EOTRH Syndrome eli mikä vei vanhan ponin

Mikulla oli parantumaton hammassairaus EOTRH eli Equine Odontoclastic Tooth Resorption and Hypercementosis. Tämä sairaus on löydetty vasta kymmenisen vuotta sitten (toki sitä on hevosilla ilmennyt ennenkin mutta oireille ei ole ollut diagnoosia eikä sairauden etenemistä eikä vaikutustapaa ole tunnettu), eikä siitä ole suomeksi saatavilla juuri mitään informaatiota.

As the disease progresses, the roots of the incisors (and sometimes canines) start to resorb, or basically dissolve.  In response to this, some horses develop hypercementosis, which is an excessive buildup of cementum (calcified tissue) on the roots of one or more teeth. This process can give the appearance of bulb-like swellings around the roots of the affected teeth in response to try to stabilize these teeth.  Unfortunately, as the disease progresses these teeth eventually start to loosen and become painful. (lähde)

Mikulla diagnosoitiin EOTRH reilu vuosi sitten, kun ensimmäistä kertaa sen hampaita katsoi joku muu kuin taviseläinlääkäri. Hän kiinnitti huomiota voimakkaaseen, kuolemanhajuiseen paksuun hammaskiveen ja vetäytyneisiin ikeniin etuylähampaissa. Hammaskivi raaputettiin pois, mahdollisesta diagnoosista puhuttiin, sanottiin että röntgen vahvistaisi epäilyt. Puoli vuotta myöhemmin seuraavassa hammashoidossa hammaskiveä oli jopa vielä enemmän kuin ennen edellistä hoitokertaa, jolloin eläinlääkäri sanoi että ei tähän tarvita röntgeniä, Miku on selvä tapaus. Voimakkaasti heiluvia hampaita ei ollut, nyt vasta tänä syksynä reunimmainen yläetuhammas heilui hieman.

Sairautta esiintyy pääsääntöisesti vanhemmilla, +15-vuotiailla hevosilla (englanninkielisten lähteiden mukaan täysi- ja lämminverisillä muita rotuja enemmän, minun eläinlääkärini kertoi hoitaneensa sekä Suomessa että ulkomailla myös paljon näitä pieniä poneja), eikä siihen ole parannusta, vaan se pahenee koko ajan. Ainoana hidastuskeinona on sairastuneiden hampaiden poistaminen kokonaan - löytämieni lähteiden mukaan hevosilta on poistettu jopa kaikki etuhampaat, ja silti ne ovat oppineet syömään uudelleen ja laiduntamaankin (haittapuolena mainittiin että usein tällaiset hevoset sitten roikottavat kieltään ulkona... Minä keksin pari muutakin haittapuolta hampaattomassa korsirehunsyöjässä mutta ehkä tämä on mielipidekysymys).

Odontoclastic Tooth Resorption means that there are cells eating away the tooth. As stated, we do not know why. This usually occurs in the roots of the front teeth and is visible as holes on x-rays. This part of the syndrome is seen in humans and cats, and is poorly understood in them as well. Human patients indicate that these lesions are very painful – a difficult thing to appreciate in horses as they are so stoic. (lähde)

EOTRH:lla ja cushingin taudilla epäillään olevan yhteyksiä, tai siis niin, että cushingin tauti altistaisi EOTRH:lle. Mikulta en koskaan tutkituttanut cushingia, mutta sen karvankasvu oli jotain aivan käsittämätöntä. Viimeisinä vuosina sen kesäkarva oli normaalihevosen talvikarva, ja sen talvikarva oli mammutin turkin veroinen. Minulla oli vahva epäily että Mikulla oli cushingin tauti.

Karvanvaihtoa kevät 2013, tällaisia määriä Mikusta lähti karvaa joka päivä monta viikkoa keväisin

Mikun kesäkarva 28-vuotissyntymäpäivänä 10.5.2014

Karva 18.11.2014

Miku pärjäsi hyvin hampaidensa kanssa. Vuoden, vähän reilunkin. Sen hampaat olivat hurjan näköiset, eräs lähde sanoikin että sairautta on kutsuttu myös nimellä Ugly Old Horse Teeth. Mutta hampaiden hurjasta ulkonäöstä huolimatta Miku söi edelleen, hitaasti, mutta söi kuitenkin. Huoli leipää, porkkanoita ja omenoita, joita yleensä suustaan kipeät hevoset alkavat nopeimmin hylkiä.

Hampaat 18.11.2014

Huononeminen tapahtui nopeasti. Uskon, että Immun lopetuksella oli syynsä. Vanhat toverit olivat olleet yhdessä niin pitkään, yli kymmenen vuotta. Miku jäi yksinäiseksi ja sen syöminen muuttui entistä huonommaksi ja hitaammaksi. Eräänä aamuna joitain viikkoja sitten huomasin, ettei Miku ollut syönyt yöllä mitään. Se oli hieman ähkyisen oloinen, mutta sain sen kipulääkkeellä, ahkeralla juottamisella ja viherpellettivellillä tokenemaan. Tässä vaiheessa erotin sen omaan tarhaansa, pois Emmin ja Penan laumasta, jotta voisin tarkkailla sen syömistä. Huomasin, että se oli karvansa alla laiha. Pystyin tuntemaan sen jokaisen kylkiluun. Se oli kuihtunut todella nopeasti.

Totuus kirveli ja kirvelee edelleen. Miku ei syönyt mitään. Seitsemältä aamulla jaettua puolentoista kilon heinätupsua se lajitteli edelleen iltapäiväkolmelta. Yöheinät oli pyöritetty ympäri karsinaa eikä määrästä tuntunut vähenevän korttakaan.

Päätös tuli kirkkaana, vaikka inhosin sitä. Inhosin, että jouduin näin pian Immun jälkeen lopetuttamaan toisenkin vanhan rakkaani. Mutta en nähnyt mitään järkeä alkaa poistattamaan hampaita 28-vuotiaalta ponilta, vaikka sillä olisikin saatu hiukan lisäaikaa. Viimeisen viikon Miku eli viherpellettipuurolla, vaikka olin vannonut, että en koskaan keittele hampaattomille hevosilleni puuroja.

Niin minä järjestin taas ampujan kotiin, lainattiin kauhallinen traktori ruhon siirtoon. Oli taas viimeinen ilta ja viimeinen aamu ja viimeinen kiillotus ja kävelylenkki ja herkut ja kaikki niin helvetin viimeistä etten osannut olla edes surullinen, katkera ja väsynyt vain. Koska Miku ei ollut vielä sillä lailla valmis. Se oli tällainen:
(video on kuvattu tiistaina, Miku lopetettiin lauantaina)




Minun on mahdottoman kova ikävä sitä.
Se oli minulla 13,5 vuotta ja sitä ennen hoidin sitä ratsastuskoulussa useamman vuoden.

Tällä kertaa olin ampumisessa mukana. Vaati useamman laukauksen ennen kuin Miku kaatui. Vaikka tiedän, ettei vaihtoehtoja ollut, tulee tuo hetki kummittelemaan mielessäni vielä pitkään.

Se luottamus, jolla poni lähti mukaani tarhasta viimeisen kerran.
Se luottamus kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Lapsellisesti toivoin, että Miku olisi ollut ikuinen. Ettei nyt sentään siitä olisi tarvinnut luopua. Ei nyt, ei näin pian.

The noble art of letting go

Miku

10.5.1986 - 22.11.2014

On kuusi viikkoa siitä kun hyvästelin Immun. Tänään samoja jälkiä seurasi Mikuponi. 

Menettäminen tuntuu painona luissa, olen surusta raskas. 

Näkemiin, pieni, nyt ei enää satu. 

Mistä tietää että on aika luopua vanhasta hevosesta?

Immun kuolemasta on pian kuukausi.

Ei päivääkään etten olisi miettinyt, muistanut. Mutta surua ja ikävää enemmän on ollut hyviä läikähdyksiä, hyviä muistoja, Immu olisi tehnyt näin tässä tilanteessa. On ollut levollinen olo, ikävä, mutta hyvällä tavalla. Vaan olen myös ajatellut, että hyi kauhea mikä ilma, onneksi Immun ei tarvitse olla enää kun se ei niin välittänyt. Olen ollut onnellinen siitä ettei Immua enää ole, jos niin saa ylipäätään sanoa.

Immu oli 25-vuotias. Sain omistaa sen viisitoista vuotta. Siinä ajassa hevosen oppii tuntemaan kuin omat taskunsa. Siinä on puolensa ja puolensa: kun katsoo liian läheltä, tulee helposti sokeaksi muutoksille. Toisaalta, siinä ajassa on varmasti saanut kokea riittävästi - jossain vaiheessa hevosen elämänkaarta aletaan selvästi olla ehtoopuolella, liikuttaminen ja rasittaminen vähenee, hevosesta tulee vanha ja sille tulee vanhan hevosen tarpeita. Luopumisprosessi käynnistyy, asiaa alkaa sulatella mielessään. Tietää ja ennen kaikkea alkaa hyväksyä, ettei aikaa ole rajattomasti.

Vanhuus itsessään ei ole sairaus. Minusta oli ihan ok, että hevoseni alkoi olla hieman kankea liikkeissään, ja että rasituksen vähennyttyä myös sen lihakset alkoi tippua. Immu näytti iäkkäältä, mutta se pysyi virkeänä. Sen ilme oli edelleen Immun ilme. Siksi olikin vaikea päättää, koska olisi oikea aika luopua. Selvää oli, että en halunnut riuduttaa hevosta, en pitää sitä kivuissa, ja jos sille olisi tullut jotain äkillistä terveyshäikkää, olisi pitänyt todella tarkasti miettiä, mitä hoidattaa ja millä panostuksella.

Toisaalta en ihan ymmärrä eläinten vanhainkoteja, ja hevosen hengissäpitämistä vain sen vuoksi, että jokainen elämä on arvokas. Hevonen ei tiedä huomispäivää eikä eilistä, se elää hetkessä. Palvelemiseen ja työntekoon tottunut eläin ei ymmärrä nauttia eläkepäivistä eikä arvostaa kevyttä elämää. Saaliseläimen kipua on äärettömän vaikea havaita, varsinkin iän tuomaa pientä jäytämistä. Lauma hylkii heikkoja ja elinkelvottomia, hevosen on siis salattava haurautensa viimeiseen saakka. Huomasin kyllä itsessänikin hölmöjä, inhimillistäviä ajatuksia: olisinko voinut pitää Immun vielä siihen asti, että ensimmäinen porkkanakuorma tuli tallille, Immu tykkäsi niin kovasti porkkanoista? Tai siihen asti, että se olisi vielä päässyt piehtaroimaan lumessa?

Vanhuuden tuomat muutokset tulivat hiipimällä. Vähitellen Immun luonne alkoi muuttua. Sen "huonot puolet" korostuivat - se oli aina ollut hätäinen hevonen ja kova hermoilemaan, ja iän myötä se tuli entistä hätäisemmäksi. Aamuisin sen oli juoksukiire ulos ja iltaisin juoksukiire sisään. Se pelkäsi aina sähkölankoja, ja viimeisenä vuotenaan se pelkäsi sähkölankoja niin että meni aivan pois tolaltaan jos porttilanka hipaisi maata ja napsutti. Siitä tuli vähän höperö - tuntui ettei se aamuisin muistanut, mihin suuntaan tallin ovelta pitikään lähteä kävelemään. Sitä sai ohjata ja työntää oikeaan suuntaan. Se tuntui dementoituneelta vanhukselta, josta tulee kiukkuinen. Varsinaisen ilkeä Immu ei koskaan olisi edes osannut olla, mutta siitä tuli viimeisinä vuosina juuri kiireisyyden kautta vähän äksy. Pienetkin arkirutiinin muutokset saivat sen hermostumaan, ja rauhoittuminen kesti aina vain kauemmin. Pelkäsin, että jos se pääsee irti, se ei todellakaan tiedä minne mennä tai mitä tehdä.

Tottakai vanhan hevosen pitämisessä on myös taloudellinen puoli. Harrastehevosen pito ei nyt ikinä ole muuta kuin tappiollista toimintaa, mutta sitten kun hevonen ei oikeastaan enää täytä edes harrastehevosen kriteerejä, on sen pitämisen mielekkyyttä vaikea arvioida. Sanoisin, että Immun kanssa viimeiset kolme vuotta olivat eräänlaisia luopumisvuosia, jolloin sillä oli lähinnä vain se arvo, että se oli koska se oli aina ollut. Jos minulla ei olisi omaa tallia, olisin luultavasti tehnyt lopettamispäätöksen jo aiemmin, taloudellisista syistä.

Ihan viimeisinä aikoina mietin myös, kannattaako minun enää vuolla Immun kavioita, kun kohta on kuitenkin Se Päivä. Annanko sille vielä matolääkkeen, ostanko rehusäkin sen erikoisrehua, kun se ei tule syömään sitä loppuun. Pienet päätökset tuntuivat toisinaan hirvittävän raskailta ja epämiellyttäviltä tehdä.

Noina viimeisinä vuosina pelkäsin, tuleeko minulle koskaan tunnetta siitä, milloin on oikea aika.

Tuli se.
Ja siihen pitää hevosenomistajan luottaa. Tunteeseen. Olkoon luopumisajatukset mielessä vamman vuoksi, tai jonkun käytöshäiriön, tai sairauden, tai vanhuuden. Jos miettii, olisiko hevoselle jo armollisempaa päästä pois, niin luultavasti olisi. Kenenkään en ole kuullut katuvan liian aikaista poislaittoa. Liian myöhäisiä senkin edestä.

Nyt kun katson kuvia Immusta, olen edelleen hyvin varma siitä, että päätökseni oli oikea-aikainen. Nyt kuvista näen, miten paljon Immu vanheni viimeisenä vuotenaan. Ja miten se sen ilmekin oli muuttunut. Se oli väsynyt, väärällä tavalla väsynyt vanha hevonen. Sen oli aika mennä.

Luopuminen on rakastamista.
Ja minä rakastin, ja rakastan edelleen. Enkä yhtään kadu.

Rohkeutta sinulle, jos mietit näitä asioita.

Liike on lääke (ja rommi myös)

Ensimmäinen päivä ilman Immua.

On ollut outoa ja tyhjää tallissa, kun Immu ei hörise. Itkettää ajatus, etten enää ikinä siivoa sen karsinaa. Osaisin siivota sen unissani ja silmät kiinni.

Olen katsonut laumaa joka hakee paikkaansa nyt kun pomo puuttuu. Pena huuteli eilisen päivän, ja jokainen huuto tuntui raastavalta. Enää ei ole Penalla Immun häntäjouhia joiden sekaan mennä turvaan ja uida siellä suosiossa ylempiarvoisten ohi. Penan täytyy nyt pärjätä ihan omillaan. Melkoista mylläkkäähän se on hevosillekin, kun viikon sisään laumasta lähtee kaksi. Enää on jäljellä vain Pena, Emmi ja vanha pieni Miku. Emmi-tamma opettelee kiukuttelun ja tyhjänkomentamisen sijaan kantamaan myös vastuuta laumasta. Kaikilla kolmella on ikävä Immua, niillä kaikilla oli siihen aivan erityinen suhde.

Emmi ja Immu tanssii keväällä 2014

Pena Immun häntäjouhissa kiinni, aina

Vanhat gubbet viimeisenä päivänä

Immu lopetettiin ampumalla kotipihalle. Ei matkustamista, ei jännitystä, ei rauhotteita, ei eläinlääkäreitä. Vain talutus tapahtumapaikalle, herkkuämpäri eteen ja yksi nopea laukaus. Lihat meni lopettajalle käyttöön. Näin oli eettisintä, ympäristöystävällisintä ja taloudellisintakin.

Rakas hirvi <3

Viimeinen kerta Immun selässä, toukokuussa 2013

On ikävä.
On tyhjä ja turta olo.
On levollinen olo.
On olo että teki oikein, oikeaan aikaan.

Immu alkoi ontua toista takajalkaansa perjantaina. Näytti kuin sen takapolvi olisi muljahdellut pois paikoiltaan. Ontuminen väheni viikonlopun aikana, eikä sunnuntaina, lopetuspäivänä, Immu enää ontunut. Tämä oli kuitenkin merkki minulle, että aika on nyt, ei yhtään myöhemmin. Sain saattaa taivaslaitumille omilla jaloillaan kulkevan 25-vuotiaan hevosen, joka oli oma itsensä loppuun saakka.

Viisitoista vuotta on pitkä aika olla yhdessä hevosen kanssa. En ehkä ihan vielä edes sisäistä, että Immu on ihan lopullisesti poissa. Sehän on ollut aina.

Vaan elämä jatkuu. Tänään ratsastin kaksi hevosta, Penan ja Emmin, ja molemmat olivat hyviä ja kivoja ja tekivät työtä mielellään. Liike on lääke, hevosen suruun ja ihmisenkin. Rommia en sureville hevosille tarjoillut, mutta itse kyllä otin hömpsyt. Ei surulle eikä kuolemalle, vaan ilolle ja onnelle siitä, että Immu oli.