Ruuvi kiristyy, Pentti Etsivä

Miten kauan täytyy jankata itselleen samoja asioita ennen kuin ne alkavat olla selkärangassa?

Minulla on aikuinen, ihan kelpo kykenevä ja hetkittäin jopa osaava hevonen, jolla on potentiaalia tehdä temppuja ja liikkua, jos ei nyt näyttävästi niin ainakin perushyvin. Miksi minä sorrun helposti vain ajelemaan sen kanssa ympäri kenttää? Hyi minua. Nyt loppuu sellainen.

On tosi hyvä ja motivoitunut olo ratsastamisen suhteen nyt. Syksy on minun aikaani! Harmi vaan että vääjäämättä lähestyvä pimeä, märkä ja liukas aika tekee aina stopin hyvälle flow'lle. Mutta siihen saakka lupaan ratsastaa kunnolla.

Pena on ollut oikein kiva ja hyvä. Sitä hieman hämmentää suuremmalla vaihteella töihin joutuminen, mutta kun se pääsee ällistelystään yli, se on tosi hyvä. Yllätyn aina, miten hyvä! Samaa tahtia vaatimustason nousun kanssa lisääntyy kyttääminen ja poukkoilu, koska niillä tempuilla Pena on saanut minun keskittymiseni herpaantumaan. Ei onnistu enää. Ole tarkkaillut itseäni suurennuslasin kanssa ja huomanut, että jään helposti vain matkustelemaan kun Pena jännittyy. Ratsastajalle tässä pitäisi laittaa silmälaput ja korvat kiinni!

Pieniä asioita joista huomaan että olen liikaa vain ajellut ympäriinsä: Pena on hidas. Alkuviikosta oltiin silmän alla koulutreenissä ja tehtiin keskiympyrällä harjoitusta, jossa ympyrän avoimilla sivuilla väistätettiin ravissa pari-kolme askelta takaosaa ulos ja sitten väistöstä suoraan isoon raviin, ja taas ravi kokoon väistöä varten, ja taas eteen. Minä sallin Penalta ihmeellistä valumista kun sen pitäisi lyhetä ja koota. Eilen huomasin saman ilmiön kun ratsastin pituushalkaisijoita. Jyrkkä käännös linjalle ja pois vaatii ravin nostamista ylöspäin, mutta minä helposti tyydyn sellaiseen puolittaiseen "kunhan se nyt kääntyy". Ei näin! Hepan napa ja säkä ylös ja rytmikäs käännös eikä mitään sluibailua! Minkään muun hevosen en antaisi valua yksinkertaista käännöstä sillä tavalla löysänä ja etupainoisena.

Ennen kaikkea pitää saada iskostettua omaan päähän se, että vaatimustason nostaminen ei tarkoita että olisin kova, kurja taikka kohtuuton hevoselle. Pena on nyt todella kivasti näpeissäni ja vastaa kyllä siihen mitä pyydän, kunhan vain uskallan pyytää. Olen pelännyt ja varonut niin paljon muodon jännittymistä ja lyhenemistä, että olen jäänyt sille asteelle että kunhan nyt muoto pysyy oikeana. Se pysyy jo. Nyt ruuvia kireämmälle niin päästään eteenpäin! Ravissa on jo tullut makeita pätkiä kun olen hetkeksi pyytänyt vähän korkeampaa muotoa. Nyt pitää treenata laukkaan ensin vähän väljempi, rento muoto jossa laukkaa pystyy säätämään ilma että rytmi hajoaa, ja ylipäätään vain ratsastaa laukkaa enemmän. Vain siten voin saada laukkaan saman fiiliksen kuin ravissa on nyt.

Joku henkinen lukko on auennut minussa kun olen lukenut blogia jonka kirjoittaja on saanut vietyä kyttäävän ja kyyläävän hevosensa PSG-tasolle. Toki kirjoittaja on ihan huipputaitava ratsastaja ja panostaa treenaamiseen kunnolla ja hevosessa on laatua, mutta minulle on ollut iso juttu huomata että kyttäilijästäkin voi tulla kilpahevonen. Ei sellaisen kanssa joka reissu mene putkeen mutta siihen ei kaadu maailma. Näillä mennään mitä on annettu, miten kevyesti sanottu mutta miten suuri voima sen sisäistämisessä piilee. Minun hevosessani on nämä ominaisuudet, ja minä joko hyväksyn ne ja opin toimimaan niiden kanssa, tai luovutan. Enkä minä aio luovuttaa.