Yks haluu yhtä ja toinen toista

Kaunis talvinen aamu ja lähdin Penan kanssa ratsain pellolle. Olisin halunnut tehdä vähän dressagea, mutta sänkipellon pohja ei lumesta huolimatta ollut tarpeeksi hyvä, vaan epäreilusti pettävä sieltä sun täältä. Ajattelin sitten, että hölkötellään hetki ja kävellään kunnolla, mennään vielä radalle lopuksi kävelemään.

Talutuslenkkikuvia viime viikolta

Mutta Pena ei ollut ollenkaan yhtä mieltä näistä kävelyistä ja maisemankatseluista - se halusi mennä räkä roiskuen laukkaa ja sekoilla ympäriinsä. Kun puskassa sitten sopivasti ehkä rapsahti tai ehkä ei, Pena loikkasi sivulle ja jatkoi siitä mullihyppyjä selkä kyyryssä ja huipensi askelsarjansa 180 asteen käännökseen ja ampaisuun laukalle kotiinpäin.

19.1.

Siitä seurasi kevyt konflikti, jonka aikana saatoin mutista muutaman kerran että mene sitten laukkaa sinä s#&%"/&n pässinpää. Yllättäen oman laidunpellon pohja kelpasi laukkavolttisulkeisiin ihan hyvin ja oli riittävän raskaskin jotta Penan tuli kunnolla hiki. Sitten vielä kierros ravia rataa pitkin ja lopuksi saatoimme päästä kierroksen kohtalaista käyntiä - ei ihan niin rentoa ja leppeää kuin haavekuvissani, mutta näkeehän nuo maisemat vähän vatkaavassakin käynnissä, eikös...?

Kavereita silti 💛

Eteen- ja eteenpäin

Tämän talvikauden agenda on ollut ensinnäkin saattaa rouva ratsastaja taas sellaiseen kestävyyskuntoon että ratsastus on mukavaa, ja toiseksi saada rouva ratsastajan raskaudenpaisuttama ahteri kutistumaan niin että vanhat Pikeurit sopisi taas päälle. Sanotaanko niin, että ensimmäinen kohta on näin tammikuulla paremmissa kantimissa kuin jälkimmäinen - en kuulu siihen ihmistyyppiin, jolta kilot karisee imettäessä, päinvastoin. Ihra istuu piukassa vaikka muutoin en ole pullevuuteen taipuvainen. Eihän tämäkään imetyshupi iankaiken kestä, ja onneksi on talvikausi niin voi syyttää kylmää ja vedellä menemään tyynesti tuulihousuissa ja jättää ihonmyötämisemmät vaatekappaleet kaappiin.

Hevosen talvikauden agendaan on kuulunut niin ikään liikkeessä pysyminen. Hetkellisiä kelimasennuksia lukuunottamatta olen onnistunut tässä aika kivasti. Lähinnä nämä masentelut ovat olleet minun korvieni välissä, ja Pena on silti liikkunut, jos ei muuta niin käyntiä. Se ei vaan ole mikään kävelykausihevonen - jäisellä kentällä on esitetty laukkaa poikittain sen sijaan että olisi antauduttu tekemään avotaivutusta käynnissä, ja aamutalliin tulijaa on tervehditty keulimalla karsinassa. Ja koska liukkaalla kentällä en määräänsä enempää viitsi Penaa pyöritellä, ollaan edelleen menty kerran, kaksi viikossa jossain muualla eli radalla tai pellolla.

Penan talviagendaan on ylipäätään liikkumisen lisäksi kuulunut eteenpäin liikkuminen - kun mennään siellä missä voi mennä reippaasti, mennään kunnolla, isosti ja eteenpäin. Raviin on tullut ihan uutta potkua kun ollaan paineltu menemään radalla. Laukka on vielä käsittelyssä. Sitäkin mennään ja kerta kerralta rohkeammin, mutta laukassa on vielä pieni villiintymisvaara olemassa joten ihan surutta en uskalla laukassa päästellä. Tänään kyllä pötkittiin radalla reilut kaksi kilometriä laukkaa yhtä soittoa ja kun kyttäily siinä höyryjen vähetessä laantui, alkoi laukassakin olla liikelaajuutta. Väsymys vaan tulee isossa laukassa nopeaan! Ja juu, myös rouva ratsastajan reisiä tärisytti niin maan perusteellisesti jälkeenpäin...

Pena on aika näpsäkän näköisessä kunnossa tällä hetkellä. Tänä sisäruokintakautena ollaan syöty merkittävästi parempaa heinää (viittaan siis sekä valkuaisen että sokerin määrään) kuin viime vuonna, ja se näkyy Penan vatsanympäryksessä. Ei pömpötä! Valkuaislisää annan lähinnä oman mielenrauhani vuoksi, sillä laskennallisesti heinän pitäisi täyttää valkuaisentarve kevyessä käytössä. Nyt menee Norran rypsiä (olisiko kauppanimi ollut Pure Protein?) kaksi desiä per vuorokausi. Lisäksi kivennäinen, ADE-vitamiini, suola ja "hyvänmielen mash". Simppeliä ja meille sopivaa.

Kolmen kombo

Sinivalkoinen, satavuotias Suomi jota säiden herrakin juhlisti, ja punainen paholaiseni näin kilttinä! Mikä mahtava itsenäisyyspäivä!


Todentotta, olen videolla ratsailla ja radalla. Kuuden reippahan kierroksen jälkeen voidaan jo kävellä niin että uskallan hetkeksi irrottaa toisen käteni ohjasta...

Aikomukseni on toteuttaa niin kauan kuin kelit sallivat kolmen komboa viikkoliikutuksissa: yksi päivä koulua kentällä, yksi päivä puomeja/esteitä kentällä ja yksi päivä "maastoa" eli radalla. Oletusarvona toki se että pääsen kolmesti viikossa selkään! On melko todennäköistä että ennemmin tai myöhemmin tulee taas jäätikkökelit jotka pakottavat hipsuttelemaan käyntiä, joten nyt haluan keskittyä kunnolliseen perusliikkumiseen ja rentoon, sujuvaan liikkeeseen. Kokoamista ja temppuja sitten taas keväämmällä.

Pena on ollut oikein mainio. Hiukan villi ja pinkeä, mutta silti mainio. Viime viikolla se hyppäsikin ilman mutinoita, vaikka edellinen estekerta meinasi olla ihan fiasko kieltoineen 40 cm esteelle. Ja radalla se on myös malttanut käyttäytyä. Olen laittanut siltä korvat kiinni ja se tuntuu leikkaavan pienen siivun tuijottelusta.  Ensimmäinen kierros on pikkupiffiä ja pälyilyä, mutta kun saadaan hiukan latua alle ravissa niin ylimääräinen sätkyily jää.

Tosin yksi apinamuuvi esitettiin jokunen viikko sitten, kun meille oli tullut ratsastusseuraa naapurista. Naapurin hevonen oli vielä trailerissa ja Pena kävi kuumana tallin käytävällä, puoliksi varustettuna, satula selässään ja suojat jaloissa. Menimme sitten naapurin kanssa rehuhuoneeseen säätämään naapurin uusia suitsia ulos pakkauksestaan ja jätin Penan siihen käytävälle hetkeksi valvomatta. Kun kuulin kolinoita ja palasin katsomaan, mitä Pena puuhaa, niin eipä ollutkaan koko Penaa missään. Se oli avannut vetosolmunsa (on hyvin hyvin taitava siinä) ja poistunut. Siellä se laukkaili pitkin pihaa, häntä tötteröllä, kahden ja puolen tonnin Amerigo löysällä mahavyöllä selässään, riimunnaru jaloissa lepattaen. Välillä se tallasi narun päälle ja silloin ikävästi nyppäsi nenältä, mutta vauhtia se ei hidastanut lainkaan... Eikä pienintäkään aikomusta antaa kiinni. Lopulta sain sen jaakattua kentän nurkkaan ja ninjahyppyjen ja ärräpäiden avulla pidettyäkin siellä kunnes se lopulta myönsi tappionsa ja antoi ottaa kiinni. Aaargh että nousi savu korvista! Ellei satula olisi ollut niin höllästi kyydissä, olisin antanut lisää vauhtia mokomalle kesselille. Onneksi naapurilla on vähän samanhenkinen punainen ruuna niin sen suuremmin ei tarvinnut hävetä tätä välikohtausta.

Eväillä

Itsenäisiä aikoja itse kullekin!

Kesäpläski

Pena on lihava. Vähäinen liikkuminen ja uusittu, ensimmäistä kesää syötössä oleva laidunlohko ovat tehneet ponistani syöttöporsaan. Oi voi.

Minulla(kin) alkaa olla etureppua sen verran, että energiani menee töistä selviytymiseen, ja vapaapäivät on pakko viettää enemmän tai vähemmän sohvalla lepäillen. Pena on siis lähinnä laiduntanut ja se näkyy ulkomuodossa. Lisäksi Roosa oli sairaana joten ratsastuksetkin jäivät reiluksi viikoksi kokonaan pois.

Tällä viikolla Pena on kengitetty - ollaan heinäkuun puolivälissä ja laitumeen on hukkunut vain yksi kenkä! Hyvä saavutus. Ennen kengitystä kesytin Penaa hetken irtojuoksuttamalla sitä kentällä, jotta se ei olisi ihan apina itse toimenpiteessä. Laidunaikaan heinänsyönti ei oikein ole toimiva konsti rauhoittua kengitettäväksi... Ihan asiallisesti se kuitenkin malttoi olla.

Niin, mä oon AINA asiallisesti, t. Pena

Tänään sunnuntaina Roosa oli tokeentunut sen verran että tuli Penan kanssa nesteenpoistojumpalle. Penalla on oikein kunnon laidunpöhö päällä ja kun se lähtee kentällä ensi kertaa liikkeelle, on se todella sen näköinen että tukalaa on. Ei se (kai??)  oikein kaasuakaan ole, ei Pena piereskele eikä pasko liikutuksen aikana, mutta kyllä se vaatii vartin verran hölkkää alle ennen kuin alkaa näyttää omalta itseltään eikä liian täyteen puhalletulta ilmapallolta. Vasta sitten alkaa nivelet koukistua ja takajalat ylettyä kunnolla rungon alle.

Koska sekä ratsastaja että ratsu olivat vähän puolikuntoisia, ei tehty kentällä muuta kuin 20 minuuttia ravia ja laukkaa, ja lähdettiin sitten radalle. Minä otin tosihoikan turvaratsuni Pohjantytön alleni ja lähdin polkemalla Penan seuraksi ja turvaksi. Oli jo ehtinyt tulla lämmin, vaikka ajoitettiinkin treenit aamuun, ja paarmat kävivät joukolla kimppuun. Penan sietokyky paarmoihin on todella, todella rajallinen, mutta aika kivasti se silti malttoi käyttäytyä. Kävelystä tosin ei meinannut tulla mitään kun piti niin paljon huiskia ja heiluttaa, helpompi oli edetä ravia. Kolme kierrosta tehtiin ja käytiin loppukävelemässä postilaatikolle ja takaisin, ja sitten Pena sai jäädä talliin paarmoilta turvaan. Liikkumisen jälkeen sen vatsanseutu ei ole ollenkaan sellainen pinkeä kuin aloittaessa. Ei se läski tietenkään mihinkään sula, mutta turvotus häviää.

Alkava viikko onkin jo täytetty ohjelmalla. Huomenna maanantaina koitan liikuttaa Penan liinassa, jotta se olisi tiistaina edes auttavasti notkeampi ja valmiimpi Roosan kanssa koulutreeniin. Ja keskiviikkona saapuu hartaasti odotettu kiropraktikko tutkimaan Penan vinouksia! Palaan niihin kuulumisiin viikon loppupuolella.

Hei me melkein maastoillaan, kun yksi ei riitä ja mietteitä vinoista varpaista

Hei me melkein maastoillaan

Pena on palautellut itseään reissun koettelemuksista. Jos henkisessä taakassa ei ollut riittävästi, varmistettiin ponin epamukavuuskerroin vielä ensimmäisellä rokotusreaktiolla koskaan: kotimatkalle lähtiessä haettiin klinikalta vuosirokotteet matkaan mukaan, ja seuraavana päivänä ihmettelin ylisiistiä karsinaa, syömättömiä heiniä kasassa ja jotenkin kovin vaisua ponia. Lapatessani kakkaa tarhasta tajusin - ponin kaula oli kipeytynyt pistoksesta. Mitään paukamaa pistokohtaan ei onneksi noussut, mutta kipeä se oli, eikä Pena saanut kurkotettua kaulaansa alas syödäkseen. Ankeasti hinautui heinälaarille ja yritti jotenkin mutkalla närppiä korkeimpia korsia suuhunsa. Ei muuta kuin eväät pussiin, pussi korkealle puuhun ja homma alkoi luistaa vähän paremmin. Luojan lykky etten ottanut rokotusta ennen reissua, "ei sillä koskaan ennenkään ole mitään tullut..." Pistokohdan kipu kesti pari päivää ja loiveni sitten pois.

Töihin on siis palattu varsin maltillisesti. Hiukan kenttäjumppaa ja tänään oli vain liian kaunista mihinkään hinkuttamiseen. Siispä lähdin kuljeksimaan tiluksia ympäri selästä käsin. Pena oli hieman hämmentynyt tästä äkillisestä maastoilun kaltaisesta toiminnasta, mutta ei kesselöinyt juuri mitään. Hölkyteltiin radalla, pellolla, toisella pellolla, taas radalla, ja hetken harkitsin että sujahdettaisiin metsäänkin tuosta noin vaan, mutta ajattelin, että aloitetaan nyt tämäkin ralli taas pehmeästi. Mutta niin vaan oli hyvä mieli molemmilla tämän seikkailun päätteeksi!

Kun yksi ei riitä

Pena polki toissakesänä massiivisen haavan vasemman etusen kantapalloonsa ja sitä paranneltiin kaiken kaikkiaan kolme kuukautta. Lopulta tuli ihan hyvä, tosin kunnollinen arpi jäi. Mutta miksi tyytyä yhteen! Eilen oli vastassa tällainen näky: 

Vanha arpi siis tuo vaalea viiru uuden haavan oikeasta reunasta kohti vuohiskuoppaa

Ei helevetti sanon minä. Samaan jalkaan, lähes samaan kohtaan, lähes samanlainen kraateri!! Tämä ei ihan niin syvä taida olla kuin parivuotias kaverinsa oli, ja on enemmän tuota ruununrajan kudosta kuin ihan varsinaista ihoa. Mutta on siinä taas kurottavaa ennen kuin tuo saadaan umpeen. Nyt ei onneksi ihan vielä ole kura-aika eikä ötököistä ole tietoa. Mietin tässä että sulfalleko vai ei...


Vinot varpakset

Penan kokovartalovinous on viime aikana ollut lisääntyvää. Takaosa huitelee vasemmalla ja oikea kylki on laiska. Ihan hiljattain olen alkanut ynnätä yksi plus yksi: ollaan tänä talvena painittu uusvanhan ongelman kanssa, nimittäin vinojen takakavioiden. Kavion asento kestää hyvänä neljä viikkoa kengityksestä, sitten vääntyy taas paino kokonaan ulkosyrjille, kenkä pakenee kannatinpinnan alle ja lopputulos on ruma ja kaikkea muuta kuin optimaali. Kengittäjä raapii päätään ja levittää kenkää ja kokeilee niksit X ja Y, mutta maksimissaan viisi viikkoa ja taas ollaan tilanteessa että pitää laittaa uudestaan.

Penalla on kuusi hokkia joka jalassa ja ilmeisesti niiden tekemä vastus yhdistettynä takakavioiden voimakkaaseen kiertoon aiheuttaa sen että kenkä lähtee pakenemaan. Huomenna taas kengitellään ja ehkä jätetään se kolmas hokkipari pois ja katsotaan mitä tapahtuu.

Olen pohtinut mielessäni, voisiko tällä hokkiajalla ja Penan ratsastuksellisella vinoudella olla yhteys? Onko se ollut vinoimmillaan aina keväisin ja parhaimmillaan syksyisin, kesäkenkäkauden jälkeen? Onhan se selvää että vahva hokitus vahvasti kiertävässä jalassa on aika rasite koko jalalle ja sitä myöden vähitellen ylemmäs koko muulle kropalle...

... ja vielä hiukan villimpi

Pieni pakkanen, pikkuisen lunta ja aurinkoa. Eipä ole näin kaunista keliä vielä tänä talvena nähty!

Siispä poni satulaan ja radalle.

Ekalla kierroksella oli edessä miehen selkä, lastenrattaat ja koirat. Leppoisaa jutustelua ja vain hiukan pinkeä poni. Pinkeys lisääntyi toisella kierroksella ja päätin siirtyä jonon kärkeen sekä jättää loimen pois ja ottaa vähän hölkkää. Seurasi hyyyyyvin pinkeää hölkkää. Kolmannelle kierrokselle lähdettiin ihan keskenämme kun saattojoukot lähtivät pihalle. Edettiin pinkeässä pikkuravissa takakaarteeseen ja seuraavassa hetkessä vaihtoi maa ja taivas hetkeksi paikkaa ja pakkaslumi vaan pöllähti kun tumahdin pientareen heinäpöheikköön. Ohjista rutistin toisella kädellä ja Pena teki kaksi sellaista loikkaa ylitseni että ehdin ajatella sen pääsevän irti, mutta ei se sitten päässyt kuitenkaan. Perkeleitä syljeskellen kiipesin salamana takaisin selkään ja jatkettiin ravia. 50 metriä edettiin kunnes tuli uusi supernopea alas-taakse-vasemmalle-ja-ympäri -loikka ja meinasin taas tulla samanlaisella kuperkeikalla oikean lavan yli alas. Ninjana sinnittelin kuitenkin kyydissä ja matka jatkui. Kauniin talvipäivän rento hölkkä muuttui varsin kurinalaiseksi avotaivutustreeniksi, ja aika monen sakkokiekan jälkeen ravi saattoi jo muistuttaa rentoa.

Huh huh. Ehkä olisin voinut ennakoida tämän pinkeyden tulevaksi ihan olosuhteita arvioimalla. Onneksi vahingoilta vältyttiin eikä poni päässyt karkuteille, vaan hommat jatkuivat poukkoilusta ja maakosketuksestani huolimatta.

Tällaisilla keleillä haluaisin mennä maastoon. Mutta kun Penan pakoreaktio kytkeytyy noin voimakkaasti päälle ihan jo tuolla kotilenkillä jota tahkoamme lähes päivittäin loppukäyntilenkkinä sekä selästä että taluttaen, niin rento metsissä samoilu taitaa jäädä toteutumattomaksi haaveeksi tämän hevosen kanssa.

Kyttääminen ja sitä seuraava poukkoilu on tavallaan "aitoa pelkoa" ja tavallaan taas ihan vaan ylivirkun mielentilan kehittämää hupia. Pena pelkää uudestaan ja uudestaan samoja tuttuja kohteita ja sen muisti on uskomaton. Jos jossain on kerran rapsahtanut, se pelkää sitä paikkaa iänkaiken, etenkin jos minä olen erehtynyt millään lailla varautumaan kyseisen kohdan ohitukseen. Mitä enemmän Penaa komentaa eteenpäin, sitä jännittyneemmäksi se käy. En tiedä, miten saisin sen luottamaan minun turvaani myös silloin, kun olen selässä. Se näkee ja rekisteröi kaiken, mikään ei ole sille merkityksetöntä. Ei varjot, kivet, oksat, kuopat tiessä, ei mikään. Sehän on pelännyt myös omaa edelliskierroksen kakkaansa niin paljon että on heittänyt takajalkapiruetin ja poistunut paikalta.

Toisaalta ollaan me paljon edistyttykin - ennen ei päästy ratsain edes poistumaan pihasta ilman jäkitystä, puhinaa ja sivuloikkia, ja nyt sentään on mahdollista lähteä radalle sykkeet normaalilla tasolla.

Yritin lenkin päätteeksi ottaa kuvan Penan hassusti huurtuneista korvakarvoista. Tässä tulos.

Näkyy ne korvakarvat yhdessä kuvassa. Ehkä. 

On helppoa olla rohkea jos ei pelkää

Puhutaanpa vähän pelosta.

Olen yrittänyt tehdä Penasta maastoratsua. Tai no, edes rataratsua. Että voisimme liikkua meidän omalla vajaan kilsan ratsastusradalla ilman sydämentykytyksiä. Ehkä joskus edetä jopa metsään asti ratsain. Tänäänkin taas oltiin ja mentiin radalla, ravia ja laukkaa, oli niin saakelin jännää ja tuli pukkiloikka, yksi spin-pyörähdys ravivauhdista 180 astetta (jännitystä lisäsi semiliukas pohja tapahtumapaikalla) sekä pari luvatonta poistumista suunnitellulta reitiltä, laukassa tottakai. Olen sitä mieltä, että meni ihan hyvin ja että ollaan kehitytty, kun ylipäätään päästään menemään, ilman täysjäätymistä tai aputalutuksia, ja lopuksi voidaan kävellä pitkin ohjin.

Mutta kyllä se vaatii.
Se vaatii ihan tosi paljon rohkeutta. Ja ihan yhtä paljon rohkeutta vaatii sanoa tämä: minua pelottaa.

Pelko on paskamainen kaveri kun se jäätää kaiken aivotoiminnan. Minulla on hiukan apinanvikaa ja takerrun aika hanakasti hevoseen vaikka tulisi loikkimistakin, mutta en tykkää siitä yhtään. Enkä varsinkaan tykkää tunteesta kun koko ajan vähän odottaa, mitä tulee tapahtumaan. En tiedä pelkäänkö tippumista, olen tippunut aika vähän juuri em. kyvyn vuoksi enkä ole toistaiseksi loukannut hevosten kanssa pahasti. Mutta pelkään tunnetta kun en tiedä, koska tulee ja mitä tulee. Pena on nopea ja voimakas ja nopea ja reagoi isosti minimaalisen pieniin ärsykkeisiin. Toiseksi se kuumentaa itse itseänsä kyttäämisestä ja säpsyilystä ja saattaa purkaa jännän tilanteen heti siitä selvittyään ottamalla pikku ritolat köyryloikan kera. Kolmanneksi Pena ei jännittyessään muista nostaa etujalkojaan ja meinaa ihan todella mennä nurin aika usein. Myös omiin kavioihin kompurointi on ihan pätevä syy rempaista sieltä polviltaan suoraan ylös pukkiloikkaan.

Köyryloikat kuvissa, kaikki kuvat vuodelta 2012

Hevosta pitää liikuttaa monipuolisesti eikä vain kiertää kenttää. Hevosta pitää siedättää ja totuttaa kaikenlaiseen, kyllä se ajan kanssa oppii ja tottuu. Maastoilu kehittää tasapainoa ja koordinaatiokykyä ja virkistää kehoa ja mieltä.

Fine.

Yritän. Mutta se pelottaa minua.

Vähän sama pelko vaivaa minua esteillä. Ratsastuskoulun hevosilla hyppäämistä en enää pelkää, koska ne menevät kuin juna ja jos kieltävät, ne vain kieltävät. Niiltä ei tule kiellon perään taakse-poistu -loikkaa (joka tahtoo yleensä jättää kuskin aika tehokkaasti siihen esteen eteen ihan keskenään) eivätkä ne loikkaa kuin ekstaasipäinen tiikeri erikoisesteen yli eivätkä ainakaan esteen jälkeen juhli omaa erinomaisuuttaan pienellä sivusuuntaisella rodeosarjalla ja kanttaavilla supernopeilla laukka-askeleilla.

Kanttaava laukka-askel ihan lähikuvassa, kuvittele kyytiin kuski joka oli matkalla eri suuntaan

Korostan: Pena on kehittynyt paljon ja on paljon vähemmän apina kuin vielä pari vuotta sitten. Mutta kun minua alkaa pelottaa, en osaa ratsastaa sitä kuin normaalia hevosta. Vaatii koko keskittymiskapasiteettini kuvitella, että olen lenkillä tai estetunnilla ihan jollain toisella hevosella. Silloin saatan hetkeksi päästä pelosta. En tiedä onko äitiys tuonut oman kuolevaisuuteni jotenkin enemmän iholle, toiset sanoo että niin käy. Toisaalta en minä siellä radalla pinkeän hevosen kanssa mieti lastani äidittömänä vaan kaikki keskittyminen menee siihen että olen aktiivisesti rento, vaikutan hevoseen ja kuitenkin olen varautunut siihen että saattaa tulla rivakka lähtö toistaiseksi tuntemattomaan suuntaan.

Nyt, toverit, jutellaan pelkäämisestä. Mikä pelottaa? Tippuminen, kaatuminen, menettäminen, ähkyt, murtumat, häpeäntunne, se että joku näkee asian X, ryöstäminen, pystyynhyppääminen? Oletko päässyt jonkun pelon yli? Miten se tapahtui? Miten pelkoa voi hillitä tai hoitaa? Minkä verran on okei pelätä? Onko pelosta luonteva puhua vai leimaako se ihmisen nynnyksi? Saako hevosharrastajalla olla hevosiin liittyviä pelkoja?

Tämä olkoon päänavaus keskustelulle, toivon ahkeraa kommentointia!

Ajatuksella

Tänään puin Penalle estesatulan ja järjestin kentälle minipystyn sekä neljän päistään korotetun ravipuomin kaarevan linjan. Ajatukseni oli vetristellä poni notkeaksi ja edetä rentoa iloista eilisen hieronnan jälkimainingeissa.

Koplasin kintereet läpi mutta ainakaan tarhasta hakiessa niissä ei ollut minkäänlaista lämpöeroa, yhtä viileitä molemmat. Saankohan tästä nyt jonkun uuden kivan pikku neuroosin...?

Käveltiin ensin maasta käsin noiden korotettujen puomien yli. Meinasi mennä käpy nenään (minulla) kun Pena raahusti perässä ja puomit vaan putoili ja pyöri jaloissa. Sitä ei yksinkertaisesti haittaa pätkääkään jos kolisee, mutta auta armias jos aidan alta retkottaa kuollut horsma kentän puolelle niin jalkoja ei voi viedä kolmea metriä lähemmäs moista kammotusta. Kun siinä aikani puhisin ja yritin jotenkin raipalla hipsuttaa poniin vähän elämää, syttyi sillä lopulta lamppu päässä ja jalat alkoi nousta. Porkkanapolettia koneeseen ja parin onnistuneen toiston jälkeen kyytiin.

Ratsastessa keskityin kunnolla. Nämä ovat aina nämä samat havainnot, mutta ehkä jos riittävän monta kertaa kirjaan ne ylös, alan joskus myös muistaa.

• Älä puske, vedä tai kannattele. Hevonen menee itse. Ole takajalkojen päällä ja ajattele kevyttä etuosaa: kuvittele miten lavat pääsevät liikkumaan irtonaisesti satulan edessä ja ikään kuin heittävät etujalkoja eteen ja ylös. 

• Ei takanojaa! Istu häpyluun ja istuinluiden muodostaman kolmion päällä koko ajan. Takanoja ei auta hevosta ja sitä paitsi se näyttää idioottimaiselta.

• Tuntuma ei ole vetoa. Käsi eteen ja hevonen kans. Älä sorru kantamaan hevosen etuosaa käsilläsi ja kuvittelemaan että se paino on tuntuma. 

Nyt kun oikein tunnustelin, huomasin etteivät takajalat tosiaan ole ihan symmetriset. Huojunta on pientä, mutta havaittavissa. Sain todella keskittyä oman keskivartaloni kasassa pitämiseen jotta pystyin valvomaan ravin tahtia joka askeleessa. Oikeaan kierrokseen Pena luiskahti helposti askeleen-kaks ulos ja vasemmassa kierroksessa oli vaikea saada rehellistä taivutusta ilman että vasen lapa tippui.

Olen iloinen siitä että keskittyneellä ratsastuksella sain kuitenkin paketin kasaan ja hevosen rehdisti pois etuosaltaan, ja mielestäni myös korjattua takasten pieniä tahtivirheitä. Hyppytreenit nämä eivät olleet, kunhan ohjasin välillä laukassa minipystylle vain tsekatakseni että laukka rullaa ennen ja jälkeen esteen. Erinomaista harjoitusta omalle päänupilleni - se este nyt vain osuu siihen tielle enkä anna itselleni lupaa muuttaa laukkaa mihinkään. Rentoa iloista! 

Pena oli vähän huumorituulella mutta selvittiin silti loppukäynnit radalla ratsain ihan keskenämme. Kävelyn määrää olen tietoisesti lisännyt tämän syksyn aikana, nykyisin tallataan joka ratsastuksen päätteeksi tuo vajaa kilometrin kiekka. Samoin yritän Penan vapaapäivinäkin ottaa sitä narun päässä mukaan kävelyrinksalle, kun kuitenkin koirien ja lapsen kanssa tuolla kuljetaan.

Ratsastuksen jälkeen kävin taas kintereiden kimppuun. Rasituslämpöä, joo, hiukan. Mutta mikä on normaalia? Ehkä saan sen selville kun jatkan koplaamista. Käärin vasempaan kintereeseen kylmäpussin muiden hoitotoimenpiteiden ajaksi ja hieroin lämpölinimenttiä hierojan ohjeen mukaan eilisiin kireyskohtiin. Ponille nuttu niskaan ja vielä hetkeksi ulos.

Ostin jokin aika sitten kun halvalla sain Facebookin heppakirppikseltä Penalle Sprengerin 2-type kolmipalakuolaimet "hyppykuolaimiksi". Nämä tuntuvat mukavan vakailta ja ohjaus on tasaisempaa kuin aiemmin esteillä käyttämäni Vision sylinterikuolaimen kanssa. Penakin on tuntunut tyytyväiseltä, on liikkunut kuolainta kohti ja antanut pitää tuntumaa. Tämä hyvä!

Täytyy vielä todeta, että vaikka on marraskuu ja harrastusintoa saa toisinaan haeskella kuran, märän ja pimeän seasta, niin tykkään jotenkin ihan mahdottomasti Penasta juuri nyt. Viimein alkaa olla olo että saan siitä esiin sen hienouden jonka olen siinä aavistanut. Se on mahdottoman fiksu hevonen ja pakottaa minut koko ajan oppimaan lisää. Ja kun sellainen aivan järkijättöinen härvääminen on väistynyt taka-alalle, on tilalle tullut aika syvää luottamusta. Molemmin puolin, uskoisin.

Olkoon kuinka vaan marraskuu niin tässä me ollaan kierretty rata ekaa kertaa ilman satulaa!

Huonompaa, parempaa ja satulasambaa

Eilen ei oikein sujunut mikään. Piti tehdä siirtymisiä mutta Penan asenne oli sellainen etteivät nämä harjoitukset koske häntä ja hän voi siirtyä ihan miten tykkää ja milloin tykkää, ja jos häntä korjataan niin hän menee kuplaan eikä tule sieltä pois. Pari kertaa tuli otettua kovempi ja rumempi pidäte kuin mitä haluaisin joutua käyttämään ja ratsastettua muutenkin hermo piukassa. Laukka tosin oli ihan jees koska päätin etten kannattele enkä auta edestä. Lopputulemana saatiin pari aika kivaa siirtymistä laukasta raviin ja siihen lopetettiin. Käytiin heittämässä loppukäynnit radalla ja sinne selvittiin hyvin, vaikka matkalle oli ilmestynyt uusia pelokkeita (puunrankoja pinossa, laidunpelto kynnetty ja aitalangat kerätty kerälle tolppien päähän, juoma-astiakylpyamme aivan väärässä paikassa).

Tällä hetkellä vaadin aika paljon itseltäni ja Penalta ja huomaan pettyväni, kun joka treenikerta ei olekaan silkkiä ja samettia.

Tänään otettiin uusi yritys ja kas, siirtymisiä ei tarvinnut hinkata yhtään koska ne sujuivat hienosti! Jotain oli siis yön aikana marinoitunut pääkopassa. Työstin avo- ja sulkutaivutuksia verryttelyasenteella ja yllätyin miten kivasti ne sujuivat. Tein pitkille sivuille loivat kiemurat, joihin lähdin avossa, pituushalkaisijan kohdalla vaihdoin taivutuksen toiseen suuntaan ja palasin uralle sulussa. Eli esimerkiksi vasemmassa kierroksessa tuli kiemuran alkupuoliskolle avotaivutus vasempaan ja loppupuoliskolle sulku oikeaan. Taivutukset pidin maltillisina ja halusin että Pena pysyy rentona ja ravaa liikkeiden läpi. Ennen välikäyntiä ravasin vielä kokonaisia lävistäjiä avotaivutuksessa siten että vaihdoin aina lävistäjän puolivälissä taivutuksen suuntaa, ja päätyihin tein ympyrät laukassa. Välikäyntien jälkeen sitten hiukan kokoamista laukassa ja ravissa, käänsin keskiympyrän aikana kaksi volttia ympyrän sisään kooten niiden ajan. Penan asenne töihin oli superisti parempi kuin eilen, ei tarvinnut hinkata eikä kinata vaan poni oli herkkänä mutta antoi minun korjata ja vaikuttaa. Ja silloinhan siihen ei tarvitsekaan kauheasti vaikuttaa kun se on henkisesti läsnä, pääsen tekemään tosi pienillä avuilla tosi paljon. Taas loppukäynnit radalla ja nyt jäi hyvä mieli suunnata illaksi vielä ratsastuskouluun hyppelemään.

Vaan satulasambailu ei jätä minua rauhaan. Sain Penalle estesatulan melkoisen intensiivisen sambailun päätteeksi, sokko-ostoksena, vau ja ok. Sittemmin olen myynyt Emmille liian kapeaksi jäänyttä satulaa ja sain sen viime viikolla kaupaksi, jes. Tosin menetin nenäni edestä kaksi Emmille sopivaa leveämpää satulaa - miten voi olla että ne olivat keikkuneet myynnissä yli puoli vuotta kummatkin, ja sitten kun viimein minulla olisi rahat tehdä kaupat, molemmille löytyi ostaja? Nyt ostin taas sokkona satulan, ja toivon kaikki raajat ristittynä että se sopii Emmille. Merkki ja malli ja leveys ovat ne mitä haettiin, mutta satula on koulupainoitteinen yleissatula. Olen sovittanut ko. mallista vain koulusatulaa ja siitä tiedän että se istuu.

Ja jos kävisi niin onnellisesti että Emmin satulamurheet olisi takanapäin, olen nyt melko vakuuttunut että Penan koulusatulalle tarttis tehdä jotain. Oletan että selviämme vain toppauksia tsekkaamalla, satula on uutena reilut 2 vuotta sitten ostettu eikä sen villoille ole tehty tähän mennessä mitään. Nyt Pena on hieman ruvennut liikahtelemaan kun nousen sen selkään, ja lisäksi minusta tuntuu että satula hieman kallistuu vasemmalle. Penalla on myös tullut selkään pienet lapakuopan alut ja mielestäni satula laskeutuu niiltä kohdin vähän turhan pontevasti selkää vasten. Villat tuntuvat omaan käteen vähän littaantuneilta.

En millään jaksaisi ryhtyä taas säätämään näiden kanssa, mutta pakko on. Johan tässä onkin mennyt Penan kohdalla melko pitkään melko huolettomasti. Paras kuitenkin toimia ennen kuin Pena alkaa vastustaa työntekoa enemmän, en millään haluaisi hukata tätä tatsia nyt.

Yhdessä niin myötä- kuin vastalaukassakin

Ratsastus on sitten mielenkiintoinen laji. Koskaan ei voi selkään noustessaan varmaksi tietää, mitä on luvassa ja mikä on fiilis treenin jälkeen. Tämänpäiväiset pohdintoni liittyvät otsikon mukaisesti laukkaan.

Pena täällä, tammat toisaalla

Suunnitelmani oli ratsastaa ravihommat lyhyesti (hyvä päätös jo siitä syystä että ampaisin ratsaille suoraan ruokapöydästä, uh ja äh sitä oloa kun yrittää jyskyttää harjoitusravia täydellä vatsalla) ja keskittyä laukkaan, ja kokeilla pitkästä aikaa vastalaukkaharjoituksia. Pena oli supervastaanottavainen jo alkuverryttelyssä, ja pystyin kerrankin keräämään sitä pikkuhiljaa ylemmäs. Pena siis malttoi ravata alkuhölkät matalana ja pitkänä, mutta silti tahdikkaana ja itse edeten. Tein ravissa kuviota avotaivutus pitkällä sivulla, päätyyn voltti ravia kooten, lävistäjällä keskiravia (toim. huom: Olen kiristänyt ruuvia myös itseni suhteen, en enää ajele vain temponlisäyksiä vaan haluan löytää keskiravia), taas päätyyn voltti ravia kooten ja pitkälle sivulle avoon jne. Ei moitittavaa, paitsi että keskiravissa saan olla tahdin kanssa tarkkana - jos tulen keskiraviin perusistunnassa ja alan keventää kun pyydän eteen, muuttuu tahti helposti kipittäväksi. Kun taas tein koko hässäkkää keventäen, pysyi keskiravinkin tahti vaivattomasti yllä.

Välikäynnin jälkeen sitten laukkaan. Yritän uskotella opettaa itselleni että laukka on askellaji siinä missä käynti ja ravikin, siksi alkuun vain laukkailin. Siis tein laukassa samanlaisia asioita ja kuvioita kun teen ravissakin valmistautuessani varsinaiseen tehtävään. Harvoin "ei-minkään" tekeminen tuntuu näin hyödylliseltä! Keskityin siihen missä ja miten istun, ja siihen etten vedä tai kannattele hevoseni etuosaa. Tuntumamantrassa olen heilahtamassa sinne toiseen äärilaitaan, jossa alan vetää. Haluan että Pena on ohjan päässä, tuntuu siellä, mutta en saa sitä sinne vetämällä, enkä missään nimessä voi kannatella sen etuosaa vaan se työ sen on tehtävä itse.

Oikea laukka oli vuorossa ensin, ja se on Penan heikompi kierros. Nyt kuitenkin kaikki vastalaukkatäyskaarrot onnistuivat ilman mutinoita, ja lopulta laukkasin melkoisen sujuvasti myös lävistäjäkahdeksikkoa koko ajan oikeaa laukkaa. Olin aivan ällistynyt tästä ja positiivisena ajattelin että laukka on vaan niin paljon parantunut että vastalaukasta on tullut helpompaa. No joo... Vasen kierros palautti minut maan pinnalle. Tasapaino ei riittänyt ja tehtiin jatkuvasti rikko, yhden raviaskeleen kautta vaihto myötälaukkaan. Yritin täyskaartoa, jolta jatkaisin pitkän sivun loppuun ja päädyn läpi. Ei sujunut. Lopulta helpotin harjoitusta niin että tein vain pitkille sivuille loivat kiemurat, ja ne Pena kesti vasemmassa laukassa ilman rikkoja.

Mutta fiilis. Se tässä oli nyt olennaista. Pena yritti hermostua kun se ei saanutkaan tehtävää kerrasta oikein. Ja kun se hermostuu, se hukkaa rentouden ja kuuliaisuuden eikä se silloin ainakaan selviä tehtävästä. Se alkaa roiskia ja hosua. Tällä kertaa kuitenkin minä olin varma siitä etten pyydä mahdottomia. Osasin helpottaa tehtävää oikeassa vaiheessa jotta Pena sai onnistumisen kokemuksen ja kehuja. Osasin auttaa hevostani, tulla sitä vähän vastaan. Ja lopuksi jatkoin vain vasenta laukkaa ilman kiemuroita, ja Pena palasi alun rentouteen ja alkoi tarjota matalampaa muotoa ja venytystä eteen, laukassa!

Puikulapää!

Summa summarum. Tehtävä ei onnistunut ihan päivän agendan mukaisesti, mutta silti jäi hyvä fiilis. Pääsimme kiinni johonkin meille yleensä vaikeaan - hermostuneisuuden purkamiseen. Minä ratsastin hyvin. Ja Pena pinnisteli vaikka sillä oli vaikeaa.

Kaikesta kenttähyvästä huolimatta eniten iloinen olen siitä, että loppukäynnit suoritettiin radalla ratsain, ihan kaksistaan, ohjat koko ajan löysinä ja minulla ote niistä vain toisen käden sormenpäillä.

PS. Blogiin on tipahdellut tasaiseen, verkkaiseen tahtiin uusia lukijoita, tervetuloa kaikille! Ei tässä nyt vielä ennätystilastoja hätyytellä, mutta 40 rekisteröitynyttä lukijaa on minulle iso joukko jo. Kommentoikaapa rohkeasti, keitä olette ja mistä tulitte!

Hyvä heppa, hyvä mieli

Eilen kengitettiin. Takasia varten hitsattiin ja rälläköitiin taas ihan vain Penaa varten fiksatut rengaskengät, jotka sovitettiin mahdollisimman väljästi. Kehän asento olisi kengittäjän mukaan voinut muuttua enemmänkin oikeaan suuntaan, mutta nyt kun ulkokannat olivat jo niin kuluneet ja Pena tuntui hieman oirehtivan niitä, ei enää jatkettu sillä katkaistulla rengaskengällä vaan laitettiin tukea koko kaviolle. Penan kunniaksi täytyy kyllä nostaa hattua, sen maltti riitti todella hyvin vaikka aikaa sen kengittämiseen kului liki kolme tuntia. Välissä toki Pena oli karsinassa lepäämässä, kun kengittäjä hitsasi ja muotoili sille niitä rengaskenkiä meidän pienessä verstaassa. Jopa kengittäjä itse sanoi, että Penahan on käyttäytynyt hyvin, ja se on aika paljon sanottu se! Pena ei aina tee kengittäjän työtä kovin helpoksi. Heinää Pena saa syödä verkosta koko toimituksen ajan, ja naulaamisen ajan minä vielä pitelen verkkoa koholla ja nyhdän sieltä esiin suuhunsopivia tukkoja, niin kaikki ylimäärinen heiluminen tulee minimoitua. Silti välillä menee hermo ja reuhtominen alkaa.

Tänään käväisin ratsailla totuttamassa Penaa uudentuntuisiin kenkiin. Käveltiin alkukäynnit pellolla (joo-o!) ja vaikka kyttäystutka pyöri niin hepuliloikkia ei tullut. Sitten kentälle hölkkäilemään kahdeksikolle, siinä siirtymisiä käyntiin ja takaisin raviin, ja lopuksi vielä siirtymisiä laukkaan ja laukasta takaisin. Pena tuntui kivalta! En vaatinut hirveästi vaan halusin että se liikkuu rentona ja silti antaa minun vaikuttaa. Intoa ainakin oli, laukannostoapuja ei millään olisi malttanut odottaa. Edelleen tuntui siltä että takapuoli oli enemmän vasemmalla, mutta nyt Pena ei liiraillut alta pois.

Omassa istunnassani huomio: laukassa pyrstöni ei pysy satulan syvimmässä kohdassa vaan siirtyy takakaarelle. Siitä seuraa se että pohje on vähän lepattava. Olen yrittänyt olla puristamatta polvella ja ajatella pohjetta hevosen ympärille. Peltoratsastuksessa toissapäivänä tuntui että sain jalan paremmin lähelle kun Penaa ei tarvinnut yhtään pohkeella pyytää eteen, kentällä huomasin taas killiväni jossain muualla kuin siellä satulan kupissa.

Loppukäynnit "koko köörillä" radalla, eli minä Penan selässä, ipana rattaissa isänsä työntämänä ja koirat vapaana. Niissä pienissä hetkissä on ihan kaikki - Pena on rento, kulkee korvat lerppuen, minä voin istua selässä ohjat vapaina ja vain olla ja ihailla syksyistä aamua.

Huilaajan hommia

Keskiviikkona käveltiin Sports Trackerin mukaan karvan vajaa 3 km pellolla ja radalla ja sielläsuntäällä. Penan ilme oli kireähkö kun lähdettiin liikkeelle, jostain varmaan kiristi kropassa (tai korvien välissä). Estetuntireissu otti selvästi edeltänyttä koulutuntireissua kovemmalle, sillä estetunnilla Penan maha veti ihan ruikulille, mitä se ei todellakaan helpolla tee. Sopiva hetki taas hysteerisen hevosenomistajan miettiä, vaadinko siltä liikaa ja veinkö sen liikaa yli mukavuusrajan. No, tehty mikä tehty ja nyt pari päivää omaa huonoa ratsastustani marinoineena päätetty, että mennään joskus uudestaankin, koska opittava on. Ja talvella ei kuitenkaan kotona pääse hyppäämään koska kenttä ja talvi.

Kyllä kiiltää!

Jos poni seisoo paikoillaan niin taluttajan on pakko joogata omiaan...

Torstaina ja perjantaina ei tehty yhtään mitään.

Tänään lauantaina kulutettiin taas sänkkäriä, nyt ratsailta.

Puoli tuntia, 4,5 km

Pena oli fiksusti! Käveltiin, hölkättiin ja otettiin pari vetoa laukkaa. Laukassa sain jo vähän kääntää ympyrälle kun Pena painoi ohjille ja tuntui siltä että lähtisi kuin ohjus jos päästäisin. Teki mieli päästääkin, mutta vauhdin kasvaessa kasvaa myös poukkoilu. Pena pystyy uskomattoman kovasta vauhdista pukittamaan tai tekemään kylkimyyryköyryloikan jossa ei vain kestä mukana. Kunpa keli pysyisi hyvänä ja pelto sängellä niin päästäisiin harjoittelemaan tätäkin asiaa. Todella haluaisin välillä antaa Penan mennä oikein lujaa, mutta en halua päätyä sänkien joukkoon siitä oikein lujasta vauhdista. Nyt Sports Tracker mittasi maksiminopeudeksi 27,6 km/h kun pitelin Penaa koko ajan.

Saa jo jarruttaa!

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa! Tai ilmeistä päätellen ainakin ratsastajalla...

Sunnuntai menee taas kokonaan vapaalla, maanantaina voisin mennä uudestaan pellolle ja tehdä siinä vaikka hiukan hommiakin ja haistella, joko lepo riittää vai vieläkö höllätään. Nyt Pena ainakin vaikutti tyytyväiseltä kun pääsi liikkeelle mutta ei tarvinnut pingottaa. Tiistaina on vuorossa kengitys, päästään eroon erikoiskengistä.

Aikakuplassa

Viime treenit on tehty vähän enemmän kello kädessä kuin yleensä. Maanantaina klo 15 pähkäilin ehdinkö ratsastaa ennen iltamenoa, ja kun mies ilmoitti että auto lähtee pihasta 16.40 ja jos en ole kyydissä niin jään kyydistä, niin päätin sitten pistää töpinäksi ja ehtiä.

Ponin takkutukka jäi selvittämättä mutta onneksi muu kuontalo oli kohtalaisen siisti joten päästiin kentälle ja hommiin. Alkuverryttelyt ajatuksella matalasta hevosesta (myös laukassa, jossa mataluus jäi haaveeksi mutta tulipahan kuitenkin laukattua), välikäynti ja sitten uran sisäpuolelle suorakaiteelle tekemään kulmia ja siirtymisiä. Ensin siirtymiset käynnin ja ravin välillä, sitten ravin ja laukan välillä ja lopulta vähän kaikkia sekaisin. Laukkaaminen on sen verran työlästä että siinä Pena tarjoaa jäykkyyttä ja jännittymistä, jolloin taipuminen häviää. Pohkeesta se menisi mielellään vain lujempaa eikä voimakkaammin. Pääsin kuitenkin aika kivaan lopputulokseen kun jätin jännittymisen huomiotta, kiitin aina kun tuli hyvä pätkä ja lopulta sain molemmissa kierroksissa kohtalaisen maltillista, pyörivää laukkaa sekä suoralla linjalla että kulman läpi. Meille vaikeaa on laukasta raviin siirtyminen, ja se on ihan oma mokani, olen kiskonut Penaa liikaa ohjalla ja saanut sen jännittämään siirtymistä kun se ei ole saanut minulta tarpeeksi neuvoa siihen mitä oikeasti siltä haluan. Nyt siirtymiset raviin tippuvat tosi rumasti lavoille ja peräänanto häviää. Kokeilin tähän avuksi ratsastaa laukassa loivasti avotaivutusta (tai sellaista alku-avoa pikemminkin) ja siirtyä siitä raviin edelleen avotaivutusajatuksessa, ja näin sain jo tosi potentiaalisia siirtymisiä. Ehkä tästä työkalu jatkoon?

Tiistai meni Penalla levossa ja minä kävin ratsastuskoulussa hyppelehtimässä jättiläishevosella, sillä oli kaulaa yhtä paljon kuin Penalla koko runkoa!

Keskiviikkona eli tänään oli taas liki minuuttiaikataulu. Tavoite oli olla hepan kyydissä klo 10 ja taas valmiina lapsenhoitovuoroon klo 12. Aloitus kyllä venähti puolella tunnilla, koska piti soittaa kissalle eläinlääkäriä, kantaa estetarpeet kentälle ja raapia poni esiin tuuman mutakuoren alta. Tänään hepat jäivät ekaa kertaa tarhaan eli laiduntaminen on nyt kai tältä vuodelta virallisesti ohi, ja sekös nosti kierroksia kun oli taas niiiiiin jännää olla pihapiirissä ja syödä heinää laareista! Ponilla oli siis alkulämpö jo otettuna, ja käytävällä sain pitkästä aikaa ärähtää sille seilaamisesta ja sättäämisestä.

Tiistain ratsastuskoulutunnin estetehtävä oli niin kiva että kopioin sen heti Penalle käyttöön. Loivasti kaarevalla linjalla pitkän sivun suuntaisesti puomi - kuusi laukkaa - kavaletti - kuusi laukkaa - puomi. Harjoitus oli iisipiisi tiistaina kun alla oli fiksu ja kokenut hevonen, Penan kanssa tänään... No, melko paljon vaikeampi! Penaa kun ei haittaa jos kolisee, tippuu raville, tulee tasajalkaloikka tai muuten vaan askel ei sovi. Ja jos askel ei sovi, Pena ei tee mitään korjatakseen tilannetta. Sitten säleet lentää ja matka jatkuu, noin kuvainnollisesti. Minä teen helposti sen virheen että alan auttaa Penaa tuuppimalla sitä näin mitättömille "esteille", vaikka minun pitäisi jättää se oman onnensa nojaan ja pakottaa näin katsomaan itsekin paikkoja ja etäisyyksiä.

Toistojen kautta saatiin ihan kelpo korjauksia tehtyä ja väleissä alkoi jo olla edes sinnepäin tasamittaiset kuusi laukkaa. Tältä kaarevalta linjalta jatkettiin lävistäjälle jossa oli kavaletti - kaksi laukkaa - este. Toisella lävistäjällä samanlainen setti, eli kuviota pystyi tulemaan molemmista suunnista. Näille lävistäjälinjoille tuli ihan ensiyrittämällä hyvät hypyt, sitten Pena väsyi ja alkoi roiskia ja arvailla, osuisiko askel - ei osunut, eikä sitten vaihtunut enää laukatkaan, joten mentiin aika monta sakkokiekkaa ennen kuin taas onnistui. Loppukäynnit radalla (ratsain!!) ja hikinen poni pesun kautta loimitukseen ja ulos. Ja minä ehdin kuin ehdinkin lentävään hoitovuoronvaihtoon.

Tykkään kun ei ole kiire, mutta joskus napakka aikataulu tuo tekemiseen enemmän suunnitelmallisuutta ja täsmällisyyttä. Ja merkitään muistiin sellainenkin seikka, että olen vihdoin tainnut oikeasti ruveta ratsastamaan Penaa vaikka ei olisi opea kentänlaidalla käskemässä - olen nimittäin nykyisin itsekin suihkun tarpeessa joka ratsastuksen jälkeen.

Huomenna onkin luvassa jotain superjännää, pysykää kuulolla!

Sitä saa mitä tilaa

Otsikko pahaenteisyydestään huolimatta viittaa tällä kertaa kevyisiin aiheisiin, puhun nimittäin lumesta. Joulukuun (harvat) postaukset valitin lähinnä sitä, ettei ole lunta eikä voi ratsastaa missään. No nyt on lunta, sitä on tullut tasaiseen tahtiin tauotta viimeiset 2,5 vuorokautta. Pääasiassa kevyttä hötylää pakkaslunta, joten jipii!

Tosin jos hieman saisi säiden herralta pyytää hienosäätöä: kentänpinta kaipaisi yhden sateettoman, tuulettoman plussakelipäivän (tässä tuo säiden herra tahtoo yleensä vähän liioitella ja lopputulemana on viikon vesisademyrsky ja kahdeksan lämpöastetta), jotta lumi asettuisi ja painuisi. Sitten sopisi rauhaksiin pakastaa ja vaikka tulla tuollaista pakkashötylää lisääkin, sen saisi mukavasti lingolla kentältä pois ja alla olisi napakka, tasainen, pitävä lumipohja. Nykytilannekin on ihan ratsastuskelpoinen, mutta lumi on paikkapaikoin turhan irtonaista ja alla on liukasta, joten ihan huolettomasti kentällä ei sovi kaahailla menemään.

37 min, 3,65 km, huippunopeus 24,2 km/h

Tänään ei kuitenkaan kenttää hinkattu alkukävelyjä pidempään, vaan lähdettiin oikeasti hankeen. Laidunpellolle! Lunta tuprutti koko ajan lisää niin että oli vaikea nähdä eteensä (hmm, ja hahmottaa missä menee sarkaojat...). Pääasiassa kävelin toiseen suuntaan ja tulin ravilla tai laukalla takaisinpäin. Ihan ensimmäisellä kierroksella pieni männyntaimi meinasi olla liian jännä, mutta kun sain ensimmäisen stopin estettyä, päästiin mokomasta hirvityksestä ison koukkauksen kautta ohi, ja loppuaikana ei sitten löytynytkään mitään säikyttävää.

Miten kivaa!
Kuvat ovat lumisadetuhrua mutta laitan niitä esille silti.

Ravilla tullaan

Hiukan on lunta ponin nenällä ja ratsastajan lipalla...

Kaarros ja uudelleen matkaan

Taputuksia

Loppukäynnit tehtiin radan ympäri, olin selässä vain alkumatkan ja talutin loput. Ollaan nyt kahtena muunakin päivänä kävelty kenttätyöskentelyn päätteeksi kierros radalla, kokonaan ratsailta. Mies on ollut mukana vaunuja työntäen ja koirat ovat juosseet vapaana, ja Pena on ollut tähän keinotekoiseen laumaansa niin tyytyväinen ettei ole sätkinyt mitään ylimääräistä. Pieniä iloja!

Superponi!

PS. Ei tullut hiki hangessa, puuskutusta kyllä, mutta tuntui että Pena olisi mennyt vielä lisääkin. En kuitenkaan uskaltanut tehdä tämän rankemmin, hanki ylsi yli puoleen sääreen kuten kuvista näkyy, ja on tottumattomalle aika rankka vastus.

Miksei saa aloittaa siitä mihin viimeksi jää?

Edellisen postauksen hyvä svengi ei jatkunut seuraavana päivänä. Ei Pena mikään katastrofihuonokaan ollut, mutta tuntui huojuvammalta ja kiireisemmältä, ja etenkin ravissa paketti oli alkuun aika pitkään aika levällään. Kumma juttu mihin edellispäivän hyvä tatsi voi yössä hävitä.

Tasapainoilen siinä rajalla, kuinka paljon on ok pyytää, milloin on hyvä lopettaa ja milloin pitäisi vielä jatkaa töitä, kun oikea muoto ja liikkumisen irtonaisuus viimein löytyy. Tavallaan tuntuu oikealta palkita ja lopettaa kun hevonen päästää viimein ratsastajan vaikuttamaan ja alkaa vastata apuihin, mutta jos aina lopetan niihin muutamaan hyvään pätkään, ei me päästä tässä hommassa ikinä eteenpäin. On toki raskasta käyttää oikeita lihaksia ja kulkea rehellisesti kroppa kannettuna, joten liikaa ei parane grillata kun ponilta loppuu ihan konkreettisesti voima, mutta ikinä ei tule tuloksia jos oikeita lihaksia ei koskaan rasiteta hiukan yli sen minkä helpolla saa.

Eilisen ongelma oli siinä, että kesti taas melko pitkään päästä oikeaan muotoon. Oli kipittämistä, asettumista niin että vain turpa kääntyy ja suupieli nousee sen sijaan että kääntyisi koko pää pehmeästi niskasta. Oli lyhentymistä siinä missä olisi pitänyt venyttää. Oli joko ei-tuntumaa tai ohjalla makaamista. Yhtä kaikki, ongelmana se että Pena blokkaa minut pois ja kieltäytyy korjaamasta sinne minne pyydän. Ratkoo ongelmat sillä vanhalla tavalla: pois avuilta, ylikevyeksi.

Parannusta on kuitenkin tapahtunut. Nyt pystyin jo asettamaan tehtäväksi loivat ravipohkeenväistöt matalassa muodossa, ja näissä saatiinkin lopuksi onnistumisia. Mutta sitten katsoin parhaaksi lopettaa. Harmitti, tuntui että lopetan juuri kun hevonen tulee hyväksi. Mietin, että tällainen tämän kuuluisi olla ja tällaisella hevosella pitäisi näitä temppuja teettää. Suurin osa ajasta menee siihen, että vasta haen hevosta siihen missä se on hyvä. 40 min hakemista ja 5 min hyvää. Ehkä tämä epäsuhta joskus vielä kääntyy.

Tänään olin laiska enkä mennyt ratsastamaan. Sen sijaan kävelytin Penaa maasta kolme ratakierrosta (n. 2,4 km). Ensimmäinen kiekka meni ihan reuhtomiseksi ja pomppimiseksi ja häntä tuubilla tanssimiseksi - ekaa kertaa mietin, pysyyköhän tämä mulla näpeissä pelkällä naruriimulla. Sakkokierros on aina hyvä ratkaisu hölmöilyyn, joten kun eka kierros meni peruututtamiseen ja vetovastuun kertaamiseen, jatkui kävely sakkokiekalle niin kauan, että ponin jalat alkoi pysyä maassa ja mieli tasaantua.

Huomennakaan en ehdi selkään. No, tämmöistä tämä on. Ehkä hyvä svengi löytää meidät taas.

Letkeästi radalla

Paahtavin helle näyttäisi väistyneen. Tänään ratsastin Penan pitkästä aikaa radalla, tarkoituksena mennä kevyesti humpuutellen ja lopettaa nopeaan, jos poni on kiltisti. Ensin tosin sain raaputtaa sitä mudan alta esiin reilun puoli tuntia...

Sports tracker nauhoitti taskussa ja lenkin kesto oli 34 minuuttia. Kilometrejä kertyi vähän reilut 4, ja menimme siis neljä ratakierrosta, joista kaksi kokonaan käyntiä (ensimmäinen ja viimeinen), ja välissä kaksi kierrosta ravia, joiden aikana kahteen otteeseen pienet pätkät laukkaa. Huippunopeus oli rennossa laukassa 23,9 km/h.

Pena oli oikein kiltti tänään! Ensimmäisellä kierroksella piti vähän säpsiä ja tuijottaa, mutta yhtään pershepulia tai paikaltapoistumisyritystä ei nähty. Oli kaikkinensa rento ja mukava ratsastus.

Ensi viikolla on luvassa hevosenhuoltopäivät, sillä meille tulee eläinlääkäri hoitamaan taas suut kuntoon, ja hieroja tulee laseroimaan Penan selkää.

Kesä ja laidun

Taas se alkoi, laidunkausi!

Likainen poni

Poni ja poniponi

Lauma alkaa muotoutua, kummallisen kivuttomasti tällä kertaa! Vanha hapannaama Immukaan ei ole jaksanut ärhennellä kesävieraille, jotka tosin ovat tuttuja jo edeltäviltä kesiltä. Penan karsina- ja tarhanaapuri Marin luota laiduntaa meillä myös, ja sille Pena on vienosti höristellyt mennen tullen.

Hämmentävin ilmiö on tällä erää ollut Mikuponin ja Emmin välit, joista kirjoitin jo viime syksynä. Koko talvi on menty siten että Emmi on aina tilaisuuden tullen käynyt vähän komentamassa Mikua, ja Miku on väistänyt reilusti. Nyt kun laumaan tuli kaksi uutta hevosta, joista toinen oli Mikun seurailusta vähän turhan kiinnostunut, alkoi Emmi puolustaa Mikua! Siis ihan selvästi meni väliin ja ajoi nuoren ruunan pois Mikun persjouhista. Kun Emmi sitten haettiin ratsastukseen, seisoi Miku koko sen ajan portilla ja huusi Emmin perään. Kuten jo tuossa aiemmassa tekstissäni totesin; mitä enemmän näen, sitä vähemmän ymmärrän näiden logiikkaa. Mutta onhan se arvokasta, että on oma kuusisataakiloinen henkivartija!

Järjestäytymishulinaa

Olen ratsastanut Penaa kerran kentällä "kunnolla", eikä se enää tuntunut hassun ponimaiselta. Mutta vino se on! Talvella Penalla oli Marilla ollessaan vaihe, jolloin se liinassa juoksuttaessa toiseen kierrokseen vaihtoi aina pienen pukin kautta laukan ristilaukaksi (takajalat väärään laukkaan). Ja tuota vinoutta ja vasenta pohjetta vasten punkemista on esiintynyt koko ajan. Laukka tuntuu myös selkään aika kulmikkaalta jos sitä ei koko ajan työstä pyöreäksi ja eteneväksi.

Olen melko vakuuttunut, että Penalla on jossain joku jumissa. En vain tiedä mikä ja missä. Enkä oikein tiedä, millä sitä lähtisi tutkimaan. Luultavasti aloitan, ylläri ylläri, satulan tarkistuttamisella. Saan jonkinlaisen kohtauksen jos tuo satula on tullut epäsopivaksi! Se on meille teetetty ja odotin sen saapumista koko viime kesän, enkä päässyt kunnolla ratsastamaan. Ja sitten kun viimein pääsin, olin jo niin raskaana ettei ratsastamisesta enää oikein tullut muuta kuin köpöttelyä.

Jonkinsortin niksauttaja pitäisi sille saada myös. Noita hoitomuotoja on niin miljoona että olen ihan pää pyörällä kaiken googlaamisen jälkeen. Vinkkejä?


Sunnuntaina ratsastin Penan radalla. Kyllä vaan. Ihan yksin, kaikissa askellajeissa, tuulisena päivänä. Ai että! Olin niin iloinen. Poni oli niin rohkea! Ihan varmasti lähden sen kanssa tänä kesänä vielä yksin metsään, ihan varmasti. Sen verran hyvältä nyt näyttää.

Ojan kautta ja siihen tapaan

Jaksaakohan kukaan lukea satulasepustuksiani? Tuntuu etten mieti mitään muuta kuin satuloita.

Tänään kaivoin viisi päivää laitumella pölyttyneen Penan talliin ja ratsastukseen. Näytti siltä että se oli lihonnut 50 kiloa lyhyen liikuttamattomuutensa aikana... Liikutustaukoon on ollut syynä oma laiskuuteni, kuumuus ja osittain myös satula: olen halunnut antaa Penan vähän palautua kun sen selkä on epäilemättä ollut kipeä epäsopivista ehdokkaista, vaikka nämä testissä olevat satulat nyt ovatkin sopineet. Toisekseen, vaikka minulla on tällä hetkellä satulahuoneessa neljä satulaa (kyllä, oma Sommer, laina-Kieffer, sovitus-Albion ja sovitus-Frank Baines), ei minulla oikeastaan ole yhtään satulaa jolla ratsastaa. Parhaiten sopiva Frank Baines istuinkoko-ongelmineen on uusi satula, ja jos en nyt kuitenkaan juuri tätä kyseistä yksilöä osta, en ihan mahdottomasti voi enkä kehtaa sitä käyttääkään.

Tänään kuitenkin laitoin Frank Bainesin. Käytän siinä jalustinhihnoja siiven alla enkä pidä saappaita jalassani etten vain naarmuta sitä. Vastinhihnat nyt tietysti saavat satulavyön soljista painaumat, mutta satulaa kuitenkin sopimuksen mukaisesti saa käyttää ja sovittaa ratsailta, kai se sitten kuuluu asiaan ettei vastinhihnat voi olla ihan upouuden näköiset sovituksen jälkeen.

Ja kyllä siinä vaan on niin ihana istua ja olla! Pena oli virkeä, vähän liiankin virkeä, mutta liikkui energisyytensä vuoksi mukavan isosti ja halukkaasti. Tein väistöjä käynnissä ja isossa ravissa, ja koitin ravissa säilyttää myös muodon läpi väistön. Väistöt vasempaan oli hyvät, oikeaan vaikeammat ja niissä jouduin kerran korjaamaan käyntiin, muistuttamaan missä nenän piti olla, ja siirtymään takaisin raviin niin alkoi taas sujua. Pena tuntui siltä, että se olisi mielellään vain huidellut menemään täysiiii, työnteosta viis. Sitten kun hiukan muistuttelin sitä että tarttis ihan keskittyäkin ja vähän panostaa siihen miten tehdään, se alkoi vastata aika kivasti. Laukassa tuon satulan ihanuus on huipussaan - minä ihan todella pysyn siellä kuin liimattu. Nyt tiedän, miten laukassa istutaan rentona ja pystytään vaikuttamaan hevoseen ilman että happi loppuu kun täytyy koittaa puristautua kiinni johonkin ettei pompi miten sattuu. Salaisuus on hyvä satula.

Loppukäynnit ajattelin rentoutua radalla. Rentoa ne käynnit eivät olleet nähneetkään, mutta olin edelleen satulan lumoissa ja ajattelin, että Pena voi tehdä minkä vaan kamikazeloikan, minulla on satulassa niin hyvä ja tukeva olo että en vain voi pudota sieltä. Enkä pudonnutkaan, mutta ojassa me käytiin koko ratsukko. Pena pelkäsi tai "pelkäsi" jotain kuivaa heinätupsua niin että lähti sivuliirtoperuutukseen enkä ehtinyt tehdä muuta kuin todeta, että nyt se menee ojaan. Humps vaan, sinne pudottiin, ojan toiselta puolen otti laitumen sähkölanka Penaa persiiseen kiinni, ja sitten tultiin vähintään yhtä ripeästi ojasta ylös kuin sinne jouduttiinkin. Tämän harharetken jälkeen meno hieman tasaantui eikä kuivat heinätupot enää olleetkaan hengenvaarallisia...

Ja jos on hetkeksikään tullut sellainen olo, ettei ole tarpeeksi satuloita, tilasin vielä yhden lisää sovitukseen! Törmäsin tosi edulliseen Globus Clic -estesatulaan, olen sellaisia katsellut käytettynä ja kuvien perusteella se voisi olla kokeilemisen arvoinen Penan selkään. Toivon, että se on hyvä. Siltä edellytän sellaista kakkossatula-hyvyyttä eli jos en ihan rakastu itse siihen mutta koen että siinä on tukeva hypätä pieniä esteitä, niin voin sen ostaa. Ja sitten jos kaikki menisi niin kuin suunnittelen, voisin ratsastella seuraavat kuusi viikkoa estekakkossatulalla, palauttaa kaikki laina-/ja sovitussatulani ja tilata meille Englannista juuri meidän mittasuhteille tehdyn Frank Bainesin! Nyt sormet ja varpaat ristiin!

Parempaan päin

Rakkoni paranevat. Eilinen oli vielä irvistelyä kyykätessä ja oikeastaan ihan missä vaan, huonoa oli olla ilman housuja ja housujen kanssa, polvitaipeiden iho ei halunnut kestää kertakaikkiaan mitään. Tänään oli jo niin hyvä meno että uskalsin laastaroida taipeeni, vetää ratsastushousut jalkaan ja ottaa uusintamatsin saappaiden kanssa (uusilla kantakiiloilla, toki).

Koulutreeniin en vielä tohtinut, joten lähdettiin radalle. Oli tosi kova tuuli ja laitoin Penalle varuiksi korvahupun. Se näyttää ihan naurettavalta pienten arabinkorviensa kanssa full-koon hupussa, korvankärkiin jää viiden sentin tyhjät pussukat jotka lepattavat tuulessa, enkä tiedä onko pipolla mitään muuta kuin lumevaikutus. Joka tapauksessa, alun jännittämisen ja sätkyilyn jälkeen Pena toimi tosi tosi kivasti! Radalla liikkumista helpottaa nyt se, että kaikki meidän 15 hevosta laiduntavat radan keskellä tai läheisyydessä, joten aina on jossain joku näköpiirissä. Ja tällä kertaa takakaarrekaan ei ollut millään muotoa paha, siellä laiduntaa neljän ruunan porukka joka ei pelkää mitään, syö ja tuijottaa vaan. Minä itse käänsin muutaman kerran Penan pois ennen kaarretta, kun ajattelin että se jännittyy naapurin ladossa meneillään olleesta polttopuukuorman teosta (ladon isot ovet auki ja kopinoita ja liikahduksia), mutta mitä vielä, Pena lähinnä pyrki sinne kaarteeseen joten annoin sen sitten mennä. Eikä mitään. Jäi taas tosi hyvä mieli!

Huomenna on kengitys, laitetaan eteen vähän kevyempää kenkää jos sillä olisi vaikutusta takomiseen ja kompasteluun. Ja ilmoittauduin kisoihin viikon päästä tiistaina, luokkana helppo C:1. Ja satula-auto vahvisti tulevansa sunnuntaina, joten asiat näyttäisivät olevan ihan mallillaan.

En syö!

Psyllium kelpasi vajaat kaksi viikkoa, nyt on tullut stoppi. Iltavelli hyytyy yön aikana kuppiin niin että sen saa laattana nostaa sieltä aamulla pois (se on ihan uskomatonta tavaraa, varmaan samanlaista tulisi jos hyydyttäisi sadalla liivatelehdellä viherpellettimössöä leikattavaan muotoon). Kolme viikkoa pitäisi syödä mutta ei toivoakaan että sinne asti päästäisiin.

Toinen "en syö" alkaa nimittäin olla heinä. Ihan oma tuttu turvallinen esikuivattu säilöheinä. Pena laumoineen on ollut nyt kolmena-neljänä viime päivänä joitain tunteja laitumella totuttautumassa vihreään, ja tuollahan ne pirulaiset seisovat jonossa portilla nytkin, että taas tarttis päästä. Aamuheiniä on vähän levitelty sinne tänne, mutta kukaan kolmikosta ei syö kunnolla. Vanha Immu on ollut tällainen jo vuosia, ei se viitsi heinää syödä keväisin kun se varsin hyvin tietää että tarjolla on parempaakin, ihanaa vihreää ja tuoretta. Ilmeisesti se on nyt opettanut kärkkymisen jalon taidon nuoremmilleenkin. Laidunruoho on parasta eikä sen kanssa kilpaile mikään.

Huomenna onni ja autuus sitten koittaa, nimittäin laidunkausi alkaa meidän tilalla. Penan lauma hieman muuttuu, yksi tulee lisää ja yksi lähtee pois hiukan myöhemmin. Katsotaan kuinka pojat asettuvat. Penan kanssa ei ole ongelmia, vanha hapannaama Immu sen sijaan saattaa olla sitä mieltä ettei hänen ja Penan symbioosiin parane kenenkään vieraan yrittää.

Tarkoitukseni on laiduntaa Penaa pääasiassa ympäri vuorokauden koko kauden läpi, mutta todennäköistä on että joitain huilipäiviä tai -öitä tulee kuitenkin vietettyä myös tallissa. Olen sitä mieltä, että vapaa laidunnus on parasta mitä hevoselle voi tarjota, kuitenkin sen oman jaksamisen rajoissa. Osa hevosista ei lepää laitumella kunnolla ja ne tulevat mielellään talliin ihan vain nukkumaankin. Sen sijaan olen tarkkaillut, että sade tai "huono ilma" ei niinkään tunnu olevan ongelma kesäaikaan. Laidunkatoksia ei käytetä sateensuojana vaan varjona ja turvana ötököiltä. Koen myös, että varmin tapa saada laitumella lihoava, itsensä äärimittoihin ahmiva hevonen on rajoittaa sen laidunnusta rankasti. Toki minunkin hevoseni laitumella lihoavat, mutta järjetön massakausi on mielestäni melko lyhyt, kunhan laitumella olosta tulee arkea. Suuret laitumet ja liikkuva lauma ovat tietenkin hyvinvoinnin perusteita myös, siellä hevonen elää niin kuin hevosen kuuluukin - liikkuu ja syö hiljaksiin sen 16 h vuorokaudesta, ja lopun ajan lepää ja seurustelee laumansa kanssa.

Viime kesältä

Liikkuminen meillä jatkuu toivottavasti ahkerasti, koitetaan silläkin sitten pitää vyötärönympärystä kurissa. Oma satula luistaa ikävästi lavoille, eilen taas manasin sitä kun kävin iltaratsastelulla radalla. Penalla riitti virtaa ja se oli ällistyttävän rohkea ja omatoiminen ohittaessaan paikkaa vaihtanutta laidunkatosta! Katos on vanhassa paikassaan ollut ihan hirveä järkytys joka kierroksella. Nyt kun purin katoksen ja rakensin sen hiukan isompana uudelleen laitumen vastakkaiselle syrjälle, se ei ollutkaan niin pelottava kuin mihin olin varautunut. Mainiota.

Yhdet kisat olisi kiikarissa kesäkuun alussa, mutta riippuu aika paljon satulatilanteesta, voidaanko osallistua.