Kaksi viikkoa ja kaksi päivää

Kaksi viikkoa ja kaksi päivää meni niin etten käytännössä edes koskenut hevosiini. Tai no, hoidettiin ne aamulla ulos ja illalla sisään ja välissä heinää monta kertaa ja karsinoiden siivous ja kaikki se perus, mikä on pakko päivittäin hoitaa, mutta en tehnyt niiden kanssa mitään.

Ensin tuli sitä lunta, aivan hitosti lunta, aivan joka päivä ja sitten vielä vähän lisää, niin että kaikki liikenevä aika meni sen lumen lykkäämiseen paikkoihin a, b ja c. Ja sitten oli kaikenlaista ohjelmaa, jonka tarkoitus oli virkistää kehoa ja mieltä, ja osittain näin kävikin ja osittain ei, kun aina on huono omatunto kun on jossain muualla - koska se tietää sitä että hevoset jää huomiotta. Ja sitten kun on pari päivää reissussa, tuntuu että kotiin palattua pitää olla lasten kanssa, ja pitääkin olla. Ja sitten oli työtä, ylimääräisiä tuurauksia, koska kukkaronpohja pilkottaa ja on sanottava joo kun töihin kysytään. Niin ja olihän siinä esikoisen synttäritkin. Ja jotenkin siinä sitten taas tuli runtattua itsensä niin ahtaalle että lopuksi pamahti päälle flunssa joka vei äänen (päiväksi vain, tosin, mutta opettajalle melko kiusallinen vaiva) ja toimintakyvyn. Kroppa sanoo että lepää nyt, mutta mutta. Niin, ja sittenhän alkoi räimiä vettä ja se kuohkea hanki jonka kanssa vielä pystyi jotenkin operoimaan, muuttui nuoskaksi, peililiukkaaksi ja nyt kun neljän päivän vesisateen jälkeen pakasti, on kaikkialla epämääräinen hankikanto joka kantaa-ei kanna-kantaa-ei kanna.

Tänään otin vuorollaan kummankin ponin talliin, harjasin, selvitin hännän, leikkasin tukan, putsasin kaviot. Kävin taluttaen postilaatikolla, koska pihatie on tällä hetkellä ainoa paikka jossa pääsee liikkumaan. Turhautti niin että teki mieli pillittää. Olisihan voinut ottaa traktorin ja ajaa kenttään jonkinlaisen reiän jossa pystyisi vaikka juoksuttamaan, mutta siihen olisi huvennut koko tämän päivän käytettävissä oleva aikaikkuna. Joten ajattelin että edes harjaan, edes otan hevoset käymään tallissa. Pena ei niinkään tunnu kärsivän siitä ettei se pääse jumpalle, mutta Sulo... Sulo haluaa liikkua ja turhautuu, kun elämä on vain möllöttämistä. Juoksee se tarhassa jonkun verran, mutta se kaipaa ohjelmaa, tekemistä, ajattelemista.

Tämä helmikuu on raskas kuukausi. Olen jaksanut tähänastisen talven kohtalaisen hyvällä draivilla, mutta nyt alkaa syödä naista.

Riittämättömyys

Onko se tämä marraskuun matala vai miten tuntuu niin takkuiselta. Kun tuntuu että koko ajan tekee ja menee ja silti ei riitä. Oikein mihinkään. Omat hevoset seisoo viikon, seisoo toisen, kun ei vain ehdi. Tuntuu että elämä on eteisessä, olen koko ajan menossa, lapsilta tirahtaa itku kun taas äiti sanoo heihei. Yritän olla reipas, ei ole vaihtoehtoja. Kun viimeiseen kahteen vuoteen on mahtunut vuosi opiskelijana ja siitä startti uudemman kerran yrittäjyyteen ja melkein heti perään äitiysloma, niin talous on niin kertakaikkisen kuralla että jokaiselle työtarjoukselle on sanottava joo. Olen sanonut joo niin kiihkeästi, että olen päätynyt myös opettamaan paikkaan jonka hevosenpidosta en ole ollenkaan yhtä mieltä, ja viimeistään nyt marraskuun matalissa huomaan, kuinka paljon sellainen syö naista. Ja kuinka paljon vaaditaan ylimääräistä pinnistelyä saada muutettua omaa työkalenteria, ja kuinka paljon surettaa, välillä ihan vaan kaikki.

Minulla on yrittäjän vapaus ja yrittäjän kammottava paine tehdätehdätehdä, että saisin laskut maksettua. Vaikka migreeni ajaisi puoli-invalidiksi tai ääni hädintuskin pihisisi kurkusta ulos, on lähdettävä koleisiin maneeseihin vetämään junnaavia alkeisjatkotunteja, katsomaan kevennyksiä ja kertaamaan ulko-ohja sisäpohje, koska ei ole sellaista asiaa kuin sairausloman palkka. Eikä pidä tulkita väärin - minä saan työstäni paljon iloa ja pääsääntöisesti lähden hyvillä mielin töihin, tai ellen lähde niin ainakin palaan kotiin hyvillä mielin. Koska on ihanaa kun oppilas uskaltaa hypätä sen okserin, tai jonkun äiti tulee sanomaan että sä olet niin kivasti läsnä kun sä opetat. Tai kun tajuaa, miten mutkattomasti hetki sitten niin aranoloinen lapsi nostaa ryhmän mukana laukan.

Olen myös tosi kiitollinen siitä, että olen saanut toisinaan ratsutettavia hevosia tähän kotiin, vaikken ole juuri itseäni siihen hommaan markkinoinutkaan. Mutta fakta on se, että tavallisena arkipäivänä minulla riittää aika hoitaa ja ratsastaa tasan se hevonen josta maksetaan (tai käydä pitämässä yksityinen tunti josta maksetaan), ja sitten on jo kiidettävä laittamaan ruokaa lapsille. Jos ratsutettavia olisi kerrallaan enemmän kuin yksi, tarvitsisin tähän apukädet laittamaan kuntoon, kävelyttämään, loimittamaan ja juottamaan, koska niihin vain uppoaa todella paljon (kallista) aikaa.

Omien hevosten kohdalla valitsen joka päivä, teenkö arkiset tallinhoitotyöt vai yritänkö ehtiä liikuttamaan jomman kumman. Ellei minulla olisi miestä joka suostuu siivoamaan tallia, en varmaan ratsastaisi koskaan. Tai sitten säännönmukaisesti siivoaisin karsinoita, lanaisin kenttää ja säätäisin heiniä ja vesiä klo 23 aikaan. Mutta jos jotain olen elämässä oppinut niin sen, että ihmisen on myös levättävä ja nukuttava tai se menee kertakaikkisen rikki. Vaikka kotitalli tuottaa käsittämättömän määrän pientä työnsälää siellä täällä ripoteltuna pitkin vuorokautta ja vuodenkiertoa, on se kenties kuitenkin (hyvän puolison lisäksi) tärkein minun harrastamiseni mahdollistava tekijä.

Koska olemme kahden pienen lapsen vanhempia ja teemme molemmat säännöllisen epäsäännöllistä iltatyötä, on elämämme yhtä aikataulukaaosta. Silloin kun minä en ole iltojani ratsastuskouluilla opettamassa, olen lasten kanssa kotona ja mies on töissä. Ja kun minä olen iltani ratsastuskouluissa, on kotona joko mies tai mummo tai mamma, tai sitten meillä on läpsystä vaihto -aikataulu. Meillä ei ole koskaan yhteistä vapaata, siihen ei vain juuri nyt ole varaa. Yritän suhtautua niin että se on nyt tätä laatua, ruuhkavuosia, mutta on sanottava, että joskus olisi kiva nähdä puolisoaan muutenkin kuin auton ikkunasta ohimennen.

Lapsettomana en todellakaan tajunnut, kuinka paljon pikkulapset vievät aikaa. Koko arki pyörii niiden päivärutiinien ympärillä. En tajunnut, miten tolkuttoman paljon tunteja menee viikossa tiski-, pyykki- ja ruokahuoltoon, aamu- ja iltapaloihin. Nyt tuntuu, että koko ajan tingin jostain - ajasta lasten kanssa, käynneistä yksityisten asiakkaiden luona, omasta harrastamisesta. Omien hevosten hyvinvoinnistakin, jossain määrin. Niiden tulisi liikkua merkittävästi enemmän, säännöllisemmin. Etenkin nyt kun näen, että ne kaivelevat maata koko ajan, on marraskuun loputtoman harmaat sateentuhnuiset päivät, tarha kurainen. Ei niitä huvita käveleksiä märällä pohjalla. Pelkään hullun lailla ähkyjä, yritän juottaa, yritän löytää aikaa käydä kävelyttämässä, edes kierros radalla, tai laskea kentälle vapaaksi, kai sekin jotenkin liikkumiseksi lasketaan kun juoksevat hännät tuubina edestakaisin ja törisevät mennessään. Mutta riittämättömyys on silti läsnä joka päivä - ei minusta riitä tarpeeksi työhön, kotiin ja harrastukseen. Minun pitäisi ratsastaa säntillisesti valmennuksessa, jotta olisin koko ajan kehittyvä opettaja, mutta minulla ei ole aikaa tai varaa. Jos teen niin paljon duunia, että olisi varaa, ei ole enää aikaa. Tai jos raivaan aikaa, ei olekaan enää varaa. Ei ole ihan halpaa lystiä saada ketään tänne mörönperseeseen yhden ratsastajan vuoksi, ja tässä aikakuplassa on vaan mahdotonta käyttää säännöllisesti reilua kolmea tuntia yhden valmennuskeikan mahdollistamiseen: trailerin haku, siirtyminen valmentajan luo, valmennus, siirtyminen kotiin, trailerin palautus. Siispä tingin. Siitäkin.

Olen kiinnittänyt huomiota, että harvalukuisempia ovat ne tosihevosammattilaiset, joilla on lapsia. Ja kuinka paljon on meitä pikkuammattilaisia, joiden oma harrastus hiipuu ja näivettyy, kun kaikki aika menee siihen että yrittää raapia elantoa kasaan ja tasapainoilla työn ja perheen välillä. Valinnat ovat raastavia ja raadollisia - tämä ala ottaa kaiken minkä sille antaa, ja on silti vielä käsi ojossa vaatimassa lisää. Minä yritän selvitä perheen ja hevosten ristipaineessa, mutta kannan tätä riittämättömyyden painolastia mukanani joka ikinen päivä. Mutta kun olen koko aikuisikäni tehnyt hevostöitä niin en oikein osaa muutakaan, enkä ihan rehellisesti usko että saisin samaa tyydytystä mistään muusta työstä kuin mitä saan opettamisesta ja hevosten kouluttamisesta. Se ei silti poista sitä, miten rikkipoikkiloppu olen välillä, ja miten paljon haluaisin ehtiä panostaa myös itseeni ja omiin hevosiini.

Noin. Jos sinulla on vain ikävää sanottavaa, jätä se sanomatta. En kaipaa moraalisaarnaa tuntemattomilta. Piti vain saada oksentaa tämä päässäni vellova ajatussotku johonkin, ja tänne se nyt tuli.

Vaiheessa

Kaikki on vähän vaiheessa.

Kenttä:

Uppopumppu on ystävä kun salaojat ovat vielä jäässä ja sulamisvedet tahtovat mennä kiellettyihin osoitteisiin

Paskaralli: 

Minkä hevonen taakseen jättää, sen omistaja edestään löytää

Arki:

Halusin ratsastaa, mutta perheen toinen aikuinen oli yrjötaudissa. Se tietää sitten tallihommia tälleen. Kuvasta puuttuu yks neljävee jolla on koko ajan äitille asiaa.

Pena ite:

Kiropraktikko kävi taikanäppeineen pari viikkoa sitten ja oli jumia siellä sekä täällä. Lanneselässä jälleen eniten. Sen jälkeen ei sitten olla juuri päästykään tekemään mitään järkevää, sillä jätin viime kengityksessä tilsakumit jo pois mutta eihän se kevät vielä ole tahtonut tulla. Penalle on jäänyt tilsoja ja ne ovat paineneet sen verran anturaa että liike on ollut kipittävää ja varovaista.


No se motivaatiokin:

Halusin mennä ekoihin harkkakisoihin jo 15.4., mutta koska kevät ei halua tulla, pidetään ko. kisat maneesissa, joka on kovin pikkuinen ja siellä kisattavat radat meille epäsuotuisia. Ulkona olisi saanut ajella pitkän radanohjelmat heB:3 ja siihen päälle heA FEI:n CCI/CIC kenttäkilpailuohjelman jotka olisivat olleet tähän vaiheeseen aika kivat, mutta koska kisat päätettiin pitää maneesissa, on tyrkyllä lyhyen radan ohjelmat KN Special ja HeA10 joista en nyt tässä reenivaiheessa tykkää. Joten plääh näillekin suunnitelmille joiden piti nostaa omaa treenimotivaatiota.

Sosiaalinen elämä:

Oli kuulemma jotkut messut. Vissiin kivat. Ainakin facen uutisvirrassa oli paljon kivoja kuvia sieltä. 
Mää mätin kotona tarhasta paskaa. Yksin. Rai rai.

Takaisin lähtöruutuun

Lainaan yhden suosikkiblogini nimeä tähän otsikkoon, sillä se kuvaa melkoisen hyvin fiiliksiäni juuri nyt.

Blogin päivittäminen on jäänyt prioriteettilistalla perhearjen pyörittämisen jalkoihin, mutta heppailut pyörii täällä silti. Yllättävän säännöllisesti jopa, siitä saan olla tyytyväinen.

Tänään lähdettiin Penan kanssa maneesille hyppäämään. Kelit ovat jälleen aivan surkeat ratsastaa kotona, ja kun naapurini kysyi, miten olisi jos ajeltaisiin "aikamme kuluksi" (heh heh, kahdella pienten lasten äidillä kun ei muuta ajankulua ole) minun ex-oppilaitokseni hulppeisiin puitteisiin ja hän vähän katsoisi perääni kun hyppään, niin hihkuin riemusta. Reissu sujui mallikkaasti, aivan supermallikkaasti, ottaen huomioon että meitä tosiaan oli liikenteessä Penan lisäksi minä sekä naapurini, minun kolmikuinen vauvani ja naapurin kaksivuotias tahtovainen. Oman tahtovaiseni olin sentään jättänyt matkasta pois. Penan kanssa reissailu alkaa olla aika huoletonta nykyisin, ja onneksi vauvani on edelleen melkoisen sopuisa ja hyvinnukkuva tapaus, niin tällainen aamupäiväaktiviteetti oli mahdollinen.

Ristiriitaisimmat tunteet tulikin siitä itse hyppäämisestä. Minulla on ollut käytännössä reilun vuoden hyppytauko - viimeisimmät kunnon hypyt tein ohjaajaopintojeni lopussa marraskuussa 2016. Vuosi 2017 meni raskauden vuoksi sivu suun, mitä nyt ihan loppuvuodesta synnytyksestä toivuttuani ehdin kerran tai kaksi jotain maasta korotettua yksinäni turata. Ja siinä missä vielä vuoden 2016 lopussa olin hyvillä mielin hyppäämisen suhteen ja koin hienosti selättäneeni minua riivanneen hyppypelon, sain nyt murheekseni todeta, että olen palannut aika lailla lähtöruutuun, siihen mistä aloitin ohjaajaopintojeni alussa.

Rutiini, rutiini ja vielä kerran rutiini pitäisi pystyä säilyttämään hyppäämisessä, ainakin kun on tämmöinen nössökkä kuin minä. Nyt taas näytti 60 cm pysty pikkaisen siltä että tohtiiko sitä lähestyä ollenkaan kuin niin jännittää. Ja minä sentään hyppäsin ihan mukavuusalueellani +/- 100 cm vielä vuosi sitten! Kun pää ei ole mukana, palaa kaikki typerät virheet. Kroppa ei ole mukana, en ratsasta laukkaa, pakitan. Etenkin se etten ratsasta laukkaa. Onni ja autuus että oli naapuri mukana ja sanoi jossain vaiheessa, että otapa nyt ihan reippaasti tuosta pitkän sivun verran sitä laukkaa niin että saat koskea Penaan pohkeella ja että se menee eteenpäin. Sitten hän rakensi meille jumppasarjan ja sanoi että ala laukata. Ja minä vikisin vastalauseita ja selityksiä kun ei tää ja kun en mää.

"Kato nyt mitä tapahtui kun sä laitoit jalan kiinni. Sillä nousi korvat pystyyn ja se näytti siltä että sen on kivaa."
No on se nyt helvetti.

Ja hyvinhän se Pena meni kun oli laukka jolla mennä. Eikä edes köyrinyt kovin pahasti esteiden jälkeen. Eikä toppaillut, kun minä lakkasin vetämästä taaksepäin jokaikisessä tilanteessa. Kaikista turhauttavinta on, että tiedän estäväni itse hevostani, mutta en saa kehoa toimimaan toisin.

"Sun on kehonkielikin ihan erilainen nyt verrattuna alkuun. Kun sä aloit kevennellä täällä niin olit ihan käppyrässä sen hevosen ympärillä. Nyt sulla on ryhti noussut ja sun hevonen liikkuu."

Pelko on viheliäinen kaveri. Se istuu olkapäällä eikä jätä rauhaan. Se saa kropan tekemään ihan omia juttujaan.

Ja kuitenkin haluan hypätä, haluan osata, haluan antaa hevoselleni sen ilon mitä se hyppäämisestä parhaimmillaan saa. En siis pelkää niin paljoa että luovuttaisin ja antaisin olla. Hemmetti, haluan takaisin sen ilon ja luottamuksen jonka rutiinin myötä sain! Mutta säilytä täällä sitten jotain rutiinia kun omat ratsastuspaikat on yhtä jääkenttää, niin ettei edes sitä laukkaa pääse harjoittelemaan. Jos olisin varoissani, kulkisin omalla kalustolla maneesiin ratsastamaan harva se viikko. Vaan en ole, puuttuu ne varat, kalusto ja aika.

Valitusvirrellä uuteen vuoteen!

Tuhma, tuhmempi, Pena

Eipä ollut Penan päivä tänään ei. Ilmankosteus jossain 85 %, auringonpaiste ja heinäkuu tarkoittaa paarmarallia laitumella, josta kävin juoksujalkaa niin nopeasti kuin 32-viikon raskausmahaltani kykenin hakemassa nelipäisen lauman sisään ja suihkun kautta karsinoihinsa turvaan.

Oli vaan sovittu Roosan kanssa estetreenit sille kellonlyömälle, joten Pena joutui tämän alkusuihkun ja varustamisen kautta harmikseen takaisin ulos paarmasyötiksi. Penalla ei ole tapana harmejaan peitellä vaan sehän ilmoitti ensin ettei kävele vaan piffaa, ja kun sanottiin että okei ravataan sitten, niin se heitti liinat kiinni eikä mennyt enää mihinkään. Alkoi olla aistittavissa sellaista totaalinaksahdusta jossa rynnätään silmittömästi johonkin suuntaan ja pyritään ratsastajasta eroon, joten kävin auttamassa ratsukon maastakäsin liikkeelle. Vähemmän nätisti sanottuna, kävin hutaisemassa jäkittävää Penaa raipalla hanuriin jolloin järjen valo hetkellisesti syttyi ja se kykeni taas liikkumaan eteenpäin.

Loppuratsastus ei edennyt sen sulavammin. Kun Pena päättää että nyt ei ole hänen olosuhteensa, se ei kerta kaikkiaan tee ratsastajan kanssa yhteistyötä. Tehtäväthän olivat niin vaativia kuin laukassa yli maapuomista ja laukassa yli 40 cm korkeasta ristikosta ympyrällä. Ja nämä siis aivan erillisinä tehtävinä, ei mitenkään ketjutettuna. Kaikki kunnianhimoisemmat suunnitelmat hautasimme jo kun sille maapuomille ei meinattu päästä etu- eikä takaperin, ja kaikkeen käskemiseen reaktiona oli mullipotkuja taaksepäin.

Hävetti. Hevoseni on 11-vuotias ja sitä pitää kouluttaa kuin varsaa taluttamalla ja maasta avustamalla, koska on kuuma ilma ja paarmoja ja ei vaan tahdo. Todellakaan olosuhteet eivät olleet mahdottomat, tuuli ja oli välillä pilvistäkin ja lämpötila alle hellelukemien, mutta Pena oli päättänyt ettei se aio tehdä yhteistyötä. Ja sehän ei sitten tee kun se niin päättää. "Aika äkäisesti tää lähtee sitten kun se lähtee", sanoi Roosakin selästä kun Pena jäkityksen jälkeen löysikin jalkansa, suunta ei vain useinkaan ollut se toivottu.

Lopulta oli hiki hevosella, ratsastajalla ja maasta seuranneella omistajalla. Lopulta myös Pena meni yli siitä halutusta ristikosta muutamia kertoja halutussa askellajissa - esteratsastuksen kanssa sillä menolla ei ollut mitään tekemistä, vaan se oli nimenomaan sitä nelivuotiaan varsan opettamista, eteenpäin ja tolppien väliin kun ratsastaja niin käskee.

Nämä ovat niitä päiviä jotka pitävät jalat maassa. Pena on ollut oikein hieno ja etenkin kiropraktikon käsittelyn jälkeen liikkunut niin makeasti että olen suu auki sitä ihastellut. Olen ehtinyt ajatella siitä vaikka ja mitä korkealentoista ja ollut siitä älyttömän ylpeä. Mutta aina tulee se hetki joka tipauttaa takaisin maan pinnalle. Kuka niksauttaisi Penalle vähän palvelevampaa luonnetta korvien väliin...?

Vappuaattona

Tänään vappuaattona kuorin hevoseni kahden (2) loimen alta, raappasin siitä furminaattorilla irtokarvaa aika kasan, ja sitten lähdettiin kymmensenttiseen nuoskalumihankeen vappukävelylle. Kesäkengissä ja ilman tilsakumeja, koska oli kevät kunnes ei enää ollutkaan.

Tuli tilsoja ja heliumpalloni oli taatusti kulmakunnan komein poukkoillessaan narun päässä. Minulla oli välihousut, tuulihousut, kaksi pitkähihaista paitaa, toppatakki, pipo ja kumisaappaat. Satoi märkää räntää ja vitutti niin etten pystynyt edes ottamaan valokuvaa valkoisesta maisemasta. Ja huomenna on toukokuu!

Vuosi sitten laitoin hevoset äitienpäivänä laitumelle ensimmäistä kertaa totuttelemaan. Villi veikkaus että tänä vuonna menee joku tovi pidempään.

Tirisee, tirisee

Ponissani nimittäin. Jokatalvinen veisuu siitä kun pohjat on paskat eikä missään pysty ratsastamaan. Kävelyhiippailu jäisellä kentällä ei paljon virtaa kuluta, ja kaikki pihasta poispäin suuntaava toiminta aiheuttaa ripaska-tanssin tyyppistä kyykkyhyppelyä. Eikä se jääliukkaus suinkaan rajoitu siihen kenttään, joten hauskaa on kuin 500-kiloisen heliumpallon ulkoilutus.

Eilen oli pakko ottaa vähän ravia ja laukkaa siinä missä pystyi - kentällä se tarkoitti n. kolmea metriä kerrallaan. On kyllä satanut lunta, mutta suojalumi jään päällä tarkoittaa hetkellistä tilsaa ja lipsuvia popoja. Pena oli lyhyt ja virittynyt ja kaikki eteenpäinpyytävä tarkoitti että se lyheni ja virittyi entisestään. Kun pyytämistä jatkaa, kuuluu PLIM ja poni kimpoaa ripaskalle. Vitsit vähissä.

Lopuksi käveltiin radalla, sinne oli tuuli tehnyt suojalumesta dyyniä ja onneksi oli - survoin ponin kävelemään piffaamaan niiden läpi jotta sain edes jotain luonnon omaa vastusta sen poukkimiseen. Kokeilin lopuksi ratsastaa sitä vähän pellolla ja yllättävän hanskassa se siinä kesti. Hemmetti kun se on niin äkäinen käänteissään ja kierteissään eikä siitä ikinä tiedä mihin suuntaan se ampaisee. Muuten voisikin ratsastaa pellolla vaan höyryjä pois, mutta kun tuo eläin ei ikinä etene suoraviivaisesti yhteen suuntaan vaan kykenee niin nopeisiin köyryloikkakäännöksiin että kyydissäpysyminen on oikeasti aika työlästä.

Turhauttaa.

Pläts

Mikä nyt mättää kun en tunnu pysyvän Penan kyydissä lainkaan? Putosin taas tänään. Nyt oli jo vähän vaarallista menoa kun Pena ihan todella juoksi ylitseni, mutta toistaiseksi havaitut vauriot ovat vain sinisenliila polvi ja armoton vitutus.

Tilanne oli sinällään tuttu neuvottelu siitä, saanko pitää tuntumaa. Käyntiä mentiin ja Pena vain kuroutui lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi eikä ottanut mitään apuja vastaan kun oli niin jännää. Sitten se lopulta kieltäytyi menemästä mihinkään, ja kun siinä paineistin sitä liikkumaan, se ampaisi miljoonaa pois kentältä. Meillä on vielä kentältä aitaa auki kun ollaan tehty remontteja, ja heti siinä oletetun aidan takana on sorakasoja ja betonimöhkäleitä. Pena syöksyi sinne, minä käänsin jyrkästi pienelle voltille mutta vauhti ei lakannut ja menetin tasapainoni. Putoaminen sinällään ei ollut vaarallinen, mutta pidin kiinni ohjista (tyhmä minä!!) ja kun Pena ei päässyt taaksepäin, se hyppäsi ylös ja eteen ja ylitseni. Näin sen kavionpohjat ja ehdin mennä kippuralle ja ajatella, että nyt sattuu, mutta ei se sitten onneksi osunut minuun pahemmin.

Vitutus on suunnaton siksi, että näissä tilanteissa ei vain saisi pudota. Pena kokeilee tosi usein, täytyykö sen olla avuilla vai saako se vain hiihdellä omia menojaan, jännittyä ja kyttäillä. Sen moovit ovat tutut - jähmettyminen, ryntäys ja yleensä parin toiston jälkeen se pärskähtää ja toteaa että selvä se, tehdään sitten töitä niin kuin sinä sanot, ja homma on sillä selvä. Nyt kun pärähdin tantereeseen ja Pena vieläpä pääsi karkuun ja juoksi laitumelle saakka, arvasin että tuli isompi ryppy oiottavaksi.

Menin selkään heti kiinniottopaikalla, otin ohjat käteen ja käskin eteenpäin. Pena yritti välittömästi uudestaan karistaa minua kyydistä. Eikä ollut kaukana että onnistuisi, sen verran hurjaksi se rupesi loikissaan ja ryntäilyissään. Meni ihan silmittömästi läpi puskien ja kävi polvillaan ojassa ja hyppi ihan vakuuttavasti pystyyn. Juu, laitoin siihen painetta ja se kävi kierroksilla muutenkin, mutta silti. Todella tuhmaa!

Lopulta päästiin takaisin kentälle eikä siellä enää tullut kimpoiluja. Ravia ja laukkaa niin että höyry lakkasi nousemasta korvista (kummaltakin), ja koko ajan selvä tuntuma. Pidätteestä takaisin ja jalasta eteen, ei sykkyrälle. Pieni välihuili ja sama rennommin. Pena oli edelleen aika kiivas, mutta nyt jo totteli apuja.

Huh huh. Omaa tyhmyyttä oli mukana paljon, Pena on ollut liikkumatta taas aika tovin ja oli kovin tuulista ja syksyistä. Laitoin sille korvapallot ja nekin tuntuivat nostavan sen potutuskäyrää aika lailla, mutta ei silti ole soveliasta olla noin tuhma. Minun olisi pitänyt vaikka eilen vähän juoksuttaa alle ettei se olisi ihan noin virtaisa. Minun olisi pitänyt pysyä selässä niin kriisiä ei olisi syntynyt. Harmittaa ihan älyttömästi tällainen painiminen. Päässä vilistää kauhukuvia siitä, kuinka hankalaa on jatkossa kun Pena sai huomata, että "vaikeat" hommat loppuu kun tarpeeksi rimpuilee.

Tuo on niin rasittava eläin joskus! Uh, en vain tiedä kuinka sitä ymmärtäisin. Miksi sille on välillä kaikki niin hemmetin hankalaa. Se osaa olla niin viisas ja kiltti välillä, ja sitten joskus taas se on ihan todellinen apina.

Töttöröö

Täällä ollaan ja pelataan taas arjen mosaiikkipeliä ja yritetään ehtiä joka asiaan ja silti jää paljon puolitiehen. Lyhyt katsaus kuitenkin siihen mitä on ja mitä on ollut:

- Hepat laiduntavat edelleen aamusta iltaan ja yöksi tulevat heinän ääreen sisään. On varmaan ennätysvuosi tämä, yleensä olen kerännyt hevoset talvitarhaan aiemmin. Nyt on ollut kuivaa ja kaunista niin mikäs siellä ollessa. Ja minusta liki olemattomiin syödyn ison laitumen kiertäminen ja miniruohon nyppiminen on mitä parhainta painonhallintaa kesäpulskille otuksille. Koko ajan on fiilis että syö mutta ravinnonsaanti on todellista slowfeedingiä. Nyt kun yöt alkavat olla aika vilpoisia niin sokeririski täytyy huomioida, mutta toistaiseksi vielä näin. Järjestelyyn saattaa vaikuttaa myös se, että talvitarhassa on traktori parkissa, aidat maassa monesta kohtaa, katoksenlaajennus suunnitteluvaiheessa ja pohjanparannukset kesken. Viime tippaan menee mutta eikös kiire ja paniikki ole parhaat motivaattorit...?

- Viikko sitten tömähdin tantereeseen Penalta. Oli kyttäyspäivä ja juuri kun olin saanut ponin alkuverryttelyssä relaamaan ja siirsin mörköpäädyssä käyntiin, hyppäsi kissa puskassa pöllin päältä heinikkoon myyrän perään ja avót! Pena heitti takajalkapiruetin ja minä jäin siihen. Tai en aivan - rutistin ohjia rystyset sinisinä ja sihisin etten aio päästää irti. Pena peruutti vetäen minua perässään persluisua pari metriä, mutta pysähtyi sitten. Eikä päässyt irti. Vauriot: henkiset + saappaat täynnä hiekkaa + seuraavana päivänä hellä kankku. Kun ratsastaminen lisääntyy, lisääntyy näköjään töyssytkin. Tämä oli kolmas tippumiseni tälle vuodelle. Se on enemmän kuin edeltäneinä viitenä vuotena yhteensä! Mutta eipä ole edeltäneinä vuosina ollut tällaista määrää ratsujakaan alla.

- Starttasin elämäni ensimmäisen helpon A:n ja vieläpä kangilla. Tuloksella ei paljon tuuletella koska reenaaminen oli painottunut estehyppelöön ja esim. kokeilin ensi kertaa verkassa, pysähtyykö ratsuni laukasta (no ei kovin hyvin) ja osaako se peruuttaa (no ei kovin hyvin). Mutta tuli takaosakäännökset, raviväistöt ja vastalaukat ja jotain etäisesti keskiaskellajeja muistuttavaa myös, ja näin on yksi peikko selätetty. Ehkä uskallan joskus uusiakin tämän.

- Mikä on ilahduttanut:

Tämä ja moni muu este tämän valkoisen tuhmeliinin kanssa. Näissä kuvissa kolmoissarjan c-osa 100 cm. Ja minä ajattelen: vau, hui, ja lisää tätä! 

- Mikä on vihastuttanut:

Tämä.

Tässä se läski joka saa vain 5 kg heinää/vrk. Ihan hevoskokoinen eläin. 

Olkoon hevonen kuinka "läski" tahansa, niin 5 kg punnittua kuivaa heinää vuorokaudessa on liian vähän. Se on shetlanninponin annos! Voi olla että kohta ei ole läski vaan on mahahaava. Ellei jo ole. Ja vaikka olisi "läski" niin tietty tapakulttuuri on olemassa ja asiat on tapana yrittää ilmaista jotenkin korrektisti tai neutraalisti. Tämän kyltin kohtaamisesta on jo jonkin aikaa mutta yhä vaan meinaa tulla huutokiukku kun ajattelen miltä tuntui antaa yli 160-senttiselle hevoselle yöksi 2 kiloa heinää. Jos ette ole koskaan punninnut heiniä, niin kokeilkaa millainen nöttönen se 2 kg on ja arvioikaa, onko siinä tarpeeksi pitämään vatsahapot kurissa liki 12 h. 

Hyvä päätös, huono mieli

Tiedättekö kun joskus ei suju. Kun sen tietää jo silloin kun on vielä levynä olohuoneen matolla ja katsoo kelloa ja ajattelee, että nyt olisi aikaa harrastaa omalla hevosella, on kelpo kelikin ja edessä on taas monta päivää jolloin ei taatusti ehdi. Tarttis mennä, mutta kun pää ei jotenkin lähde mukaan. Särkee vaan.

Eikä se olo siitä kohene. Kun minä olen kireä, on Pena jo tallissa silmämunat ulospullahtamispisteessä, sen sydän hakkaa ja möröt supattaa tallin ovelta. Ja vaikka miten vedän alkukäynneissä syvään henkeä ja etsin zeniä ja sanon itselleni että tehdään matalalla vaatimustasolla puoli tuntia, pelkkiin onnistumisiin keskittyen, niin silti en saa kireyttä kropastani pois. Pena kytkee mörkötutkan päälle, ei uskalla kulkea uraa pitkin, säpsähtelee ja saa minut säpsähtelemään mukana ja kierre on valmis. Kun minä reagoin, se reagoi.

Siinä mielessä saan vähän taputtaa itseäni selkään, että nyt jo osasin ajatella, että miksi ylipäätään olen selässä kun olen näin pahalla päällä ja on koko ajan sellainen ennakko-olettamus että vituiks menee. Mutta jollain ihmeellisellä sinnillä halusin yrittää josko työskentelystä kuitenkin tulisi jotain. No ei tule - ei tuollainen tunnetilaskannerihevonen tule rennoksi ja elastiseksi minua kohti jos minä olen kuin ääritäyteen puhallettu ilmapallo, nuppineulaa odottamassa.

Vähän erittäin huonoa ja jäykkää ravia, pari(kymmentä) syvähengitystä, yritystä keskittyä tuntemaan, yritystä antaa aiheettoman äkäisyyden valua pois. Sitten vajaan vartin jälkeen päivän paras päätös - siirrän käyntiin ja lopetan tähän. Taputan hevosta ja tulen alas. Penakin tuntui huokaavan, älysihän se viimein. 

Hevosessa ei ollut mitään vikaa. Minä en vain saanut mieltäni hallintaan. Liian vähän unta, liian monta liian pitkää päivää, kiirettä ja huonoa omatuntoa. Tämänpäiväinen oli erinomainen muistutus siitä, milloin Pena on parhaimmillaan - silloin kun minäkin olen. Se on superherkkävaistoinen hevonen ja jos minä olen vähääkään turhautunut tai hermostunut, se menettää luottamuksensa minuun. Ja se jos mikä on yksin minun syyni, ja se jos mikä saa minut murheelliseksi. Kunpa olisin useammin osannut tehdä tällaisen ratkaisun ja lopettaa ennen kuin aloitankaan, niin ettei hevoseni edes tarvitsisi tietää millaista on yrittää miellyttää turhautuvaa ja jännittynyttä ratsastajaa jolle mikään ei kelpaa.

Pena pääsi laitumelle, minä päiväunille. Jatkamme harjoituksia paremmalla mielellä joskus toiste. Se oli tämän päivän paras päätös.

Loimiraivo

On epäkohteliasta kirjoittaa pahaa toisista ihmisistä, tiedetään. Mutta nyt en jaksa hillitä itseäni: osuin tänään todistamaan kun yksityistallin asiakas, teinityttö joka vie äitiään kuin pässiä narussa, meuhkasi tallimestarille siitä että hänen hevosensa olivat ulkona ilman loimia. Onko täällä lukutaidottomia töissä kun tässä ohjeessa lukee että loimi päälle jos on alle 15 °C? Ja siis eteläisen Suomen sääkartta on näyttänyt tänään tältä:

Hevosella oli kuulemma mennyt selkä jumiin koska hevonen tarhasi puolitoista tuntia ilman loimea. Tytön toinenkin hevonen olisi pitänyt pukea kaulakappaleelliseen mustaan fleecevuoriseen sadeloimeen kun sen tarhavuoro alkoi klo 13. Tarhat sijaitsevat aurinkoisessa "kuopassa" jonne ei tuuli osu ja jossa ei varjonpaikkoja ole. Hevoselle käytiin mielenosoituksellisesti laittamassa paksu fleeceloimi päälle, ja kun hevonen tarhavuoron päätteeksi tuli sisään, oli loimi ja hevonen hikimärkiä. Tyttö jaksoi vaahdota, ettei loimi ole fleeceloimi (kun tallimestari sanoi ettei tässä tallissa tarhata fleeceloimet päällä) ja että ei ole kahtakymmentä astetta lämmintä (ei suostunut menemään katsomaan mittaria tallin seinässä).

Tytön äiti lupasi ostaa tytön hevoselle jonkun loimen jota se voi pitää. Yhtään järkevää perustelua sille, miksi hevosta pitäisi paistaa minkään loimen alla näissä keleissä ei kuulunut. Minä purin kaikin voimin huultani etten olisi puuttunut keskusteluun ja ihailin samalla tallimestarin ammattimaista tyyneyttä kuunnella sitä kalkatusta. Siinä tyttö sitten pesi sen tarhailusta hionneen hevosensa, puki sille uudestaan saman paksun fleeceloimen ja meni taluttelemaan hevosta loimen kanssa asvalttipihalle. Siinä suojaisassa, aurinkoisessa paikassa lämpömittari näytti 29 astetta.

Yöksi hevoset saivat päällensä bot-loimet ja fleecet. Tallista suljetaan kaikki ovet yöksi.

Ja ei, en ole loimittamista vastaan. Ymmärrän myös sen että joskus on kaikkien etu klipata hevonen (sitä muodin vuoksi klippaamista en ymmärrä, minusta esim. kolme- tai neljävuotias silkokarvainen pv voisi pitää villansa koska sellaisen viikottainen työmäärä on vielä niin vähäinen ja kevyt ettei klippaamiselle useinkaan ole muuta perustetta kuin omistajan tarve saada loimitella), ja tiedän varsin hyvin että on hevosia jotka ovat erityisen kylmänarkoja ja vaativat tarkkaa loimittamista. Mutta haloo, +20 ja auringonporotus ja kaulakappaleellinen sadeloimi normaalikarvaisella hevosella? Mahtaa hevosen olla kiva siellä. Ei ole selkä jumissa mutta on ehkä lämpöhalvaus.

Miksi pitää aina olla se yksi kiintiötörppö joka ei vain tajua?

Inhoan!

Ei soineet tänään ilon fanfaarit kun ratsastin pitkästä, pitkästä aikaa kotiopen silmien alla. Oikeastaan olen tässä puoli päivää pyöritellyt tuota tuntia mielessäni ja pohtinut, mikä meni vikaan. Noora kirjoitti blogissaan osuvasti hevosen raameista - siis siitä muodosta johon haluaa hevosen saada ratsastettua:

Kun hevonen kantaa itseään, on koottu vaatimallaan koulutustasolla, se tunne on kutakuinkin se, että olisin yhtä hevosen kanssa. Ei hevonen + ratsastaja, vaan ratsukko. Ikään kuin en enää istuisi hevosen päällä, vaan olen ”sulautunut” siihen yhdeksi kokonaisuudeksi. Hevonen kantaa itseään haluamassani raamissa, jolloin kokonaisuus on eheä. Hevonen ei heilu ja huoju tai valu mihinkään. Ei sivuille, ei pohkeen eteen tai taakse. Hevonen on siinä raamissa minkä minä sille asetan. Ei takaosa kilometrin pitkällä takana tai kaula kilometrin edessä ja painoa 500 kiloa ohjilla.

Noora jatkaa luonnehtimalla hevostaan Herttaa:

Hertta on tamma, johon ei saa koskea ja sille pitää antaa tilaa. Hertta tahtoo kulkea liikaa raamin sisäpuolella, toisin sanoen se jää helposti pohkeen taa, ja on lyhyt edestä. Se nostaa niskaansa ja vetää kaulaansa lyhyeksi. Sillä on ihanan kevyt suu, mutta kun se pitäisi saada ottamaan enemmän tukea kuolaimeen ja hyvällä tavalla ottamaan tuki vastaan ”lepäämällä” kuolaimella.
Hertan tahdon siis saada venytettyä siihen raamiin, jossa se ”täyttää koko raamin” ja kantaa itseään.

Ei tarvitse kuin nimi ja sukupuoli vaihtaa niin puhutaan Penasta. Tänään jäi puuttumaan kaikki, se koko raami. Ok, Pena oli tehnyt alle kaksi aika rankkaa treenipäivää ja sillä varmasti kiristeli lihaksissa, mutta siitä huolimatta olen todella pettynyt, kun tuntui että koko vaivalla sovittu tunti meni ihan harakoille sen takia etten oikeastaan saanut Penaa askeleenkaan ajaksi oikeasti hyväksi. Hävetti, koska koin että ratsastin huonosti. Ja ratsastinkin, koska olin ladannut itselleni paineet onnistumisesta ja näyttämisestä. Halusin tauon jälkeen näyttää kotiopelle, miten ollaan kehitytty ja miten hienosti mennään. No ei menty ei. Ja kun koin etten saa Penaan yhteyttä, turhauduin. Ja mitä tekee turhautuminen ratsastustaidolle...

Jouduttiin hylkäämään kaikki suunnitellut tehtävät ja vain hakemaan Penaa suoraksi ja avuille. Pena käpertyi itseensä eikä antanut koskea. Ei todellakaan tullut tunnetta sulautumisesta, vaan joka askeleella minä jumpsutin irrallisena yksikkönä siinä Penan päällä. Olin hetkittäin niin neuvoton että halusin vain heittää ohjat pitkäksi ja luovuttaa. Ja voi olla että se olisikin ollut viisain vaihtoehto, mutta miksi sitä haluaa valmennuksessa jotenkin päteä? Onnistua?

Huonoin mieli tuli nimittäin siitä, että kun tunsin etten nyt vain onnistu tässä, niin jatkoin silti. Ei se Pena siitä tullut paremmaksi. Sen sijaan saimme taas kilometreihin yhden liian jännittyneen treenikerran kun hevonen "saa" repiä itseään eteenpäin väärillä lihaksilla. Ja yhden treenikerran kun minä olen sille vihainen ja epäreilu siksi että koen ettei se toimi.

Tällaista haluaisin...

Ja suunnilleen tällaista sain. (kuva syksyltä 2015)
Huomaa muuten mitä Penan kropan kanto (ja minun istuntani) tekee meidän mittauhteillemme! Alemmassa kuvassa näytän paljon isommalta Penan selkään kuin ylemmässä, vaikka olen ihan samanpituinen ja -painoinen sekä samassa satulassa samoin jalustimin molemmissa kuvissa. 

Toki toivoisin, että Pena vähän enemmän kamppailisi minun kanssani. Ettei se heti vaikean hetken tullessa sanoisi, että älä koske minuun, minä käperryn nyt tänne enkä aio tulla täältä pois koska kiristelee. Mutta odotinko minä siltä liikaa? Olinko minä itse tänään sen arvoinen, että se kamppailisi minun kanssani? En tainnut olla. Minä halusin suorittaa ja esiintyä.

Niin paljon hevosen raamiin vaikuttaa ratsastajan asento. Ihan huippuhuippuoppia tästä oli Maiju jakanut blogissaan. Ja ratsastajan asentoon vaikuttaa ratsastajan psyyke. Jos minun päässäni on napikat nurinkurin niin asentoni on nurinkurin ja hevoseni on nurinkurin. Ja sitten minä kiukuttelen hevoselleni kun se ei toimi.

Aargh miten inhoan ratsastamista toisinaan.

Kuulostaa irtonaiselta

Ja onkin sitä.

Kuvan kesäkengät eivät liity tapaukseen

Aina yhtä kiva yllätys kun hevosesta kuuluu irtonainen kilinä matkalla tarhasta talliin. En sitten mennyt ratsastamaan, vaan vedin puoli-irti lonksuvan takakengän pois ja palautin ponin tarhaan. Johan minä yhden kerran ehdinkin selkään tässä vapaideni aikana, eikös se jo riitä.

Lauantain auringosta käytiin nauttimassa metsäkävelyllä, joten ei tämä viikonloppu kengänirrottamisesta huolimatta ihan harakoille mennyt.

Sopivasti oli sovittu kengittäjä huomiselle joten sinällään tässä ei käynyt isoa vahinkoa. Penaa kun ei voi montaa hetkeä pitää ilman takakenkää, tai palaamme taas nollapisteeseen takakavioiden asennonkorjaamisen suhteen. Nyt ehtikin mennä kokonaiset kahdeksan viikkoa edellisestä kengityksestä, kun yritettiin tarkoituksella kasvattaa vähän lisää kaviota jota muokata. Normaalisti Penalle sopiva väli on siinä kuudesta seitsemään viikkoa. Yhden hätäpaikkausnaulan löin itse takakenkään runsas viikko sitten, kun kenkä oli hieman löysässä. Nyt sitten antautui se viereinen kenkä.

Mainio ratsastussää

Tuskin osaan päättää mitä tehtäviä tekisin tuolla unelmakuntoisella luistinradalla ratsastuskentällä? Piruetteja, spagaatteja, persluisuja? Nivelrikon alkuja ja lihaskramppien varmistelua?

Oikeasti, jos arki on nykyään sellaista että omaa hevosta olisi mahdollisuus ratsastaa kahtena päivänä viikossa niin kerron että aika lailla nyppii tämä näiden leveysasteiden talvi. Ensin on niin helevetin kylmää että räkä jäätyy nokanpäähän, sitten lauhtuu 30 astetta puolen vuorokauden aikana ja losottaa vettä seuraavan viikon. Joo, keli on asennoitumis- ja pukeutumiskysymys mutta kun pohjat ovat tuollaiset niin ratsastamaan ei yksikertaisesti ole pääsyä. Talutuslenkitkin näillä keleillä ovat synonyymi kallonmurtumalle.

Siispä Pena vain on. Jipii.

Harmiani tasatakseni ajelin näin lauantainakin koululle ja kiipesin Ison Vaaleen kyytiin maneesin sulalla kuitu-hiekkapohjalla. Iso Vaalee jatkaa ratsunani taas seuraavalle viikolle. Minulla on tähän mennessä ollut sen kanssa arviolta n. kolme minuuttia sellaista aikaa jolloin luulen vähän osaavani ratsastaa. Ratsastan sitä joka arkipäivä tunnin verran ja viikonloppuisinkin oman ehtimiseni ja jaksamiseni mukaan.

Tässä hän on:

Tärppänä!

Iso Vaalee on kokenut konkari eikä hän tykkää puristamisesta tai vetämisestä. Olen saanut huomata että puristan ja vedän aika paljon. Iso Vaalee on myös rakentunut sillä lailla hullustipäin, että jos ihannehevosen ylälinja olisi kaarisillan mallinen niin Ison Vaaleen ylälinja on riippusillan mallinen. On siis jonniin verran työsarkaa jotta en ratsastuksellani aiheuttaisi Isolle Vaaleelle sellaisia ärhäköitä lihasjumipalleroita satulansijan taakse. Toistaiseksi vielä paikkaan kehnoa ratsastustani hoivaamalla Isoa Vaaleeta solariumissa, BOT-peiton alla sekä voitelemalla hänen riippusiltaselkäänsä arnikalla. Miten se nyt oli, on kiva kun näkee heti työnsä tulokset?!

Semmoista tänne, mitäs sinne?

Hrrr!

Kaikenlaista olen nähnyt ja tänään näin taas vähän lisää. On rapeat miinus kaksikymmentä pakkasastetta ja poimin hevoset illalla seitsemän jälkeen sisään talliin. Penan karsinassa alkoi vimmattu pyöriminen, kuopiminen, piehtaroiminen, potkiminen, outo koko kropan kouristaminen joka huipentui keinuhevosmaiseen pukkilaukkaan. Siis karsinassa. Yhdeksän neliön karsinassa. Pena nousi pystyyn ja pukitti ja loikki ja esitti liudan muita epätavallisia liikesarjoja.
Olin aivan varma että sillä on ähky. Kelasin heti läpi että juu, juuri irtisanoin sen vakuutuksen ja odotan yhä uuden henkivakuutuksen voimaantuloa. Mietin kenet soitan avuksi taluttamaan kun olen lapsen kanssa kaksin kotona ja on noin saakelin kylmäkin. Menin karsinaan ja laitoin korvani kiinni Penan mahaan: molemmin puolin normaalit suolistoäänet. Tarjosin heinää - söi ahnaasti. Turpa oli sileä ja rento ja ilme valpas, mutta vatsalinja oli ylösvedetty, lanne jännittynyt ja välillä Penan läpi kävi väristys.
Väristys.
Sen on kylmä!
Toppaloimi päällään se oli ulkoillut mutta näköjään näille pakkasille meidän paksuinkaan loimi ei ollut tarpeeksi. Penalla ei oikein ole eikä tule oikeaa talvikarvaa ja ehkä olen tämän syksyn loimittanut sitä hanakammin kuin aiemmin ja karvapeite on jäänyt vielä tavanomaistakin onnettomammaksi. Röykkyinen ja vähäluminen tarhakaan ei innosta omatoimiseen lämmittelyyn (mikä tietty jänteiden kannalta on vain hyvä asia).
Yhtään sisätoppaloimea en omista joten kaupoille on ryhdyttävä. Ensi hätään Pena sai villaloimen päällensä talliin, mutta ulkoloimen alle se ei ole kovin kestävä ratkaisu koska istuvuus on vähän niin ja näin.


Eilen oli kengitys ja tänä aamuna kun olin sissihengessä lähdössä talutuslenkille pakkasta uhmaamaan, totesin että Pena onkin polkaissut toisen takakengän niin että se roikkuu lähinnä pyhällä hengellä mukana. Ei muuta kuin kengitystyökalut esiin, kenkä irti ennen kuin se repii puoli kaviota mennessään ja soitto kengittäjälle. Aina yhtä kiva hälyttää toinen takaisin alle vuorokausi tehdyn työn jälkeen. Menee torstaille ennen kuin saadaan kenkä takaisin. Siihen saakka katson kun hevoseni lihakset rapistuu ja energia pakkautuu... Ai miten niin on nyt taas vähän vaikea harrastaa ulkona, -20 astetta, ei juuri lunta, kaikki paikat kivikovia. Ehkä tämä tästä taas. Ehkä joskus saan taas uuden tietokoneenkin koska vanhasta ei ole enää edes sytykkeeksi ja loppuu tämä kömpelö kännykän tihrustaminen. Vali vali! Pysykäähän lämpiminä.

Niinhän se tuli

Pakkanen. Ja tietty juuri hankalimmalla tavalla: ensin sataa vettä vuorokauden ja sitten pikavauhtia pakkaselle. Joulupäivän iltana lanasin tuulessa ja pimeässä kenttää ja välillä näytti kuin yrittäisin saada järveä asettumaan. Lanaaminen kuitenkin kannatti - kenttä on nyt tasainen, vaikkakin kova kuin asvaltti. Vielä paskempi vaihtoehto olisi että se olisi kova JA röykkyinen, silloin siinä ei pystyisi ratsastamaan edes käyntiä.

Vähän huonoon saumaan tämä pakkanen nyt tuli - Pena huilaili joulunpyhät ja joutuu nyt siihen päälle himmailemaan käyntiä kunnes tulee lunta tai pakkanen lauhtuu. Tahtoo sanoa, että vähän kertyy pölöenergiaa kun röykkyisessä tarhassakaan ei viitsi juuri liikkua. Tänään tosin tehtiin käyntitreeniä kentällä ehkä 45 minuuttia ja olin Penaan tosi tyytyväinen. Työn alle joutuu nyt pysähdykset (ei saa tulla kättä vasten ja heti ekasta merkistä pitää lähteä eteenpäin hyvää käyntiä eikä valua ja kiemurrella), väistöt ja niissä matala, rento kaula sekä lupa vaihtaa asetuksen suuntaa ilman että muu muuttuu, sekä takaosakäännökset, joita harjoittelen nyt "kuin laukkapiruetteja" eli ihan oikeasti kooten ja vaatien. Lisäksi jumpataan käyntiä eteen ja takaisin kiinni.

(Huomaatteko, ainakin yritän asennoitua positiivisesti siihen että tämänhetkinen sääennuste näyttää meille ainakin kymmenen päivän kävelyjaksoa, koska lunta ei luvata mutta pakkasen pitäisi pysyä.)

Tämänpäiväinen tyytymättömyysannos tuli sitten ratakierroksella kenttätyön päätteeksi. Pena lampsi puoli kiekkaa ihan löysällä ohjalla, mutta lietsoi itsensä takakaarteessa ihmeellisen töröilypaniikkiin, veti itsensä aivan lyhyeksi ja kivikovaksi ja sipsutti kaikkia apujani päin puoliksi ojaan, jolloin päädyin jalkautumaan ennen kuin se hyppäisi siellä pystyyn ja poistuisi horisonttiin. Hetki pyörittiin pienellä sykeröllä ympärilläni enkä antanut Penan pysähtyä ennen kuin kierrokset hiukan laski. Sitten leipäpalkka ja takaisin kyytiin. Nyt oli hiukan notkeampi kaula ja jaloilla sai koskea kylkiä ilman että koko koni uhkasi räjähtää, ja päästiin kohtalaisen yhteisymmärryksessä takaisin pihalle. Aikataulu esti sakkokierroksen joten kompromissiin oli tyytyminen.

Nämä ovat niitä aikoja kun toivon, että olisi vetohevonen ja sille ratsastaja, voisi maastoilla ohi näistä onnettomista kenttäkeleistä. Tai että olisipa oma traileri jolla ajaa maneesille ratsastamaan. Tai että olisipa Pena sellainen hevonen, jonka energiaa voisi purkaa reippaalla sänkipeltorevittelyllä.

Köyhän ei kannata

Köyhän ei kannata ostaa edullista, se tiedetään. Mutta miksi kaiken pitää hajota samaan aikaan?

Tässä ovat vuoden käytössä olleet suojamme:

Lian läpikin ongelmakohdat havaittavissa

Nämä ovat siis HorseGuardin koulusuojat jotka olen blogimerkinnän mukaan ostanut vuosi sitten marraskuussa. Kertooko moinen ratkeilu kelvottomasta materiaalista vai siitä että hevoseni onkin suojituksen tarpeessa kipeämmin kuin olin ajatellut? Yhtä kaikki, oletan että jos suojasetistä pulittaa liki satasen niin käyttöikä olisi enemmän kuin vuosi. Tai eivät nuo nyt käyttökelvottomat ole, mutta rumat!

Pena on myös taannut lavoilleen kirjaimellisesti täyden liikkumavapauden puhkomalla parhaista loimistaan (huom. monikko) lapalaskosten (huom. monikko) saumat auki. Pääsee juu lavat liikkumaan eikä loimi kinnaa, harmi vaan että vähän tunkee tuuli viitan alle.

Myös suitsemme alkavat viheltää viimeisiään. Miksi oi miksi valitsin kolmenkympin suitset enkä niitä seitsemänkympin suitsia, jotka olisin oikeasti halunnut? Tunsinhan minä eron nahassa. Mitä säästöä siinä muka syntyi että nyt vuoden käytön jälkeen suitset ovat vanuneet ja timangit repsottaa ja selaan silmät kiiluen täydellisiä uusia suitsia ulkomaan sivustoja myöten?

Nimittäin minulla on nyt päähänpinttymä Täydellisistä. Semmoisia ei vaan tunnu olevan. Päähänpinttymäni oli jo sitä luokkaa että kysyin valjassepältä, mitä maksaisi mittatilaussuitset. Kuulemma 350 e paikkeilla. Päähänpinttymäni kutistui tiedon myötä hieman kohtuullisempiin mittoihin.

Haluaisin suitset remonttiturpahihnalla ja leveällä, muotoillulla niskahihnalla. Koska pääasiassa ratsastan kokonaan ilman turpahihnaa, pitäisi turpahihna olla irrotettavissa suitsista niin ettei jää ylimääräisiä remminpäitä. Eli turpiksen tulisi kulkea niskan takaa sen leveän muotoillun niskahihnan päältä tai ihan viimeisenä kompromissina kujassa pehmusteen ja varsinaisen niskahihnan välissä.

Esimerkiksi Dyonin suitsissa niskahihna on jees, mutta turpahihna kiinnittyy molemmilta puolilta soljilla hihnanpäihin jotka ovat kiinteä osa niskakappaletta. Ei jatkoon.

Remonttiturpis on muutenkin vissiin hirveän epämuodikas kapistus mikäli suitsivalmistajien valikoimasta voi päätellä jotain. Aachenmallia löytyy jos jokanäköisellä tikkauksella ja muotoilulla, näitä remonttimalleja hikisesti yksi.

Toistaiseksi lähimmäs toiveitani on yltänyt BR suitset joita myy Horsepro. Niskahihna ei ole ihan sellainen kuin haluaisin mutta ei taida löytyä hyllystä muuta kuin erisuuruisia kompromisseja.

Uusien suitsien lisäksi ostolistalla on suojat. Koulusuojat jotka tukevat ja suojaavat jänteen ja pliis, kestävät käyttöä ja laiskaa pesua pitempään kuin vuoden. Harkinnassa nämä tai nämä kaikkiin neljään jalkaan.

Ja niille loimille tarttis keksiä jotain koska kukkarollani todellakin on pohjansa. Ehkä käymme taas kerran ompelukoneeni kanssa taisteluun hevosvoimia vastaan.


Ja hei, onko kukaan muu huomannut että jos on lista tarvikkeita joita tahtoo ja jotka aikoo ostaa, ne eivät ikinä löydy yhdestä ja samasta verkkokaupasta? Tässä olisi markkinarako jollekin, sellainen kokoajafirma jonka sivuilta voisi etsiä ja tilata tuotteen riippumatta sen myyjästä! Kaikki tarvittava yhdestä paikasta yhdellä laskulla ja yksillä toimituskuluilla. Toki voittomarginaali sitten hintoihin lisää mutta helpottaisi nettishoppaajan elämää melko lailla.

Vielä kun oppisi ratsastamaan

Tänään siis Penan kanssa ratsastuskoulussa estetunnilla. Penan käytöksessä ei taaskaan moitteita, kuskissa kylläkin. Käsijarrua, käsijarrua ja vielä kerran käsijarrua. Harmittaa oma arkailu - Pena teki parhaat hypyt kun kuvittelin että ratsastan jotain muuta hevosta kuin omaani. Vasta silloin uskalsin edetä. Ja kun ei Pena edes tyhmäillyt! Hyi minua! Miksi olen niin nössö. Pelkään kuvitteellisia loikkia ja köyrimisiä niin paljon että estän hevosta tekemästä niitä hyviäkään asioita.

Ja hienosti tuli taas kuvamateriaalia autonpenkillä lepäävällä, täyteen akkuvirtaan ladatulla kameralla.

No, nyt Pena saa ansaitsemansa breikin. Huomenna käppäillään narun päässä sänkkärillä ja radalla ja ollaan vaan. Urhea heppani sietää kaikenlaisia kotkotuksiani, suussa roikkumisiani ja turhaa jännittämistäni. Se on edelleen kaikki kehunsa ansainnut. Minä sen sijaan voisin viimeinkin opetella ratsastamaan.

Ei o todellista!

Mikä h*lvetin kaviokarma minua vainoaa? Tänään oli laitumen portilla vastassa Emmi, oikea takakenkä vääntyneenä kavion alle ja käänne uponneena kavion pohjasta sisään.

Pääsi ruma sana ja toinenkin, hevonen oli kolmijalkainen, viuhtoi kärpäsiä vimmaisena ja potki minua kun yritin repiä kenkää irti. Lopulta onnistuin ja kinkkaava hevonen pääsi talliin vaurioiden tarkasteluun.

Ei hyvä.
Identtinen vaiva kuin Penalla kolme viikkoa sitten, syvä lovi kavion pohjassa, tämä vielä enemmän valkoviivan sisäpuolella kuin Penalla. Pesin, putsasin, ruuttasin neulalla ja ruiskulla Betadinea onkalon perukoille, tein hauteen ja ristin käteni ja kaikki muut ulokkeeni. Eipaisetta eipaisetta eipaisetta jooko?!

Superlyhyt treeni

Eilen tuli viesti: Tunnille huomenna aamupäivällä?

Nopea tilannetsekkaus: lapselle hoitaja: jes, muuta sovittuna: ei, hevonen jolla ratsastaa: jes, ja olisko se peräti Penan vuoro, jes!

Edellisen kerran valvova silmä on meidän menoamme mittaillut vissiin syyskuussa, Emmin selässä olen keikkunut valmennuksessa pari kertaa sen jälkeenkin.

Hartaasti harjasin ja laitoin kuntoon ja lähdin kentälle, sopiva keli ja kaikkea. Ehdin kävellä ja ottaa puoli kentällistä ravia, kun ope kysyy oliko Penalla toi haava tossa...

Ei perkele sillä ollut mitään haavaa missään, juurihan minä sen kävin huolella ja rakkaudella läpi. No nyt oli, vasemmassa etusessa toinen kantapallo kokonaan halki, verta tuli lammikoksi hiekalle ja sitä oli lentänyt roiskeiksi takajaloillekin. Ne oli ne reenit siinä sitten.

Vuoto tyrehtyi kylmällä vedellä melko pian mutta haava on todella ruma, melkoisen syvä, siinä kaikkein veemäisimmässä paikassa suojaamisen kannalta. Vaikka olin kunnolla letkuttanut haavaa ja olevinaan saanut sen puhtaaksi, vedin sieltä kuitenkin vielä puhdistusvaiheessa ruohonpätkän ja hiekkaa. Voi kilinkellit sanon minä, heinäkuu ja kärpäset ja sateesta liejuuntuvat laidunpolut ja mun hevosellani tuollainen vekki tuollaisessa paikassa.

En tajua miten Pena onnistui noin häijysti repimään jalkansa, se taisi ihan pienesti kompuroida kerran, ilmeisesti siinä vaiheessa ei sitten ollut etujalka ehtinyt takajalan alta pois. Ei se ole hokeillakaan saanut noin inhaa jälkeä aikaiseksi vaikka aikamoisen kohelo onkin. Ei auta itku markkinoilla, onneksi on kaapissa sulfaa valmiina, ja sitten vaan pesua ja käärintää ja pesua ja käärintää ja kaikki raajat ristiin ettei tuu tulehdus. Jos on huippuvinkkejä kantapallon sitomiseen niin että kestää ja pysyy niin ilolla otan vastaan.