Huinahaina, älä ole onneton

Täällä ollaan! Ihan hyvissä sielun ja ruumiin voimissa vaikka lähes koko kesä on humahtanut ilman blogimerkintöjä. Nyt lyhyt vilkaisu siihen missä mennään.

"Mutsi. Oikeesti?!"

Joku innokas stalkkaaja on saattanut jo saada selville, että meidän talo ja tallitilukset ovat myynnissä. Ovat olleet jo jonkin aikaa (joten jos olet ihastuttavaa hevostilaa vailla Lounais-Hämeestä niin tässä elämäsi tilaisuus!), ja siksi jo jonkin aikaa elämämme on ollut sit ku -painotteista. Myyntiin ei liity suurta draamaa, vaikka täältä irtautuminen on vaatinut ja vaatii edelleen surutyötä. Olemme jo parin vuoden ajan pikkuhiljaa taustalla valmistautuneet muuttoon - minun sukutilani synnyinseudullani jäi v. 2017 yllättäen tyhjilleen, aiemmin kuin ajateltiin niin käyvän. Ja kun tila on ollut omalla suvulla useiden sukupolvien ajan, ei sitä noin vain voi laittaa myyntiin.

Kyseessä on (ainakin) 125-vuotta nykysijoillaan seissyt hirsitalo, joka tosin vaati melko massiivista remontointia. Kulunut kesä onkin seilattu nykykodin ja työmaan väliä, yritetty tehdä töitä hiukan joka välissä, vähän koitettu pitää lomaakin, hoidettu kesälaidunvieraita... Ja sen sellaista. En tiedä koska muutamme, ehkä sitten kun talossa esimerkiksi on taas lattiat. Ja sähköt sekä vesi. Pikkujuttuja.

Levyjen, tapettien ja pinkopahvien alta löytyi hirrestä Turun Lehti v. 1894

Toistaiseksi pääpaino on ollut itse päärakennuksen remontissa, mutta nyt kun sieltä on purettu käytännössä kaikki pois mikä purkaa voidaan, ovat seuraavat työvaiheet ammattilaisten heiniä. Me olemme siis hieman voineet kurkistaa myös hevosten tulevaan lukaaliin, joka tosin ei vielä tunnu lukaalilta lainkaan. Tilalla on iso kivinavetta, jonka viimeiset eläinasukkaat olivat sikoja (ja hallitsematon kissalauma ja kissojen hallintaan saannin jälkeen rottalauma). Pidin melko todennäköisenä vaihtoehtona sitä, että jahka muuton aika joskus koittaa, asettuvat hevoset siirtotalliin ainakin ensimmäiseksi talveksi/mikä-ikinä-vuodenaika-silloin-onkaan, ja navettaa laitellaan kuntoon vähitellen. Mutta nyt kun olen muutaman viikonlopun viettänyt raivaten navettaa romusta, en ehkä pidäkään niin mahdottomana skenaariona sitä että saisin hevoset suoraan tulevaan talliinsa.

Aihio

Olisiko siinä tarpeeksi syitä blogihiljaisuudelle? No, pannaan vielä vähän pökköä pesään ja kerrotaan, että kun asuinpaikkaa ollaan vaihtamassa, niin samaan syssyyn mies vaihtaa ammattia eli alotti opiskelun uuteen ammattiin, ja minullakin työkuviot menevät syksyn aikana uusiksi. Ala sentään pysyy samana, mutta sen sijaan että käyn siellä täällä ja tuolla ratsastuskoulussa pitämässä yrittäjänä tunteja, saan vakituisen paikan yhteen ja samaan kouluun. Vastuu ja työnkuva laajenee, ja tarkoitus olisi myös mahdollistaa minun kouluttautumiseni eteenpäin, ratsastuksenopettajaksi. Siis mikäli minut otetaan kouluun.

Viime aikojen kevyt aivosumu selittynee näillä.

Huonosti näkyy, mutta siinä Pena ja Sulo rapsuttavat toisiaan

Kotosalla olen ratsastanut Penaa sen minkä olen ehtinyt, ja pääasiassa aina on ollut hyvä mieli. Hellejakso oli hieman haasteellinen, kun Pena ei siedä ötököitä eikä suostu kävelemään jos ympärillä lentelee paarmoja. Siispä teimme 25-minuuttisia ravi- ja laukkatreenejä, ja livahdimme talliin suojaan. Jossain vaiheessa tarvitsisi ottaa Penalle taas kiropraktikko, sillä sen vasemmassa takasessa tuntuu jotain - palaute on nyt tullut muutaman kerran kengittäjältä, joka ei myöskään osaa eritellä sen tarkemmin, mikä se jokin on, mutta vasen takanen tuntuu erilaiselta. Se on myös ainut jalka jonka laittamisessa Pena vääntelehtii, ja nimenomaan kun naulataan. Lyönti tietysti kulkee luita pitkin vaikka kuinka ylös, joten se jokin voi olla lähes missä vaan. Kengittäjän mukaan se jokin tuntuu myös ihan siinä, miten Pena antaa jalan pideltäväksi, ei pelkästään naulatessa. Nyt olen itsekin taas havainnut oikean laukan noston olevan työläs, eikä kokoaminen oikein tahdo pysyä läpi noston. Takaosa tahtoo olla vasemmalla vähän koko ajan, eli vasen takanen ei viihdy rungon alla. Tätä vinoutta kiropraktikko on saanut aina aiemmin hyvin korjattua, ja ajattelin luottaa hänen taikanäppeihinsä nytkin, ainakin analyysinä ennen kuin näytetään jalalle röntgeniä.

Meillä on kesän aikana käynyt laidunvieraita: ensin oli pieni lauma tuntihevosia yhdestä minun työpaikastani, sitten tuli tamma ja tämänkesäinen tammavarsa (ja ovat meillä edelleen), ja sitten tuli huligaanilauma 1- ja 2-vuotiaita varsoja (ovat edelleen). Penan ja Sulon olen pitänyt koko ajan kaksin, kun tuntuu että ne ovat nyt löytäneet toisensa. En halua sotkea niiden suhdetta satunnaisilla vierailijoilla, joten kesävieraita on treffattu vain aidan yli.

Sulon ajolleoppimisprosessi on ollut yksi tämän kesän työllistäjä, ja siitä aion kirjoittaa joskus tarkemmin. Lyhyesti: ensin meni aika hyvin, sitten ei. Nyt ollaan peruutettu opettelussa niin paljon taaksepäin että ollaan ihan perä lähtöpisteessä kiinni. Hevosen aito siedättäminen on hidasta, ja päivät eivät todellakaan ole edellisten kopioita, ja ahnehtia ei saa. Olen oppinut aika tavalla itsestäni ja Sulosta, heitellyt tuhkaa päälleni ämpärikaupalla, kiroillut ja iloinnut, ja nyt yritän taas tehdä järkevämmin. Maalliset aikarajat olen heittänyt romukoppaan, tästä tulee valmista sitten kun tulee.

Olen ihana ja viisas, anna karkki

Semmoista meidän kesään!

Kun kaikki on kohdallaan

Kun kaikki on kohdallaan, on Pena niin hyvä ratsastaa. Kun se on keskittynyt, rento ja läsnä. Kun löytyy hyvä flow. Silloin ei oikeastaan tarvitse edes tehdä mitään, riittää kuin vain ajattelee. Nouse vähän ylös rintakehästä, mene vähän enemmän, odota pikkuisen. 

Kun Pena on pohkeen edessä ja tuntumalla, tuntuu siltä että kaikki on mahdollista. Myönnän että usein päädyn siinä superfiiliksessä vain ajelemaan helppoja reittejä ja nauttimaan tunteesta, sen sijaan että alkaisin oikein "harjoitella" jotain. Viimeisin supertunne on maanantailta, jolloin sentään tein ravi-laukka-ravi -siirtymisiä.





Minä näen videolla tahdikkaan, rennon ja kuuliaisen hevosen, joka ei näytä prässätyltä tai painostetulta, mutta joka silti työskentelee.

(Jottei kaikki olisi pelkkää sateenkaarien kakkimista, oli tänään keskiviikkona edellispäivän flow poissa kummaltakin. En saanut Penaa rehdisti pohkeen eteen ja sitä kiinnosti enemmän etsiä puskissa vaanivia naakkoja kuin liikkua minun apujeni välissä. Ja kun se sitten otti jonkun pyrähdyksen, läjähti satulan takakaari takamukseeni niin että viikko sitten tällin saanut häntäluu alkoi taas jomottaa. Mutta maanantainen flow ja hyvä mieli kantaa vielä, joten kyllä se tästä taas!)

Varsin onnellisen kavioliiton vuosipäivä

Vuosi sitten jymy-yllätin esikoisemme.

Kuva: Minna Alaspää

Kerroin hänelle että lähden töihin, mutta meninkin lainaamaan trailerin ja tulin pari tuntia myöhemmin takaisin kotiin Sulo-ponin kanssa. Esikoisemme oli tuolloin 4-vuotias ja jutellut, että sitten kun hän saa ponin, sen pitää olla keltainen.

Olin kevään mittaan katsellut enemmän ja vähemmän tosissani myyntiponeja ja todennut, että kriteereihini sopivia putkahteli kyllä myyntiin tasaisin väliajoin, mutta useimmat olivat budjettini tavoittamattomissa. Halusin ponin, joka sopisi sekä Penalle seuralaiseksi että lapsille harrastuskaveriksi. Ponin tulisi olla ruuna, kohtuullisessa iässä (sen verran vanha että lapsen ei tarvitsisi vuosia odottaa ennen kuin voisi ponin kanssa puuhata, mutta sen verran nuori ettei iän takia tarvitsisi heti hautajaisiakaan viettää), ns. laadukas eli sellainen että jos lapsen/lapsien ratsastusinto kasvaisi satunnaisköpöttelyä suuremmaksi, ei ponin rakenne tai kapasiteetti välittömästi tulisi harrastamisen esteeksi. Lisäksi ponin tulisi olla sen kokoinen ja rakenteinen, ettei jäisi heti pieneksi, mutta ei olisi liian jytky lapsen käsitellä tai ratsastaa. Se ei saisi olla niin pieni että sen läpiratsastajaa tarvitsisi metsästää kissojen ja koirien kera, vaan että voisin itse käydä selässä satunnaisesti kuria pitämässä. Niin ja tietenkin ponin tulisi olla jokseenkin hyväluonteinen ja terve: elämää haittaaviksi vioiksi luokittelin kaviokuumeen, kesäihottuman ja puhkurin/pölyallergian, muiden kanssa kykenisin tulemaan toimeen. Eikä poni saisi maksaa tietenkään mitään, kolmosella alkava luku olisi jo liikaa. Tavoittelin siis aivan mahdottomia ja tiesin sen. Siispä pääasiassa ikkunashoppailin ja haaveilin.

Meille meinasi jo säälistä muuttaa yli kaksikymppinen welshtamma jota myytiin 500 eurolla, mutta koska myyjää kiinnosti lähinnä saada rahat välittömästi, hävisin nopeuskilpailun. Nyt mietin, että onneksi - sääli ei kuitenkaan ole paras kimmoke hevoshankinnalle, eikä tuossa kaupassa olisi oikeasti ollut minun kannaltani mitään järkeä. Mutta säälin tunnetta ruokki vielä pitkään jälkeenpäinkin tieto siitä että poni päätyi tietämättömiin käsiin aivan liian suurelle ratsastajalle, joka alkoi heti raskaasti "treenata" ja hypyttää iäkästä ponia.

Asioilla on kuitenkin metka tapa järjestyä. Sain vuosi sitten huhtikuussa viestin, että Sulo olisi nyt myynnissä. Olin ilmaissut kiinnostukseni siihen jo muutama vuosi aiemmin, mutta silloin sen hintalappu oli ulottumattomissani, ja sen silloinen ratsastuskoulukoti ei kokenut sen äkäistä käytöstä syyksi poistaa sitä kalustosta. Mutta olihan Sulo aika hankala ratsastuskouluponi: se ei antanut karsinasta kiinni, käänsi takapuolensa enkä epäillyt etteikö se olisi potkaissutkin. Se piti varustaa pesukarsinassa kahden puolen kiinni ja sinne sen toimitti henkilökunta. Muistan että en itsekään kiertänyt sen takaa kuntoonlaittotilanteissa, koska en luottanut siihen. Sen taluttajiksi talutustunneille ei ollut kauheasti jonoa, koska se puri tilaisuuden tullen. Ja onhan tuommoinen hieman tuhma pieni poni aika rajatun käyttäjäkunnan ratsu. Mutta kun viesti tuli, että olenko vielä kiinnostunut, en epäröinyt hetkeäkään. Vaistoni sanoi, että tässä on true match. Enkä ollut väärässä.

Epäluuloisesta äkäpussista on kuoriutunut valloittava yhden perheen poni. Vuodessa ei ole tullut vastaan yhtäkään asiaa jossa olisin ajatellut "ei onnistu Sulon kanssa". Okei, jos sitä kysyttäisiin talutusratsastustapahtumaan, sanoisin ei, sillä hälinä ja runsaat ihmiskontaktit ovat Sulon kipupisteet. Uskon, että olen jo luonut siihen sellaisen luottamussuhteen, että se selviytyisi, mutta en halua laittaa sitä tilanteisiin jossa sen täytyy selviytyä.

Vuodet ratsastuskoulussa ja varsin laitosmaisissa olosuhteissa ovat jättäneet Suloon jälkensä. Se ei edelleenkään pidä siitä että sitä lääpitään karsinassa. Siinä missä Pena pyrkii karsinassakin kontaktiin ihmisen kanssa ja arvostaa esim. irtokarvanraaputtelutuokioita iltaruokinnan yhteydessä, liimaa Sulo korvat niskaan ja väistelee, jos sitä yrittää hoitaa karsinassa. Sen sijaan tarhassa vapaana ollessaan se hakeutuu heti ihmisen luokse eikä sitä tarvitse ottaa kiinni harjaamista varten. Myös "totinen talutusratsastus" aiheuttaa flashbackin menneisiin vuosiin, ja etenkin ravatessa Sulo alkaa purra ja taklata taluttajaa. Tämä tapahtuu nimenomaan silloin kun selässä on sellainen ratsastaja joka jo vähän vaikuttaa itsekin, mutta on vielä niin tasapainoton että taluttaja ei siinä hetkessä voi ponia ojentaa huonosta käytöksestä. Aivan pienet tiitiäiset Sulo kantaa keskittyneesti eikä pyri taluttajankaan iholle. Ilman ratsastajaa sekä minä että mieheni olemme lenkkeilleet Sulon kanssa eikä sillä ole silloin aikomustakaan uhitella ihmiselle, joten tämä liittyy selkeästi vain tuohon tietynlaiseen talutusratsastuttamiseen.

Sulolla on vilkas luonne, ja tuon hienoisen epäluuloisuuden vuoksi se ei vielä ole käsiteltävyydeltään täydellinen lastenponi. Se ei varsinaisesti nauti siitä että lapset harjaavat sitä, ja parhaimmillaan se on silloin kun olen sen kanssa kaksin. Ei vaadi kovin suurta hälyä talliin kun se jo jännittyy - ei tee mitään älytöntä, mutta saattaa kuopia kun sitä harjaa tai huiskaista hännällä naamalle. Toisaalta se myös kasvattaa sitä käsittelevää lasta siihen, ettei parane olla liian huoleton, ja että hevosta tulee käsitellä rauhallisen jämäkästi ja kunnioittavasti.

Ratsastettuna Sulo on... mahtava. Se vain on mahtava. Se laittaa otsan ryppyyn ja keskittyy. Se ei kimpoile, ei kyttäile, se pysähtyy aina, se kulkee sitä vauhtia kun sen pikkuratsastaja pyytää, se noudattaa äänikomentoja. Sillä on laadukkaat liikkeet ja se on kaunis kuin karamelli. Mitä muuta lastenponilta voi toivoa?

No lastenponille voisi tietysti toivoa sopivan satulan jotta lapsi pääsisi treeneissään eteenpäin, mutta se onkin sitten aika paljon helpommin sanottu kuin tehty. Sulon selkä on kaareva, leveä ja lyhyt, eli aivan painajaismainen. Meninpä kuitenkin lupaamaan esikoiselle, että tänä kesänä käydään jossain pikkuisissa puomikisoissa Sulon kanssa, ja edes niihin ei taida saada osallistua kahvavyön kanssa. Mutsi joutuu siis satulakaupoille, jahuu.

Selkä

Meillä on siis takana varsin onnellinen ensimmäinen vuosi. Voin vain ällistellä, miten mainio, mutkaton poni Sulo on, ja miten se tuntuu istuvan käteeni kuin hansikas. Tuntuu siltä, että se kuuluu kalustoon. Siinä natsasi kaikki mitä ponilta toivoin, vaikka toivoin lähes kohtuuttomia. Sain sen naurettavan edullisesti, ja mikäli Sulo joskus olisi uudestaan kaupan, saisin ainakin tuplata ellen peräti triplata sen hintalapun ja se olisi edelleen ihan relevantti hinta tällaisesta monitoimiponista. En nimittäin epäile hetkeäkään, etteikö siitä tule vielä oikein hyvä ajoponikin, kunhan vain saan sen vaunut kasaan. Mutta ei tällaista ponia enää myydä vaan siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain.

Välillä harmittelen sitä, että Sulo on ruuna. Se oli orina jalostukseen hyväksytty, ja minun silmääni sillä olisi ihan voinut olla annettavaakin welsh-kasvatuksessa. Mutta toisaalta, mikäli se olisi pidetty orina, olisi sen polku ollut ihan toisenlainen enkä minä olisi koskaan saanut sitä käsiini. Joten näin on oikein hyvä.

Kuva: Minna Alaspää

Kuulumiset

Jäätikön jäykistämät täällä terve!

Meillä oli kengitys tällä viikolla. Kengittäjältä tuli terveisiä, että Pena tuntui kovin kankealta ristikkäisestä jalkaparista eikä ollut niin leppoisa laittaa kuin viime aikoina on ollut. Totesin, ettei mikään ihme, kun tässä on viime ajat seisty ja luisteltu ja siinä se sitten onkin ollut, se arki. Mutta sainpa taas herätyksen siihen että jotain on keksittävä hevosten hyvinvoinnin vuoksi, vaikka tarjolla on luistinrataa sekä hankikantoa (joka tosin sekin tänään muistutti tässä pakastaa-lauhtuu-pakastaa-lauhtuu -kelissä luistinrataa. Lapsi lähti hiihtämään pellolle mutta totesin siinä vierellä liukastellessani että luistimet olisi ollut suksia fiksumpi välinevalinta).

Kengityksen jälkeen otin sitten molemmat ponit naruun ja lähdin metsään. Kolmen kilometrin lenkistä Sulo piffasi kaksi kolmasosaa ja huokaisi itsensä käyntiin vasta viimeisen kilometrin ajaksi. Miten niin tekemättömyys kiristää päätä??

Siinä tarpoessani oli aikaa miettiä, miten on tultu tähän että Pena on se joka kulkee monen viikon seisomisen päätteeksi talutusmaaston niin ettei sen narua tarvitse kertaakaan kiristää. Sen mukanaoloa ei oikeastaan edes huomannut. Ei Sulokaan käsistä pyri lähtemään, mutta leijailee heliumpallon lailla ja välillä tarvitsee voimasanan jottei koko ajan nypytä narusta tai taklaa taluttajan päälle kapealla polulla.

Luottamus on eräänlainen klisee näissä hevoshommissa, ja olen sen verran monissa liemissä keitetty että meinaan saada näppyjä kun joku kertoo luottavansa hevoseensa täysin tai pyrkivänsä saavuttamaan hevosensa luottamuksen. Siis joo, nimenomaan siihen pyritään, mutta sitten mielessäni vilahtaa kaikki ei-se-koskaan-ennen -kauhuskenaariot ja taas haluan välttää tuon termin käyttöä. Kun se pelkkä (pahimmassa tapauksessa yksipuolinen) luottamus ei riitä, vaan siihen tarvitaan kylkeen roppakaupalla hevosenlukutaitoa ja reaktiokykyä ja tilannetajua, ja vasta silloin voidaan puhua turvallisuudesta, eli "luottamuksesta", hevosten parissa.

Luottamusallergiastani huolimatta en keksi parempaa termiä kuvaamaan tunnetta, kun nousin metsälenkin jälkeisenä päivänä Penan selkään. Ratsastamattomat päivät olivat venyneet viikoiksi, mutta laitoin Penalle vain villaviltin ja loimivyön ja hyppäsin tuulihoususillani sen selkään (toim. huom.: se mitään hyppäämistä ollut, vaan paskanjäykkää pungertamista. Jäätikkö on kangistanut hevosen lisäksi ratsastajan). En ole vieläkään varma, missä vaiheessa tämä meidän yhteiselo on muuttunut tällaiseksi. Iso osa minusta muistaa edelleen ne ajat, kun säännönmukaisesti piti laskeutua kesken ratsastuksen juoksuttamaan, jotta pysyttiin jotenkin samassa kurssissa. Tai kun ratsastamisen päätteeksi oli aina pääasiassa paha mieli, koska Pena keskittyi pelkästään sinkoiluun ja kyttäilyyn. Nyt me mennään käyntiä ja hölkkää ilman satulaa pitkän löysän jakson päätteeksi, ja vaikka joen takaisella pellolla menee hiihtäjiä, pysyy Pena järjissään. Ja joka kerta on hyvä mieli - tällaisten kertojen jälkeen oikein erityishyvä.

Tänään oli Sulon vuoro päästä jumpalle. Otin sen ohjasajo-ohjien päähän ja totesin, että yhtä kankeita ollaan kummatkin. Narut oli aina käsissä jotenkin väärin, piiska osoitti väärään suuntaan ja enin aika meni säätämiseen. Mutta Sulokin notkistui pikkuisen - sillä oli tässä eräs epäonnen päivä kun se ensin kaatui tarhassa (koska pitää mennä juosten joka paikkaan, kelistä viis) ja saman päivän iltana juuttui piehtaroidessaan karsinan seinälle. Ei siis ihme että ruoto on kiero ja kankea.

Ja vielä pari riviä siitä L-sanasta: tämä voipullan värinen tyyppi on se sama, joka edellisessä kodissaan ratsastuskoulussa jaakattiin karsinasta puoliväkisin kiinni. Ja nyt se tulee tarhasta laukalla vastaan kun vain otan riimun tolpasta käteeni, en ehdi edes viheltää.

Jotain on tehty oikein. Olkoon se mitä tahansa, niin uskaltanen pikkuisen taputella itseäni olalle.

On vain vääränlaista vaatetusta jne

Povattiin talven kylmintä yötä, mutta ei se ihan tässä meidän kulmilla kuitenkaan niin rapea ollut kuin viikko sitten, jolloin mittari näytti -29°C kun ajelin töistä kotipihaan. Ihan tarpeeksi viileää oli kuitenkin, ja huumaavan kaunista!

Ponit pääsivät liikkeelle, koska olen tullut hieman pakkasneuroottiseksi. Minusta tuntuu että Pena kangistuu kun pakkanen painuu alle -15°C. Se seisoo hoidettavana hiukan "käppyrässä" ja tuntuu sivellessä jotenkin... tiukalta. Kovalta. Ei samanlaisen kimmoisan pehmeältä kuin yleensä. Pena on luomukarvassaan eli käytännössä kesäkarvassa, koska se ei vain tee kunnon talvivillaa. Karva aavistuksen tihenee talvisin ja kainaloihin ja haaroväliin kasvaa yks-risti-kaks pari pitkää haitulaa, ja siinä se talviturkki sitten on. Loimien alta Pena tuntuu aina lämpimältä, joten en usko että tämä hienoinen jäykistyminen johtuu varsinaisesti palelemisesta. Näillä -15°C - -20°C lämpötiloilla Pena ulkoilee väliloimen (n. 50 g) ja fullneck-toppaloimen (300 g) kanssa, ja jos vielä kylmemmäksi käy, vaihdan väliloimen paksumpaan fullneck-malliin. Parina viime vuonna ei tosin ole ollut tarvetta kun pakkaset ovat pysyneet kohtuullisissa lukemissa.

Sulon pyöräytin kevyesti liinassa ja lähetin isännän kanssa kävelylle radalle. Pihaan palasi joulupukin näköiseksi muuttunut partanaamainen mies ja tyytyväinen poni. Juomaa ponille ja takaisin tarhaan. Penan kanssa suunnittelin kutakuinkin samaa kuviota mutta ratsailta. Olin tällännyt itseni niin tiukkaan vaatteita että karsinoita siivotessa tuli hiki, eikä kyllä kylmä ehtinyt tulla missään vaiheessa muutenkaan. Penan pieni jäykkyys tuntui selkäänkin saakka, kun hölkkäilin sillä alkuun kentällä muutamia raviympyröitä. Tuntuu siltä ettei liike ihan vaan lähde niin kuin normaalisti. Ravi jää suppeaksi ja jousto puuttuu. Alkuhölkän jälkeen lähdettiin radalle, ja kun Pena tuntui olevan mukavasti kuulolla, jotenkin ajauduin radalta naapurin tielle ja siitä metsään. Hups!

Normaalien ihmisten mittapuulla ei taida olla kovin suuri uroteko käydä 13-vuotiaaksi kääntyneellä hevosellaan yksin pieni maastolenkki, mutta Penan kanssa nämä ovat aina niitä hetkiä, joiden jälkeen voisin vähän pillittää onnesta. Se on ollut koko ikänsä niin kesseli; niin älytön spuukaaja, tärisijä, lähtöjen ottaja, panikoituja, poistuja - kertakaikkisen epäluotettava ja epämiellyttävä tyyppi viedä mihinkään oman tontin ulkopuolelle, missä voi olla mikä tahansa ennalta-arvaamaton muuttuja. Tai ei ole edes tarvittu mitään muuttujia, ylipäätään pihasta poistuminen on ollut potentiaalinen riski täydelliselle paniikille ja pakoreuhtomiselle.

Nytkin alkoi vähän puntti tutista kun piti kävellä naapurin ladon ohi, ja kun nurkan takana sitten olikin kuusentaimi lumen alla kumaraan painuneena, Pena heitti takajalkapiruetin ja pölähti ojaan. Kehitystä on tapahtunut siinä että nykyisin takajalkapiruettia ei enää läheskään joka kerta seuraa pakolaukka, joten ei muuta kuin poni pois ojasta, nokka uudestaan menosuuntaan ja pari ärräpäätä sekä tiukkaa kantapäiden käyttöä, niin selvisimme metsään. Metsässä tuijottelu vähitellen lakkaa lähes kokonaan, ja kun siirrytään leveämmältä väylältä pienille poluille, Pena jo ihan rehellisesti rentoutuu.

Kotiinpäin tullessa oli alla jo niin rela poni että uskalsin kaivaa puhelimen taskusta ja ottaa muutaman kuvan, kunnes puhelin ilmoitti sammuttavansa itsensä. Kaikkia ei ole tehty kylmää varten! Minulla sen sijaan oli kaikkien kerrosteni sisässä oikeinkin lämmin, ja suurin lämpö taisi nousta sielusta saakka. Olen joka kerta maailman onnellisin hevostyttö kun saan ratsastaa omalla kesselilläni maastossa, ilman että kenenkään syke on kahdessasadassa.

Penalla oli korvatulpat, koska ne tuntuvat vähän leikkaavan pahinta tuijottamista ja sätkyilyä. Tulppiin kuitenkin liittyy epämukavuutta, joka ilmenee ilmeenä ja ravisteluna. Nämä mielenilmaukset laantuvat kun lähdetään liikkeelle, mutta olisihan se mukavaa jos voisi olla vähemmän epämukavaa ja enemmän mukavaa. Taidan ottaa projektiksi etsiä istuvan äänieristetyn korvahupun ja kokeilla, toimisiko se riittävänä omana kuplana, ja suostuisiko Pena pitämään hattua. Aiemmat hattukokeilut ovat päättyneet niin raivokkaaseen päänravisteluun että päästä on pudonnut sekä hattu että suitset. Ei järin turvallista sekään.

Liikettä, lämpöä ja juomaa. Niillä nitistän ainakin omaa pakkasneuroosiani, ja tuskin niistä haittaa on hevosillenikaan.

Pena ratsailta

Olen pälissyt blogissa kaikenlaista, mutta Penan kouluratsastuskuulumiset ovat jääneet päivittämättä. Enkä tiedä onko niissä niin varsinaisesti ollut mitään kerrottavaakaan - syksyn läpi raahauduttiin miten kuten ja ratsastin milloin ratsastin ja tein mitä tein, en mitään kovin pitkäjännitteistä tai tavoitteellista ilmeisesti ainakaan. Ratsastuskuvia on ollut esitettäväksi pyöreä nolla (eikä se korjaudu nytkään, sori).

Penan kanssa on kuitenkin jo aika pitkän aikaa ollut hyvä mieli työskennellä. Ehkä se johtuu siitä että varsinaisia tavoitteita ei ole ollut, mutta suuria pettymyksiä tai turhautumista ei ole tullut. Päinvastoin - viikonloppuna olin hankiratsastuksella radalla, ja Pena oli hulvattoman villi, innokas mutta ei kekkuloinut mitään turmiollisia sivuloikkia tai pukkihyppyjä, vaan pisteli menemään korvat tötteröllä. Nauroin ääneen sen innolle, ja sain tuosta puolivallattomasta ratailottelusta niin paljon hyvää mieltä ja energiaa, että siitä riitti monta päivää uuden viikon puolellekin.

Joulun aikaan tuli kokeiltua myös ilman satulaa ratsastamista pimeässä. Tämä ei ollut suinkaan alkuperäinen suunnitelma, vaan tilapäisvaloni oli mysteerisesti pudonnut tolpannokasta ja hajonnut sillä välin kun laitoin Penaa tallissa ratsastuskuntoon. Koska olin jo valmistautunut ratsastamaan, ajattelin mennä siitä huolimatta, että olin liikkeellä ilman satulaa ja päivänvalon aika oli jo ohitettu. Yllätyksekseni Pena oli aika hyvin kuulolla näinkin haastavissa olosuhteissa, ja minun todella piti keskittyä siihen mitä tunnen! Yhden aistin poissulkeminen terästää toisia. Kun en nähnyt juuri mitään eikä ollut satulaa tukemassa, piti käyttää koko keskittymiskapasiteetti siihen että pysyn tasapainossa ja hevoseni kanssa samassa kurssissa. 

Tänään sain miehen videoimaan meitä hetken, jotta näkisin, miltä kentällä työskentely tällä haavaa näyttää. Siinä on monesti iso ero, mitä tuntee selkään ja mitä todellisuudessa tapahtuu. Ihana flow loisti poissaolollaan ja kentän pohja oli epämääräinen, mutta jotta ei mene virheissä rypemiseksi, palaute ja viime aikojen fiilikset tulee koontina perinteisen hampurilaismallin mukaan: 

+ Pena ravaa kivasti nykyään. Sillä on hyvä tahti ja muoto pääsääntöisesti pysyy tasaisena. Ravissa on joustoa siinä määrin kuin Penan kapasiteetti antaa myöden. Olen ehkä myös oppinut ratsastamaan eteenpäin ravia enkä jää enää niin herkästi nysväämään taaksepäin miniaskeleita. 

- Kun Pena ei ole rehellisesti läpi, sen siirtymiset ovat kammottavia. Tuntuu olevan kuun ja tähtien asennosta kiinni, milloin saan sen ratsastettua niin että siirtymisissä paketti ei leviä. Kun Pena on oikeasti avuilla, aktiivinen ja rento, se kantaa siirtymisten läpi. Jos ei täydellisesti, niin riittävän hyvin. Mutta jos en saa sitä rehellisesti pohkeen eteen, se heittääntyy salamannopeasti siirtymisissä altani pois ja karkaa peräänannosta. Minä jään silloin liikaa ratsastamaan kädellä ja unohdan kokonaan pohkeet. Jos teen siirtymiset alaspäin ääniavuilla, Pena pysyy peräänannossa mutta siirtymisten täsmällisyys kärsii. Tosin hra. Christoph Hess opasti klinikassaan kerran, että siirtymiset eteenpäin on tultava heti avusta, ja siirtymiset alaspäin voidaan tehdä ns. slow motionina, jotta rentous ja aktiivisuus voidaan säilyttää. Pitäisi siis varmaankin minun itseni tarkemmin määrittää, miten ratsastan siirtymiset ja mikä kulloinkin riittää. 

+ Olen kenties saanut tarpeeksi välähdyksiä siitä, miltä tuntuu kun Pena on oikeasti kanssani ja saan sen jakamattoman huomion. En tyydy siihen että Pena ehkä kohta viitsii keskittyä tai sitten ei. Uskallan vaatia siltä keskittymistä silloin kun tehdään töitä. Suorituksen ei tarvitse olla täydellinen eikä se usein olekaan, mutta haluan joka ratsastuskerralla tunteen, että Pena on läsnä myös henkisesti. Uskon että pitkälti tämän myötä kyttääminen ja säikkyminen kotikentällä on jäänyt käytännössä kokonaan pois.

Ja sitten jotain ennenkuulumatonta. Koostin tänään kuvatut videoklipit yhteen ja kun muksut katsoivat Pikku Kakkosta, hipsin keittiöön ja nauhoitin videoon ääniraidan! Laita siis äänet päälle niin saatan sinut käsi kädessä videon läpi ja kerron, mitä itse havaitsen hevosessani ja sen suorituksissa. 

Mä katon tän loppuun asti

Heippa sit, vuosi 2018.

Olit ihan hyvä vuosi. Vuonna 2018 minua on puhututtanut blogissa ainakin hevosen karies, arkielämän ehtiminen ja jaksaminen, Penan fiksuuntuminen maastoilun ja jotenkin vähän kaiken muunkin suhteen, laumanlisäys Sulo joka muutti meille vappuna, hevosen laihduttaminen, lisäravinteet, varustevalinnat ja ajolle opettaminen.

Olin asettanut tavoitteeksi laihtua raskauden ja imetyksen jäljiltä takaisin omiin mittoihini (FAIL, vielä roikkuu sinnikkäät 4 ylikiloa mukana), käydä Penalla yksin maastossa (CHECK!) ja startata Penalla heA (CHECK, jos harkkakisat lasketaan). Ikuisuustavoitteena oli tänäkin vuonna hyppäämiseen lisää varmuutta ja ratsastettavuutta esteille, ja vaikka hyppykausi näin maneesittomana on aika lyhyt, koen että hyppäämisen suhteen on hyvä mieli nyt.

Nyt joulukuussa oli sellainen merkkipäivä että minulla napsahti 19 vuotta hevosenomistajuutta plakkariin. Ensi vuonna juhlitaan siis pyöreitä. Jos muistetaan.

Minulla taitaa olla taipumus katsoa loppuun saakka kääntämäni kortit näissä hevoshommeleissa. Kun sitoudun, sitoudun. Nyt tuntuu siltä, että tämä hevoskattaus on sellainen, jonka kanssa mennään rinta rinnan niin kauan kuin elon päiviä riittää. Ihan niin kuin mentiin Immun ja Mikunkin kanssa aikanaan, toisen kanssa yhteisiä päiviä riitti 15 vuoden ajan ja toisenkin kanssa yli 13 vuoden ajan. Olen siis omistanut hevosia 19 vuoden ajan ja myynyt niitä 0 kpl. Ylläpidossa minulla on ollut kaksi hevosta ja niihin olen suhtautunut niin kuin ylläpitohevoseen minusta on turvallista suhtautua: ne ovat lainassa vain. Enkä tarkoita että myymisessä olisi mitään pahaa: on parempi vanheta sellaisessa seurassa jossa viihtyy, ja joskus vain elämä heittelee niin ettei ole valinnanvaraa.

Olen onnellinen näiden nimenomaisten hevosteni kanssa ja haluan kerryttää yhteisiä vuosia. Monta, monta, toivottavasti.

Näin vuodenvaihteen kunniaksi ajattelin koostaa pienen videokollaasin siitä, miten Pena on ratsun taipaleellaan kehittynyt. Kun aloin selata vanhoja videoita, silmämunani kärvistyivät kuoppiinsa ja tajusin, että se mikä tässä kelkassa on kehittynyt, on minun ratsastustaitoni. Penassa on ollut koko ajan ihan kaikki se (rajallinen) potentiaali mikä siinä on, minä vain olen... Joo. Ja tässä kohtaa en tunne niin suurta arvostusta omaa kehitystäni kohtaan, vaan lähinnä häpeää siitä miten köppöisesti olen vaikkapa vielä 6 vuotta sitten ratsastanut. Vai mitä sanotte tästä kökötyksestä, ihan justsilleensä 6 vuotta sitten:




Eikä se nyt niin kummoisesti suju tässäkään:



Sivuhuomautuksena mainittakoon, että näissä ylläolevissa videoissa olen nykyistä olomuotoani liki 10 kg kevyempi. Toppavaatteet eivät anna kovin hyvää vertailupohjaa, mutta ehkä voidaan todeta Penan miehistyneen ja täyttyneen lihaksistoltaan melkoisesti näiden 6 v aikana, koska eivät meidän keskinäiset mittasuhteet nyt merkittävästi ole huonommaksi menneet. Vaikka aina toivonkin, että Pena voisi kasvaa vielä ihan vaikkapa 10 cm eikä olisi yhtään liian suuri.

Tältä näytti meidän ravailu nykyhetkessä 29.12.2018:



Vuoden viimeisenä työpäivänä sain hieman kyseenalaisen kunnian ratsastaa Penan veljellä, koska se oli tuhma ja nakkasi pikkuratsastajansa kaaressa ketoon. Taitaa olla sukuvika ettei suksi aina luista, niin on samanoloinen tuo miniPena. Tuntui kuin olisi kotiinsa mennyt. Luulen että Pena olisi täsmälleen samanlainen jos sitä yritettäisiin ratsastuskoulukäyttöön: se oppisi hyvin äkkiä, miten saa karistettua kuljettajan kyydistään jos ja kun ei huvita suorittaa annettuja tehtäviä. Kuulemma tämä miniPena olisi jo Black Fridayn aikaan lähtenyt tarjoushinnalla minun talliini. Harmi että nyt on tuhmien ponien kiintiö täynnä!

Uusi alkava vuosi tuo mukanaan monenlaista muutosta ja myllerrystä elämään, ainakin toivottavasti! Kovin suureellisia tavoitteita en uskalla asettaa, kun vuorokaudessa on oletettavasti myös v. 2019 vain 24 tuntia, ja ne tuntuvat näissä ruuhkavuosissa olevan aika usein liian vähän. Haluaisin panostaa omaan kehitykseeni ratsastajana ja opettajana entistä enemmän, mutta vielä en ole onnistunut ratkaisemaan ajan- ja rahankäytön yhtälöä joka mahdollistaisi valmentautumisen ja kurssittautumisen. Sulon ajo-opetuksen haluaisin valmiiksi niin että ensi vuonna tähän aikaan minulla olisi kärrykelpoinen pikkuponi. Ja Penan kanssa minulla on ollut jo jonkin aikaa salainen haave opettaa sille laukanvaihdot, joten kehtaisiko vaihdot julistaa Penan ensi vuoden tavoitteeksi...? Itselleni laitan tavoitteeksi kirjata hevosiini liittyvät kulut ylös ensi vuodelta ja julkistaa laskelman vuoden päätteeksi.

Minun ylläpitämiseni ainakin on ihan ilmaista, ettäs tiedät! Pelkkää iloa ja plussaa! Enkä muuten ole yhtään karvainen, ite oot!

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille, toivottavasti jaksette pysyä matkassa ja kommentoida ahkerasti myös ensi vuonna!

Kohtauksia eräästä kavioliitosta

Sulon sitkeä väsytystaistelu alkaa tuottaa tulosta: Pena on vähitellen ruvennut leikkimään sen kanssa. Voi olla että jossain vaiheessa vielä manaan tätä hetkeä kun iloitsen nujuavista ja painivista hevosistani, mutta juuri nyt pidän tätä vain ja ainoastaan positiivisena ilmiönä. Pena eli monta vuotta totisten tammojen kanssa (ensin Emmin, sitten Sissen) ja siitä itsestäänkin tuli jotenkin epätyypillisen vakava. Se on luontaisesti sellainen lähellä olija ja lähelle tulija, mutta pomotammat pitivät sen aina tarkasti etäämmällä, eivätkä to-del-la-kaan edes harkinneet mitään leikkejä. Nyt Pena on vähitellen ruvennut vastaamaan Sulon leikkiinkutsuihin. Minun läsnäoloni selvästi häiritsee leikkiä, ja parhaimmat painit olen nähnytkin ollessani itse etäämmällä.

Toki olen iloinen myös siitä että Sulo leikkii - se on tarhattu yksin edellisessä kodissa viimeiset kolme vuotta, ja sitä ennen se on ollut ori ja oletettavasti silloinkin ollut yksinään, varsa-aikoja lukuunottamatta. Tunnen iloa siitä että sosiaalinen poni löytää kaverin jonka kanssa voi toteuttaa kanssakäymisen tarpeitaan. Meillä on kestänyt reilun puoli vuotta että nämä ruunat ovat päässeet pääsemässä samalle aaltopituudelle. Toimeen ne ovat tulleet koko ajan, mutta vasta nyt alkaa tuntua siltä että ne hitsaantuvat yhteen.

Tämä joulukuu on ollut harmautta, töiden puskemista ja joulubreikin odottelua. Kohta on talvipäivänseisaus ja sitten alkaa taas valo voittaa. Jaksaa jaksaa!

Projekteja ja onnistumisia

Matkalla maastoon

Asetin tälle vuodelle tavoitteeksi päästä yksin ratsain maastoon Penan kanssa. Tiedättekö kun joskus aika vaan on kypsä ja tekeminen on helppoa - tämän maastoonmenon suhteen on käynyt juuri niin. Ok, hevoseni on 12-vuotias eikä todellakaan mikään luottopolle jolla voi mennä minne vaan ja miten vaan, mutta siinä missä en vielä muutama vuosi sitten tohtinut edes ajatella että poistuisin sen kanssa tontilta ratsastaen ilman kenenkään seuraa, on tänä kesänä tapahtunut jonkinlainen loksahdus. Enkä kyllä voi sanoa että olisi hullun lailla reenattu, päinvastoin. Olen välillä halunnut mennä metsään ratsastamaan, ja sitten, noh, olen mennyt.

Tällä viikolla tuli eräänlainen läpimurto siinä, että tein koko lenkin ratsailta. Yleensä olen taluttanut alkumatkan, jolloin pitää oman pihatien jälkeen kulkea reilu sata metriä asvalttitien reunaa, mutta nyt avasimme reitin radan kulmasta metsään niin ettei tarvitse mennä autojen sekaan lainkaan. Ja niin minä sitten menin ja ratsastin sieltä metsään, tein lenkin, menin vähän raviakin, jouduin yhdessä kohdassa vähän patistamaan Penaa ja sanomaan että ei, tuo(kaan) pölli ei aio sinua syödä ja ei, et lähde takajalkapipruetin kautta kotio. Ja Pena tokeni järkytyksestään ja talsi loppulenkin ihan asiallisesti - hieman korvat töröllä ja kroppa kireänä, mutta hallinnassa, suuremmin säpsimättä. Niin, eikä sillä ollut edes korvatulppia.

Ei huono, ei ollenkaan.

Ja koska olen ihminen jolla pitää olla jotain pientä työn alla koko ajan, ollaan aloitettu Sulon kanssa hiljaksiin uuden lajin opiskelua. Hankin sille valjakkovaljaat, tosin nämä ovat kukkaroystävälliset ja räikeät nyloniset versiot eivätkä päihitä nahkaisia kumppaneitaan, mutta saavat kelvata alkuharjotteluun.

Ensisijainen toive olisi opettaa Sulo kevyisiin työajohommiin, siis vetämään kevyitä kohteita perässään. Rengasta, ehkä jotain kuormalavatyyppistä kenttälanaa, talvella pulkkaa. Sellaisia juttuja joita kehtaa vedättää rintaremmillä. Suurempiin kuormiin ergonomisin vetoväline on tietysti länget, mutta tarkoitus ei ole edetä ihan niin hc-asteelle.

Sulo toimii ohjasajossa niin hyvin ettei se tunne paljoa eroa ratsastamisesta. Takaa ajaminen on sille myös ihan iisiä, eikä se ollut millänsäkään häntäremmistä eikä mäkivöistä, kun niitä sille esittelin. Olen myös siedättänyt sitä siihen että remmit osuu jalkoihin ja heitellyt ja sivellyt ja hinkannut sen jalkoja vetoliinoilla. Se kääntää korvaansa minua kohti ja voin nähdä kysymysmerkin sen pään päällä, mutta mihinkään se ei säntää eikä jännity. Seuraavassa vaiheessa aletaan takaa-ajon yhteydessä heilutella vetoliinaa sen jalkoja vasten ja matkia sitä miten remmit käännöksissä painuvat kiinni hevoseen. Aion myös rakennella erilaisia kiliseviä/rahisevia/suhisevia raahattavia häkkyröitä joita voin itse vetää perässäni kun ajan Suloa näin maastakäsin, jotta se tottuu raahautuvaan ääneen.

Sulo on vaan niin kymppi kaikessa. Se on välillä sen näköinen että kaikkea tuokin eukko keksii, mutta toteaa sitten ettei tästä(kään) päähänpistosta taida olla sille välitöntä uhkaa, ja jää siihen. Ja se on vasta yhdeksän! Mitä kaikkea me ehditäänkään, jos se vain saa olla ja elää terveenä. Uskon että Sulosta tulee Penan veroinen sielunkumppani minulle ja elämäni hevonen, yksi niistä. Ja oikeastaan se on sitä jo nyt.

Kesäillan valssi

Klo 21.30 on enää "vain" 29 astetta lämmintä ja "vain" 60 000 paarmaa joten on aika pienelle kesäillan valssille.

Helle on turvottanut jalat niin että saappaiden vetoketjua saa hampaat irvessä vetää kiinni, eikä totta puhuakseni ratsastus ole kovinkaan lähellä harmonista valssin keinuntaa. Ennemmin se muistuttaa puolivallatonta polkkaa jossa ei oikein ole selvää kumpi vie ja kumpi vikisee.

Vaan on se kesäilta kaunis, helteestä huolimatta

Kesken laukan lentää ötökkä silmään ja Pena pinkoo hilpeänä ja varsin kevyenä edestä ja takaa. Ja mikäs siinä on pinkoessa kun saa päivät huilia viileässä tallissa ja vain yöt laiduntaa! Puoli tuntia ja ollaan molemmat suihkua vailla. Saappaatkin alkaa sopia jalkaan vähän paremmin ja jalkojen lisäksi on keventynyt mieli. 

Kollektiivinen hiki

Pesujen päälle hörppy 

Klo 22 Pena palautuu lauman luo ja minä mätän karsinoista päivän tuotokset, koska huomenna on taas uusi hellepäivä ja sisähuoltoa vaativat hevoset. Ei oo kylmä, ei oo pimeetä, ei oo märkää. Ei siis parane valittaa, kai, vaikka en minä näiden helteiden suuri ystävä olekaan. 

Pitäkäähän huolta nestetasapainosta ja suojatkaa hevosia paahteelta ja paarmoilta! Muistellaan tätä sitten marraskuussa. 

Hyvän mielen ponit

Sulo on kietonut meidän sakin pikku kavioidensa ympärille. Se on vaan niin mainio tyyppi! Siinä missä Penan kanssa on välillä pinna tiukalla kun se härvää, kyttää tai on muuten vaan jotenkin haastava, on Sulon kanssa kaikki mutkatonta. Jos on paha mieli pihalle mennessä, voi ottaa Sulon jumpalle ja paha mieli on poissa. Se on todellinen hyvän mielen poni!

Alla editoimattomia videoita Sulon ohjasajotreenistä. Ollaan molemmat ihan keltanokkia tuossa hommassa, mutta kerta kerralta paremmin. Laukkaosuuksissa huomaa miten Sulolta puuttuu voimaa - se rikkoo useamman kerran raville juuri niissä askeleissa joissa sen tulisi koota ja ponnistaa. Vasen kierros oli kauttaaltaan vaikeampi ko. kerralla.







Enkä minä Penaakaan moiti, vaikka sen perusluonne onkin kovin erilainen kuin Sulon. Sen kanssa tekemisen nautinto on enemmän mallia vaikeuksien kautta voittoon. Olin tänäänkin siitä niin ylpeä, kun se seisoo käytävällä liikahtamatta kun neljävuotias esikoinen harjaa ja laittaa kanssani suojia ja kiinnittää satulavyötä.

Penan treenien suhteen olen ollut aika eksyksissä. Valmennuksen jälkeen olen etsinyt kotitreeneissä tunnetta jolloin Pena olisi rehellisesti pohkeen edessä, ja yrittänyt hakea omaa asentoani pois turvakyyrystä johon olen huomaamattani painunut. Vaikeaa. Kun korjaan Penaa lorvimisesta eteenpäin, tulen helposti ajaneeksi sitä äärilaidasta toiseen: pohkeen takana maleksivasta selkä alhaalla karkuun juoksevaksi. Tänään kuitenkin tuntui siltä että löysin oikean fiiliksen, ja niin se vain on että ratsastus muuttuu merkittävästi helpommaksi kun hevonen tulee apujen eteen. Laukassa etenkin sain vain olla, käsi oikeasti istunnan edessä ja Pena laukkasi ja ponnisti irti maasta eikä vain raahannut itseään eteenpäin.

Murut! Huomioi Penan esittelemä risu

Onnenhippusia

Materialismia: monen vuoden haaveilun jälkeen raaskin ostaa LeMieux-huovan, eikä se pettänyt odotuksia. Muotoilusta ja istuvuudesta täysi kymppi!

Ja nämä kaksi. Tuo poni. Millainen kultakimpale!

Ja sokerina pohjalla tämä. Laita äänet päälle!

(ne, jotka ovat hypänneet meidän kelkkaamme vasta hiljattain voivat lukea esim. tästä 04/2013 kirjoituksesta mistä ollaan räpiköity eteenpäin. Eikä tuokaan suinkaan ole ollut alkutilanne...)

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys

Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys

Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta

Valot pimeyksien reunoilla

Mr. Mallorca koulukisoissa

Käytiin sunnuntaina harkkakisoissa. Jotka sattuivat olemaan naamiaiskisat. Eipä muuta kuin asua niskaan ja radalle!

Tässä meidän panos.
Harmillisen harva oli kehdannut irrotella pukukoodissa. Jos mennään naamiaiskisoihin niin eikö ne valkoiset housut ja huovat voisi silloin jättää kotiin ja koittaa keksiä jotain muuta?

Ratsastin luokat heB:3 ja heA FEI:n CCI/CIC* A-kenttäkilpailuohjelma, joka oli Penan ihka eka helppo A! Jännitti, ei niinkään enää Penan käytös sillä siitä on tullut ihmeen fiksu, vaan ihan jotenkin koko se kisaaminen. Nyt olen viisastunut sen verran että tiedän kahden luokan taktiikan olevan hyvä Penalle, mutta etenkin minulle itselleni. Ekan luokan ajoin reittiä nätisti ja säntillisesti, mutta vähän sillä moodilla että tulee mitä sattuu tulemaan.

No sattui tulemaan ihan mallikasta: helposta B:stä 67,272% ja kakkossija! Olihan se aika vänkää olla kunniakierroksella oman hepan kanssa.

Mutta kun jännityskupla oli puhkaistu, pääsin toiseen luokkaan jo ihan ratsastamaan. Verryttelin niin että Pena ihan oikeasti tuli hyväksi. Kunpa olisi teleportti jolla voisi samantien siirtyä suorittamaan rataa kun hevonen on hyvä! Ajoituksessa on paljon petrattavaa, mutta joka tapauksessa pääsin heA-radalle hyvällä fiiliksellä ratsastamaan ja vaikuttamaan. Tuo on lempeä, sujuva ohjelma, jossa ei ole muita temppuja kuin vastalaukat ja nekin täyskaarron kautta suoralla uralla (näistä peräti 8,0 molemmista!). Mainittavimmat rikkeet tulivat pysähdyksestä jossa Pena ennakoi peruutusta (5,0), itse peruutuksesta jota tarttis harjoitella jotta Pena ei peruuttaisi kättä vasten suu auki sulavasti kuin pakastettu kyy (5,0) ja todella harmillisesti lisätystä käynnistä johon tönäisin puolikkaan raviaskeleen (4,5). Myös keskikäynti jäi töpöksi (5,0).

Kokonaisuutena tämä heA oli erinomainen eka heA, ja vaikka nämä olivat harjoituskisat, pidän tuomarin näkemystä ihan relevanttina. Sain hyvän tsekkauksen siihen missä mennään reeneissä: molempien ohjelmien loppukommenteissa kiiteltiin tasaisuutta, tahtia ja tarkkuutta, mutta toivottiin lisää kantovoimaa, parempaa liikettä läpi selän ja rohkeammin keskiaskellajeja (A:ssa, tuossa heB:3 ei niitä olekaan). A:n prosentit 64,347% ja sijoitus jossain luokan keskivaiheilla (12 starttia).

Analyysiosuus: Kantovoima-asia, aivan tosi. Puutteelliset keskiaskellajit, aivan tosi. Penalla ei ole luonnostaan liikettä, ja kun se jännittyy, se vähäinenkin liike häviää. Vaikka se näennäisesti oli tuolla rento ja ratsastettavissa, se ei todella tarvitse kuin rippusen kireyttä niin irtonaisuus ja venyminen menee miinukselle. Ja tällaiselle epäliikkujalle kuuma keli yhdistettynä melkoisen pehmeään, upottavaan pohjaan syö ponnun tehokkaasti.

Yksi asia joka hiukan on vaivannut minua, on Penan tämäkeväinen aavistuksenomainen kuivakkuus. En tiedä onko kyse optisesta harhasta kun olen tuijotellut Sulon pirttipöytäläskiselkää vai mistä johtuu, mutta minusta Pena on hukannut selästä lihasta. Toisekseen se on vaihtanut karvaansa epätyypillisen hitaasti ja on siis vieläkin melko turjake (omalla vähäkarvaisen asteikollaan). Eikä sille oikein maistu heinä eikä edes mash, joka yleensä on ollut sen herkkua. Toki laidunruohon himo on näin keväällä tärkeysjärjestyksessä nro 1, mutta en voi välttyä ajattelemasta, onko se kipeä jostain. Niistä hampaistaan?? Karies??

Summa summarum: Olen todella iloinen ja tyytyväinen kisareissuun. Ihan huippua! Pena oli superkiva ja omaankin tekemiseeni olen tyytyväinen. Minun viimeisimmät starttini ovat kuitenkin olleet v. 2016 koulun hevosilla, ja Penalla... herttinen, piti ihan blogista tarkistaa, ja olen kisannut Penalla viimeksi itse ratsastaen v. 2013!! Ohopsanssaa. Silloin mentiin heC 59% tuloksella. Oi voi. On tässä sitten kai jotakin tehty edes sinnepäin oikein kuluneina vuosina, vaikka kotona vaan onkin turattu. Ja kävihän Pena viime kesänä Roosan kanssa kisaamassa kun minä olin vauvavatsatankkeri. Mutta silti. Jäi niin hyvä mieli, että taidanpa vähän selailla kisakalenteria lisää...

Loppuun vielä A:sta video joka on huojuva, kaukaa kännykällä kuvattu ja johon piti laittaa joku tilulilumusiikki koska en osannut mykistää ääniä ladatessani videota suoraan puhelimesta. Kaikki kunnia kuitenkin miehelleni joka sai videosta näinkin selvän vahtiessaan samalla vauvaa ja yrittäessään pitää esikoisen aisoissa.

Sulo

Koitan pysyä edes jokseenkin objektiivisena, mutta silti saattaa nyt pukata hehkutusta. Nimittäin Sulo. Se on asunut meillä nyt kolmisen viikkoa eikä vielä ole ollut mitään, ei niin kerta kaikkiaan mitään mikä olisi saanut minut katumapäälle sen hankinnan suhteen.

En tainnut sitä aiemmin mainita, mutta ostin Sulon ns. näkemättä - olin nähnyt sen viimeksi joulukuussa 2016 jolloin se oli äkeä, tykkäsi taklata taluttajiaan alkeistunneilla, piti riimua koko ajan jotta se olisi helpompi jaakata karsinasta kiinni ja sitä oli hetki sitten alettu tarhata ketjunarun kanssa koska oli kuulemma kiivennyt jonkun tarhaajansa selkään. Pesupaikalla kuntoonlaittaessa se käyttäytyi siihen malliin että minäkin mietin, tohtiiko sen takaa kiertää, vaikka en ole ihan säikyimmästä päästä hevosenkäsittelijänä. Totta kai sillä oli myös faninsa niin kuin jokaisella ratsastuskouluponilla on, onhan se kaunis kuin karkki ja ainakin vähän osaavammilla kuskeilla se suoritti oikein näppärästi.

Tähän saakka kaikki, mitä Sulon kanssa on meillä tehty, on sujunut mallikkaasti. Se lähtee lauman luota luottavaisesti ja korvat pystyssä - se tulee aina tarhassa vastaan, menen sitten hakemaan sitä tai Penaa tai Sisseä. Olen kuljettanut sitä radalla ja metsässä pelkästä riimusta ilman että narua on tarvinnut lainkaan kiristää. Mieheni kävi sen kanssa neljän kilometrin hölkällä, riimusta, ongelmitta. Äitini jolla ei ole mitään hevoskokemusta syötteli sitä pihalla narusta ja esikoiseni hyppeli vieressä trampoliinilla eikä Sulo ollut millänsäkään. Olen juoksuttanut sitä kentällä ja tänään ohjasajoin. Pesin sen, ei ongelmia. Otin takakengät pois ja vuolin, ei ongelmia.

Ainoat asiat joita olen joutunut työstämään ovat olleet pieniä arkisia juttuja. Sulo oli hangannut häntäänsä (se on muutenkin tosi herkkä ja selvästi tottumaton itikoihin kun viettänyt n. 20 tuntia vuorokaudesta sisällä) ja olen laittanut sinne Solhedsin seerumia. Kun laitoin sitä illalla karsinassa ponin ollessa vapaana, poni jännittyi ja alkoi pyöriä. Pidin sormeni sen hännäntyvessä ja seurasin mukana niin kauan kun se pyöri, ja kun se pysähtyi, otin käden pois. Muutama toisto sinä yhtenä iltana eikä sen jälkeen ole ollut pyörimistä. Edelleen se voi vähän jännittyä, mutta ei lähde karkuun.

Toinen opeteltu asia on ollut käytävällä paikallaan seisominen. Sulo on tottunut olemaan kiinni kahdelta puolelta ja silti se on saattanut seilata käytävän laidasta laitaan, etenkin kun ihminen etääntyy. Minä tykkään pitää hevosen mahdollisimman vapaasti, niin, että se seisoo "vapaaehtoisesti" paikoillaan eikä siksi, että on kytketty niin tiukasti ettei pysty liikkumaan. Seisomista ollaan reenattu näin: poni yhdeltä puolelta kiinni, menen kauemmas ja palaan ennen kuin se liikkuu. Venytän matkaa pikkuhiljaa. Ja jos poni seilaa, palautan sen lähtöpisteeseen, sanon seis, ja kehun.

Sulo on siis ollut hyvin positiivisella mielellä koko ajan ja tullut enemmän ulos kuorestaan. Mutta huomaan siitä kyllä kuinka herkkä se on, ja reagoi nimenomaan jännittymällä ja kiristämällä koko kehonsa, kun tuntee olonsa epävarmaksi. Mikään valmis pikkulapsenponi se ei vielä missään nimessä ole. Rennoimmillaan se on, kun puuhaan sen kanssa kaksin. Heti kun tallissa on muutakin sutinaa tai kun esikoiseni on kanssani harjaamassa, Sulo on kireämpi. Kun se jännittyy, se on aivan ratsastuskouluponin mallinen: selkä painuu alas, pää nousee ja alakaula pullistuu esiin. Se helposti myös sävähtää kun lapsi koskee siihen: näkee ettei sen kaikki kokemukset pienistä hoitajista ole kovin myönteisiä. Se ei vielä siis seiso lapsen hoidettavana rentona ja tyytyväisenä (toisin kuin Pena, mikä on jotenkin todella ällistyttävää että nimenomaan Pena on näissä asioissa luotettavin kaveri), mutta uskon että tämäkin tulee muuttumaan kun saadaan muistijäljet toisenlaisiksi. Sulolla on mahtava, rehti, palveleva asenne. Se on hyväntuulinen, suoraviivainen, herkkä poni. Meillä ei ole kiire mihinkään.

Sulon selkä ei vielä ole hyvä, mutta parempi. Akuutti kipu on mennyt ja lyöttymät kainaloista ovat pienentyneet paljon. Hieroja tulee kesäkuun alussa katsomaan sen, ja tänään annoin esikoiseni ekan kerran ratsastaa muutaman minuutin ratsastusvyöllä ja paksulla padilla. Ei varmaan tarvitse sanoa, että kaikki meni mutkattomasti ja mallikelpoisesti.

PS. Huomasin omistajanvaihdosta tehdessäni, että noissa huhtikuun viimeisissä päivissä on minulle jotain petollista. Minusta on tullut Penan virallinen omistaja 29.4.2013 ja Sulon omistaja 27.4.2018. Ehkä jokin kevätpörriäinen?!?

Neliö

Kuinka pienestä voikaan saada ison oivalluksen! Kootussa ravissa -blogin Noora kirjoitti "toiskätisyydestä" ja Hansustaan, joka pullahtaa banaaniksi toiseen suuntaan jos ei sitä vaadi suoristumaan. Todella tuttua täälläkin, ja osui ja upposi nämä Nooran pohdinnat siitä kun pelkää vähän kajota hevosen vinouteen kun se hetkellisesti riehaantuu ja kuumuu korjaamisesta, kuin huutaen MÄ EI OSAA!!

Noora kirjoitti:

Hansu ei suutu, mutta tuntuu että se huutaa "MÄ EN PYSTY ENKÄ OSAA!" alkuun ja alkaa tarjoamaan KAIKKEA MUUTA paitsi sitä suoristamista. Kuitenkin kun sitkeesti pari kertaa vain vaatii sen vasemman lavan linjalle, "neliöön" muiden jalkojen kanssa, se toteaakin "Aijaa, no olisit heti sanonut että tahdot kulkea suorana"... No problem. Eli oikeasti kyllä tätä voi treenata, ihan turhaan pelkää sitä "sekoamista" jos vähän vaatii.

Miten sitten suoristaminen tässä tapauksessa hoitui tänään helpoiten..?

No päästämällä enemmän oikeasta ohjasta ja ottamalla "painoa" enemmän vasemmalle ohjalle. Suoristin siis sitä vasemmalta ohjalta ja tämä yksinkertainen "paineen lisäys" vasemmalle riittää siihen ettei lapa pääse karkaamaan vasemmalle.

Kompensoin oikealle ohjalle sitä puutosta mikä pitäisi käydä vasemmalta puolelta välttääkseni "konfikltin". Fakta kuitenkin on, että jos hevonen kulkee vinossa, toinen lapa ulos pullahtaen (eli takaosa pullahtaen vastakkaiseen suuntaan) liike-energiaa menee hukkaan. Hevonen ei voi työntää takaa eteen jos se "työntö" karkaa jostain etuvasemmalta harakoille. Kun hevonen tuo lavat takaosan eteen, samalle linjalle, takaosan työntö menee suoraan eteen, nostaen sitä etuosaa!

Tuolta pomppasi yksi sana: neliö. Se on se kuuluisa ohjan ja pohkeen välissä, raiteilla, molemmilla ohjilla, molemmilla pohkeilla. Ihan tuttu juttu, mutta uusi sana kuvata sitä tunnetta kun hevonen on siinä avuilla hyvin. Tajusin, että olen taas unohtanut vallan tämän neliössä pysymisen ja antanut Penan luiskahtaa banaaniksi. Pena kääntyy toisinpäin banaaniksi kuin Nooran Hansu: meillä karkaa oikea lapa oikealle ulos ja takaosa sisään vasemmalle. Kumma juttu kun ei tossu nouse...

Lähdin metsästämään neliötä eräänä iltana ilman satulaa, ja olipa muuten avartava reissu! Kun en saanut satulasta tukea, huomasin todella selvästi kuinka rankasti Pena liirasi ja muikersi avuilta pois. Kun korjasin sen oikealle karkaavaa lapaa, heittääntyi koko hevonen vasenta jalkaani vasten. Kun korjasin sitä pois nojaamasta vasempaan jalkaani, se pullautti oikean lavan ulos. Sillä tavalla me sitten kiemurrettiin jonkin aikaa kunnes tuli se oivallus, ai suorana joo, ja jo vain alkoi tulla erilaista liikettä hevosesta!

Pena on sellainen kyntäjä, ei lainkaan näyttävä liikkuja. Sillä on laiska ja hidas etuosa, ja takaosa työntää sen "naamalleen". Etukavioista kuuluu ripinä kun se laahaa niitä, nostelee vain sen verran kun on ihan pakko. Myös silloin kun se jännittyy, se alkaa kompastella koska vetää jotenkin etuosan niin jäykäksi ja liikkuu suorin, matalin etujaloin. Ei siis todellakaan komeasti kauhovia etusia tällä ratsulla. Mutta kun sain sen suoraksi, jotta takaosan melko vahva työntö tuli oikeasti kehon läpi, lakkasi hiekka rapisemasta etukengissä ja etuosa todella kohosi. Olisi taianomaista ellei olisi niin itsestään selvää. Miten nämä asiat pitää aina kaivaa itselleen muistista uudestaan ja uudestaan...

Eilen jatkoin samalla teemalla, nyt satulan kanssa. Koitin säilyttää saman tunteen kuin ilman satulaa etten antaisi Penan nojailla vinona sen turvin, että pysyn kyllä kyydissä. Mietin koko ajan se on neliönä edessäni ja allani, ja kun alkoi tuntua jotenkin hullulta, palasin taas tarkistamaan, oliko neliö kasassa. Usein ei ollut. Ja kun oli, pääsin ratsastamaan esimerkiksi vastalaukkaa tosi iisisti! Kas kun se suoruus vain on yksi peruspilareista.

-15°C

En antanut rapean pakkasen pelottaa ja hyvä niin! Kenttä saatiin eilen lingottua aika hyväksi, hiukan pelotti ryhtyä mihinkään sen suhteen kun näille leveyspiireille on satanut pääasiassa pakkaslunta jonka alla on sileää jäätä. Pelkäsin että lumen lykkääminen tai linkoaminen tuo vain jään esiin, mutta olin onneksi väärässä ja saatiin pitävä, ei lainkaan kova pinta aikaan. 

Penalla oli pakkasvirtaa joka alkoi pirskoontua pintaan heti kun siirryttiin alkukäynneistä työntekoon. Otin sitten ihan vain hetken ravia jonka jälkeen ryhdyin suoraan työstämään laukkaa. Hyvä ratkaisu! Poni on hyvin pohkeen edessä (välillä melko kaukanakin pohkeen edessä, kröhöm...) ja laukkaaminen oli sen mielestä mukavaa. Suoruusharjoittelu jatkuu eli avotaivutuksia veivataan kaikissa askellajeissa. 

Laukan jälkeen pieni välikäynti ja sitten Pena jo päästikin hyvin istumaan alas raviin. Jos se on kovin jännittynyt ja kiireinen niin ravi on tikittävää eikä alasistuminen tunnu mukavalta. Vasta kun Pena kohottaa rintakehäänsä ja alkaa kantaa kroppaansa rehellisesti, on harjoitusravin ratsastaminen mielekästä. 

Lopuksi otettiin koira mukaan ja lähdettiin loppukäynneille pihatielle. Niin kaunista!

Kaikkeni annoin

Hiksaa pukkaa

Voimajuomalla. Hammaspeikkojen pelossa melassivesi on vaihdettu mashilla maustettuun veteen. Kelpaa. 

Keittiön (varsin likaisen) ikkunan läpi kuvattu puskaan maastoutunut Pentti

 Joskus ei tarvita muuta. Auringonpaiste, tarpeeksi vaatteita, pirteä hevonen. Hyvä mieli taattu koko päiväksi. Tätä lisää.