Kuinka ponista tuli hevonen ja muita klinikkakuulumisia

Klinikkapäivä onnellisesti ohi, ja kotiintuomisina hyviä uutisia.

Kintereiden kuvissa ei näkynyt muutosta kahden vuoden takaiseen, eli kintereet olivat edelleen siistit ja "terveet". Eläinlääkäri myös avasi minulle tuota nivelrikko -termiä ja sanoi, että lääketieteellisesti sen alle menee ihan kaikki poikkeamat joita nivelessä voi nähdä. Hänen tulkintansa Penan v. 2014 ja nyt näistä 2016 kinnerkuvien muutoksista oli, että kyseessä on ennemminkin rakenteelliset poikkeamat kuin varsinaiset nivelrikkomuutokset, siten kuin maallikko sanan nivelrikko käsittää. Sama pieni terävöitymä näkyi molemmissa takajaloissa samansuuruisena.

"Kintereen muutokset eivät ole edenneet 2 vuoden takaisiin kuviin verrattuna ja ovat hyvin lieviä. Muutosten puolesta hevosta voi käyttää täysin normaalisti", oli kirjattu paperiin.

Juhannuskännissä klinikalla

Jos halutaan spekuloida, niin voihan olla että Penassa on jossakin jotakin, joka aiheuttaa sille epämukavuutta silloin kun sen pitäisi koota enemmän tai ponnistaa esteelle siitä mistä minä ehdotan. Yhtä vahvan painoarvon arvauksissa saa se, että hetkittäin vaatimustaso on vain ollut sen verran liikaa yli mukavuusrajan, että Penalla on keittänyt yli. Toistaiseksi en kuitenkaan koe tarvetta tutkituttaa hevosta enempää, vaan jatkamme harjoituksia ja muistamme myös nollata päätä välillä.

Matkalainen

Pena ansaitsee reissukäytöksestään täyden kympin! Kuinka mutkattomasti voikaan hevonen käyttäytyä. Harjaus, suojat, riimunvaihto, ja suorilta mitään miettimättä traileriin. Perillä yhtä kiltisti ulos trailerista, esimerkillistä ja levollista käyttäytymistä klinikalla, ja kotimatka aivan yhtä sujuvasti lastauksineen ja purkuineen. Se on uskomattoman hienosti hevoselta joka ei juuri koskaan käy missään, ja joka yleisesti ottaen kiihtyy nollasta sataan nanosekunnissa.

Mutta niin vain kävi että menin klinikalle ponin kanssa ja lähdin pois hevosen kanssa. Pena on nelivuotiaana mitattu 148 cm korkeaksi, mutta olen ollut melko varma että se on kasvanut korkeutta noista mitoista. Eläinlääkäri arveli ensin silmämääräisesti että Pena olisi peräti 153 cm korkea ja minun veikkaukseni oli 150 cm tai 151 cm. Suoritimme (epävirallisen) mittauksen ja, tadaa, tulos oli 150 cm! Pitääköhän blogin nimikin nyt muuttaa kun ei minulla olekaan enää Penaponia vaan Penahevonen...

Toinen huipputieteellinen analyysi tehtiin klinikkahoitajan kanssa Penan otsakarvojen pyörteistä. Arabit eivät kuulemma osta (arabi)hevosta ollenkaan jos sillä ei ole useita kunnollisia pyörteitä otsassaan, koska pyörteet ovat viisaan hevosen merkki!

Älypää vai ällipää, kas siinä pulma.

Me mennään klinikalle

Olen vähän toisinaan sivunnut tätä kinner-aihetta täällä blogissa. En oikein itsekään tiedä, mitä ajattelisin, mutta joskus asioiden kirjoittaminen selkiyttää ajatuksiakin, niin yritetään.

Syksyllä 2014 Pena kävi Viikissä koska se oli jotenkin outo. Se oli palannut toukokuussa "armeijasta" eli oli viettänyt talvikauden valmentajallani kun minä olin muuttunut muumiksi ja lopulta jakautunut. Kesän siinä ihmettelin Penaa kun se oli haluton vähän kaikkeen, todella vino ja tuntui luisuvan kuin saippuapala joka suuntaan. Se vastusteli todella rankasti kengittämistä, kulutti takakaviot aivan vinoon ja liikkui suppeasti. Toki tuli ottaa huomioon minun vähän väsähtänyt keskikehoni ja puolivuotinen ratsastustaukoni ja niin edelleen, mutta koin että poni oli outo ja halusin näyttää sitä eläinlääkärille.

Käynnistä Viikissä jäi olo että minua pidettiin vähän kahjona, raahasin terveen hevosen klinikalle. Kintereet sain kuvautettua puoliväkisin kun hiekkaröntgenkin otettiin, ja minulle lausuttiin että ei mitään sellaista löydöstä mitä ei olisi kaikilla kahdeksanvuotiailla. Ohjeeksi sain että juoksuta pessoalla ja voimistele hevosta niin kyllä se siitä. No, yhden tai kaksi kertaa sidoin hevoseni suun sen takajalkoihin ja sitten tulin järkiini. Kuitenkin kun potilaskertomus myöhemmin tuli postissa, luki siellä nivelrikkomuutoksia.

Näin jälkikäteen kyllä tajuan, että tuo käynti oli sellainen wake up call sen suhteen, että minun tuli oikeasti opetella ratsastamaan ja vaikuttamaan hevoseen siten että saisin muutettua sen vääränlaisen ja kuluttavan liikkumistavan toisenlaiseksi. Aloin vaiston varassa rakentaa jännittyneestä virkkuukoukusta oikeinpäin liikkuvaa ratsua, ja sittemmin tässä on menty ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki ja kokeiltu jos jonkinlaista lähestymistapaa. Olen varmasti tehnyt virheliikkeitäkin, mutta jotakin olen myös saanut aikaan.

Tässä sitä karmeinta EI NÄIN -settiä kesältä 2014

Ja tässä tämä likaisen linssin läpi otettu kuva aika mukavasti itsensä kantavasta hevosesta kesältä 2016

Suurin muutos minussa on tapahtunut tammikuun 2016 jälkeen. Aloitin ratsastuksenohjaajaopinnot ja pääsin hiukan jyvälle ratsastamisen saloista. Olen siitä lähtien saanut joka päivä opetusta, joka korostaa hevosen keveyttä, hevosen rytmin kuuntelemista, oikeanlaista passiivista istuntaa, hevosen self-carriagea (jolle ei ole mitään lauseessa toimivaa suomennosta!!), nopeutta, apujen ja kiitoksen oikea-aikaisuutta. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Olen ratsastanut yli kaksikymmentä vuotta ja nyt vasta tuntuu että alan vähän tajuta jotain. Ja myös tajuta kuinka vähän tajuan. Toisaalta olen saanut myös vahvistusta sille, että tunteeni on ollut oikea, ja että olen osannut tuntea oikeita asioita ja metsästää niitä. Vain välineitä, hevosia, toistoja, palautetta on uupunut. 

Pena on vastannut pääsääntöisesti hyvin siihen, että olen alkanut suoraviivaisemmin ratsastaa sitä "oikein" ja päämäärätietoisesti koota sitä. Se on harpannut huimasti eteenpäin, suoristunut, saanut lihasta oikeisiin kohtiin ja antanut väläyksinä superhienoja fiiliksiä. 

Mutta. 

Se on myös sanonut en haluu. 

Se on aika usein jämähtänyt paikalleen sätkimään, hypännyt siitä pystyyn ja käännähtänyt ympäri ja yrittänyt singota pois. Se on kieltänyt esteille, rynnännyt sekaan. 

Tilanteet ovat olleet melko identtisiä - aika alkuvaiheessa ratsastusta, silloin kun pyydän Penaa ottamaan painoa takajaloille, odottamaan, lopettamaan etupainoisen vyörymisen. Kun pidän tuntumaa ja silti haluan Penan astuvan kunnolla takajaloillaan rungon alle. Kun pyydän sitä kantamaan. Tämä käytös voi olla kiukuttelua - Penalla ei ole kovin suurta työntekijän sydäntä. Se on mukavuudenhaluinen ja vähän laiska, ja olen pyytänyt siltä paljon enemmän kuin aiemmin. Mutta tämä käytös voi myös johtua kivusta. 

Voi olla, että vien taas klinikalle terveen hevosen. Mutta vaisto sanoo, että sinne kintereisiin kannattaa kurkistaa nyt. Haluan myös toisen mielipiteen siitä, onko Penan kintereissä nivelrikkoa, ja onko se harventumaa vai tihentymää vai mitä. Vaatiiko se jotain hoitoa. Hyötyisikö Pena jostain nivelravinteesta. Joten me matkaamme torstaina kotiklinikalle ja kurkkaamme, mitä kintereisiin kuuluu. 

Melko ironista, että juuri edellisellä ratsastuksella hevonen oli taas aivan super, ei kiukkuuntunut kertaakaan, liikkui irtonaisesti, kokosi hyvin, meni sivulle ehkä paremmin kuin vielä koskaan. Mutta silti varasin sen ajan. 

Samojen asioiden perässä

Kanna, käänny, odota ratsastajaa.

Ole avuilla!

Tämänpäivän hyppyreenistä jäi sekavat fiilikset. Olin rakentanut neljän esteen radan ja aikomukseni oli tänään laukata vähän isommin ja nostaa esteitä vähän enemmän (tarkoittaa siis meidän kohdalla sitä että kaikki eivät jää siihen 60-70 senttiin vaan estekorkeus voisi olla jopa 80 cm). Osittain onnistuttiin, mutta tuli myös aika monta kieltoa ja ihan lopuksi myös pari totaalista crashia joissa tolpatkin kaatuilivat.

Onnistumiset ensin. Pena kuumenee heti kun se näkee esteet kentällä - hyvä että intoa on. Huonompi juttu että yleensä into menee aivan väärien juttujen töröttämiseen eikä itse tehtäviin ja niiden pohtimiseen. Tänään kuitenkin verrytellessä sain hyvän fiiliksen, Pena tuli lämpenemisestään huolimatta aika hyvin avuille eikä sätkinyt sivuloikkia, ja teki oikein mallikkaat puomin- ja pienen ristikkolinjan ylitykset. Ei siis pilkkonut atomeiksi jokaista puomikasaa eikä rykinyt ristikkolinjaan aivan vailla järkeä. Onnistumisotsikon alle myös se, että epäonnistumisista huolimatta minä pysyin tyynellä mielellä enkä ihan kamalasti livennyt päätöksestäni ratkaista asioita laukkaamalla eteen, sen minulle tyypillisemmän turvaperuuttamisen sijaan. Ja ehdoton onnistuminen, ylitimme 80 cm korkeudelta oksereita.

Sitten niitä epäonnistumisia. Hankalampi homma. Uskon että pohjimmiltaan esteidenkin seassa kyse on samoista ongelmista kehittämiskohteista kuin sileällä. Pena ei ole sataprosenttisesti kuulolla eikä se malta odottaa ratsastajan apuja, vaan mielellään vain vyöryy siihen suuntaan mihin arvelee reitin vievän. Se ei anna ratsastajan korjata vaan käpertyy itseensä ja vastaa viiveellä jos silloinkaan. Kun se keskittyy lähestymisessä kuuntelemaan tuulen suhinaa kentänlaidan heinikossa, tuleekin estetehtävä sen eteen "täysin yllätyksenä", jolloin ekasta ristikosta vielä rämpii yli mitenkuten, mutta kun yhden laukan päässä odottaa okseri niin siitä ei sitten enää puoliteholla mennäkään. Ja seuraa kielto. Ja kieltoa seuraa sellainen dramaqueen -henkinen emmääpystykuntulivirhe -kiehunta, jolloin suurella todennäköisyydellä myös se korjaava hyppy on jotain sinnepäin, ja vasta kolmannella kerralla alkaa sujua.

Laukka vaatii töitä. Kun esteiden seassa pitäisi pystyä laukkaamaan enemmän, tarjoaa Pena helposti vain vauhtia eikä askelpituutta. Se on huono homma kun sitä yrittää tuoda esteelle hyvään paikkaan ja joutuu vähän ratsastamaan eteen. Silloin(kaan) vastaus pohkeeseen ei saisi olla pään nostaminen ja puikahtaminen nopeaa-lyhyttä, vaan pitäisi tulla voimakasta, isoa, eteenpäin työntävää askelta. Uskon että maastolaukkaamisesta olisi Penalle paljon hyötyä, mutta minkäs teet...

Haasteellista on sekin, että meillä on aika kevyt estekalusto. Puomit eivät paina yhtä paljon kuin "oikeat puomit", ja jos aina harjoittelen vain niillä korkeuksilla joista Pena selviää aivan sama millä tyylillä, oppiiko se ikinä tarkemmaksi? Tänään se syöksyi muutaman kerran täysin minun avuistani piittaamatta kasikymppisen okserin sekaan eikä kyllä mainittavasti korjannut virheitään sen jälkeenkään, vaikka helpotin tehtävää laskemalla estettä. Jotakin kai tulisi jättää hevosenkin vastuulle tässä hyppyhommassa, en minä voi "käsilläni kannatella" puomeja ylhäällä. Jos Pena lähtee ennen estettä lujaa pää ylhäällä ja sitten ponnistushetkellä kurvaa sivuun, jarruttaa ja hyppää sittenkin, niin ei siinä tämän tason ratsastaja oikein ehdi muuta kuin tarrata harjasta.

Tämän viikon toisen hyppykerran harjoittelinkin pienillä ristikkolinjoilla vain odottamista, rytmiä ja rauhaa, ja estetehtävien väleissä otin siirtymisiä ja väistöjä. Pena höyrysi ja höyrysi mutta lopulta ihan viimeinen suoritus oli sitä mitä pitäisikin - rytmikästä, sujuvaa ja helpontuntuista. Pikkuesteiden ongelma vaan on siinä että niitä ei ikinä saa jaloilleen vaikka kuinka räpeltäisi.


Toki meillä on rutiininpuutettakin hyppäämisessä, ja tosi paljon olen ihan itse turannut ja pilannut Penaa omalla osaamattomuudellani ja jännittämiselläni. Epävarma ratsastaja ja ailahtelevainen hevonen eivät ole hyvä yhdistelmä, mutta näillä nyt mennään mitä on jaettu. Ei Penasta tule estetykkiä eikä varmaan koulutykkiäkään, mutta kunhan siitä tulisi sellainen kelpo harrastuspeli niin olisin ihan iloinen.

Näköjään me metsästämme esteissä ja koulussa ihan samoja teemoja - ole läsnä, ole avuilla, kuuntele ratsastajaa, anna vaikuttaa. Kun nämä palaset loksahtavat kohdalleen, ei Penalta lopu kapasiteetti. Mutta niitä juttuja me haetaan, kerta toisensa jälkeen, harjoitus harjoitukselta.

(Ja juu, mietin minä onko se kipeä. Mietin niin paljon että mennään taas klinikalle "koska musta tuntuu että se on jotenkin outo välillä". Yhtä vahvana kuin on epäilys siitä että hevosen kintereissä on jotain pielessä, on epäilys siitä että tämä saattaa olla kuitenkin nöyryys-, temperamentti-, koulutus- ja palveluhalukkuuskysymys. Jos on lusikalla annettu niin kauhalla on paha vaatia. Mutta mielenrauha, sille ei tunnetusti voi laittaa hintalappua.)

Kuppi nurin

Taidan nykyään aloittaa aina toteamalla, miten kotoisalta tuntuu kavuta oman Penan selkään kun koko viikon humppailee menemään vierailla hevosilla. Koulussa ratsuni Iso Vaalee vaihtui Pieneen Tummaan (toim. huom. suorastaan minimaalisen pieneen, nippanappa 140 cm korkeaan...) suomenhevostammaan. Kuluneen viikon ajan liikutettavien listaani kuului myös ihana tosikko Musta Työmyyrä, suomalaista tekoa tämäkin. Sanotaanko näin, että on ollut opettelemista noissa suomalaisissa! Ja silläkin riskillä että astun suomenhevosfanien varpaille totean, että olipa mukava olla tänään Penan selässä ja todeta, että hevosen etuosaa ei tarvitse alkaa etsiä sieltä jostain etualaviistosta vaan se on ihan siinä suoraan edessäsi, luonnostaan.

Pienen Tumman kanssa huristellaan tulevalla viikolla koulunäyttönä FEI:n kenttäkilpailuohjelma poneille 1993 ja toivottavasti saan tästä tapahtumasta myös videotaltioinnin - haluaisin kovasti nähdä miltä tuo pikkuruinen tamma allani näyttää. Tässä linkissä minipätkä estetunnilta - haluni setälaukkailla on saanut kyytiä kun tuon pienen kanssa täytyy oikeasti mennä lujaa että se sopii hevosille mitoitettuihin esteväleihin. Mutta niin vaan minä kimmahdan sen kanssa yli ysikymppisestä okserista! (syy sille miksi hyppäämme "aina" tuota samanlaista linjaa on siinä, että monelta jäi estenäyttö tekemättä oksennustautirintaman vuoksi joten estetreeneissä ei ole voitu siirtyä asioissa eteenpäin ihan siinä tahdissa kuin alunperin oli tarkoitus).

No mutta se koulujorinoista, Penastahan minun piti kirjoittaa. Tänään oli hieman hämmentäviä hetkiä kentällä, kun tein Penan kanssa perustyöskentelyä sen kropan suoristamisen kanssa. Pena nimittäin oli hyvinkin vahvasti sitä mieltä, että tee keskenäs, tää tuntuu musta liian vaikealta. Aivan alkuun sitä olisi huvittanut töröillä kaikkea muuta, mutta olin hyvin zen ja onnistuin voittamaan ponin puolelleni.

Verryttelin pitkään käynnissä suorien väistöjen kanssa, ja väistöt vasempaan olivat vaikeita. Pena halusi kipittää alta, ei antanut hidastaa etuosaansa ja tarjosi kaikenlaista siksakkia rennon kantamisen ja rentojen ristiaskelien tilalle. Lopulta onnistuttiin, otettiin välikäynnit ja aloitettiin ravityö. Tai siis yritettiin aloittaa. Pena heittääntyi useampaan kertaan aivan kuuromykäksi, kieltäytyi liikkumasta eteen tai taakse ja hetken tuntui siltä että se ihan tosissaan aikoo istua siihen kentälle! Ja kaikki tämä siksi, että korjasin sen asentoa suoremmaksi. Rehellisesti, tänään minä olin oikein hyvällä tuulella ja ratsastin mielestäni erittäin reilusti ja johdonmukaisesti. Pena vaan ei halunnut tehdä yhteistyötä. Aikansa se jäkitti, poikitti, pyörähteli ja sitten kun sain sen siirtymään askeleen-kaksi haluamaani suuntaan ja pääsin kehumaan sitä, se jotenkin taas palasi maan pinnalle ja lähti puksuttamaan haluamaani suuntaan. Ja sitten taas jossain vaiheessa sillä meni uudestaan kuppi nurin ja se jämähti mitään tekemättömäksi.

Oma tulkintani oli, että pyysin siltä aiempaa suoraviivaisemmin suorana liikkumista ja kropan kantamista. Penahan on rangastaan kierossa ja se mielellään heijaa ja huojuu sen sijaan että liikkuisi "raiteilla", suorana eteenpäin. Suoruus vaatii voimaa ja kantamista, ja siinähän tahtoo tulla vähän hiki. Pena tuntui siltä, että se todella kokeili, onko sen nyt ihan pakko. Oli. Koska aina kun sain sen suoristumaan, se pärskähteli ja päristeli ja kaikki tuntui moninverroin helpommalta. Oikeinpäin liikkuminen tuntuu siis mukavalta, mutta on työläämpää kuin sinnepäin kierona roiskiminen. Ja kuten olen monesti sanonut, Penalla ei ole kovin suurta työntekijän moottoria (sitä nöyrää työmyyräasennetta voisin noilta suomenhevosilta pikkaisen ottaa Penaankin!).

Taas huilattiin pitkin ohjin ennen laukkatyötä, mutta silti laukassakin piti kerran molempiin suuntiin kysyä, koskeeko tämä harjoittelu ihan oikeasti minua. Vaikeampaan, oikeaan kierrokseen Pena itsepintaisesti tiputti raville ja nosti vain vasenta laukkaa pari-kolme-neljä kertaa, kun oikean laukan pyörittäminen kävi raskaaksi. Ihme epeli. Sitten kun oikea laukka taas muistui mieleen ja sain Penan siinä suoristumaan, oli kaikki taas oikein mukavasti. Teimme jopa loivia vastalaukkakiemuroita ilman hillitöntä turvaspurttausta - Pena siis todella pystyy kantamaan itsensä vastalaukassakin, jos se vain haluaa. Vasempaan kierrokseen alkoi jo väsy painaa ja hiki irrota, mutta vielä kerran piti yrittää josko luopuisin laukkatyöstä sillä että mennään pikkuravia poikittain ja paiskotaan päätä.

Saattaisin olla tällaisesta käytöksestä huolissani, mutta koska Pena kuitenkin kykeni tekemään pyytämäni asiat (ja vieläpä aika hyvin!), tulkitsin tämän nyt vain jonkinlaiseksi auktoriteetin tarkastukseksi. Mitään uutta tai eksoottista en ponilta pyytänyt, lähinnä vain kerroin jalallani että takaosaa ei työnnetä vasemmalle ja lavat pitää kääntää ympyrän suuntaan. Laukassa pitää mennä pyydettäessä eteen ja tulla takaisin eikä voi juosta alakaula edellä kokoavia apuja karkuun. Kaikki avut pystyin tekemään kevyesti ja Pena reagoi niihin kevyesti - halutessaan. Sitten kun alkoikin tuntua raskaalta, se alkoi sanoa ettei huvittaisikaan.

Lopuksi kävelimme radan ympäri taluttaen ja tallissa voitelin lähes koko ponin arnikalla. Hiki oli kummallakin, mutta uskon että loppuviimein myös ihan tyytyväinen ja hyvä mieli. Katsellaan mitä huominen tuo tullessaan!

DIY-kintereen kylmäyssuojat: lunta muovipusseihin ja pintelillä pussit kiinni koipiin

PS. Pena kengitettiin maanantaina ja se veti vain kerran jalkansa pois kengittäjän otteesta! Vain kerran! Vain viimeisen jalan! Takajalkoja se ei remponut kengittäjän otteesta pois ker-taa-kaan! Kuinka onnellista!!

Kotiin on hyvä tulla

Borta bra, hemma bäst!

Pitkästä aikaa oman ponin selässä! Koulu on vienyt minua niin hurjan pitkiä päiviä etten ole edes harjannut Penaa moneen viikkoon. Olen kaivannut sen seuraa, olen kaivannut sitä että se on omani. Olen kaivannut sitä että kaikki mikä siihen liittyy kulkee minun, ja vain minun, käsieni kautta.

Vaikka haisisi omakehulta niin sanon silti: olen oppinut ratsastamaan vähän paremmin. Ja toisaalta voisi olla huolestuttavaa jos ratsastaisi viiden viikon ajan vähintään viisi kertaa viikossa ammattilaisten silmien alla eikä mitään tarttuisi päähän ja lihasmuistiin. Ja on myös todettava että kun hetkuttaa tuon ajan puoliveristen kyydissä niin ponin selkään on sen jälkeen huomattavan helppoa istua rennosti ja tasapainoisesti. Hattua nostan kehonhallinnasta kaikille teille, jotka isoilla ja isoliikkeisillä puoliverisillä ratsastatte!

Havaintoja Penasta:

- onpas se ihana!
- onpas se pieni!

Ja sitten vähän analyyttisemmin: kun on hetken aikaa pois omansa selästä ja silti koko ajan ratsastaa, huomaa omansa "viat" paremmin. Toisaalta perspektiivi vaihtuu eikä enää ole tarve korjata niin kamalan raisusti pieniä asioita - on paljon vinompia, toispuoleisempia ja haluttomampiakin hevosia ja silti nekin tulevat ajan kanssa ihan hyviksi. Pena on huomattavan herkkä ja kevyt hevonen ratsastaa, ja se mielellään kiemurtaa ja luikahtaa sen sijaan että malttaisi jäädä kantamaan ja odottamaan. Enkä minä voi tehdä sitä sen puolesta - avain eleettömään mutta tehokkaaseen ratsastamiseen on odottaa hevosta ja kuunnella sen omaa rytmiä. Vasta kun hevonen löytää itse oman tasapainonsa ja suostuu kantamaan sekä itsensä että ratsastajansa, voi sitä pyytää menemään vähän enemmän, tuntumaa ja tasapainoa menettämättä. Tämä ei tarkoita taaksepäin ratsastamista, vaan odottamista.

Olen pitänyt Penan laukkaa hankalana, mutta nyt kun koin että olen oppinut enemmän istumaan ja odottamaan, oli Penankin tosi paljon helpompi pyörittää laukkaa. Ei se ihan totta auta mitään että ratsastaja puskee ja työntää laukkaa lantiolla! Käynti ja laukka ovat pari, kumpaakaan ei voi puskea, kumpikin menee siitä pilalle. Ei sitä raviakaan sovi puskea mutta ravi liikuttaa jo lähtökohtaisesesti ratsastajan kroppaa sen verran eri tavalla että työntäminen on vähän vaikeampaa.

Nyt kun maltoin istua laukassakin alhaalla ja hiljaa, tunsin että vasen takajalka on oikeaa heikompi ja työntää vähemmän. Oikea laukka oli siis vähän työlästä, ja uskon että Pena tästä syystä tuo takaosansa kaikessa tekemisessä vasemmalle ja siirtää näin enemmän painosta oikealle takajalalle. Vasen kinner on se joka on silloin ennen joulua hieman lämpöillyt. En tiedä enkä oikein uskokaan että varsinainen syypää tällaiseen vinouteen olisi jalassa, vaan uskon että tämäkin lähtee sieltä rangan kieroudesta.

Summa summarum: olen huikean onnellinen Penasta. Uskon että koulunkäynti tekee minulle hyvää mutta suren sitä että Penalle jää nyt todella vähän aikaa. Toisaalta tulee kesä ja valoisat kesäyöt, mikäs silloin on ratsastellessa. Haluaisin myös ottaa Penan jossain vaiheessa mukaan kouluun, lyhyelle intensiivijaksolle.

Olen myös hieman murheissani siitä, että Penan kanssa on menty niin monta mutkaa ja väärääkin reittiä - miten hieno se voisikaan olla jos olisin alusta saakka ollut sen kanssa oikeassa opissa. Nyt olen kokeillut ja erehtynyt itsekseni monta vuotta, mutta toisaalta olen siinä matkalla oppinut myös aika selvästi sen, mitä en halua tehdä ja mitä en tavoittele. Minulla on ollut ihanne mutta ei välineitä joilla pääsisin sinne. Nyt alan löytää välineitäkin, kun saan koko ajan opetusta. Ja eihän Pena ole vasta kuin kymmenen, ei sen kanssa ehkä vielä ole menetetty kaikkea. Voihan siitä vieläkin tulla tosi hieno.

Jos ei hukuta räntäsateeseen viikonlopun aikana, voisin yrittää saada pätkän videota Penasta ja ratsastuksestani nyt. Videointi on superhyödyllistä, opin sen taas uudestaan tällä viikolla estenäyttöä antaessani. Hissuttelin radan läpi ykkösen arvoisesti (asteikko 1-3). Varsin virkeä Iso Vaalee heittääntyi tavoistaan poiketen aivan löllöhitaaksi radalla, vaikka vielä verryttelyssä se oli oma vauhdikas itsensä mikä sai minut jättämään raipan kädestäni kesken verkan... Damn! Jos nämä estehyppelöni kiinnostavat niin videon näyttöradasta voi käydä katsomassa tämän linkin takaa. Alusta on leikattu pois 4 samanlaista köpölaukkaista kavaletinylitysympyrää, ajattelin säästää silmiänne. Ja juu sain kyllä kuulla kunniani tuollaisen setälaukan ratsastamisesta, ja juu yritin polkea Isoon Vaaleeseen vähän henkeä alun kavaleteilla mutta se reagoi apuihini hännänviuhauksella. Mistä saisi ostaa rämäpäisyyttä ja pientä positiivista vauhtisokeutta? Ja sitten toisaalta kolikon toinen puoli - vuosi taaksepäin vielä hyperventiloin kaikesta yli 60-senttisestä ja nyt kuitenkin suoritin kokonaisen radan (jossa kaksi 95 cm korkeaa okseria) siten että pystyin jopa ajattelemaan esteiden väleissä ja tekemään ratkaisuja. Ratkaisuni eivät suinkaan aina ole oikeita ja teholtaan ne saattavat jäädä vaatimattomiksi, mutta enää en ole aivan halvaantunut kauhusta. Siis lisää kilometrejä alle, häntä pystyyn ja eteenpäin.

"Sun mami pitää susta huolta"

Satula lähti. Käytiin Penan kanssa satulansovittajalla näytillä ja satula menee heidän sopimusvaljassepälle työstettäväksi. Ei lisäillä tai vähennetä merkittävästi villoja mutta tsekataan suoruus ja tasapaino sekä korjataan lässähtämistä. Sovittajan mukaan satula on malliltaan Penalle vielä ihan kelpo - rivien välistä luin että ei ehkä parhain mahdollinen hänen mielestään, mutta koska toistaiseksi hevonen on ollut sen kanssa tyytyväinen, yritämme nyt villojen pöyhinnällä ensin fiksata näitä esiintulleita ongelmia ja vasta sitten tarpeen mukaan siirtyä kovempiin aseisiin (lue: satulanvaihtoon). (Tähän vilunväristyksiä ja horror-musiikkia.)

Kokonaisuuden hallinta aiheuttaa minussa huolikramppia. Mikä aiheuttaa mitä? Ovatko takajalat ihan ok? Onko kintereiden satunnainen lämpöily ja liikkeen pieni epäsymmetria peräisin siitä, että erikoiskengityksellä on nyt muutettu kavion asentoa? Vai mättääkö siellä jokin muu? Olisiko kavioiden pitänyt vain antaa olla?

Sovittaja vastasi osaltaan pohdintoihini niin, että tällaisella tosi pyöreärunkoisella ja leveärankaisella hevosella satula ei ikinä ole selässä niin stabiili kuin harjakattomallisilla joilla on selkeä satulansija, joten jo pieni epäsymmetria liikkeissä voi työntää satulan villat epätasapainoon.

Jotenkin tässä pelataan niin pienillä asioilla että tunnen itseni toisinaan vähän ylihysteeriseksi. Mutta kun vaisto sanoo että jokin ei ole kohdillaan! "Sun mami pitää susta hyvää huolta", jutusteli satulansovittaja Penalle. Tulihan siitä ihan hyvä mieli, vaikka kyllä minä mieluummin elelisin ilman murheita hevosen hyvinvoinnista.

Superhyvä mieli tuli kuitenkin siitä, miten Pena käyttäytyi! Oma äitinikin jo puhelimessa ihmetteli, kun nykyään kuulemma aina hämmästelen miten hyvin Pena käyttäytyy. Mutku se käyttäytyy! Otan ponin tarhasta, putsaan jalat, vaihdan loimen, puen kuljetussuojat, talutan ponin suorilta traileriin, ajetaan perille, otan ponin ulos, riisun suojat ja loimen, talutan ponin riimusta sisään sovituspajaan, sovitellaan, mitataan, valokuvataan, jutellaan, ja poni seisoo vaan, vaihtaa vähän jalkaa ja pyörittelee silmiään mutta ei huuda, riehu, pompi, nyi, pasko tai kuovi. Sitten homma on ohi, puetaan taas suojat ja loimi ja kävellään suorilta traileriin ja ajetaan kotiin. Tämmöistäkö on elo ihan normaalin aikuisen hevosen kanssa? Ihanaa.