Ei hassummin!

Tänään sitten koitti se päivä, kun korkkasin kisakauden. Ratsastin Emmillä nuorten hevosten kenttäratsastusohjelma helppo B:n seurakisoissa ja kas, 18 lähtijän joukosta täräytimme kolmannelle sijalle! Prosentitkin oli mukavat 66,458 %. Ei lainkaan hassummin vuoden kisataukoa pitäneeltä hevoselta, joka päätyökseen toimii melko kokemattomien ratsastajien opetushevosena, eikä varsinkaan hassummin alle 3 kk sitten synnyttäneeltä kuskilta!

Kuvia verryttelystä, kaikki tämän postauksen kuvat on ottanut Lotta S.

Pena oli kyseisissä karkeloissa mukana myös, Marin kanssa, mutta nyt ei mennyt ihan putkeen. Penan suoritus päättyi hetipian alkutervehdyksen jälkeen keskeytykseen, sillä Pena ei vain yksinkertaisesti mennyt tuomaripäätyyn, eikä suoritusta olisi ollut enää mieltä jatkaa sen vääntelehtimisen jälkeen. Harmillista, mutta tilanteessa oikea päätös. Rataan ei saanut tutustua ennen omaa suoritusta, eikä sitä myöskään saanut kiertää ulkopuolelta. Aika selvä tapaus, ettei Pena uskalla edetä.

Penasta kuitenkin myös verkasta muutama kuva:

En voi kieltää, etteikö mielessä olisi käynyt, millaista olisi harrastaa jos alla olisi aina tällainen hevonen kuin Emmi. Ei Emmikään ilmaiseksi anna mitään ratsastajalleen, mutta sen kanssa voi sentään poistua kotoa ilman että tarvitsee koko ajan pelätä tai hävetä. Penan kanssa tilanne on aivan toinen - sen kapasiteetti kyllä riittäisi, mutta muuttuvat olosuhteet eivät vain ole sitä varten. Sen kuppi menee heti nurin kun pitää siirtyä valmistautumisesta kisasuoritukseen ja ihan yksin lähestyä tuomaripäätyä, vaikka juuri se oli verrytellessä tosi kiva ja rento.

Oli kyllä niin kiva päivä! Siitä on ihan hitosti aikaa kun olen viimeksi startannut helppoa B:tä, ja nyt tuli kova polte päästä vielä tänä kautena kokeilemaan, olisiko itsellä rahkeita sinne helppoon A:han asti. Emmi on kilpaillut edellisessä kodissaan heA-tasolla, mutta se alkaa jo olla sen kokoamiskyvyn ylärajoilla.



Viikko vielä ja Pena tulee kotiin. Tänään jo meinasi hiukan sydän särkyä, kun Mari tuli noutamaan Emmiä meiltä, Pena traikussa, ja kun Pena huuteli sieltä, vanha Immu vastasi kaiholla tarhasta sille. Tunnisti parhaan ystävänsä. Ei se muille huutele... Viikko vielä ja sitten, sitten ystävä tulee kotiin! Etenkin siksi musertaa, kun olen päättänyt että tuleva kesä on Immun viimeinen ja syksyllä se siirtyy taivaslaitumille. Se saa vielä viimeiseksi kesäkseen parhaan kaverinsa luokseen. Niin on hyvä, sille ja minulle ja Penallekin. Sitä odotamme.

Pari kisakuvaa

Löysin netistä muutaman kuvan Pentistä viime viikonlopun koulukisoista. Kuvat on ottanut Annakaisa Oinonen, hänelle kiitos!

Paino

Raskaus jättää jälkensä.

18:sta raskauskilosta jäljellä on edelleen kahdeksan. Kahdeksan sitkeää ylimääräistä kiloa. Keho on erilainen muutenkin -lantio on leventynyt ja tissit on suuret ja raskaat. Keho tuntuu vähän vieraalta kaikin puolin.

Ratsastajan paino on puhututtanut viime aikoina, ja hyvä niin! Esimerkiksi Yle kirjoitti aiheesta hiljattain. On hyvä että tästä puhutaan, vaikka hevosen kykyyn ja mukavuuteen kantaa ratsastajaa liittyy myös muut seikat kuin pelkät painokilot. 80 kg hallinnassa olevaa lihasmassaa on helpompi kantaa kuin 80 kg, joka koostuu pääasiassa rasvasta eikä pysy missään kontrollissa.

Ratsastus ei myöskään ole laihdutuslaji, ei etenkään sellaiselle, jolla ei ole ratsastustaustaa. Osaava ratsastaja saa hevosen kantamaan itsensä ja ratsastajansa siten, ettei pienestä ylipainosta ole merkittävää haittaa, mutta osaamattoman ylipainoisen alla hevonen liikkuu lähtökohtaisesti väärin ja epätaloudellisesti, ja siksi kuormittuu enemmän. Ratsastus vaatii edes auttavaa kehonhallintaa ja -tuntemusta, ja mielestäni pohjatyö näiden löytämiselle pitää tehdä jossain muualla kuin hevosen selässä.

Yleisenä ohjenuorana pidetään, että ratsastaja saisi painaa enintään 15-20 % hevosensa painosta. Tämä tarkoittaa sitä, että normaalikokoista 500-kiloista hevosta saisi ratsastaa 75-100-kiloinen ihminen. Skaala tuntuu tosi laajalta, ja itse olen sitä mieltä, että suotavampaa olisi olla lähempänä 15 prosenttia kuin 20 prosenttia. Etenkin jos tarkastelen tätä "penakoossa": n. 450-kiloisella Penalla viisitoista prosenttia tarkoittaa 67,5 kiloista ratsastajaa, kun taas 20 % tarkoittaa 90 kiloista! Minä painan nyt hiukan yli 70 kiloa ja koen, etten ole ponikokoinen. En voisi kuvitellakaan laittavani Penan selkään yhdeksänkymmentäkiloista ratsastajaa.

Ponikokoisuus on muutenkin hankala käsite. Vantterarunkoinen 140-senttinen poni kantaa enemmän kuin silakkamallin 140-senttinen, mutta missä menee ponikokoisen painoraja? Entä kuinka pitkä saa olla ollakseen vielä poniratsastaja? Minä tiedän olevani Penalle hieman liian pitkä. Olen monesti haaveillut, että se olisi kymmenen senttiä korkeampi. Pituuteeni en voi vaikuttaa, mutta painooni voin.

Minulla on siis tavoite. Paras motivaattori karkoittaa kertyneet kilot on se, että ellei paino putoa, ei saa ratsastaa omalla hevosellaan! Laihduttamista tietenkin hidastaa se, että imetän, eikä imettävälle suositella kovin rankkaa laihdutuskuuria ettei maidontuotanto häiriinny. Oma kehoni taitaa kaiken lisäksi olla sitä mallia, että kertyneestä rasvasta pidetään kynsin ja hampain kiinni, tyylillä jos tulee nälänhätä niin silti saadaan jälkikasvu ruokittua. Liikunnalla ja terveellisellä ruokavaliolla on kuitenkin myös imettävän turvallista laihduttaa, kunhan tahti ei ole liian kova ja nesteensaannista muistaa huolehtia.

Siispä kilo kerrallaan kohti ponikokoa.

Jännittää

En oikein tiedä, mikä tämän tekstin funktio on. Ehkä vain purkaa omia tuntojani...?

Nyt kun Penan kotiinpaluu konkretisoitui, on ikäväni noussut ihan uusiin sfääreihin. Olen alkanut jännittää Penan kotiintuloa. Näiden kuluneiden kuuden kuukauden aikana olen tietoisesti työntänyt ajatuksia Penasta taka-alalle, jotta pysyisin jotenkin kasassa. Kun olen käynyt katsomassa sitä, olen koittanut pitää itseni etäällä. Olen toiminut vähän kuin robotti, ajattelematta, tuntematta. Olisin voinut käydä useamminkin, mutta se on tuntunut pahalta. Nyt vasta tuntuukin pahalta, kun periaatteessa voisin Penan jo ottaa kotiin. Tässä on kuitenkin vielä muutama seikka joiden vuoksi on järkevinta odottaa kuukauden verran, ja Penalla ja Marilla on jo kisakalenterissa merkintöjä tulevaksi kuukaudeksi, en halua sotkea niitä suunnitelmia.

Penasta luopuminen oli ja on edelleen minulle todella arka asia, ja koen siihen liittyen monenlaisia tunteita.

Suurin niistä on syyllisyys. Ja suru.
Pelkään että olen "hävittänyt" Penan.

Pelkään että kun se tulee takaisin, se tuntuu vieraalta. Ja että se kokee minut vieraaksi.

Pelkään, että se yhteys on hävinnyt, joka meidän välille rakentui. Tein Penan kanssa niin paljon muutakin kuin vain ratsastin, ja sellainen on sille tärkeää. Se, että sillä on oma ihminen. Sama oma ihminen joka hoitaa, ruokkii, tarhaa, liikuttaa. Koen syyllisyyttä siitä, että annoin Penan pois loppuraskauteni ajaksi, vaikka järjellä ajateltuna se on ollut oikea ratkaisu. Silti jossittelen. Olisiko se kuitenkin voinut olla kotona, tarhata laumassa ja olla vaan? Olisiko se ollut tyytyväinen? Olisiko sille riittänyt pelkkä oleminen? Toisaalta olisin sitten joutunut aloittamaan sillä ihan alusta kaiken ratsastuksellisen, ja Pena on edistynyt tässä puolessa vuodessa taas isoja harppauksia. Jos olisinkin pitänyt Penan kotona, olisinko potenut sitten syyllisyyttä siitä, ettei Pena tee mitään? Ajatellut, että se kokee itsensä hylätyksi kun joutuu vain möllöttämään tarhassa? Miksi ihmeessä inhimillistän sitä näin?

Mutta kyllä minä tiedän, että jotain on hävinnyt.
Hevoseni on ollut toisen ihmisen ratsastettavana ja hoidettavana puoli vuotta, ei se tietenkään palaa takaisin ja ole heti minun kanssani niin kuin ei olisi lähtenytkään.

Suren sitä. Suren sitä ihan hemmetin paljon.