Uusia kotiläksyjä, unelmia ja talveen varautumista

Tällä viikolla tiistaina olin toista kertaa meidän uuden valmentajan, Eerikan silmän alla. Penaa täytyy ihan ekaksi kehua siitä, että entinen keulin-reuhdon-huudan-hikoan-paskon -tyyppi on tätä nykyä sellainen matkamies, että teen sen kanssa reissut yksinäni luottavaisin mielin. Se menee kyytiin lähettämällä kyselemättä, matkustaa siivosti (no niin se on kyllä aina matkustanut mutta lastautuminen on toisinaan ollut vähän säätöä - aina sen on autoon saanut, mutta välillä hommaan on kuulunut pystyynhyppelyä, vinoonmenoa, pään kolhimista traikun kattoon ja ylipäätään mullittelua sillalla) ja perillä varsinkin käyttäytyy niin, että sen voi varustaa trailerin vieressä ilman että oma kiukkusuoni pullistelee.

Kesäillat!

Tällä kertaa oltiin valmentajan kotikentällä, ja parkkeerasin yhdistelmän n. 500 metrin päähän hiekkaparkkikselle, jossa oli paremmin tilaa operoida kuin Eerikan omassa pihassa. Parkkikselta kulkee metsäpolku pihaan, ja mennessä talutin Penan perille. Itse valmennukseen olen tyytyväinen. Ensimmäisellä kerralla puututtiin vain ja ainoastaan siihen, että Penan on oltava pohkeen edessä koko ajan ja keskityttävä minuun. Myös asentoani rukattiin niin että pääsisin eroon vaivihkaa ilmaantuneesta turvakyyrystä. Näitä juttuja olen harjoitellut vastalihakset armoa anellen nämä reilut pari viikkoa valmennusten välissä, ja hetkellisen epämukavuusalueen jälkeen olen huomannut että tulosta tulee. Ja Eerikalta saatiin samansuuntainen palaute, jahuu! Pena tuntui ihan super paljon paremmalta kuin ensimmäisellä kerralla - se kyttäsi ja jännitti, mutta reagoi nyt huomattavasti sähäkämmin pohkeeseeni ja palasi pohjeavusta kuulolle eteeni. Askellajien laatu paranee heti kun se pysyy edessäni = kuulolla ja rentona.

Kentänlaidalla oli haastavia pelokkeita kuten paalipiikit ja yksi kanto, joten aika monta toistoa saatiin taas siihen, kun Pena jähmettyy ja meinaa jättäytyä jäykäksi apujeni taakse. Nyt päästiin ratsastamaan kaikki askellajit läpi, pääsin istumaan alas ravissa ja silti vaikuttamaan. Kotiläksyt muistiin itselle:

• vaadi enemmän takajalkoja liikkeeseen mukaan, älä tyydy vähän sinnepäin. Pena kykenee, minä kykenen
• hae fiilistä keinuvasta selästä harjoitusravissa. Jos selkä jäykistyy, koita perusistunnassa vähän keinauttaa selkää taas liikkeelle ja rennoksi. Pena jännittää ensin selän, sitten vasta alkaa silmä pullottaa ja korva killittää väärään suuntaan. Koita päästä vaikuttamaan jo silloin kun selkä jännittyy.
• kädet!! Etenkin vasempaan kierrokseen vasen käteni jää taaemmas. Ongelma tulee selkeiten esiin vasemmassa laukassa, jolloin jään kantamaan Penaa vasemmalla ohjalla. Oli ihan aivohiki kun piti oikeasti työntää vasen käsi eteen, ratsastaa vasen pohje läpi ns. kohti oikeaa ohjaa ja kääntää kunnolla ulkoavuista. Tämä on juuri sitä mitä toitotan omille oppilailleni koko ajan, ja sitten vedän itse siitä sisäohjasta. Hyi häpeä!
• sama ajatus vasemmassa kierroksessa kun Pena pullistuu pois pelottavasta kohteesta: avaa vasen käsivarsi ja ratsasta vasen pohje. Pena ei saa nojata vasempaan jalkaani vaan sen täytyy kantaa itse itsensä
• siirtymiset. Oijoi. Olen tiedostanut hyvän tovin että siirtymisemme ovat retuperällä. Pena vastaa viiveellä ja nousee pois tuntumalta. On korjattava joka ikinen siirtyminen eteen. Hevosen on oltava pohkeen edessä läpi siirtymisen. Etenkin laukannostoissa Pena jännittyy kun alan valmistella, ja lopulta nostaa laukan myöhässä apuun nähden eikä ole enää peräänannossa noston hetkellä. Olen itse auttamatta liian hidas korjaamaan sitä. Näitä aletaan työstää seuraavaksi.

Hikisen valmennuksen päätteeksi ratsastin Penan takaisin autolle. Siis kyllä vaan, maastoilin vieraissa metsissä! Huikeaa.

Videolta kaapattu kuva eräästä kevätillan valssista

Otsikon mukaiseen unelmointiin liittyy tällä kertaa suitset. Olen muutaman vuoden ajan haaveillut Täydellisistä Suitsista jotka täyttäisivät kaikki korkeat vaatimukseni, mutta sellaisia ei ole tullut vastaan. Pena on kulkenut osista kootuissa remonttisuitsissa jotka alkavat olla todella venähtäneet ja kulahtaneet. Haaveideni suitsissa on kunnolla muotoiltu, leveä niskahihna sekä sellainen turpahihna joka jättää posket vapaaksi. Menin pitkään kokonaan ilman turpahihnaa, mutta Pena on topakka ravistelemaan päätään jos on vaikkapa kärpäsiä, ja kun suitset pari kertaa putosivat sen päästä kesken treenin, totesin että joku turpahihna on oltava, vaikka en halua sulkemalla sulkea hevoseni suuta. Käytännössä remonttiturpis on ainoa joka jättää posket vapaaksi, mutta remonttiturpahihnat eivät oikein istu Penan pään ja lyhyen suun anatomiaan. Jotta remonttiturpis kulkisi oikealla kohdalla kuolaimeen nähden, tulee turvan päältä kulkeva hihna liian alas. Ja jos säädän korkeuden turvanpäällishihnan mukaan, tulee leuan alle menevä osuus kuolaimen päältä.

No sitten kävi niin että törmäsin unelmasuitsiini... Ja niiden hintalappuun.

PS of Sweden Pioneer -suitset

PS of Sweden Pioneer -suitset kolahtivat ja kovasti. Remonttiturpiksen kaltainen turpahihna, mutta ei niin alaslaskettu kuin perinteinen versio. Turpahihnan paikassa säätövaraa. Niskahihna sellainen kuin haluan ja posket jää kivasti vapaaksi. Turpahihna ei painu silmän lähelle. Ja kuolainkiinnityksessä on poskihihnojen päissä bonuksena kuminauhaa joka tuo pehmeyttä siihen kuinka kuolain suuhun asettuu. Leukahihnan kanssa nämä ovat myös FEI:n hyväksymät koulukisoissa, josko sillä nyt on meidän tapauksessa mitään merkitystä. Minä haluan!! Mutta nämä mokomat kustantavat 245 euroa, ja näin kun juuri siirtyy äitiyspäivärahalta kotihoidontuelle joka on sen kolmisen sataa kuussa, niin ei oikein olisi varaa tuonhintaisiin suitsiin. Mutta kun minä haluan! Ja Penakin haluaa! Ja sillä oli synttäritkin! Millä muulla epä-järkisyyllä voin vielä perustella nämä itselleni?

Lilliputtiponi loikkaa

Kun juhannus on ohitettu, voi hyvällä syyllä ruveta valmistautumaan talveen, vai kuinka? Ainakin siltä osin, että heinäntoimittajan kanssa on neuvoteltu tulevasta talvesta ja siitä, pitääkö tässä kehittää heinäpaniikkia vai ei. Kuulemma minun ei vielä kannata, hänellä on luotto toiseen satoon ja että saan siitä tarvitsemani paalit. Tulevana talvena meillä tullaan syömään myös olkea, sikäli mikäli saan hygienistä olkea käyttööni. Olki on uusi musta ja oljesta sekä olkimyyteistä Muuliprojektin Kaisa teki Onnen Rippeiden Elinan avustuksella varsin ansiokkaan selvityksen. Olki tulee ensisijaisesti Sulon laihdutusprojektin tueksi, mutta koska ponit tarhaavat samassa, saa Penakin siitä osansa. Todennäköisesti mennään niin, että öisin Sulo syö enemmän olkea kuin heinää, ja Pena puhtaasti heinää, ja kun ne ovat samassa, on tarjolla jonkinlainen heinän ja oljen kombo. Sulon laihdutusasioista kirjoitan myöhemmin perusteellisemmin, kun ne ovat nyt viime aikoina pyörineet mielessäni stressiin saakka.

Tänään kuitenkin aloitin yhden talveenvalmistautumisprosessin: aloin kuivata kerppuja! Jos onnistun kuivaamaan ja säilömään nämä oksakimput homehtumatta, saavat ponit talvellakin maistella kesän makuja.

Ponipoikien talviherkkuja aitassa kuivumassa

Meillä kävi sattumalta eilen erään asiakkaani matkassa pari ponityttöä, jotka tunsivat Sulon sen ratsastuskouluajoilta. He tuskin tullessaan tiesivät, että Sulo asuu täällä, mutta kun näkivät sen tulevan meitä vastaan laitumella, oli välitön kommentti Voi miten Sulo näyttää niin paljon iloisemmalta kuin ennen! 
Tuli hyvä mieli.

No nyt!

Vihdoinkin ryhtiä tähän meidän ratsasteluun! Hankkiuduin nimittäin kouluvalmentajan silmän alle. Koska arki pikkulapsiperheessä on mitä on, asetin tavoitteeksi päästä valmennukseen kahdesti kuussa. Ja aloitin tänään.

Tässä ihan vaan kerättynä itseä ja omaa muistia varten tämänpäiväisen valmennuksen avainkohdat:

- Hevonen rehellisesti pohkeen eteen. Sieltä voidaan rakentaa kantovoimaa, saadaan selkää liikkeeseen ja sitä kautta rakennettua liikkumisen laatua. Koulukisoissa teknisesti oikein tehdystä liikkeestä saa maks. kutosen, loput täytyy tulla liikkumisen laadusta. Ei-niin-näyttävä hevonenkin voidaan saada liikkumaan laadukkaasti, mutta tie vaan on pidempi.

- Aikuista hevosta voi jo vaatia pitämään huomio ratsastajassa. Kun Pena jää jälkeen, jättäytyy pohkeen taakse, tuijottaa muualle, nousee pois tuntumalta, ratsasta jalasta eteen. Avaa jalat ja kops pohkeella, tai maiskutus, tai kosketus raipalla. Rakennetaan tästä lähtien hyvin mustavalkoiseksi tämä asia: korjataan huomion karkaamista ratsastamalla eteenpäin, jotta hevonen saadaan taas pohkeen eteen.

Alkuun eteenratsastus tuntui siltä että "juoksutan" Penaa hillittömässä ravissa, mutta kun katsoin videolta, ei se mennyt mitenkään liian kovaa. Ja kuten valmentaja lupasi, alkoi tulosta tulla jo tämän yhden tunnin aikana. Huomio kääntyi koko ajan nopeammin minuun kun muistutin pohkeella, ja ravissa kuulemma takajalat tulivat jo kaksi kavionmittaa pidemmälle vatsan alle kuin aloittaessa. Olen vain itse liian hidas korjaamaan ja keho tahtoo reagoida kädellä taaksepäin kun tuntuma häviää. Vaikka se on hevosen tehtävä hakeutua kohti tuntumaa.

Omasta asennostani seuraavat huomiot:

- Pidä hartiat lantion päällä. Kun kevennän alas pystyssä, on hevosen tultava istuntani alle, ns. tuotava satula istuinluideni alle. Jos olen etukenossa ylävartalolla, ei hevonen "pääse" pohkeen eteen. Vatsalihakset joutuu töihin kun ylävartalo on lantion päällä. Kun lähden ylös kevennykseen, pitää sanoa jalalla eteenpäin, jotta hevonen on allani kun istun alas. Säilytä asento kaarteissa! Hevosen tehtävä on kantaa ratsastaja kaarteesta läpi.

- Käsi istunnan edessä. Vie kättä ohjaa pitkin eteenpäin, ns. lyhyemmät ohjat. Älä korjaa ohjalla taakse. Tunne tasaisesta tuntumasta syntyy siitä että ajattelee lapaluut (hartiat) alas ja ojentajat töihin, ei hauikset.


On jotenkin tosi raadollista olla pitkän tauon jälkeen taas vastakkain omien vajaavaisuuksiensa kanssa. Itsekseen kun ratsastaa niin oma asentohan on aina oikein mukava ja mallikas... Sitten kun sitä pitää korjata, ja ai niin taas korjata, ja ai niin taas korjata, tulee hetkittäin tosi turhautunut olo. Miksei mun kroppa pysy siellä missä haluaisin sen olevan? Tai missä luulen sen olevan?

Penalla oli aikamoinen kuolemanpelko päällä kun oltiin uudessa, haastavassa paikassa (autot, traikut, hevosrekat, ravurit, maastoesteradalle tulijat ja menijät, you name it, we had it). Se ei sätkinyt eikä loikkinut mutta tuntui yhtä pehmeältä ja vastaanottavaiselta kuin betoniporsas. Minuakin jännitti. Ei se mitään, tämä on alku. Nyt lähdetään metsästämään Penalle kantovoimaa, sitä tasaista hyvää muotoa ja sitä kautta keskiaskellajeja. Siinä oli ensisijainen toivelistani.

Inhoan!

Ei soineet tänään ilon fanfaarit kun ratsastin pitkästä, pitkästä aikaa kotiopen silmien alla. Oikeastaan olen tässä puoli päivää pyöritellyt tuota tuntia mielessäni ja pohtinut, mikä meni vikaan. Noora kirjoitti blogissaan osuvasti hevosen raameista - siis siitä muodosta johon haluaa hevosen saada ratsastettua:

Kun hevonen kantaa itseään, on koottu vaatimallaan koulutustasolla, se tunne on kutakuinkin se, että olisin yhtä hevosen kanssa. Ei hevonen + ratsastaja, vaan ratsukko. Ikään kuin en enää istuisi hevosen päällä, vaan olen ”sulautunut” siihen yhdeksi kokonaisuudeksi. Hevonen kantaa itseään haluamassani raamissa, jolloin kokonaisuus on eheä. Hevonen ei heilu ja huoju tai valu mihinkään. Ei sivuille, ei pohkeen eteen tai taakse. Hevonen on siinä raamissa minkä minä sille asetan. Ei takaosa kilometrin pitkällä takana tai kaula kilometrin edessä ja painoa 500 kiloa ohjilla.

Noora jatkaa luonnehtimalla hevostaan Herttaa:

Hertta on tamma, johon ei saa koskea ja sille pitää antaa tilaa. Hertta tahtoo kulkea liikaa raamin sisäpuolella, toisin sanoen se jää helposti pohkeen taa, ja on lyhyt edestä. Se nostaa niskaansa ja vetää kaulaansa lyhyeksi. Sillä on ihanan kevyt suu, mutta kun se pitäisi saada ottamaan enemmän tukea kuolaimeen ja hyvällä tavalla ottamaan tuki vastaan ”lepäämällä” kuolaimella.
Hertan tahdon siis saada venytettyä siihen raamiin, jossa se ”täyttää koko raamin” ja kantaa itseään.

Ei tarvitse kuin nimi ja sukupuoli vaihtaa niin puhutaan Penasta. Tänään jäi puuttumaan kaikki, se koko raami. Ok, Pena oli tehnyt alle kaksi aika rankkaa treenipäivää ja sillä varmasti kiristeli lihaksissa, mutta siitä huolimatta olen todella pettynyt, kun tuntui että koko vaivalla sovittu tunti meni ihan harakoille sen takia etten oikeastaan saanut Penaa askeleenkaan ajaksi oikeasti hyväksi. Hävetti, koska koin että ratsastin huonosti. Ja ratsastinkin, koska olin ladannut itselleni paineet onnistumisesta ja näyttämisestä. Halusin tauon jälkeen näyttää kotiopelle, miten ollaan kehitytty ja miten hienosti mennään. No ei menty ei. Ja kun koin etten saa Penaan yhteyttä, turhauduin. Ja mitä tekee turhautuminen ratsastustaidolle...

Jouduttiin hylkäämään kaikki suunnitellut tehtävät ja vain hakemaan Penaa suoraksi ja avuille. Pena käpertyi itseensä eikä antanut koskea. Ei todellakaan tullut tunnetta sulautumisesta, vaan joka askeleella minä jumpsutin irrallisena yksikkönä siinä Penan päällä. Olin hetkittäin niin neuvoton että halusin vain heittää ohjat pitkäksi ja luovuttaa. Ja voi olla että se olisikin ollut viisain vaihtoehto, mutta miksi sitä haluaa valmennuksessa jotenkin päteä? Onnistua?

Huonoin mieli tuli nimittäin siitä, että kun tunsin etten nyt vain onnistu tässä, niin jatkoin silti. Ei se Pena siitä tullut paremmaksi. Sen sijaan saimme taas kilometreihin yhden liian jännittyneen treenikerran kun hevonen "saa" repiä itseään eteenpäin väärillä lihaksilla. Ja yhden treenikerran kun minä olen sille vihainen ja epäreilu siksi että koen ettei se toimi.

Tällaista haluaisin...

Ja suunnilleen tällaista sain. (kuva syksyltä 2015)
Huomaa muuten mitä Penan kropan kanto (ja minun istuntani) tekee meidän mittauhteillemme! Alemmassa kuvassa näytän paljon isommalta Penan selkään kuin ylemmässä, vaikka olen ihan samanpituinen ja -painoinen sekä samassa satulassa samoin jalustimin molemmissa kuvissa. 

Toki toivoisin, että Pena vähän enemmän kamppailisi minun kanssani. Ettei se heti vaikean hetken tullessa sanoisi, että älä koske minuun, minä käperryn nyt tänne enkä aio tulla täältä pois koska kiristelee. Mutta odotinko minä siltä liikaa? Olinko minä itse tänään sen arvoinen, että se kamppailisi minun kanssani? En tainnut olla. Minä halusin suorittaa ja esiintyä.

Niin paljon hevosen raamiin vaikuttaa ratsastajan asento. Ihan huippuhuippuoppia tästä oli Maiju jakanut blogissaan. Ja ratsastajan asentoon vaikuttaa ratsastajan psyyke. Jos minun päässäni on napikat nurinkurin niin asentoni on nurinkurin ja hevoseni on nurinkurin. Ja sitten minä kiukuttelen hevoselleni kun se ei toimi.

Aargh miten inhoan ratsastamista toisinaan.

Koulusatulan paluu

Luonnoksissa majailee pari pidempää ja asiasisällöltään rikkaampaa tekstiä, mutta koska olen oman blogini keisari, haluan kuuluttaa kaikelle kansalle ilouutisen: koulusatulamme palasi toppaajalta muhkeana, pehmeänä ja ryhdikkäänä, ja tämän aamun valmennuksessa minulla oli taas allani iloisena ja positiivisena työskentelevä poni.

Hetken sain estesatulan jäljiltä järjestellä omia palikoitani, mutta Pena liikkui hienolla draivilla, tuli pyöreäksi ja antoi nostaa itseään sieltä ylöspäin. Tehtiin pieniä jumppaavia avo- ja sulkutaivutuksia uralla ja Penaan sai taas koskea ja vaikuttaa ilman että se jännittyi lavoistaan ja kaulastaan. Minulle perstuntuma satulassa oli pehmeämpi ja mukavampi kuin ennen toppausta - harjoitusravissa tuntui suorastaan kuin istuisin pehmeillä, joustavilla tyynyillä. Viimeistään laukassa huomasin, että nyt oma painoni pysyi päkistämättä siellä missä pitääkin ja sitä myöten jalat asettuivat nätisti lähelle kylkiä. Tuntui siis, että pohjetta oli helppo käyttää nopeana ja kevyenä, kun jalka oli automaattisesti siinä missä pitääkin. Laukka oli hyvää, ravi oli hyvää, ponia pääsi taivuttamaan ja työstämään ilman että se ahdistui tai tulisi tunne ettei se pysty. Enpä voisi tyytyväisempi olla! Money well spent!

Ja koska hyvästä työstä kuuluu antaa kiitos sen tekijöille: Kiitos valjasseppä Anu Kylä-Kaila sekä minua aina ahkerasti palvellut satula.com! (Tämä ei oo maksettu mainos vaan ihan tavallisen pulliaisen aito mielipide.)

Lyhyet mietteet tunnilta

Note-to-self -tyyppiset muistiinpanot tämän päivän opetustuokiolta:

- Se että kentällä seisoo ope ei tarkoita että voi vain ajella ympäriinsä ja odottaa ohjeita. Kummasti alkoi tulla palautetta "hyvä", "nyt näyttää hyvältä siinä", "loppuun asti näin" kun ihan konkreettisesti hiukan ravistelin itseäni hereille ja aloin ottaa vastaan aistihavaintoja siitä miltä ratsuni tuntuu allani enkä tyytynyt korjaamaan vain niitä asioita joista ope ehti huomauttaa. Meneehän Pena ihan pikkunäppärää hölkkää siinä itsekseenkin mutta ei sillä ole mitään tekemistä ratsastamisen kanssa.

- Jos Pena väittää ettei siihen saa vaikuttaa tai koskea, tee toistoja. Älä lisää äläkä vähennä apujen voimakkuutta vaan toista kunnes se päästää luokse.

- Kun Pena on rento, pyydä hiukan enemmän kuin mikä tuntuu itsestä turvalliselta ja tutulta (se kirottu mukavuusalue...).

- Iso ravi on hevosen tekemä työ, ei ratsastajan. Älä kiirehdi kevennystä, älä työnnä äläkä etuile. Hevonen jalasta eteen, tuntumaa kohti, ajattele etuosa ylös ja takajalkojen alta pois. Vauhti ei ole se juttu vaan askellus ja tahti!

- Laukka on askellaji siinä missä muutkin. Älä yliajattele sitä vaan istu ja ratsasta.

- Keskity laukassa siihen missä pylly on (toim. huom. tällä kertaa puhutaan ratsastajan pyllystä). Se pysyy satulan kupissa kun hevonen laukkaa itse eikä laukkaa tarvitse saa puristaa eteenpäin. Nopea irtonainen jalka johon reagoidaan! Loput on hevosen vastuulla.

- Nyt tarkkaan syyniin seuraava: nosta laukka aina hyvästä ravista! Pena on nyt hoksannut ennakoida laukannostoja (kerjää kiitosta) ja ennakoidessaan laskee selän ja juuttuu miniraviin, josta laukannosto helposti jää paikalleen. Innokkuus hyvä, malttamattomuus ei niinkään.

- Usko pois, tulee vielä sekin päivä kun Penan kanssa laukkatyö luonnistuu ravia paremmin. Tänään oltiin hetkittäin aika lähellä sitä fiilistä.




"Kyllä Penasta on vaan tullut aika hieno", sanoi tuntia seurannut ihminen joka on nähnyt Penaa sivusta liki koko Penan elinkaaren, alkuräpistelyistä lähtien.

Ruma ankanpoikaseni kaksivuotiaana

Sama kaveri yhdeksänvuotiaana (videolta kaapattu)

Samaa mieltä.

Ruuvi kiristyy, Pentti Etsivä

Miten kauan täytyy jankata itselleen samoja asioita ennen kuin ne alkavat olla selkärangassa?

Minulla on aikuinen, ihan kelpo kykenevä ja hetkittäin jopa osaava hevonen, jolla on potentiaalia tehdä temppuja ja liikkua, jos ei nyt näyttävästi niin ainakin perushyvin. Miksi minä sorrun helposti vain ajelemaan sen kanssa ympäri kenttää? Hyi minua. Nyt loppuu sellainen.

On tosi hyvä ja motivoitunut olo ratsastamisen suhteen nyt. Syksy on minun aikaani! Harmi vaan että vääjäämättä lähestyvä pimeä, märkä ja liukas aika tekee aina stopin hyvälle flow'lle. Mutta siihen saakka lupaan ratsastaa kunnolla.

Pena on ollut oikein kiva ja hyvä. Sitä hieman hämmentää suuremmalla vaihteella töihin joutuminen, mutta kun se pääsee ällistelystään yli, se on tosi hyvä. Yllätyn aina, miten hyvä! Samaa tahtia vaatimustason nousun kanssa lisääntyy kyttääminen ja poukkoilu, koska niillä tempuilla Pena on saanut minun keskittymiseni herpaantumaan. Ei onnistu enää. Ole tarkkaillut itseäni suurennuslasin kanssa ja huomanut, että jään helposti vain matkustelemaan kun Pena jännittyy. Ratsastajalle tässä pitäisi laittaa silmälaput ja korvat kiinni!

Pieniä asioita joista huomaan että olen liikaa vain ajellut ympäriinsä: Pena on hidas. Alkuviikosta oltiin silmän alla koulutreenissä ja tehtiin keskiympyrällä harjoitusta, jossa ympyrän avoimilla sivuilla väistätettiin ravissa pari-kolme askelta takaosaa ulos ja sitten väistöstä suoraan isoon raviin, ja taas ravi kokoon väistöä varten, ja taas eteen. Minä sallin Penalta ihmeellistä valumista kun sen pitäisi lyhetä ja koota. Eilen huomasin saman ilmiön kun ratsastin pituushalkaisijoita. Jyrkkä käännös linjalle ja pois vaatii ravin nostamista ylöspäin, mutta minä helposti tyydyn sellaiseen puolittaiseen "kunhan se nyt kääntyy". Ei näin! Hepan napa ja säkä ylös ja rytmikäs käännös eikä mitään sluibailua! Minkään muun hevosen en antaisi valua yksinkertaista käännöstä sillä tavalla löysänä ja etupainoisena.

Ennen kaikkea pitää saada iskostettua omaan päähän se, että vaatimustason nostaminen ei tarkoita että olisin kova, kurja taikka kohtuuton hevoselle. Pena on nyt todella kivasti näpeissäni ja vastaa kyllä siihen mitä pyydän, kunhan vain uskallan pyytää. Olen pelännyt ja varonut niin paljon muodon jännittymistä ja lyhenemistä, että olen jäänyt sille asteelle että kunhan nyt muoto pysyy oikeana. Se pysyy jo. Nyt ruuvia kireämmälle niin päästään eteenpäin! Ravissa on jo tullut makeita pätkiä kun olen hetkeksi pyytänyt vähän korkeampaa muotoa. Nyt pitää treenata laukkaan ensin vähän väljempi, rento muoto jossa laukkaa pystyy säätämään ilma että rytmi hajoaa, ja ylipäätään vain ratsastaa laukkaa enemmän. Vain siten voin saada laukkaan saman fiiliksen kuin ravissa on nyt.

Joku henkinen lukko on auennut minussa kun olen lukenut blogia jonka kirjoittaja on saanut vietyä kyttäävän ja kyyläävän hevosensa PSG-tasolle. Toki kirjoittaja on ihan huipputaitava ratsastaja ja panostaa treenaamiseen kunnolla ja hevosessa on laatua, mutta minulle on ollut iso juttu huomata että kyttäilijästäkin voi tulla kilpahevonen. Ei sellaisen kanssa joka reissu mene putkeen mutta siihen ei kaadu maailma. Näillä mennään mitä on annettu, miten kevyesti sanottu mutta miten suuri voima sen sisäistämisessä piilee. Minun hevosessani on nämä ominaisuudet, ja minä joko hyväksyn ne ja opin toimimaan niiden kanssa, tai luovutan. Enkä minä aio luovuttaa.

Syyskuun ensimmäinen

Sinne se kesä sitten hurahti. Tänään lähti viimeinen kesävieras ja pellolle viimeisiä ruohoja laiduntamaan jäi vain kaksi.

Eiku hetkinen.

Kolmehan niitä siellä on!

Koska olen win-win -tilanteiden ystävä, lupasin että openi Sisse-tamma saa jäädä viettämään eläkepäivään tänne maalle. Tilaa kyllä on! Vastapalveluksena Sissen hoidosta saan säännöllistä valmennusta ja kaikki tarvitsemani rehut ja lisäravinteet maahantuojan varastoista. Ei huono. Järjestelyä puolsi myös se, että Emmi ja Sisse ovat parhaat kaverit. Niiden välillä on ihmeellinen, syvä, tasapainoinen ystävyys, joka olisi ollut sääli särkeä. Pena keikkuu siinä kolmantena pyöränä, sille ei oikein Immun jälkeen ole löytynyt sydänystävää. Mutta ihan toimiva kolmikko nämä ovat, Sisse on hyvä johtajatamma, eli pomon hommiin huonosti sopivan Emmin ei tarvitse enää kantaa laumasta vastuuta. Pena on arvojärjestyksessä alin, mutta porukka on pääasiassa sopuisa ja jo hioutunut kesän aikana hyvin yhteen.

Kunpa aika voisi pysähtyä tähän. En ole keskikesän ystävä, vaan tykkään eniten keväästä ja syksystä. Kun on vielä lämmintä, mutta ei kuumaa. Kun yöksi tulee pimeä, mutta valoa riittää aikaisesta aamusta pitkään iltaan. Hevoset eivät palele eivätkä läkähdy, kenttä on sula mutta ei ruutikuiva. Saa joskus sataakin mutta sade ei jatku viikkoja. Ei ole maailmanloppu jos ehtii hakemaan hevosia vasta kymmenen jälkeen illalla laitumelta talliin, kuunvalossa näkee eikä niillä ole mikään kiire. Ja jos aamun aloittaakin jo kuudelta niin ei tunnu siltä kuin olisi erehtynyt yöllä tallitöihin.

Penan suhteen on hyvä fiilis, se on ollut superPena eilisessä koulutreenissä ja tänään estetunnilla. Yritteliäs ja rento. Oikeaan asettuminen on vähän vaikeaa, helposti lähtee koko etuosa kääntymään. Jostain Penaa kirraa, koska eilen ahkeran jumppaamisen jälkeen jokin selvästi aukesi ja antoi periksi, ja sitten oli notkea hevonen siihen oikeaankin kierrokseen. Laukka oli eilen niin makeeta että ällistelin vaan. Laukkasin suorakaiteen muotoista kuviota, kulma ja suoristus, kulma ja suoristus. Meille aiemmin laukassa lähes mahdoton tehtävä, pakka on vain levinnyt ihan täysin ja rytmi hajonnut ja hevonen jännittynyt. Nyt... ei ongelmaa. Super!

Tänään taas hypättiin ja ai kun oli mukavaa! Ihan vasta viimeisessä estevälissä Pena otti pudotuksesta kimmokkeen kiskaista pään polvien väliin ja poukkoilla kuin rodeohevonen pukkisarjaa. Rähisin sille "Et varmasti pudota mua täältä" ja sain kuin sainkin pään ylös ja matkan jatkumaan. Pitäähän elämässä nyt pientä jännitystä olla!

Lonkkani kipeytyvät koulusatulalla hyppäämisestä. Penan hyppy on kohdille osuessaan aika voimakas ja koulusatulassa jalka jää auttamatta liian taakse. Eikä meidän estekorkeus nytkään ollut kuin kuudessakympissä. Mistähän sitä raapisi euroja estesatulan ostoon?

(PS. Emmin koulusatula on edelleen uutta kotia vailla. Osta!)

Tähän meillä kenttää oikeasti käytetään...

Heinät verkkoon, erä yksi

Niin surullista kuin se onkin, että Penan lauma kutistui viime viikolla viidestä hevosesta kolmeen, oli nyt hyvä sauma lähteä kokeilemaan osittaista verkkoruokintaa. Pienempi hevosmäärä laski kustannuksia ja järjestelyjen määrää.

Ajatuksena minulla on ruokkia aamuheinät entiseen malliin rajoittamatta heinälaatikoihin (ja keräillä tässä samalla tyhjät verkot pois). Päiväruokinnalla vien täytetyt verkot laatikoihin, ja toiveena olisi että hevoset söisivät niistä heinää pitkin päivää, jolloin niillä olisi tekemistä ja minulta jäisi iltapäivästä yksi heinänjakokerta pois. Yöksi hevoset sitten saavat taas karsinassa heinänsä vapaasti. 

Halusin verkoista huolimatta syöntiasennon mahdollisimman luonnolliseksi, eli minulle verkkojen ripustaminen ei ollut vaihtoehto (ainakaan tässä ensimmäisessä erässä, katsotaan miten tilanne kehittyy). Päädyin seuraavanlaiseen ratkaisuun: 

Laarien pohjaan ruuvattiin kaksi rinkulaa

Heinäverkon kulmiin tuli palohaat (varjokuvassa minä ja mun ihan paras mies joka jaksaa värkätä kaikkea tällaista mun kanssa <3)

Palohaka napsautetaan rinkulaan kiinni

Siellä on!

Ostin tarvikkeet Agrimarketista. Verkkoa joutui tuunaamaan vähän, sillä tässä systeemissä se on suurimman osan ajasta väärinpäin, ja verkon suuaukolla oli valmiina vain kaksi onnetonta narua sulkemista varten. Lisäsin kolme ylimääräistä narua ja voi olla että joudun lisäämään vielä muutaman, sillä hevoset näyttivät oppivan nopeasti kääntelemään verkkoa niin että saivat syödyksi suuaukkojen isoista rei'istä. Verkkoja tuli tarhaan yhtä monta kuin laumassa on hevosia, eli kolme. Heinälaatikot meillä oli jo ennestään.

Tällä hetkellä verkotuksen kustannukset yhteen tarhaan, kolmelle hevoselle olivat:
verkot á 22,50 e * 3 = 67,50 e
Palohaat á 2 e * 6 = 12 e (kaksi hakaa per laatikko)
O-renkaat á 2 e * 6 = 12 e (kaksi rengasta per laatikko)
Ruuvit, ylimääräiset narut ja muut tilpehöörit omasta varastosta.
Yht. 91,50 e

Testaajat työssä

Mee muualle, mun verkko

Ensimmäisen päivän hevoset ainakin kuluttivat naamat kiinni verkoissa kunnes verkot oli syöty tyhjäksi. Heinää oli määrällisesti ehkä vähän niukemmin kuin mitä vapaasti syötäväksi jakaisin, oli vaikea arvioida kahden ruokintakerran heinämäärää. Aikaa kului verkkojen tyhjenemiseen 3-4 h, mutta hevoset tosiaan söivät ihan koko ajan (paitsi Pena kävi välissä n. tunnin treenissä).

Pakko lyhyesti vielä hehkuttaa kun on niin hyvä fiilis Penan treeneistä! Eilen juoksutin sen ensimmäistä kertaa pessoa-juoksutusjärjestelmällä, ja sehän olikin ihan mahtava laitos! Ensimmäinen juoksutusapuohja, jolla ihan oikeasti Pena pyöristyi ja liikkui oikeassa muodossa selkäänsä käyttäen. Kikkailtiin vähän kokoamista ravissa ja laukassa, ja Pena teki hienosti töitä vaikka aluksi pessoan kanssa laukkaaminen olikin pelkkää paikallaan pukittelua. Loppukäynnit ajattelin tehdä taluttaen postilaatikolle ja takaisin, mutta sitten viileä, hämärään kääntyvä syysilta otti vallan ja jatkettiinkin "isolle tielle" ja sieltä pienen lenkin kautta radalle ja takaisin kotiin. Ihan siis maastokävely!

Tänään oli tunti ja tehtiin puomi/kavaletti/pikkuestejumppaa innarilinjalla. Pena oli niin hieno ja kiva. Ei helppo, oli taas ryykäämistä linjaan sisään ja jonkin verran loppakoipisuutta niin että puomit lenteli, mutta laukka oli hyvää ja kun vaan muistin että parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä jarruttamisessakin, niin laukkaan tuli säädeltävyyttä. Ja pitää laittaa ihan muistiin: tänään estekorkeus oli 60 cm eikä pelottanut yhtään! Olen sitä mieltä, että ratsastin tänään hyvin. Se on kiva tunne se.

Hyvä svengi jatkuu + hysteerinen hevosenomistaja

Oltiin tunnilla tänään, ja aikataulukuplassa vedettiin napakka 40 minuutin hikireeni, jonka aikana ei juuri pitkin ohjin lorvittu. Eilisen kaltaisiin sfääreihin ei noustu, mutta perushyvä meno jatkui silti. Tehtiin väistöjä ensin kevyessä ravissa ja loivana, ja myöhemmin harjoitusravissa ja jyrkempinä, sekä melko paljon laukkaa.

Laukannostot oli tänään erityisen hyvät, ja myös muoto laskeutui aika kivasti matalaksi jopa siinä laukassa. Tänään onnistuin myös laukasta raviin siirtymisissä ratsastamaan Penan nopeammin pidempään muotoon, sillä se mielellään jäisi ravaamaan virkkuukoukkumallisena. Täytyy vain muistaa itse antaa sille ihan selvästi sisäohjalla tilaa ja viedä ravia jalalla eteenpäin jo ensimmäisestä askeleesta alkaen.

Lopuksi tehtiin vielä vähän lisää laukkaa, meille ihan supervaikeaa laukan säätelyä ison ja kootumman laukan välillä. Pitkät sivut eteen isoa laukkaa, kulmassa kiinni ja laukkaa koko ajan lyhentäen päätyyn voltti, ja siitä taas pitkälle sivulle isoon laukkaan. Nykyisin Pena jo lähtee isoon laukkaan koko kehollaan ja pysyy melko kivasti kaulastaankin pyöreänä, mutta laukan kokoaminen on ihan myrkkyä. Se ei pidä ohjalla jarruttamisesta, mutta voimaa ei ole takana vielä riittävästi jotta se voisi koota vain istunnan avulla, ja yleensä lopputulos on kuolaimeen pureva hevonen joka koittaa spurtata kulman läpi pää pystyssä minun vastaanpitämisestä huolimatta, ja siinä tohotuksessa rikkoo raville. Voltilla saan jo laukkaa lyhennettyä, mutta se perhanan kulma eteenlaukkaamisen jälkeen on v-a-i-k-e-a. Enkä edelleenkään osaa istua Penan laukassa.

Tunneilla teemme kaiken selvästi nopeammassa tempossa kuin missä itsekseni ratsastan. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Olen saanut Penan hyväksi itsekseni hipsuttelemalla, mutta myös tunnilla eteenratsastuksen kautta.

Pena on jo liki täydessä talvikarvassa. Sen "täysi talvikarva" on talvella aivan riittämätön ja silloin se tuntuukin ihan kaljulta. Nyt kun on ollut näin lämmin syyskuu, se hikoaa pienestäkin tosi paljon ja on aika vetelän oloinen turkissaan. Olen vähän haaveillut sen klippaamisesta, mutta ei se oikeasti ole talvella Penan kanssa tarpeen. Ehkä vaan sinnittelemme kohti kylmempiä kelejä.



Olen pohtinut, vienkö Penan klinikalle kuvattavaksi niistä sen takajaloista vai en. Nyt se on taas liikkunut ihan kivasti, ei erityisen vinossa eikä erityisen vastahakoisesti. Meiltä lähtee yksi hevonen lokakuun puolella käymään Viikissä, ja tämä hevonen tarvitsee traileriin kaverin. Joko sinne täytyy ajeluttaa joku toinen hevonen ihan muuten vaan, tai sitten voisin pakata kyytiin Penan ja otattaa kuvat sen kintereistä ja ehkä vuohisistakin. Mietin vain, olenko ihan hysteerinen hevosenomistaja, jos roudaan kuvattavaksi hevosen jolla ei nyt juuri tällä hetkellä oikein ole mitään selkeää vikaa? Kun oikein tihrustin ja syynäsin Penaa liinassa, näytti siltä kuin se olisi ravissa vähän laahannut vasenta takajalkaansa, eikä mielestäni jalan liikerata parantunut vaikka käskin Penaa reippaampaan raviin. Kyllä se aina lämmettyään alkaa kyykätä enemmän kaikkia niveliään ja liike muuttuu siitä perusponitöpötyksestä vähän joustavammaksi, mutta tosiaan lämpenemisaikaa se vaatii. Onko se syy tutkia ja kuvauttaa? Takakaviot kuluvat vinoon, mutta ovat nyt erikoiskengityksellä lähteneet hiukan suoristumaan. Ovatko kaviot vinouden syy vaiko seuraus, en edelleenkään tiedä. Ja takajalkojen kengittäminen on hankalaa. Nauretaankohan minut ulos klinikalta, jos vien sinne harrastehevosen näillä oireilla tai "oireilla"?

Rimakauhuraja

Vellihousu hyppäsi jälleen! Vaikka nyt täytyy sen verran omaa häntää nostaa, ettei tällä kertaa edes hirveästi pelottanut. Meillä oli siis tunti, ja omasta toiveestani roudattiin kentälle vähän puomeja ja pari pientä estettä.

Olin alkuun omissa ajatuksissani kun muut asiat painoivat mieltä, mutta pikkuhiljaa verryttely tehosi myös ratsastajaan ja saatiin jutun juonesta kiinni. Tehtävinä oli kaarevia linjoja, ensin ravipuomeilla ja sitten laukkapuomeilla ja pienillä esteillä, ja lopuksi näistä yhdistellen pientä rataa. Pena oli mukavan eteenpäinpyrkivä niin kuin se on nykyisin aina ollut esteillä - sen syntilistaan on tullut esteille (ja pelkille puomeillekin!) hyökkääminen. Lisäsävyjä tuntiin toi kentän viereisellä pellolla meneillään ollut lietteenajo. Pena pelkäsi traktoria (ai miten niin eri juttu katsoa sitä traktoria koko päivä laitumelta kuin katsoa sitä hetken ajan kentältä käsin?) ja paska haisi niin että kirvelsi silmissä ja maistui suussa.

Huomasin, että minun rimakauhurajani on 60 sentissä. Siihen saakka olin aivan hyvillä fiiliksillä, mutta kun Mari nosti okserin takapuomin kuuteenkymppiin, piti minun nielaista ja laskea estetolpan reiät tarkistaakseni, miten valtavan se esteestä tekikään. 60 cm! Naurettavaa. Päätin, etten pelkää sitä. Enkä sitten pelännytkään! Kerran tosin tällä okserilla meillä tuli Penan kanssa vähän erimielisyyksiä: okseri oli lyhyessä tiessä kulman jälkeen lävistäjän alussa, ja oltiin tulossa sille radanpätkänä edelliseltä ristikolta. Laukka oli väärä ristikon jälkeen ja sohelsin jotain vaihtamisen kanssa, ja sitten oltiin jo siellä kulmassa, ihmeellisessä epäaskellajissa joka ei tuntunut edes etenevän mihinkään. Arvoin hetken liian pitkään, mitä tehdään, ja sitten juuri ennen estettä Pena päätti että mennään yli ja imaisi eteenpäin, ja minä päätin että ei me päästä yli ja käänsin rankasti sivuun. Seuraavakin yritys epäonnistui kun Pena suuttui minulle tästä minun epäreiluudestani ja jäi vain pomppimaan paikoilleen. Sori sori, vähän silityksiä, isompi ympyrä, laukka rullaamaan ja uusi lähestyminen, jolloin kaikki sitten sujuikin taas hyvin.

Kuva kesältä 2012 (näyttäis olevan alle rimakauhurajan tämä, 50 cm)

Minulla on tosi paljon petrattavaa näissä estetouhuissa, mutta olen kummallisen innostunut niistä. Olennaista olisi olla paljon nopeampi ja ylipäätään varmaan ajatella siellä esteiden seassa jotain muutakin kuin että herran haltuun ja sinnepäin. Minun tulisi ennen estettä rohkeammin pitää hevosta kontrollissa ja lyhyenä, odottaa itse istunnalla, pitää jalka lähellä ja tukea edestä. Ja sitten kun (jos!) näen ponnistuspaikan, päästää! Ja salamana laskeutumisen jälkeen olla taas napakkana ottamassa Penaa kontrolliin, ettei esteen jälkeinen meno mene ihan hurvitteluksi. Tänään saatiin muutama sellainen hyppy, jossa maltoin pitkässäkin lähestymisessä vain istua ja odottaa ilman pelkoa, ja ehkä juuri tästä syystä näin ponnistuspaikan ja uskalsin siinä hetkessä antaa Penalle vapautta. Ero hyppykaaressa ja hypyn voimakkuudessa on huima, kun päästän sen kunnolla pyöristämään selkäänsä. Jos pidän sen liian kontrollissa esteen päälläkin, tulee hypyistä selättömiä ja kulmikkaita, ja lisäksi ne usein lähtevät puolikkaasta askeleesta ja aivan liian läheltä.

Voisin yrittää hypätä kerran viikossa tämän syksyn läpi niin pitkään kuin kelit sallii. Ilman maneesia hyppykausi loppuu jossain vaiheessa, vaikka kyllä hyvällä lumipohjallakin kunnon hokituksella voi pieniä esteitä hypätä. Lumentulo vaan tuntuu nykyisin olevan melkoista arpapeliä. Ja jos oikein hurjaksi heittäännyn, voisin ottaa tavoitteeksi startata ensi kesänä Penalla jonkun pienen esteluokan! Tulikohan nyt luvattua liikaa?

Penan soolotyylinäyte kesältä 2013

Missä menee sinun rimakauhurajasi?

Luottamus

Keskiviikkona oli tunti. Olin pyytänyt puomijumppaa ja pikku hyppyjä ja niitä sainkin.

Oli ukkosta enteilevä keli kun hain Penaa laitumelta, ja tultiin hölkällä talliin sateen alta pois. Luulin että ukkonen kiertäisi, sen verran etäältä jyrinä jo kuului, mutta sitten kun aloitin harjaamisen, ukkonen iski johonkin todella lähelle. Tallissa jostain sähköjohdosta/pistorasiasta lensi kipinää ja paukahdus oli niin kova että oikein tuntui epämukavalta omassa kehossa. Pena pelästyi hurjasti enkä ehtinyt muuta tehdä kuin nykäistä sen narun auki - olin aivan varma että se saa vetopaniikin ja poistuu paikalta, mutta poni yllätti. Se todella pelkäsi niin ettei edes kyennyt hätäkakkimaan, häntä vain nousi mutta mitään ei ensihätään tullut, sen sydämenlyönnit näkyi kehon pinnalla asti ja se oli aivan kivikova kropastaan. Mutta ei lähtenyt mihinkään. Tasattiin yhdessä hengitystä ja vähitellen Penakin alkoi taas rentoutua. Tunsin ylpeyttä: jotain olen tehnyt oikein, kun tuollainen säikky sähikäinen malttaa ihan oikeasti pelästyessään jäädä siihen minun kanssani, eikä valitse poistumista. Tallissa ei ollut muita hevosia ja Penan oma lauma oli vielä kaukaisella laidunlohkolla, pihapiirissä ei ollut ketään muuta.

Tunnilla sitten kekkuloitiin vähän kaikenlaisia ylimääräisiäkin kuvioita, mutta pääasiassa olin tosi tyytyväinen! Ihan ensimmäiset hypyt on sellaisia köyryselkäloikkia joissa tällaista vellihousua jännittää, mutta kun niistä selvittiin, oli hyppääminen oikeastaan tosi hauskaa. Minulla on niin ristiriitainen suhde hyppäämiseen: pelkään, mutta silti aina toisinaan haluan sitä tehdä.

Tehtiin erilaisia innarijumppia kavalettikorkeudessa. Ne ovat Penalle oikein hyvää aivojumppaa, tosin se aika monesti yritti taas ratkoa tehtäviä lisäämällä vauhtia ja loikkaamalla suoraan ponnistuspuomin takaa keskelle estetehtävää... Vaikeaa minulle oli se, kun sileällä ratsastaessa kaikki tekeminen tähtää siihen ettei Pena lyhene liikaa, niin esteillä minun on pakko pitää sitä tiukemmin edestä tuntumalla ja kontrollissa, jotta se ei kaahaa esteiden sekaan vailla hallintaa. Poni on siis lyhyt, mutta toisaalta se imee nykyään esteille niin mahdottomasti, ettei lyhyys oikeastaan haittaa, kun eteenpäinpyrkimys silti säilyy. Pidä kontrollissa edestä, ratsasta silti jalalla eteenpäin. Lopputuloksena on aivan eri mallinen hevonen kuin mihin olen tottunut, mutta selväähän se on, ettei esteitä kuulukaan hypätä pitkässä ja matalassa muodossa olevalla hevosella.


Tänään oli hammashuoltopäivä.
Penan suuhun kuului ihan hyvää - se kehittää kyllä piikkejä niin että puolivuosittainen huoltaminen on tarpeen, mutta mitään erityisen suurta hoidettavaa suussa ei ollut. Etuhampaat on Penalla epätasaiset ja hampaiden välit ovat isot, joten sinne kertyy ruokaa, joka uhkaa tulehduttaa ikeniä. Sain ohjeeksi rapsutella hampaanvälejä tyhjäksi silloin tällöin, mikäli Pena vain antaa. Eikä Penan kannattaisi nakertaa kaikkea, jotta sillä olisi vielä etuhampaat vanhemmallakin iällä...

Hikee, lepoo, treenii

Pääasiassa ollaan harjoitettu keskimmäistä eli lepoo. Suunnittelinkin pitäväni jossain vaiheessa kesää Penalla parin viikon huilijakson, ja nyt helteet päättivät ajankohdan puolestani. Inhimilliset ratsastuslämpötilat olisi aikaisin aamusta tai myöhään illasta, mutta pieni, huonosti nukkuva vauva ja miehen työaikataulut ovat tehneet sopivan ratsastusajankohdan löytymisestä hieman haasteellista. Lisäksi tuo kengityksen muokkaaminen tuntui hyvältä syyltä antaa Penalle vähän kevyempi jakso, jotta se saisi totutella taas uuteen tunteeseen jaloissa.

Tällä viikolla on kuitenkin urheiltu hiukan. Maanantaina kävin iltasella ratsastamassa, tarkoituksena mennä kevyesti ja nopeasti askellajit läpi. Pena oli kuitenkin jo satulanlaitossa hapan ja kentällä se teki totaalisen stopin. En tiedä, häiritsikö sitä kentällä juokstuksessa ollut toinen hevonen, painostava kuumuus ja paarmat, satula, suussa olleet kuolaimet vaiko se muuttunut kengitys, mutta ainakin meno oli tosi tahmeaa heti ensiaskeleista ja hyytyi pian kokonaan. Tulin sitten alas kun en vain saanut ponia jatkamaan oikein mitenkään päin matkaa, otin sen hetkeksi liinaan ja juoksutin molempiin suuntiin. Sitten kun menin uudestaan kyytiin (risupiiska kädessäni), oli menohalut löydetty ja pääsimme etenemään. Tosi vinolta Pena tuntui ja jotenkin yliherkältä myös, tuntui että sitä hermostutti ihan kaikki. Hainkin sitten lopulta vain ravissa rauhallista tempoa ympyrällä ja edes kohtalaista suoruutta ilman että takaosa liiraisi metritolkulla ulos tai sisään, ja kun sen saavutin, lopetin siihen. Myöhemmin onnittelin itseäni oikeasta valinnasta - maltoin olla olematta ahne ja lopettaa ajoissa.

Tiistai meni lepäilyyn ja keskiviikkona pyöräytin Penan liinassa, kahden puomin kanssa. Poni oli laiskottelun maailmanmestari ja käytiin useampaan otteeseen neuvotteluja, saako ympyräuralle asetetut puomit kiertää laiskuuttaan sisäkautta. Ponin mielestä tottakai, varsinkin kun suuntaa vaihdettiin niin aina saattoi laiskotella uudestaan ja olla kuin ei yhtään ymmärtäisi, miksi mokomat puomit on tielle aseteltu. Minun mielestäni sen verran voisi vaivautua katsomaan ihan itse jalkoihinsa, että osuisi niille puomeille. Sitten meiltä hukkui jarrut, tai siis hidastavaan äänikäskyyn reagointi, joten tuli laukkuutettua jonkun verran extraa jotta muistui mieleen, mitä soo prrrr raviiiiiiin tarkoittikaan. Loppukäynnit taluttelin radalla ja tippuvan hikinen poni pääsi suihkuun, sai elektrolyyttivoimajuomaa ja jäi viileään talliin huilaamaan loppupäiväksi. Levitin arnikaa lanneselkään ja linimenttiä takajalkojen kintereisiin ja vuohisiin.

Tänään torstaina oltiin superreippaita, sillä olin sopinut valmennuksen jo aamuyhdeksäksi. Ratsastin kuolaimettomilla tänään, kun ajattelin, olisiko maanantain vänkylöinnillä kuitenkin ollut jotain tekemistä kuolainten kanssa. Alkuun Pena oli todella kankea ja yritti vain kipittämällä laistaa työnteosta. Verryteltiin aika pitkään ympyräkahdeksikolla ja pienemmillä volteilla, ja vähitellen sain ratsastettua tahtia hitaammaksi ja muotoa pyöreämmäksi. Minun täytyy itse muistaa keventää riittävän hitaasti, sitä tahtia jota haluan hevosen liikkuvan, ja pitää samaan aikaan polvi auki ja rentona, etten jää kramppaamaan hevosen ympärille. Ja pitää muistaa pitää tasaista tuntumaa ja ratsastaa heti eteen, kun Pena hakeutuu ohjastuntumaa kohti.

Vetelyyttä oli tänäänkin hiukan havaittavissa, tosin se ilmeni vauhdin lisäyksellä. Tehtiin pitkillä sivuilla loivaa avotaivutusta ajatuksella ravi auki ja eteen, ja lyhyet sivut kokosin ravia aika voimakkaasti. Avotaivutukset ei tahtonut sujua millään, sillä Pena vain spurttasi pitkänä pötkönä altani karkuun sen sijaan, että olisi tehnyt töitä kehollaan, taipunut, kantanut ja liikkunut sitä kautta eteen. Tässä kaipasin jotain muuta jarruttavaa apua kuin hackamorea: kootut ravit sain hyvin ratsastettua lähinnä istunnalla, mutta sitten kun piti samaan aikaan avata ravia ja taivuttaa, tuli olo että en saa alta karkaavaan hevoseen mitään otetta. Helposti myös jään itse sitten vain vetämään, vaikka ei se mitään ratkaise...

Lopuksi tehtiin laukkaa pääty-ympyröillä mahdollisimman suoralla hevosella, ja pitkillä sivuilla laukka eteen. Oikeaan kierrokseen oli hyvä fiilis, pysyin tosi vakaana istuntani kanssa ja sain hyvin laukkaa säädettyä. Vasen, Penan vaikeampi, oli taas vaikeampi, mutta ei huono sekään. Väsymys vaan alkoi jo painaa, ja laukka tippui helposti raville pitkän sivun eteenratsastuksen jälkeen, kun olisi vaadittu voimaa laukan hidastamiseen. Suoralla uralla tuntuu myös, että takaosa karkaa sisälle eli vasempaan. Tosin ympyröillä sain Penan hyvin suoraksi ja kääntymään ulkoavuistani.

Taas tuli kunnon hiki ja päädyttiin pesulle ja energiajuomaa nauttimaan. Ainakin Pena nyt hikoilee kunnolla, edellistalvena olin siitä hieman huolissani kun tuntui etten saanut sitä millään hikeen. Olen ottanut tavaksi antaa sille elekrtolyyttijuomaa aina hikitreenin jälkeen, ja onneksi se on ahne ja juo mielellään kaiken tarjotun. Linimentitkin laitoin, arnikan selkään ja kaksitehon takajalkoihin.

Katsotaan, miten helteet antaa myöden jatkaa treenejä tästä eteenpäin!

*

Mieleni tekisi kovasti uutta banneria, mutta olen toivottoman kömpelö niitä tekemään. Mahtaisiko jollain lukijalla olla intoa väkertää semmoista?

Toisenlainen tilasto

Nimittäin syyniin jouduin nyt minä itse. Sykemittari tissien alle ja tunnille. Tulos: valmennustunti kestoltaan 1 h 6 min, keskisyke 121, maksimisyke 176. Kulutetut kalorit 465.

Aamulla ennen valmennusta ratsastin itsekseni toisen hevosen, puolen tunnin pikatreeni aika samoilla keskisykkeillä ja kalorinkulutus reilut 200.

Mielenkiintoista! Aion ehdottomasti pukeutua sykevyöhön useamminkin. Kyllä siellä kyydissä töitä saa tehdä, hiki tulee ja sykkeet nousee.


Valmennuksesta sananen: olin ensimmäistä kertaa valvovan silmän alla kuolaimettomilla, ja hyvin meni. Vieläkään muoto ei ole niin vakio kuin kuolaimella, mutta nyt oli koko ajan hyvä fiilis. Ihan tosissani saan ratsastaa, yhtään ei auta jäädä haaveilemaan tai Pena jää pohkeen taakse, alkaa kiemurrella ja hukkuu tuntumalta. Tyhjäksi ei saa laskea edestä näilläkään välineillä, jos haluaa selän ylös ja töihin. Mutta kun jaksoin koko ajan työstää ja tehdä, tuli pari kertaa sellainen wow-fiilis. Ratsastaja-fiilis, niin kuin Saija blogissaan kuvaili. Tänään oli erityisen helppo istua ja kantaa oma keho, myös laukassa. Tänään tunsin paljon ja keskityin hetkeen enkä kaikkeen muuhun. Ratsastin. Kunnes armas mieheni tuli vauvan kanssa kentänlaidalle ja Pena otti lyhyet hatkat kesken laukkaympyrän ja siihen hukkui meidän flow. Mutta ei se mitään. Lopulta oli ponilla vaahtohiki eikä paljon puuttunut kuskiltakaan. Ja niin hyvä mieli. Ratsastaminen on kivaa. Ai että!

Sports tracker taskussa tunnilla

Helle!

Epäilin suuresti Penan motivaatiota tehdä töitä iltapäiväaikaan sovitulla tunnilla. Olin hakenut hevoset aamupäivällä talliin hellettä ja paarmoja pakoon, ja siellä ne nuokkuivat unisina koko joukkue. Pena ei todellakaan arvosta paarmoja, vaan muuttuu tosi levottomaksi ja huiskii ja potkii ympäriinsä vaikka olisi kuinka ötökkämyrkyllä valeltu.

Olen kuitenkin niin tyytyväinen tuntiin! Laitoin Sports trackerin päälle ja kännykän taskuun tallista lähtiessäni, ja sain kiinnostavaa dataa valmennustunnista.

Kesto oli 42 minuuttia (aivan riittävästi 26 asteen helteessä...) ja keskinopeus hiukan vajaa 9 km/h. Kilometrejä tunnin aikana tuli taitettua 6,34 km (yllättävän paljon, mielestäni!). Maksiminopeus oli 28 km/h - tästä olin yllättynyt, mutta kai se on laukkalisäyksen aikana mahdollinen nopeus kentälläkin?

Tällainen syherö saatii aikaan!

Vauhdinjako

Työskenneltiin koko tunti lävistäjillä, ja päivän teemat olivat jatkoa viimeviikkoiselle tunnille: sulkutaivutukset ja vastalaukat. Ja voi että, Pena oli tosi hyvä! Se oli taas pähkäillyt sulkutaivutusasiaa ja suoriutui tänään todella hienosti. Se todella malttoi kuunnella ja yrittää, vaikka olosuhteet olikin melko hikiset. Ensin tehtiin sulkuajatuksella vain puolikkaita lävistäjiä ja lopulta kokonaisia, ja nyt tuli todella olo siitä että saatiin askeleita ihan oikeaa sulkua eikä vain sinnepäin räpistelyä. Nämä kokonaiset sulkulävistäjät näkyy vauhdinjakokuvassa keskellä: ravin vauhti on selvästi edellistä ravityöskentelypätkää hitaampi.

Välikäynnit pidettiin lyhyinä, vain kierroksen mittaisina jotta paarmat eivät ehtineet hyökätä. Lopuksi tehtiin vielä laukkaa lävistäjillä niin että jatkoin ensin vastalaukassa muutaman metrin uraa pitkin lävistäjän jälkeen ja siirsin raviin ennen kulmaa, ja siitä taas uusi laukka uuteen suuntaan. Sitten lisättiin vastalaukan osuutta niin että menin myös yhden kulman laukassa, tosin aika paljon Penan kanssa täytyy vielä oikaista ja loiventaa kulmaa jotta se ylläpitää laukan. Minun täytyy muistaa selkeämmin pitää paino laukan puolella vastalaukkaosuuksissa, silloin Pena suoriutui paremmin.

Oltiin aivan yltäpäältä hiessä molemmat tämän rutistuksen jälkeen, olisin voinut mielelläni huuhtoa itsenikin pesupaikalla viileällä vedellä. Huomasin taas, miten omillakin varusteilla on merkitystä - olin jättänyt kuumuuden takia saappaat pois ja ratsastin vain matalissa ratsastuskengissä. Pohje huiteli missä sattuu ja tiputin jalustimenkin laukassa pitkäksi aikaa.

Olen nyt holvannut arnikalinimenttiä Penan lanneselkään aina rankemman ratsastuksen jälkeen, en tiedä olisiko sillä vaikutusta siihen että Pena ei enää tunnu ihan niin vinolta. Ehkä sen vinous todella vain on lihaskireyttä, mene ja tiedä. Tänään se kuitenkin oli tosi hyvä, ja olen siihen ihan hirmuisen tyytyväinen!

Onnittelen itseäni ja ponia myös

Olin uusintakokeilulla kuolaimettomien kanssa, hieman uusituin säädöin. Tein alkuun käyntitöitä hetken, hieman sulkutaivutuksen alkeita (niitä reenattiin eilen tunnilla ravissa) ja sitten siirryin työskentelemään ravissa keskiympyrälle. Saijan valmennusvideopätkän innoittamana päätin ratsastaa ravissa siirtymisiä askellajin sisällä, eli tietyssä kohtaa ympyrää ratsastin niin hidasta ravia kuin pystyin. Juju olikin siinä, ettei ravin tahti ja pomppu saanut hävitä, vaikka vauhti hidastuikin. Siinä on muuten tekemistä!

Science of motion -nettisivut odottavat vielä sopivaa hetkeä alkaa perata ja kahlata, mutta olen siitä ihan mahdottoman kiinnostunut. Herkkyys, keveys, suoruus. Oikeanlainen, vaivaton tapa liikkua ja saumaton yhteistyö. Ilolla totteleva hevonen! Sitähän minä haluan, ja yritän löytää metodeja sinne päästäkseni.

Tänään harjoittelin hieman, oikeastaan edes tietämättä mitä tein. Yritin kuunnella. Yritin tuntea. Yritin päästä yli siitä, että kuolaimettomalla Pena ei automaattisesti kuljekaan niska nyökyssä, mutta että minä voin sitä silti ratsastaa. Yritin ansaita peräänannon. Ja jokin siinä yksinkertaisessa harjoituksessa - ravin ratsastamisessa niin hitaaksi kuin suinkin pystyi ja sieltä taas eteen- antoi minulle hetkeksi askeleita, joiden aikana tuli tunne. Tunne siitä, että nyt, nyt just tämän nanohetken tämä hevonen suoristui ja kantoi minua. Rehellisyyden nimessä kerron, että ne hetket oli tosi tosi lyhyitä. Mutta luulen että olen jonkin uuden alussa.

Onnittelut olen ansainnut siitä, että maltoin lopettaa ajoissa. Maltoin jättää laukan kokonaan ratsastamatta, ja lopetin kun sain ravissa noita hyviä askeleita.

Poni ansaitsee onnittelut siitä, että sillä oli sunnuntaina kahdeksas syntymäpäivä! Minä tosin huonona hevosenomistajana muistin ne vasta tänään tiistaina...


Nyt on ollut taas monta päivää ihan hyvä mieli. Ollaan oltu tosirohkeita radalla ja eilen oli tosiaan tunti, jolloin taas tuupittiin niitä mukavuusalueeni rajoja kun ratsastettiin ravissa sulkuja ja työstettiin vastalaukkaa. Pena ei ollut mitenkään helppo, oikeastaan se oli aika tuhma, mutta silti jäi hyvä mieli.

Parempi

Eilen oli tunti.

Se meni hyvin, oikeastaan tosi hyvin - maanantain ongelmista ei ollut jäljellä juuri mitään. Pientä jännittyneisyyttä laukassa, mikä ei ole millään mittapuulla ihme, sillä grillasin Penaa silloin maanantain epäonnisella ratsastuksella liikaa. Siitä saa sopivasti uuden syyn piiskata itseään henkisesti: tuo hevonen tulee laitumen päästä minua portille vastaan ravilla tai laukalla kun vihellän, lähtee mukaani mielellään, tekee ilmeisen parhaansa johon minä en ole tyytyväinen. Sitten menee päivä-kaks ja kun palataan tunnilla niihin asioihin joissa oli edellisellä kerralla hankaluutta (laukka ja laukannostot), Pena on selvästi prosessoinut asiaa ja tyrkyttää laukannostoa ihan joka väliin. Ravipohkeenväistöt ei meinannut millään kestää uralle saakka, kun piti nostaa laukkaa, näyttää että osaa ja ymmärtää kyllä. Hassu viisas hevonen. Liian kärsimätön minä.

Onnistuin eilisen tunnilla ratsastamaan laukan lopulta aika isoksi ja rennoksi kumpaankin suuntaan, ja tehtiin vieläpä aika paljon laukkaa. En tiedä miten tein sen, mutta nyt siinä ei vain ollut juuri mitään hankalaa. Jos tuo hevonen on jostain tosi kipeä, niin miksi se toisena päivänä toimii hyvin ja toisena ei ollenkaan?

Marin kanssa pohdittiin tätä kun inisin, etten tiedä vienkö klinikalle ja jos vien niin minne. Jos syy on kuitenkin lihaskireydessä ja Penan herkkyydessä: kun jostain on vähän kireä ja epämukava olo, se vetää itsensä kahta enemmän jäkkiin eikä kykene rentoutumaan.

Ihan syyttömäksi en voi tekeytyä minäkään. Minä hermostun ja alan vaatia liikaa liian nopeasti. Minun pitäisi ihan aina pysyä oikeassa mielentilassa, kyetä lennosta muuttamaan treenisuunnitelmaa jos tuntuu siltä että jokin ei ota onnistuakseen. Pitäisi osata tuupata meitä ratsukkona ihan pikkiriikkisen yli mukavuusalueesta, mutta ei yhtään, ei kerta kaikkiaan yhtään liikaa, jotta ei tulisi maanantain kaltaista katastrofiratsastusta. Etenkään kun minä en missään nimessä halua olla Penalle kova tai julma, koska eilisen tunnin laukantarjoaminen osoitti kristallinkirkkaasti minulle sen, että se ajattelee, työstää, prosessoi. Ja haluaa tehdä oikein. Jostain syystä me ei maanantaina vain oltu samalla sivulla.

En tiedä.
Miksi nämä on näin vaikeita asioita.


Tänään menen hakemaan meidän kuolaimettomat kuolaimet postista ja kokeillaan jotain ihan uutta.

Back in business

Nimittäin tänään ratsastin taas valmennuksessa 10 kuukauden tauon jälkeen. Kymmenen kuukautta!!

Näin jälkeenpäin tuntuu helpolta sanoa, että aika meni nopeasti - tavallaan se menikin, mutta aivan hemmetin koville otti kun keho muuttui ihan toiseksi ja oma rakas harrastus piti siirtää syrjään. On ihana tunne kun vatsalihaksia kirveltää ja keho tietää taas tehneensä. Vaikka ei ratsastamattomuutta ollutkaan kuin "vain" kuusi kuukautta, niin valmentautumaan pääseminen on taas yksi merkkipaalu paluussa normaaliin arkeen ja normaaliin minään. 

Sivuhuomautuksena kerron myös, että olen kaksi kertaa sovittanut tavoitehousujani eli Pikuerejani, joiden pieneksi jäämistä kyynelehdin alkuraskauteni aikana täällä blogin puolellakin. Ja ne menevät kiinni! Tositoimiin en ole niitä vielä ottanut, sen verran on tuo vatsanahka vielä helttana ettei se oikein asetu korkeavyötäröisiin housuihin (eikä se painokaan ole ihan vielä ole siinä missä lähdettiin), mutta on siis hyvin todennäköistä että sovin vielä pöksyihini, vaikka kroppa kävikin aika myllerryksen läpi raskauden myötä. 

Tästä...

... tähän.

Jälkeen-kuvaa ei vielä ole otettuna, koska matka on kesken. Olen kuitenkin melko tyytyväinen siihen, miltä näytän nyt kun synnytyksestä on neljä kuukautta. Voisi olla paljon huonomminkin!

Valmennuksesta sananen: 

keskityttiin Penan suoristamiseen. Sattumalta olin eilen ratsastanut itsekseni ihan samalla harjoituksella ja Pena oli ollut tuhma, vino ja aika mahdoton. Tänään oli jo parempi meno. Ratsastin pituushalkaisijaa ravissa ja lyhyeltä sivulta vuoroin molempiin suuntiin. Jokaiseen kulmaan ratsastin voltit. Varioitiin tätä myös laukkaharjoitukseen. Eilen ehdin ja jaksoin ratsastaa vain vasemman laukan, joka oli aika hirveällä tolalla. Tuntui että Pena heittääntyi heti raville kun sen tasapaino katosi. Ehkä kuitenkin sain sen eilen ratsastettua läpi siinä vasemmassa laukassa, sillä tänään vasempaan sain lähinnä vain istua ja hiukan korjailla vasempaan karkaavaa takaosaa muun kehon jatkoksi. Sen sijaan oikea laukka oli aika kammottava tänään - samat hankaluudet kuin eilen vasemmassa, plus lisäbonuksena yleinen säikkyminen (mitä oli kyllä eilenkin ilmassa). 

Kokonaisuutena olen kuitenkin tyytyväinen, sillä Pena oli merkittävästi parempi kuin eilen. Nyt se kesti vähän ratsastamistakin, eikä vain karkaillut avuilta pois kun joku tuntui siitä hankalalta. Omassa istunnassani keskityin tänään siihen etten puristaisi yhtään polvella (eilen huomasin taas tekeväni niin, kun Pena oli alkuun hidas ja tahmea liikkumaan eteenpäin. Ihan kuin se puristaminen mitään auttaisi...), ja kas vain kun istuminen kävi helpommaksi kun muistutti joka välissä itseään ettei saa puristaa. 

Olen treenien jälkeen tehnyt Penan kanssa hierojalta saatuja venytyksiä / lihasharjoituksia, ja lisäksi sivellyt arnikageeliä sen lanneselkään. Seuraillaan, mihin suuntaan liikkuminen menee. 

Pentti valmentautuu

Viikko sitten maksoin Marin ja Penan Sanna Siltakorven valmennukseen, kun sellainen järjestettiin täällä meidän kulmilla ja sattumalta kuulin että siellä oli tilaa. Valmennus olisi ollut kaksipäiväinen, ensimmäisenä päivänä koulua (tai estekoulua niin kuin se sitten käytännössä oli) ja toisena hyppyjä, mutta Pena osallistui vain kouluosuuteen.

Valmennuksessa tehtiin puomitehtäviä jotka vaativat ajattelua ja nopeaa reagointikykyä niin hevoselta kuin ratsastajaltakin. Pena oli alkuun todella piukeana vieraassa paikassa ja Mari juoksuttikin sitä hetken maneesissa ennen kuin meni selkään. Jännä olla itse yleisössä ja kuulla sitä supatusta joka siellä alkaa kun Pena "esittää parastaan" eli kimpoilee kuin seinähullu liinan päässä... Kerroin kyllä uteliaille että tuo on minun ponini ja että se vielä harjoittelee ihan vaan olemista ja käyttäytymistä. Enää ei voi edes vedota siihen että kyseessä on nuori hevonen - Pena kuitenkin täyttää kesällä jo kahdeksan!

Otin pätkän videota valmennuksesta ja laitan sen tähän näkyviin. Miltä näyttää?


Olin aika ylpeä Penasta sitten lopulta. Kun alkujännitys saatiin laukeamaan, se teki todella hienosti hommia, ja tehtävät olivat sille ihan oikeasti hankalia ja valmennus raskas. Se olisi voinut lyödä hanskat tiskiin väsyessään ja sanoa, että tee keskenäs. Mutta ei, poni tsemppasi väsymyksestä huolimatta hienosti!

Ja iso kiitos kantorepun keksijälle, vauva kulki siinä oikein näpsäkästi mukana ja herätti paljon positiivista huomiota. Huomenna samoissa merkeissä kisoihin Penaa ja Maria kannustamaan!

Hyvä valmennus, parempi mieli

Yritän päästä yli itseni ruoskimisesta lauantain tippumisen johdosta. Se oli typerää, otin hölmön riskin, en vain ollut tilanteen tasalla. Nyt kun nimenomaan pitäisi koko ajan olla tilanteen tasalla Penan selässä.

Raskaus muuttaa kehoa, se käy minulle viikko viikolta selkeämmäksi. Ja se muuttaa kehoa paljon moninaisemmin tavoin kuin vain työntämällä mahapalloa eteenpäin. Olen törmännyt Pikeur-surun jälkeen myös siihen ongelmaan, että liki olemattomista B-kupeistani on tullut liki hallitsemattomilta tuntuvat D-kupit, enkä ole aikoihin mahtunut vanhoihin rintaliiveihini. Puhumattakaan urheiluliiveistä, joihin panostin joku tovi sitten aika ison summan rahaa. No, rintaliivejä saa kaupasta, urheiluliivejäkin, mutta en osaa arvailla, mihin suuntaan tämä hinkkienkasvatus tästä vielä etenee, eikä huvita kovin moneen kertaan ostaa yli viidenkympin urheilurintsikoita kaappiin liian pieninä pölyttymään. Ratsastan siis erinäisissä rintaliivi-urheilutoppi -viritelmissä eikä oloni ole kovin kotoisa tissiosaston suhteen. On myös melko nöyryyttävää, että ratsastushousuni ovat kiinni hiuslenkillä, koska nappi ei enää ylety kiinni. Ja koska en ole levinnyt muualta kuin mahastani, maha painaa kaikkia housuja (myös niitä alimpia) alaspäin, ja sitten minulla on haarovälissä sellainen housupussi ja koko ajan sellainen olo, että hiuslenkkiviritelmäni JA pyllyvakoni loistaa paidanhelman alta metrien päähän.

Siviilivaatteissa saatan toisinaan tuntea oloni jopa ihan viehättäväksi pullistuvasta keskivartalostani huolimatta, mutta työ- ja ratsastusvaatteisiin raskaus ei vain istu. Onko edes olemassa jotain tuulihousun tapaisia raskaana oleville? Missä vaatteissa teen työni seuraavat kuukaudet? Joudunko ostamaan miesten verkkareita ja köyttämään ne vyöllä tissien alta kiinni, jotta maha mahtuu olemaan?

*

Tänään oli siis otsikon mukaisesti taas valmennus, ja kaikki meni hyvin (lue: pysyin kyydissä enkä ollut peloissani). Tehtiin puomien avulla jalkajumppaa Penalle, eli säädeltiin ravia hyvin kootusta isoon, laajaan liikkeeseen. Pena on ollut kaikkinensa vetelä viime aikoina, todennäköisesti laidunväsymys vaivaa vielä, eikä se ole saanut väkirehuakaan kuin vasta viikon ajan, pieniä määriä. Se toimi tunnilla ihan hienosti, mutta aina ei vaan jaksa nostaa jalkoja ja puomit kolisee. Kuten olen aiemminkin sanonut, Pena ei ole kovin tarkka jaloistaan joten sitä ei niin haittaa, jos vähän kuuluu ylimääräistä meteliä. Se ei siis myöskään helpolla korjaa itse virheitään, mitä me nimenomaan haluttaisiin sen tekevän. Saatiin kuitenkin useampia tosi hyviä pätkiä, eikä oloni ollut kyydissä yhtään niin irtonainen kuin viikko sitten.

Laukka oli tänään tosi vaikeaa, etenkin oikealle. Tuli monta väärää nostoa eikä laukkaan saanut mitään säätöä, kaikesta meni herne nenään ja pää vain nousi ylemmäs ja kaula lyheni. Ei sitten tehty laukkaa muuta kuin sen verran, että saatiin pari onnistumista laukkatehtävällä, eikä jääty junnaamaan virheisiin. Sanoinkin hieman katkerana Marille, että laukka on kärsinyt eniten liikuttamattomuudesta, ja hyvä ajatukseni oli hyödyntää sänkipeltoja ja käydä siellä laukkaamassa Penaa auki ja eteen. No, ei vissiin sitten käydä, jos en pysy kyydissä.

Kirjoitin jo yhtenä iltana Penalle vuokraajanhakuilmoituksen, mutta en julkaissut sitä missään. Minä en vain jaksa uskoa, että sille löytyy ketään. Olen ylisuojeleva omistaja enkä halua kenen tahansa sättäävän silmäteräni kanssa. Muunlaisen hevosen kanssa ei ongelmaa, onhan minulla yksi opetushevonenkin ja vaikka siitäkin tykkään tosi paljon, en sääli enkä sure sen kohdalla, ettei sitä aina ratsasteta ja kohdella minun mittapuullani oikein. Tosin olen tarkoituksella valinnut tähän hommaan hevosen, joka ei suutu siitä että ihminen on joskus epäjohdonmukainen.

Puhuin Marille tänään, että luultavasti valmennaudun vielä viikon taikka kaksi, mutta sitten saa riittää. Ei ole mitään järkeä, että Mari seisoo katsomassa kun keventelen helppoja tehtäviä ja pidän sata välikäyntipätkää. Sen voin tehdä ilman ohjaustakin. Marin viikottaiset käynnit muuttuvat sitten niin, että hän ratsastaa Penalla kunnon treenin, ja viikon muina päivinä minä liikutan Penaa vointini mukaan. Nyt suunnitelmissa on tehdä hevosvaihto vuodenvaihteen tietämillä, Pena menee Marille ja minä otan toisen Marin pv-tammoista tänne meille oleilemaan. Edelleen mietin tätä asiaa etäältä, vähän ulkopuolisena, sillä ajatus Penasta "luopumisesta" tuntuu aivan hirvittävältä. Vaikka varsin hyvin tiedän, että se on Penan parhaaksi eikä kyse ole mistään lopullisesta ja että minulla on varmasti kädet täynnä töitä jakautumiseni jälkeenkin ilman huonoa omatuntoa liikuttamattomasta Penasta. Niin silti.

Satula!

Satulamme on ollut kotona nyt viisi päivää ja olen päässyt testaamaan sitä kahdesti. Ja huraa, se on hyvä! Istuu Penalle (tosin laukassa satula inasen siirtyy eteenpäin koska Penalla on karmea kesämaha, mutta uskon että kyse on nimenomaan siitä että maha työntää vyötä joka työntää satulaa, alkukesällä ilman mahaa testisatuloissa ei ollut mitään ongelmia tämän kanssa) ja minäkin istun siinä hyvin. Olivat painaneet siipeen istuinkooksi 17", mutta on se pienempi kuin siinä hyllyvalmiissa 17-tuumaisessa jota alkukesällä sovitin. Mutta en ole ihan niin ahtaalla tässä kuin 16,5:ssa, joten tämä hyvä.

Aloitettiin satulantestaus vaatimattomasti suoraan valmennuksessa. Huh ja puh! Miten voi ratsastuskunto kadota kolmessa kuukaudessa liki tyystin? Mentiin hyvin armollisella otteella sellainen reilu kolme varttia, koitettiin vain suoristaa Penaa ensin käynnissä ja sitten ravissa. Tehtiin kulmia takaosakäännösmäisesti sekä väistöjä. Oikea etujalka on taas hidas, ja se aiheuttaa oikean lavan pullahtamista kaarteissa ulos ja taas vastaavasti vaikeuttaa rehellistä taipumista oikeassa kierroksessa, tulee tunne että Pena on kiinni oikeassa ohjassa. Tuttu ongelma keväältä, vaatii vaan tarkkaa ratsastamista. Ja sitä suoruutta. Laukkaakin tehtiin vähän, siinä näkyy Penan lihaskunnon heikkeneminen eniten - laukan tahti häiriintyy ja häviää helposti, ellei laukkaa ratsasta koko ajan isoksi eteenpäin. Valmennuksen jälkeen poni oli vaahdossa ja kuski niin punainen, että mies kävi tallissa kommentoimassa ettei tiedä, kumpi on punaisempi, minä vai punarautias Pena.

Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt siitä, ettei Pena ollut lainkaan huono. Pelkäsin että se olisi taantunut ratsastamattomuudesta paljon enemmän, mutta ei. Sitä sai ja pystyi yhä korjaamaan ja säätelemään ilman että sillä meni hermo. Minä taisin olla pahemmin hukassa kaikkien raajojeni kanssa, ja huomasin jääväni vain ratsastelemaan ilman oikeaa kontaktia hevoseen.

Kärsin yhden välipäivän kipeistä reisi-, pehva- ja vatsalihaksista, kunnes eilen satuloin Penan uudestaan ja menin kentälle aikomuksena taas vähän jumpata sitä. En kuitenkaan viipynyt kentällä kuin kymmenisen minuuttia käyntihommia tehden, kun mahaani alkoi pistää. Uskoakseni siellä oli vain pieru jossain jumissa, mutta ajattelin ettei työnteosta tule mitään kuitenkaan, ja kun tilaamme ympäröivät isot pellot oli juuri saatu puitua, ajattelin lähteä vähän pellolle seikkailemaan. Pena meni hienosti ihan ratsailta käsin koko pihan läpi pellolle asti (hirrrrveesti kyllä jännitti), ja oli pellollakin tosi hienosti! Jotain pystyynjäänyttä viljatupsua se vähän katseli ja puhisi, mutta käveli ja ravasi tosi kuuliaisesti ja siihen nähden rennosti, että on ollut pellolla viimeksi talvella. Olin onnellinen ja tulin pois. Viikonloppuna uudestaan, jos silloin kestäisi vähän laukatakin!

Kiitos vielä kaikille edellisen tekstin kommentoijille onnitteluista, lämmittivät aidosti mieltäni. Jossain määrin tulen blogissa jatkossa käsittelemään raskauden ja ratsastusharrastuksen yhdistämistä, koska raskaus kuitenkin niin voimakkaasti vaikuttaa elämääni nyt. Saa kommentoida ja olla eri mieltä, jos siltä tuntuu.