukkaa...

ja loikkia...

ja vielä vähän loikkia!

Joulukuun kalvas aurinko

Juoksentelun jälkeen on levollinen mieli.
<3

tiistai 2. joulukuuta 2014

Hianohianohiano!

Vaikka Pena osaa olla tuollainen edellisen postauksen kuvaama apina, se osaa olla myös hieno. Ratsastuksessa olen saanut aivan mainioita pätkiä, ja voi jummi sitä tunnetta kun laukka todella pyörii ja vie eteenpäin ja on säädeltävissä!

Mitä tapahtui, kun hetki sitten vielä inisin etten saa Penaa laukassa kokoamaan ja hidastamaan ilman että se heittääntyy selättömäksi tai alkaa ajatella ravia? Kuski alkoi ajatella ja muutti toimintatapaansa. Minähän harjoittelen Penan kanssa juoksuttaessa kokoamisia äänikäskyillä ja ottamalla sitä hitaasti pienemmälle ympyrälle. Käsky on hidas matala hoooo, hoooo, ja tarvittaessa napakka maiskautus ylläpitää valitun askellajin vaikka pyydänkin sitä kasaan. Hyvästä pätkästä vapautan aina isommalle ympyrälle eteenpäin, ja maastakäsinkin "ratsastan" kehollani eli oma ruoto ryhtiin ja "kiinni" kun kootaan, ja rennoksi ja auki kun mennään eteenpäin.

Nyt kun ollaan ratsastaessa alettu löytää moottoria ja eteenpäinpyrkimystä ilman että joudun (suostun!) jankuttamaan koko ajan jalalla, on laukka kaikkinensa ollut parempaa. Ja tätä hyvää laukkaa olen harjoitellut pienissä erissä kokoamaan istunnalla ja niillä tutuilla äänikäskyillä, ja voilá! Se toimii. Piru vie, se todella toimii. En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta kun hevoseni lyhentää ja lyhentää ja polkee laukkaa ja pysyy matalana ja pyöreänä ja kolmitahtisena, ja ponnistaa sieltä taas voimakkaasti eteenpäin ja auki. Eikä ohjalla tarvitse (saa!) tehdä mitään.

Pakkanen teki kentästä aika kovan vaikka yllättävän hyväksi sen sainkin lanattua ennen pakastumista, mutta kovahko pohja ei tänään antanut niin hyvää laukkaa kuin mitä sulalla saatiin. Sen sijaan ravi oli tänään aivan mainiota. Käynnistelyyn meni taas hetki, mutta sitten se löytyi. Tein avotaivutusta pitkillä sivuilla, matalassa pyöreässä muodossa ilman ohjasta vääntämistä ja kääntämistä, ja ravi pysyi rentona ja etenevänä. Sitten tehtiin yhtä suosikkiharjoitustani: kulmasta täyskaarto ja siitä sulkutaivutusmaisesti uralle, uralla taivutuksen vaihto sisään avotaivutukseksi, siinä pitkä sivu loppuun ja taas täyskaarto kulmasta ja sulkutaivutuksessa takaisin uralle. Pena oli hieno. Hieno! Nyt se todella ravasi, ei kipitellyt vaan ravasi, ja ravi oli hyvä ja helppo istua: havahduin jossain vaiheessa tajuamaan, että ravi oli yhtä helppoa istua alhaalla satulassa kuin keventää.

Ehti tulla pimeä kun fiilisteltiin!

Olkoon vaan välillä ihan apina. Kunhan on välillä myös näin hieno. Tykkään tuosta tyypistä ihan hulvattomasti, se on ärsyttävä riivinrauta ja aivan liian viisas, ja opettaa minut yhä uudestaan ja uudestaan tarkastelemaan omia toimintatapojani, kyseenalaistamaan itseni ja pakottaa ottamaan viisautensa ja herkkyytensä vastaan avoimin mielin. Aika aarre.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Apinapäivä

Luonnehdin Penaa juuri hevoseksi, josta uskon joka toinen päivä kaikkea hyvää, ja joka toinen päivä en keksi siitä mitään positiivista ajateltavaa. Sattui sellainen toinen päivä.

Olin virittänyt videokameran tolpan nokkaan tarkoituksenani antaa kameran kuvata ja muokata video siitä, miten näppärästi ja monipuolisesti hevosta voi maasta käsin treenata esimerkiksi pienen estetehtävän avulla. Jep jep. Tällainen siitä sitten tuli:




Lisättäköön, että kyseisenä hetkenä kiehuin kiukusta ja olin aivan valmis lykkäämään koko ponin ensimmäisen vastaantulijan takaluukkuun ja käskemään viedä mennessään. Nyt jälkeenpäin ehkä jo vähän naurattaa. Ja onneksi on tullut niitä toisenlaisiakin päiviä!

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Ihan okei

Eiköhän tämä tästä taas lähde. On vähän ontto olo koko ajan, ja yhtenä iltana tuli huutoitkua kun tajuntaani iski ettei Miku eikä Immu ole enää koskaan karsinoissaan hörisemässä, kun menen iltaruokkimaan. Olen sietänyt ihan hyvin ajatusta, että ne eivät ole siellä juuri nyt, mutta että eivät enää koskaan. Se tuntui lopulliselta ja lohduttomalta.

Toisaalta, on siinä puolensakin olla enää vain yhden hevosen omistaja. Taloudellinen puoli tietysti, ja ajankäytöllinen. Ei tarvitse potea huonoa omatuntoa kun ei vain ehdi kaikkea. Eikä tarvitse arvailla, jossitella ja odottaa. Koska onhan se selvää, että jos omistaa 25- ja 28-vuotiaat hevoset, on elo tavallaan koko ajan viimeisten hetkien odottamista.

Olen ollut Penan selässä pari kertaa. Sillä on joku ihmeellinen myöhäissyksyn villikausi, apinoi ja loikkii miten sattuu niin että olen jopa joutunut juoksuttamaan sitä ennen kuin olen mennyt selkään. Lisääntynyt lihasvoima näkyy ylimääräisenä kekkulointina, mutta täytyy kai olla tyytyväinen, että hevonen on elämäniloinen ja voimakkaan oloinen.

Ratsastaminen on vienyt mukavasti ajatuksia pois menetyksistä, vaikka ihan täydellä teholla en olekaan tehnyt. Ollaan nyt kuitenkin kokeiltu myös vähän laukkaa tyylillä "älä koske ohjaan, ratsasta eteen", ja ollaan saatu hienoja pätkiä! Paljon kyllä myös kaarteissa kanttaavaa pupulaukkaa, mutta sitten hetkittäin sellaisia laukka-askeleita, joissa hevonen tuntuu leveältä ja siltä että se todella nousee ja kevenee edestä jokaisella askeleella. Sellaista laukkaa on helppo istua. Tänään myös ravissa löytyi huomattavasti aiempaa nopeammin hyvä draivi ja muoto. On oikeastaan aika julmaa huomata, kuinka paljon (liikaa) olen ohjalla ratsastanut, nyt kun keskityn siihen etten tekisi pään asennon eteen ohjalla yhtään mitään. Ja miten tarkka Pena on istunnalle! Käynnissä en ihan oikeasti tarvitse ohjaa mihinkään. Pelkkä hengittämisen muuttaminen riittää jarruksi. Se on maagista ja armotonta - miksi vedän toista suusta kun se toimisi ilmankin?

Tänään jumppasin ravissa Hupin treenipäiväkirjasta varastetulla harjoituksella, jossa siis ratsastetaan ympyrää ravissa, ja kahdesti ympyrän aikana hidastetaan ravin tahtia ja väistätetään hiukan takaosaa ulospäin. Jippo onkin siinä, että rentouden, tahdin ja pitkän ylälinjan tulisi säilyä sekä lyhennyksessä, väistössä että eteenratsastuksessa. Oijoi. Tuli hyvin lyhyttä ja hyvin jännittynyttä, tuli avotaivutusta uraa seuraten (kyllä! Poni ei vain enää kääntynyt ympyrän suuntaisesti!), tuli jotain passikäynnin tapaista keikutusta. Mutta lopulta tuli molempiin suuntiin jos ei nyt hyvää suoritusta, niin hyvät yritykset ainakin. Jatkamme harjoituksia.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

EOTRH Syndrome eli mikä vei vanhan ponin



Mikulla oli parantumaton hammassairaus EOTRH eli Equine Odontoclastic Tooth Resorption and Hypercementosis. Tämä sairaus on löydetty vasta kymmenisen vuotta sitten (toki sitä on hevosilla ilmennyt ennenkin mutta oireille ei ole ollut diagnoosia eikä sairauden etenemistä eikä vaikutustapaa ole tunnettu), eikä siitä ole suomeksi saatavilla juuri mitään informaatiota.

As the disease progresses, the roots of the incisors (and sometimes canines) start to resorb, or basically dissolve.  In response to this, some horses develop hypercementosis, which is an excessive buildup of cementum (calcified tissue) on the roots of one or more teeth. This process can give the appearance of bulb-like swellings around the roots of the affected teeth in response to try to stabilize these teeth.  Unfortunately, as the disease progresses these teeth eventually start to loosen and become painful. (lähde)

Mikulla diagnosoitiin EOTRH reilu vuosi sitten, kun ensimmäistä kertaa sen hampaita katsoi joku muu kuin taviseläinlääkäri. Hän kiinnitti huomiota voimakkaaseen, kuolemanhajuiseen paksuun hammaskiveen ja vetäytyneisiin ikeniin etuylähampaissa. Hammaskivi raaputettiin pois, mahdollisesta diagnoosista puhuttiin, sanottiin että röntgen vahvistaisi epäilyt. Puoli vuotta myöhemmin seuraavassa hammashoidossa hammaskiveä oli jopa vielä enemmän kuin ennen edellistä hoitokertaa, jolloin eläinlääkäri sanoi että ei tähän tarvita röntgeniä, Miku on selvä tapaus. Voimakkaasti heiluvia hampaita ei ollut, nyt vasta tänä syksynä reunimmainen yläetuhammas heilui hieman.

Sairautta esiintyy pääsääntöisesti vanhemmilla, +15-vuotiailla hevosilla (englanninkielisten lähteiden mukaan täysi- ja lämminverisillä muita rotuja enemmän, minun eläinlääkärini kertoi hoitaneensa sekä Suomessa että ulkomailla myös paljon näitä pieniä poneja), eikä siihen ole parannusta, vaan se pahenee koko ajan. Ainoana hidastuskeinona on sairastuneiden hampaiden poistaminen kokonaan - löytämieni lähteiden mukaan hevosilta on poistettu jopa kaikki etuhampaat, ja silti ne ovat oppineet syömään uudelleen ja laiduntamaankin (haittapuolena mainittiin että usein tällaiset hevoset sitten roikottavat kieltään ulkona... Minä keksin pari muutakin haittapuolta hampaattomassa korsirehunsyöjässä mutta ehkä tämä on mielipidekysymys).

Odontoclastic Tooth Resorption means that there are cells eating away the tooth. As stated, we do not know why. This usually occurs in the roots of the front teeth and is visible as holes on x-rays. This part of the syndrome is seen in humans and cats, and is poorly understood in them as well. Human patients indicate that these lesions are very painful – a difficult thing to appreciate in horses as they are so stoic. (lähde)

EOTRH:lla ja cushingin taudilla epäillään olevan yhteyksiä, tai siis niin, että cushingin tauti altistaisi EOTRH:lle. Mikulta en koskaan tutkituttanut cushingia, mutta sen karvankasvu oli jotain aivan käsittämätöntä. Viimeisinä vuosina sen kesäkarva oli normaalihevosen talvikarva, ja sen talvikarva oli mammutin turkin veroinen. Minulla oli vahva epäily että Mikulla oli cushingin tauti.

Karvanvaihtoa kevät 2013, tällaisia määriä Mikusta lähti karvaa joka päivä monta viikkoa keväisin

Mikun kesäkarva 28-vuotissyntymäpäivänä 10.5.2014


Karva 18.11.2014


Miku pärjäsi hyvin hampaidensa kanssa. Vuoden, vähän reilunkin. Sen hampaat olivat hurjan näköiset, eräs lähde sanoikin että sairautta on kutsuttu myös nimellä Ugly Old Horse Teeth. Mutta hampaiden hurjasta ulkonäöstä huolimatta Miku söi edelleen, hitaasti, mutta söi kuitenkin. Huoli leipää, porkkanoita ja omenoita, joita yleensä suustaan kipeät hevoset alkavat nopeimmin hylkiä.

Hampaat 18.11.2014

Huononeminen tapahtui nopeasti. Uskon, että Immun lopetuksella oli syynsä. Vanhat toverit olivat olleet yhdessä niin pitkään, yli kymmenen vuotta. Miku jäi yksinäiseksi ja sen syöminen muuttui entistä huonommaksi ja hitaammaksi. Eräänä aamuna joitain viikkoja sitten huomasin, ettei Miku ollut syönyt yöllä mitään. Se oli hieman ähkyisen oloinen, mutta sain sen kipulääkkeellä, ahkeralla juottamisella ja viherpellettivellillä tokenemaan. Tässä vaiheessa erotin sen omaan tarhaansa, pois Emmin ja Penan laumasta, jotta voisin tarkkailla sen syömistä. Huomasin, että se oli karvansa alla laiha. Pystyin tuntemaan sen jokaisen kylkiluun. Se oli kuihtunut todella nopeasti.

Totuus kirveli ja kirvelee edelleen. Miku ei syönyt mitään. Seitsemältä aamulla jaettua puolentoista kilon heinätupsua se lajitteli edelleen iltapäiväkolmelta. Yöheinät oli pyöritetty ympäri karsinaa eikä määrästä tuntunut vähenevän korttakaan.

Päätös tuli kirkkaana, vaikka inhosin sitä. Inhosin, että jouduin näin pian Immun jälkeen lopetuttamaan toisenkin vanhan rakkaani. Mutta en nähnyt mitään järkeä alkaa poistattamaan hampaita 28-vuotiaalta ponilta, vaikka sillä olisikin saatu hiukan lisäaikaa. Viimeisen viikon Miku eli viherpellettipuurolla, vaikka olin vannonut, että en koskaan keittele hampaattomille hevosilleni puuroja.

Niin minä järjestin taas ampujan kotiin, lainattiin kauhallinen traktori ruhon siirtoon. Oli taas viimeinen ilta ja viimeinen aamu ja viimeinen kiillotus ja kävelylenkki ja herkut ja kaikki niin helvetin viimeistä etten osannut olla edes surullinen, katkera ja väsynyt vain. Koska Miku ei ollut vielä sillä lailla valmis. Se oli tällainen:
(video on kuvattu tiistaina, Miku lopetettiin lauantaina)




Minun on mahdottoman kova ikävä sitä.
Se oli minulla 13,5 vuotta ja sitä ennen hoidin sitä ratsastuskoulussa useamman vuoden.

Tällä kertaa olin ampumisessa mukana. Vaati useamman laukauksen ennen kuin Miku kaatui. Vaikka tiedän, ettei vaihtoehtoja ollut, tulee tuo hetki kummittelemaan mielessäni vielä pitkään.

Se luottamus, jolla poni lähti mukaani tarhasta viimeisen kerran.
Se luottamus kaikkien näiden vuosien jälkeen.


Lapsellisesti toivoin, että Miku olisi ollut ikuinen. Ettei nyt sentään siitä olisi tarvinnut luopua. Ei nyt, ei näin pian.

lauantai 22. marraskuuta 2014

The noble art of letting go


Miku

10.5.1986 - 22.11.2014


On kuusi viikkoa siitä kun hyvästelin Immun. Tänään samoja jälkiä seurasi Mikuponi. 

Menettäminen tuntuu painona luissa, olen surusta raskas. 

Näkemiin, pieni, nyt ei enää satu. 


tiistai 18. marraskuuta 2014

Anna ohjien olla

Miten mahdottoman vaikeaa voi olla ratsastaa niin ettei lähde yhtään nypeltämään ohjalla! Tänään yritin sitä ja vaati ihan täyden keskittymisen. Silti valokuvat ja liikkuva kuva paljastivat, että välillä tein jotain - ihan pikkuisen kuitenkin asetin kun Pena jännittyi ja nosti nenää. Halusin kokeilla, miten ja millaiseen muotoon se hakeutuisi jos en itse hakisi muuta kuin että se liikkuisi voimakkaasti eteenpäin.

Kaasu oli alkuun ihan hukassa. Sain kolme kertaa herätellä Penaa eteenpäin kevyt pohje, ei reaktiota -> raipankosketus -kuviolla, ennen kuin se alkoi reagoida siihen kevyeeseen pohkeeseen. Raipalle Pena on superherkkä ja ampaisee eteenpäin liioitellun lujaa, mutta nyt kun olen sitkeästi vain totuttanut sitä raippaan, se ei enää jää jännittyneeksi vaikka reagoisikin isosti.


Älä tee käsillä mitään. Mitään!



Kuvat oli lähes kaikki käynnistä, joka oli tänään ihan ookoo, ei mitään kovin kummoista. Kun siirryin raviin, oli eteenpäinpyrkimys edelleen hukassa ja Pena sipsutteli pikkusievää ravia. Aloin ratsastaa eteen. Eteen eteen eteen! Tuli ihan dorka olo kun kaahasimme hirviravia ympäri kenttää, ja myönnän että mietin jossain vaiheessa, ettei tässä ole mitään järkeä, ei se ikinä lähde pyöristymään kaulastaan itse.

Vaan niin se vaan alkoi pyöristyä. Ensin pärskintää, askel alkoi pidetä, ja kun hidastin omaa kevennystäni (edelleen käsi ihan vain paikoillaan tuntumaa kannattelemassa, ei muuta), alkoi Pena vastata hidastamalla tempoa mutta säilyttämällä pitkän askeleen. Harmittaa etten ole vielä kertaakaan saanut kuvia tai videoita siitä, kun Pena on tuntuu minusta oikeasti hyvältä!

Alkusipsutusravia
Pieni videopätkä käynnistä:




Jatkamme harjoituksia. Kuski koittaa jatkossakin malttaa mielensä käsien kanssa ja ratsastaa hevosen hyvin eteenpäin, jos se tuntuu hitaalta. Pitää olla jotain mitä koota.

Eväillä

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Loppuviikon treenit, mietteet + kunnon kyydit

Torstaina vedettiin uudet suojat jalkaan (käytävällä havaittavissa sammakkopotkuja vähän niin kuin olisi kuljetussuojat pukenut) ja lähdettiin kentälle ajatuksena tehdä paljon siirtymisiä käynnissä ja ravissa.

No ei se sitten mennyt ihan niin - Pena heitteli päätä ja etujalkaa jo kun talutin sitä alkukäyntejä ja oli muutenkin pinkeänä. Kiipesin kyytiin ja ajattelin, että kyllä se siitä tokenee kun tehdään töitä heti siinä käynnissä. Ehdittiin puolikas kierros kun tuli seuraava niskannakkelu ja kun siinä otin ohjasta jarrua, Pena lähti. Eipäs se olekaan tehnyt tuollaisia totaalivilliintymisiä pitkään aikaan. Kestin kyydissä mutta ehdin kyllä miettiä siinä moneen otteeseen, että nyt muuten putoan. Tuli sen verran reipasta pukkisarjaa ja kylkimyyrylaukkaa, ja mikä erikoisinta, en vain saanut Penaa pysäytettyä. Sen jäi aivan paikalleen laukkaamaan kun jarrutin ja poukkosi siitä vuoroin pystyyn ja tasajalkaa taaksepäin ja sitten taas selkä köyryllä eteenpäin. Lopulta ohjasin sen aitaa vasten ja siinä sain sen verran kontrollia, että päästiin jatkamaan minun haluamaani suuntaan. Poni törisi ja tanssahteli häntä tuubilla ja kaula kivikovana aivan pystyssä, ja jokainen apuni oli potentiaalinen syy ampaista uudelleen miljoonaa johonkin suuntaan. Päivän treenisuunnitelma vaihtui lennosta siihen, että ensin ratsastetaan ponista pörinäenergiat pois ja sitten tehdään jotain jotta se rentoutuu.

Hyvästä muodosta ei voinut torstain treeneissä puhua, mutta lopulta olin ihan tyytyväinen poniin ja itseenikin, että sain sen ratsastettua kuulolle ja ainakin vähän vähemmän jännittyneeksi. Vaikka jossain määrin olen siedättynyt Penan sinkoiluihin enkä ihan pienestä järkyty, niin kyllä tuollaisesta hallitsemattomasta kyydityksestä jää kroppaan epämukava ja jännittynyt olo. Tästä seuraa tosi helposti se että alan ratsastaa taaksepäin, käsijarru päällä, kun kaikesta huolimatta pitäisi vaan käyttää jalkaa ja ajatella eteen. Kun muistin tämän, saatiin ravissa hyviä pätkiä avotaivutusta kun oli luonnostaan hyvä draivi eteenpäin, ja lisäksi tein lävistäjille "keskiravia" joka ihan oikeasti saattoi jo hiukan muistuttaa keskiravia eikä vain temponlisäystä. Kaiken lisäksi pystyin istumaan nämä keskiraviharjoitukset harjoitusravia, mistä olen erityisen ylpeä.

Perjantaina kärräsin kentälle lähes koko puomivaraston. Tein linjan ravipuomeista siten, että ensin oli yksi sarja pienemmillä raviväleillä (n. 1 m), sitten oli parikymmentä metriä tilaa ja seuraava sarja isommilla raviväleillä (1,2 m). Lisäksi laitoin yhden yksittäisen puomin ja kolmen kavaletin viuhkan 3 metrin laukkaväleillä.

Pena oli käytävällä aika vireänä taas, joten otin sen varuiksi ensin liinaan pyörähtämään. Mitä vielä, pari päänviskontaa ja laiskaa hölkkää. Ei muuta kuin kyytiin. Oli oikein hyvä meno, Pena teki tosi kivasti hommia, oli rento ja elastinen ja toimi puomeilla kivasti. Yritin keskittyä siihen etten itse auta sitä liikaa. Ravipuomeille käsi rennoksi ja tuntuma kevyeksi ja antaa kolista jos kolisee, sitten vaan korjaussarjaa perään. Olisin voinut olla vieläkin rohkeampi ravipuomisarjojen väleissä, ison ravin välit isommiksi ja pienen ravin pienemmiksi.

Yksittäiselle puomille otin verryttelylaukkaa ja intouduin kokeilemaan, onnistuisiko laukanvaihto. Onnistui! Tai toiseen suuntaan onnistui kerrasta, toiseen suuntaan tuli ensin ristilaukka. Kavalettisarjan tulin ensin oikeasta laukasta ja se sujui hyvin, laukka venyi kivasti vaikka välit oli ehkä vähän pitkät. Vasen laukka oli selvästi huonompi, loppujen lopuksi oli kolistettu kaikki kavaletit maan tasalle mutta ainakin Pena yritti venyä.

Lauantaina ohjasajoin, suitsina kuolaimettomat. Ihan vähän väistöjä, enemmän vain suoraan kulkemista ilman aidan tukea ja taivuttelua. Pysähdyksiä ja muutama peruutus, jotka onnistuivat hyvin. Havainto: Pena on oppinut kävelemään. Jotain hyötyä siis tästä että olen muotoa hakiessani tehnyt tosi paljon käyntiä. Ohjasajaessa hyvä käynti vielä korostui kun en ollut selässä säätämässä. Voimakkaita, pitkiä askeleita, hyvä yliastunta, keinuva rento selkä. Lisäksi Pena reagoi hyvin ajopiiskan kosketuksesta eteenpäin eikä ylöspäin.

Hyvästä keskittymisestä käyntityöhön palkitsin päästämällä Penan juoksemaan kentälle vapaana. Aika pukkihaipakkaa se paineli! Ihmeellinen myöhäissyksyn virtapiikki.

Tänään sunnuntaina olin taas ratsailla. Ensin käynnissä salmiakkikuviota ja sen kulmat takaosakäännösmäisesti kääntäen. Käynti oli tosi hyvä ja käännökset tuli hienosti lähes kokonaan istunnalla, muotokin pysyi. Siirryin käynnistä laukkaan, ensin vasempaan joka oli edellispäivänä heikompi. No tänään se oli parempi suunta, ei heti aluksi mutta parani. Tein vain puolikasta kenttää, aina pitkän sivun keskeltä kentän poikki, ja tein voltit kentän keskipisteeseen sekä lyhyen sivun keskelle. Kun vasen laukka alkoi pyöriä paremmin ja muoto avautua pidemmäksi, otin muutaman kerran nostoja käynnistä ja siirtymisiä takaisin käyntiin. Ei me ikinä suoraan päästä käyntiin, ja siirtymiset alaspäin on edelleen aika rumia ja selättömiä. Penalla ei vain tunnu olevan voimaa eikä oikeastaan haluakaan käyttää voimaa. Olen liian pitkään sallinut siltä roiskimiset siirtymisissä ja niitähän nyt sitten saan. Pena mielellään heittää raville jo kun sitä valmistelee, tavallaan askelta liian aikaisin. Korjasin tätä ennakointia tänään kevyellä raipan kosketuksella pepun päälle ja sain onnistumisia ja ajoitettua siirtymiset siihen askeleeseen johon itse halusin.

Oikea laukka oli tänään ihan selvästi huonompi. Mikäköhän siinä on kun huonompi suunta tuntuu vaihtelevan koko ajan? Oikeaan en oikeastaan saanut Penaa lainkaan rennoksi, lisäksi se kyttäsi jotain kentän siellä päässä jossa laukkasin, ja jos olisikin laukassa rentoutunut ja pidentynyt, tultiin aina siihen mörkökohtaan jossa piti varuiksi nostaa päätä ja puikahtaa jäykkänä muutama askel. Tein aika pitkään laukkaa ja jouduin monesti korjaamaan Penaa eteenpäin, kun se yritti tosi useasti tipauttaa raville kun yritin ottaa sitä vähän kiinni aina ennen kulmaa. Tein vielä tähänkin suuntaan hiukan nostoja ja siirtymisiä käyntiin, mutta niissä väsymys jo painoi eikä niistä tullut kovin hyviä.

Lopuksi ravasin kenttää ristiin rastiin omituisia reittejä ja vaihdellen suuntaa kummallisissa kohdissa. Penalla on taipumus puskea vain menemään ja alkaa esimerkiksi pituushalkaisijan lopuksi huojua ja arvailla mihin suuntaan ollaan menossa, ja lopulta painua apujani vasten sinne minne luulee että mennään. Nyt ratsastin sen useamman kerran "aitaa päin" eli veinkin sen ihan nenä aidalle saakka ja pysäytin siihen, kiitin ja käänsin johonkin suuntaan ja jatkoin taas ravissa outoja reittivalintoja. Tällä sain Penan tulemaan tosi kevyeksi ja odottamaan minun neuvojani ja apujani sen sijaan, että se ratkoisi suuntakysymyksen itsenäisesti.

Kun talutin loppukäyntejä, tuli omituinen valoilmiö marraskuun harmaaseen: aurinko!

Olisihan näistä saanut paljon hienommat jos olisi kunnon kamera ja olisi edes vähän asetellut hevosta, mutta ilahduin niin siitä miten kauniisti Penan punaisuus tuli matalalta paistavassa auringonvalossa esiin, että räpsin kiireellä kännykällä pari kuvaa. Ettei vain aurinko ehtisi hävitä.


Väsy!


Luulen että olisi aika taas pyytää hieroja lasereineen ja taikasormineen katsomaan Pena läpi. Olen nostanut treenien vaatimustasoa ihan selvästi, täytyy sen näkyä ja tuntua Penan lihaksistossakin. Etenkin tuo laukan vaikeus painaa mieltäni, ja olen hieman huolissani myös siitä ettei Pena oikein hikoile. Sillä on ennenkin ollut talviaikaan tätä, että pitää ihan tosi paljon rasittaa ennen kuin hiki tulee pintaan. Mielestäni kuitenkin ratsastan sitä tehokkaasti (ainakin itselleni tulee hiki!), en joka kerta mutta useampana päivänä viikossa "kunnolla". Tänään tuli pieni hiki kun tehtiin laukkaa paljon, mutta esimerkiksi perjantaina puomeja treenatessani ei Pena ollut edes nihkeä.

Tulipa pitkä sepostus. Jätä kommentti jos jaksoit lukea!

PS. Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä äidin pikku tuholaisen apulaisen kanssa, ja aloitushetkestä valmiiksi saamiseen kului 4,5 h (sis. välipalan, päivällisen, pari vaipanvaihtoa, päiväunet joiden aikana hevosten sisäänhaku, marakassin ym. lelujen heiluttelua, pari suorin vartaloin kaatumista, portaissa konttaamisen valvontaa ja epämääräisen määrän silpuksi revittyjä sanomalehdensivuja).