Kahta laatua

Ei kerrassaan mitään lisättävää. 

Ihanat hanget!

Niin ihanat, että Pena laittoi minut tarkastelemaan niitä oikein lähietäisyydeltä. 

Laukkapätkä pellolla käynnistyi pään napakalla vetämisellä polvien väliin, kunnon köyrymulliloikkasarjalla ja päättyi 180 asteen pyörähdykseen. 

Siihen jäin. 

Pena ei, vaan painoi häntä suorana kotiin. Lunta sylkien tallustin hakemaan hevosen takaisin, hampaat irvessä kampesin kyytiin ja menin takaisin peltoon laukkaamaan niin kauan että tuollainen köyriminen ei enää tuntunut niin hassunhaustalta ajatukselta. 

Mitä tästä opimme? Näin kolkyt-ja-risat -ikäisenä tippuminen sattuu vaikka alla olisi pehmeä hanki. Reväytin kaikki rintalihakseni, kaulani ja jokaisen solisluita ympäröivän lihaksen. Henki pihisee, mutta kivuliaasti. 

Niin ja korvapallot palaavat varusteluun kun poistutaan pihasta urheilemaan. Luulin että niistä olisi jo voinut luopua. Väärässä olin. Ideat muuttuvat sitä tyhmemmiksi mitä enemmän ulkomaailma pääsee suhisemaan aisteissa. 

Nautitaan hangista, mutta turvaetäisyydellä!

Yks haluu yhtä ja toinen toista

Kaunis talvinen aamu ja lähdin Penan kanssa ratsain pellolle. Olisin halunnut tehdä vähän dressagea, mutta sänkipellon pohja ei lumesta huolimatta ollut tarpeeksi hyvä, vaan epäreilusti pettävä sieltä sun täältä. Ajattelin sitten, että hölkötellään hetki ja kävellään kunnolla, mennään vielä radalle lopuksi kävelemään.

Talutuslenkkikuvia viime viikolta

Mutta Pena ei ollut ollenkaan yhtä mieltä näistä kävelyistä ja maisemankatseluista - se halusi mennä räkä roiskuen laukkaa ja sekoilla ympäriinsä. Kun puskassa sitten sopivasti ehkä rapsahti tai ehkä ei, Pena loikkasi sivulle ja jatkoi siitä mullihyppyjä selkä kyyryssä ja huipensi askelsarjansa 180 asteen käännökseen ja ampaisuun laukalle kotiinpäin.

19.1.

Siitä seurasi kevyt konflikti, jonka aikana saatoin mutista muutaman kerran että mene sitten laukkaa sinä s#&%"/&n pässinpää. Yllättäen oman laidunpellon pohja kelpasi laukkavolttisulkeisiin ihan hyvin ja oli riittävän raskaskin jotta Penan tuli kunnolla hiki. Sitten vielä kierros ravia rataa pitkin ja lopuksi saatoimme päästä kierroksen kohtalaista käyntiä - ei ihan niin rentoa ja leppeää kuin haavekuvissani, mutta näkeehän nuo maisemat vähän vatkaavassakin käynnissä, eikös...?

Kavereita silti 💛

Kolmen kombo

Sinivalkoinen, satavuotias Suomi jota säiden herrakin juhlisti, ja punainen paholaiseni näin kilttinä! Mikä mahtava itsenäisyyspäivä!


Todentotta, olen videolla ratsailla ja radalla. Kuuden reippahan kierroksen jälkeen voidaan jo kävellä niin että uskallan hetkeksi irrottaa toisen käteni ohjasta...

Aikomukseni on toteuttaa niin kauan kuin kelit sallivat kolmen komboa viikkoliikutuksissa: yksi päivä koulua kentällä, yksi päivä puomeja/esteitä kentällä ja yksi päivä "maastoa" eli radalla. Oletusarvona toki se että pääsen kolmesti viikossa selkään! On melko todennäköistä että ennemmin tai myöhemmin tulee taas jäätikkökelit jotka pakottavat hipsuttelemaan käyntiä, joten nyt haluan keskittyä kunnolliseen perusliikkumiseen ja rentoon, sujuvaan liikkeeseen. Kokoamista ja temppuja sitten taas keväämmällä.

Pena on ollut oikein mainio. Hiukan villi ja pinkeä, mutta silti mainio. Viime viikolla se hyppäsikin ilman mutinoita, vaikka edellinen estekerta meinasi olla ihan fiasko kieltoineen 40 cm esteelle. Ja radalla se on myös malttanut käyttäytyä. Olen laittanut siltä korvat kiinni ja se tuntuu leikkaavan pienen siivun tuijottelusta.  Ensimmäinen kierros on pikkupiffiä ja pälyilyä, mutta kun saadaan hiukan latua alle ravissa niin ylimääräinen sätkyily jää.

Tosin yksi apinamuuvi esitettiin jokunen viikko sitten, kun meille oli tullut ratsastusseuraa naapurista. Naapurin hevonen oli vielä trailerissa ja Pena kävi kuumana tallin käytävällä, puoliksi varustettuna, satula selässään ja suojat jaloissa. Menimme sitten naapurin kanssa rehuhuoneeseen säätämään naapurin uusia suitsia ulos pakkauksestaan ja jätin Penan siihen käytävälle hetkeksi valvomatta. Kun kuulin kolinoita ja palasin katsomaan, mitä Pena puuhaa, niin eipä ollutkaan koko Penaa missään. Se oli avannut vetosolmunsa (on hyvin hyvin taitava siinä) ja poistunut. Siellä se laukkaili pitkin pihaa, häntä tötteröllä, kahden ja puolen tonnin Amerigo löysällä mahavyöllä selässään, riimunnaru jaloissa lepattaen. Välillä se tallasi narun päälle ja silloin ikävästi nyppäsi nenältä, mutta vauhtia se ei hidastanut lainkaan... Eikä pienintäkään aikomusta antaa kiinni. Lopulta sain sen jaakattua kentän nurkkaan ja ninjahyppyjen ja ärräpäiden avulla pidettyäkin siellä kunnes se lopulta myönsi tappionsa ja antoi ottaa kiinni. Aaargh että nousi savu korvista! Ellei satula olisi ollut niin höllästi kyydissä, olisin antanut lisää vauhtia mokomalle kesselille. Onneksi naapurilla on vähän samanhenkinen punainen ruuna niin sen suuremmin ei tarvinnut hävetä tätä välikohtausta.

Eväillä

Itsenäisiä aikoja itse kullekin!

The art of spooking

Tuli Facebookissa vastaan tämä, ja totesin että juu, Penalla on koko repertuaari hallussa. Taitava poika!

Tuhma, tuhmempi, Pena

Eipä ollut Penan päivä tänään ei. Ilmankosteus jossain 85 %, auringonpaiste ja heinäkuu tarkoittaa paarmarallia laitumella, josta kävin juoksujalkaa niin nopeasti kuin 32-viikon raskausmahaltani kykenin hakemassa nelipäisen lauman sisään ja suihkun kautta karsinoihinsa turvaan.

Oli vaan sovittu Roosan kanssa estetreenit sille kellonlyömälle, joten Pena joutui tämän alkusuihkun ja varustamisen kautta harmikseen takaisin ulos paarmasyötiksi. Penalla ei ole tapana harmejaan peitellä vaan sehän ilmoitti ensin ettei kävele vaan piffaa, ja kun sanottiin että okei ravataan sitten, niin se heitti liinat kiinni eikä mennyt enää mihinkään. Alkoi olla aistittavissa sellaista totaalinaksahdusta jossa rynnätään silmittömästi johonkin suuntaan ja pyritään ratsastajasta eroon, joten kävin auttamassa ratsukon maastakäsin liikkeelle. Vähemmän nätisti sanottuna, kävin hutaisemassa jäkittävää Penaa raipalla hanuriin jolloin järjen valo hetkellisesti syttyi ja se kykeni taas liikkumaan eteenpäin.

Loppuratsastus ei edennyt sen sulavammin. Kun Pena päättää että nyt ei ole hänen olosuhteensa, se ei kerta kaikkiaan tee ratsastajan kanssa yhteistyötä. Tehtäväthän olivat niin vaativia kuin laukassa yli maapuomista ja laukassa yli 40 cm korkeasta ristikosta ympyrällä. Ja nämä siis aivan erillisinä tehtävinä, ei mitenkään ketjutettuna. Kaikki kunnianhimoisemmat suunnitelmat hautasimme jo kun sille maapuomille ei meinattu päästä etu- eikä takaperin, ja kaikkeen käskemiseen reaktiona oli mullipotkuja taaksepäin.

Hävetti. Hevoseni on 11-vuotias ja sitä pitää kouluttaa kuin varsaa taluttamalla ja maasta avustamalla, koska on kuuma ilma ja paarmoja ja ei vaan tahdo. Todellakaan olosuhteet eivät olleet mahdottomat, tuuli ja oli välillä pilvistäkin ja lämpötila alle hellelukemien, mutta Pena oli päättänyt ettei se aio tehdä yhteistyötä. Ja sehän ei sitten tee kun se niin päättää. "Aika äkäisesti tää lähtee sitten kun se lähtee", sanoi Roosakin selästä kun Pena jäkityksen jälkeen löysikin jalkansa, suunta ei vain useinkaan ollut se toivottu.

Lopulta oli hiki hevosella, ratsastajalla ja maasta seuranneella omistajalla. Lopulta myös Pena meni yli siitä halutusta ristikosta muutamia kertoja halutussa askellajissa - esteratsastuksen kanssa sillä menolla ei ollut mitään tekemistä, vaan se oli nimenomaan sitä nelivuotiaan varsan opettamista, eteenpäin ja tolppien väliin kun ratsastaja niin käskee.

Nämä ovat niitä päiviä jotka pitävät jalat maassa. Pena on ollut oikein hieno ja etenkin kiropraktikon käsittelyn jälkeen liikkunut niin makeasti että olen suu auki sitä ihastellut. Olen ehtinyt ajatella siitä vaikka ja mitä korkealentoista ja ollut siitä älyttömän ylpeä. Mutta aina tulee se hetki joka tipauttaa takaisin maan pinnalle. Kuka niksauttaisi Penalle vähän palvelevampaa luonnetta korvien väliin...?

Kun traktori huomioni vei

Laidun! Vielä kovin köyhä, mutta kuitenkin. Iso vihreä ala jonne pääsee joka päivä (ja jonne myös naru piukalla koitetaan vetää joko etu- tai takaperin ja aina tulee käytösmuikkari). Aloitin laitumeen totuttelun viime viikolla - olen suosinut tyyliä viedä hevoset iltapäiväheinäaikaan peltoon ja hakea yöksi talliin. Näin ensilaidunnus kestää 4-5 tuntia ensimmäiset päivät ja edelleen vuorokauteen mahtuu kolme normaalia kuivaheinäsatsia. Samalla voi tsekkailla pysyykö kakat palleroina eikä tule viileiden aamujen sokeririskiä. Tältä sokerivouhotukselta tosin ruokintamaestro Markku Saastamoinen katkaisi melko yksiselitteisesti siivet viime valmentajakoulutuksen ruokintaluennolla:

"Sokeripitoisuus sinällään on harvoin ongelma, hevoset pystyvät pilkkomaan ohutsuolessaan hyvin sokereita. N. 20 % sokeriosuus on vielä ok (tarkoittaa 200 g/kg ka sokeria). Ongelmat syntyvät kun suuri määrä sokeria tulee kerralla tai sokeripitoisuudet vaihtelevat runsaasti vuorokauden aikana. Vrt. aamulla tarhaan koko päivän heinäsatsi -> hevonen saattaa kahdessa tunnissa syödä koko vuorokauden sokerit. Jos saman määrän jakaa 6-10 annokseen, tulee sokeri tasaisesti elimistöön ja ohutsuoli pystyy pilkkomaan sokerin. Ihminen aiheuttaa sokeriongelman! Hevosen luonnollisin ravinto eli laidunruoho sisältää 15-20 % sokeria. Laiduntamalla sokerin saanti on tasaista."

Nyt olen pidentänyt laidunaikaa niin että hevoset syövät aamuheinät tarhassa ja menevät laitumelle puoliltapäivin ja tulevat taas yöksi sisään heinille. Tänä aamuna hevosia tarhannut mieheni tosin raportoi että oli jo liirausta havaittavissa laitumen suuntaan eikä suinkaan tarhaa kohti. Eikä niitä paljon tarvinnut tarhan portilla odotella kun aamupäivästä hain Penaa liikutukseen. Molemmat olisivat työntäneet päänsä samaan riimuun jos olisi onnistunut. Kyllä laiduntava hevonen on vaan onnellinen, siitä ei pääse mihinkään. Ja laidunnuksen katselu on parasta mindfullnessia omistajalle.

Kentällä tein Penan kanssa siirtymisiä askellajin sisällä ja askellajien välillä. Se oli aika kesselillä tuulella, kaikenlainen sekoilu ja venkoilu olisi puhutellut paljon enemmän kuin asiallinen kouluratsastelu. Oltiin kättä vasten ja pohkeen takana ja korvat kuikuili ihan muihin suuntiin kuin minuun. Kun alkoi löytyä jonkinlaista harmoniaa ja keskittymistä, tuli kentän viereen traktori kevättöihin ja sinnehän se meidän harmonia sitten hujahti. Lopetin kompromissiin ja vein hevoset laitumelle. Pena ei malttanut edes melassivettä juoda tallissa kun piti töllöttää sitä traktoria.

Laitumeen pääsyyn ajoitin myös kevään toisen psyllium-kuurin, nyt kun hevosilla on muutakin puuhaa kuin kaivella juuria tarhasta. Hyvin putoaa toistaiseksi. Jauhemaisella psylliumilla mennään, annos n. tuplat mitä purkin kylki sanoo (eli syötän n. 80 g jauhetta / vrk). Turvotan pari kourallista viherpellettiä ja neljä desiä mashia, sekoitan siihen kivennäiset ja täysrehunappulan ja psylliumjauheen, jatkan ämpärin täyteen vettä armottomasti vatkaten ja kaadan tarjolle. Kuppi kiiltää aamulla!

Sunnuntaina saapuu hieroja kertomaan, mitä hänen näppinsä Penasta tuntevat. Vasen puoli ei ole hyvä, ja saman allekirjoitti Roosakin. Vasemmalta ei ratsastaessa meinaa saada mitään, jotenkin ei löydy koko vasenta kylkeä ja vasen suupieli jää tyhjäksi jos ei koko ajan jalalla rummuta sitä kylkeä liikkeelle. Katselin Penaa maasta kun Roosa ratsasti yhtenä päivänä, ja minusta vasen kankku jäi alemmaksi kuin oikea. Täytyy kysyä hierojan mielipidettä ja alkaa sitten harkita järeämpiä aseita ongelman selvittämiseen. Kiropraktikon näkemys Penasta kiinnostaisi joskus kuulla, mutta olen kuullut kiropraktikoista myös paljon huonoja kokemuksia jos ei olekaan asiantunteva kaveri kyseessä. Jos lukijoilla on vinkata nimiä tai ylipäätään kertoa kokemuksia kiropraktikoiden palveluista, kuulen mielelläni!

Tirisee, tirisee

Ponissani nimittäin. Jokatalvinen veisuu siitä kun pohjat on paskat eikä missään pysty ratsastamaan. Kävelyhiippailu jäisellä kentällä ei paljon virtaa kuluta, ja kaikki pihasta poispäin suuntaava toiminta aiheuttaa ripaska-tanssin tyyppistä kyykkyhyppelyä. Eikä se jääliukkaus suinkaan rajoitu siihen kenttään, joten hauskaa on kuin 500-kiloisen heliumpallon ulkoilutus.

Eilen oli pakko ottaa vähän ravia ja laukkaa siinä missä pystyi - kentällä se tarkoitti n. kolmea metriä kerrallaan. On kyllä satanut lunta, mutta suojalumi jään päällä tarkoittaa hetkellistä tilsaa ja lipsuvia popoja. Pena oli lyhyt ja virittynyt ja kaikki eteenpäinpyytävä tarkoitti että se lyheni ja virittyi entisestään. Kun pyytämistä jatkaa, kuuluu PLIM ja poni kimpoaa ripaskalle. Vitsit vähissä.

Lopuksi käveltiin radalla, sinne oli tuuli tehnyt suojalumesta dyyniä ja onneksi oli - survoin ponin kävelemään piffaamaan niiden läpi jotta sain edes jotain luonnon omaa vastusta sen poukkimiseen. Kokeilin lopuksi ratsastaa sitä vähän pellolla ja yllättävän hanskassa se siinä kesti. Hemmetti kun se on niin äkäinen käänteissään ja kierteissään eikä siitä ikinä tiedä mihin suuntaan se ampaisee. Muuten voisikin ratsastaa pellolla vaan höyryjä pois, mutta kun tuo eläin ei ikinä etene suoraviivaisesti yhteen suuntaan vaan kykenee niin nopeisiin köyryloikkakäännöksiin että kyydissäpysyminen on oikeasti aika työlästä.

Turhauttaa.

Tuhmeliini takaisin töihin ja muut kuulumiset

Nyt kun minulla on koulun loppumisen myötä vain aikaa (phahah!), päättyy Penan villikkoelo ja poni palautetaan säännöllisempään reeniin. Valmennuskuviot vaativat päivityksen tai oikeastaan uudelleenluonnin, ja nyt kun minulla on pikku-E niin ehkä liikkuminen valmennuksen perässä helpottuu. Traileria ei vielä ole, mutta ainakin saan sellaista vetää jos lainaan saan!

Pena on keskittynyt lähinnä olemaan villi ja tuhma. Itsenäisyyspäivänä työskentelin hetken in-hand -tyylillä maastakäsin. Opeteltiin myös minipiaffia leikin varjolla ja pakkaspinkeä Pena harjoitteli paikallaanpolkemista oikein terhakkaasti. Loppukävelyt radalla osoittautuvat kuitenkin turhan haasteellisiksi, koska iiiiik naapuri oli kaatanut metsää ja maisema oli muuttunut. Kireääkin kireämpi poni meinasi lähteä kuuta kiertävälle radalle joten siirryin laitumen puolelle ja annoin sen hetken pupuloikkia juosta liinan päässä ympyrää. Kun pahin tirinä oli lakannut, pääsimme sovussa takaisin pihalle.

Sitten hurahti taas lähes viikko ennen kuin tänään pääsin seuraavan kerran Penaa ulkoiluttamaan. Satuloin sen (estesatulaan, toim. huom., koska sain meidän koulusatulan myytyä! Tein ehkä maailman vaivattomimmat satulakaupat! Nyt vain odotamme että meille oikea Amerigo tulee vastaan) ja vein kentälle, ja jo kun talutin alkukäyntejä maasta, totesin ettei kannata yrittää urotekoja ja mennä selkään. Joten taas piti laittaa poni liinaan purkamaan enimmät kireydet pois.

Loppuviimein sain kuitenkin ratsastaa ihan kelvosti käyttäytyvällä ponilla. Tosin se piti pitää koko ajan ravissa ja työskentelemässä, sen verran pyöri sätkytutka korvien välissä. Mutta tähän epäsäännölliseen liikkumiseen, melko reippaaseen ruokintaan ja pakkaskeleihin suhteutettuna en muuta ole odottanutkaan. Ehkä se tästä taas tasaantuu.

Pena sai valmistujaislahjaksi villaviltin ja on nyt tosi vakavasti otettava ratsuhevoinen!

Postinhakureissulla ratsastuksen jälkeen

Penalle kengitettiin viime viikolla täysi talvisetti, tilsakumit ja kuusi hokkia per jalka. Pitäisi pysyä pystyssä nyt! Kenttä on kova ja jäinen joten työskentely on mälsää hissuttelua. Jos kelit jatkuvat tällaisina (pakkasta eikä lunta), koitan uskaltautua tuohon sänkipellolle ratsastamaan jonain päivänä. Näiden edelliskertojen fiilisten perusteella se ei kuitenkaan tapahdu ihan vielä huomenna eikä ylihuomennakaan...

Pikkasen kiree

Oli pieni etiäinen ettei ehkä kannata yrittää ratsastaa tänään. Saatoin osua ihan oikeaan...

Mutta eilen hain kolme Amerigoa kokeiluun ja mallailin niitä Penan selkään käytävällä. Viimeisen kohdalla meinasi tirahtaa itku kun se solahti niin nätisti paikoilleen. Palaan tähän satula-caseen vielä kera runsaiden kuvien kunhan pääsen testaamaan satuloita selästäkin. Tänään ei nyt vaan ollut otollinen päivä millekään vakavamieliselle.

Rehunhakureissu Strömsön hengessä

Suunnitelma:
pikavisiitti ipanan kanssa paikalliseen K-maatalouteen ennen sen sulkemisaikaa hakemaan säkki kivennäistä ja mashia.

Toteutus:
Oltiin n. tunti ennen lähtöä katseltu ikkunasta että sataa reippaanlaisesti vettä ja että Sisse seisoo uudessa katoksessa, ai miten kiva että katos kelpaa! Mutta missäköhän Pena on kun sitä ei näy ollenkaan. En uhrannut tälle ajatukselle sen enempää aikaa, koska tarhan joka kolkkaa ei näe ikkunasta kuitenkaan. Kuinkas sitten sattuikaan että kun olimme ipanan kanssa lähdössä maatalouskauppaan, kävinkin kurkkaamassa tarhaan vielä uudestaan. Ja siellähän se Pena oli, aidan väärällä puolella...

Havaintoa seurasi rämpimistä korkkarit jalassa vesimärässä tarhassa ja epätoivoinen vuoropuhelu hevosen kanssa, joka seisoo jumissa ryteikössä jossa on kaadettuja pajupuita, tukkeja ja ties mitä puusilppua.
- Mitä ihmettä sinä siellä teet??
- ...
- Älä nyt mene minnekään tai sää rikot ittesi, tule nyt tänne! Samasta lävestä takaisin kun tulitkin! (sisältää epätoivoista kiskomista loimen kaulakappaleesta koska hevosella ei luonnollisestikaan ole riimua päässään, sekä voimakasta akrobatiaa ojan yli, samaan aikaan kannatellen aitalankoja ylhäällä. Huom. edelleen korkokengät jalassa)
- ...
- Nyt perkele! Sinneniin!

Epäilemättä sukellustaktiikalla oli tarhasta poistuttukin, koska voimasanan lisääminen vuoropuheluun aiheutti sen että Pena laski päänsä, luimisti korvansa ja loikkasukelsi ojan yli ja kannattelemieni lankojen ali takaisin tarhaan ja poistui takakengät vilkkuen rikospaikalta. Analysoin vauriot: kolmesta aitalangasta vain alin oli poikki. Kaksi ylempää lerpatti. Kaksi tolppaa huojui ja heilui, n. kaksisataakuusikymmentä eristintä oli vääntynyt ja/tai poikki. Ja juu, langassa ei ole ollut sähköä koska en ollut ehtinyt/viitsinyt vielä hakea paimenta laitumen reunalta, koska hyvinhän ne siellä pysyy ilmankin. Niin, kunnes karkaavat.

Korjausoperaatioon meni tunti. Vettä satoi, ipana ilmoitti että "kaadoin vähän hiekkaa kissan päälle", ipana tuli luvatta tarhaan, aina puuttui joku työkalu ja piti juosta, Pena kävi pällistelemässä kättensä jälkiä, korkkarit oli litimärät ja siistit kauppareissuvaatteet hailakka muisto vain. Lopulta oli aita kunnossa ja paimen viritetty ja päästiin lähtemään reissuun.

Eikä se sen paremmin mennyt siellä K-maataloudessakaan. Halusin Krafftin Miner Blå -kivennäistä ja Krafftin Mashia, enkä saanut kumpaakaan. Ensin unohdin lompakkoni autoon, sitten kassa sanoi että juu on Miner Blåta, maksoin ja kun katsoin kuittia niin sinne olikin lyöty joku Speedexin kivennäinen. Kun sitten setvin tilannetta maatalousmyyjän kanssa, selvisi ettei Miner Blåta ole vaan pitää tilata, eikä ole sitä Mashiakaan. Lähdin kotiin Black Horsen Mashin kanssa ettei ihan hukkareissu tullut, ja ipanakin sai maatalousmyyjän pöytälaatikosta lakritsia. Ja kotona hevoset olivat molemmat tarhassa, ja katoksessa sadetta paossa, eikä niitä huvittanut lähteä sieltä sisään vaikka huutelin.

Ehkä kuitenkin plussan puolella, tämä päivä.

Pläts

Mikä nyt mättää kun en tunnu pysyvän Penan kyydissä lainkaan? Putosin taas tänään. Nyt oli jo vähän vaarallista menoa kun Pena ihan todella juoksi ylitseni, mutta toistaiseksi havaitut vauriot ovat vain sinisenliila polvi ja armoton vitutus.

Tilanne oli sinällään tuttu neuvottelu siitä, saanko pitää tuntumaa. Käyntiä mentiin ja Pena vain kuroutui lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi eikä ottanut mitään apuja vastaan kun oli niin jännää. Sitten se lopulta kieltäytyi menemästä mihinkään, ja kun siinä paineistin sitä liikkumaan, se ampaisi miljoonaa pois kentältä. Meillä on vielä kentältä aitaa auki kun ollaan tehty remontteja, ja heti siinä oletetun aidan takana on sorakasoja ja betonimöhkäleitä. Pena syöksyi sinne, minä käänsin jyrkästi pienelle voltille mutta vauhti ei lakannut ja menetin tasapainoni. Putoaminen sinällään ei ollut vaarallinen, mutta pidin kiinni ohjista (tyhmä minä!!) ja kun Pena ei päässyt taaksepäin, se hyppäsi ylös ja eteen ja ylitseni. Näin sen kavionpohjat ja ehdin mennä kippuralle ja ajatella, että nyt sattuu, mutta ei se sitten onneksi osunut minuun pahemmin.

Vitutus on suunnaton siksi, että näissä tilanteissa ei vain saisi pudota. Pena kokeilee tosi usein, täytyykö sen olla avuilla vai saako se vain hiihdellä omia menojaan, jännittyä ja kyttäillä. Sen moovit ovat tutut - jähmettyminen, ryntäys ja yleensä parin toiston jälkeen se pärskähtää ja toteaa että selvä se, tehdään sitten töitä niin kuin sinä sanot, ja homma on sillä selvä. Nyt kun pärähdin tantereeseen ja Pena vieläpä pääsi karkuun ja juoksi laitumelle saakka, arvasin että tuli isompi ryppy oiottavaksi.

Menin selkään heti kiinniottopaikalla, otin ohjat käteen ja käskin eteenpäin. Pena yritti välittömästi uudestaan karistaa minua kyydistä. Eikä ollut kaukana että onnistuisi, sen verran hurjaksi se rupesi loikissaan ja ryntäilyissään. Meni ihan silmittömästi läpi puskien ja kävi polvillaan ojassa ja hyppi ihan vakuuttavasti pystyyn. Juu, laitoin siihen painetta ja se kävi kierroksilla muutenkin, mutta silti. Todella tuhmaa!

Lopulta päästiin takaisin kentälle eikä siellä enää tullut kimpoiluja. Ravia ja laukkaa niin että höyry lakkasi nousemasta korvista (kummaltakin), ja koko ajan selvä tuntuma. Pidätteestä takaisin ja jalasta eteen, ei sykkyrälle. Pieni välihuili ja sama rennommin. Pena oli edelleen aika kiivas, mutta nyt jo totteli apuja.

Huh huh. Omaa tyhmyyttä oli mukana paljon, Pena on ollut liikkumatta taas aika tovin ja oli kovin tuulista ja syksyistä. Laitoin sille korvapallot ja nekin tuntuivat nostavan sen potutuskäyrää aika lailla, mutta ei silti ole soveliasta olla noin tuhma. Minun olisi pitänyt vaikka eilen vähän juoksuttaa alle ettei se olisi ihan noin virtaisa. Minun olisi pitänyt pysyä selässä niin kriisiä ei olisi syntynyt. Harmittaa ihan älyttömästi tällainen painiminen. Päässä vilistää kauhukuvia siitä, kuinka hankalaa on jatkossa kun Pena sai huomata, että "vaikeat" hommat loppuu kun tarpeeksi rimpuilee.

Tuo on niin rasittava eläin joskus! Uh, en vain tiedä kuinka sitä ymmärtäisin. Miksi sille on välillä kaikki niin hemmetin hankalaa. Se osaa olla niin viisas ja kiltti välillä, ja sitten joskus taas se on ihan todellinen apina.

Läheltä, kaukaa ja siitä mistä pitääkin

Mitäs muuta voisi juhannusaattoiltana klo 19 tehdä kuin ratsastaa? Ehkä olla kaverina valvomassa ettei kokko (lue: ne syksyllä puretut kentänaidat ja muu talven aikana kertynyt risuryönä) riistäydy naapuriin. Mutta valitsin silti ratsastamisen.

Kannoin kentälle tarvikkeet molemmista suunnista lähestyttävään tasaokseriin, mutta aloitin harjoituksen levittämällä kaikki kuusi puomia tolppien väliin. Sopiva ravipuomiväli on n. 4,5 kengänmittaa, nyt jätin välit tarkoituksella muutaman sentin lyhyemmiksi koska halusin harjoitella odottamista. Ensin käynnissä, sitten ravissa. Siirtyminen alaspäin tai seis jos Pena kävi ryysimään. Puomien jälkeen seis ja kiitos ja toisto. Kun ravipuomisarjasta poistaa joka toisen puomin, tulee sopivat laukkapuomivälit. Sitä seuraavaksi ja taas aina vauhti pois jos meni painamiseksi.

Sitten pikkuinen pysty, pikkuinen okseri, okseria ylös, okseria uudestaan ylös ja pidemmäksi, ja kerran vielä. Lopullinen korkeus oli 70 cm, vaivatonta ja kivaa kun kaikki sujui.

Kokosin kuvasarjat "läheltä", "kaukaa" ja "siitä mistä pitääkin". Laatu on juuri sitä mitä voi kännykkävideokaappaukselta odottaa... Mutta idea käy selville.

Läheltä

Kaukaa, mutta rohkeasti sieltä kaukaa! Siitä paljon kiitosta

Ja sitten balanssissa siitä mistä pitääkin. Miten helpolta voikaan tuntua!

Meillä oli korvapallot käytössä ja alan kallistua siihen suuntaan, että levollisella mielellä ja mokomilla vaahtomuovitolleroilla on yhteys. Pena saattoi, kuten kuvista näkyy, erehtyä ja mokata, mutta sillä ei keittänyt yli eikä leikannut kiinni, vaan sain ihan rauhassa korjata ja ottaa uudestaan.

Se yritti rykiä aluksi puomeillekin lujaa, mutta suostui vastaanottamaan pidätteet ilman hermostumista, ja sitten sujuikin varsin rytmikkäästi. Tätä lisää!

Lopuksi vielä videopätkät kaikista ponnistuspaikan variaatioista.



Pena on kyllä aika kiva. Ei helppo, ei aina kovin luotettava, mutta jotenkin niin oikealla tavalla ärsyttävän oikukas tyyppi että välillä meinaan ihan pakahtua onnesta kun saan omistaa sen.

(PS. Huomaa että kirjoitin tämän päivityksen 2 vrk reaaliajasta jäljessä. Ko. ajankohtana Herr Pena keräsi kontolleen vielä yhden katkenneen aitatolpan, koska pelkäsi vesikärryjä niin paljon että ryki laidunportista lankojen läpi ja sotkeutui niihin ja sai tällin ja peruutti miljoonaa niin että kaverihevonen toisesta kädestäni pääsi karkuun ja sitten se aitatolpanperkelekin sanoi poks. Vieressä höyrysi siis myös juhannuskokon jämät mutta hevoseni pelkäsi vesikärryjä. Niitä joilla lykkään sille vettä joka päivä. Mutku ne oli väärässä paikassa.)

Villiponin kesytys

Huhhei, nyt olen lomalla! Viimeinen kouluviikko rypistettiin läpi tiukkoina ja pitkinä päivinä jotka huipentuivat toimihenkilötehtäviin isoissa estekisoissa. Pena vietti 7 päivää tahatonta lomaa, laidunsi ja lihoi, ja kun tänään taas kiipesin sen selkään, ei ollut työmotivaatio ponilla ihan tapissaan. 

Kiiltoa kyllä löytyy!

Minäkö villi, en. 

Halusin ratsastaa rennosti eteen-alas, Pena ehkä halusi etten ratsastaisi ollenkaan. Käytiin aika monta neuvottelua siitä, voinko pitää ohjissa tuntumaa (voin), voinko ohjata pohkeella (voin) ja voiko minun ohjaavaa pohjettani tai pidättävää istuntaani vasten vyöryä kun siltä tuntuu (ei voi). Nämä karmeat vaatimukseni saivat kruununsa vielä siitä tosiseikasta, että on tainnut tulla kesä ja kärpäset ja paarmat. Niitä oli aivan liikaa, ainakin viisi kärpästä ja ainakin kaksi paarmaa - eikö siitä ole yhteensä jo seitsemän syytä ravistaa niin vimmaisesti päätä että suitset tippuu kahteen otteeseen?!

Hieman katastrofaalisista lähtökohdista huolimatta jäimme molemmat henkiin ja lopulta pystyin ratsastamaan niinkin vaikeita reittejä kuin kahdeksikkoja ja ympyröitä ilman että Penalla meni aivan tyystin kuppi nurin kaikista ylenpalttisista vaatimuksistani. Tämä hyvä, tästä on taas suunta ylöspäin.

Luulen että loma, kesä ja tuo koulunkäynti ovat aiheuttaneet minulle jonkinsortin järjenjuoksun aleneman. Meille tuli viikonloppuna tällainen keko pihalle:

Ensi talven polttopuuprojekti siis. Siitä se ajatus sitten lähti...

To be continued...

Kuvia ei ole

Kuvia viikonlopulta ei ole mutta kirjataan silti ylös tapahtumat.

Perjantaina siis kouluratsastusta Richard Whiten oppeja muistellen.

Lauantaina estehyppelöitä, nyt vähän paremmalla onnistumisprosentilla kuin viikko sitten jolloin avasimme hyppykauden. Silloin ylipinkeä poni liiraili mihin sattuu, suoriutui verryttelypuomeista ja -hypyistä hyvin, mutta kun pörinä koneesta loppui ja olisikin pitänyt vähän tehdä duunia roiskimisen sijaan, päädyimme pattitilanteeseen sarjavälissä. Siinä seistiin eikä menty eteen eikä taakse, ei hyvällä eikä pahalla, ei edes puomipirkon taluttamana. Vasta kun minä (hermoni menettäneenä, myönnän) tulin alas ja hujautin raipankorvike-koivurisulla ponia persiille, se havahtui jäkityksestään ja osasikin yllättäen kävellä tolppien välistä puomikasan yli pois. Sen jälkeen rakennettiin puomi kerrallaan tehtävä uudestaan ja saatiin lopulta hypyt siihen suuntaan ja siinä tahdissa kuin minä halusin. Outo otus tuo Pena, kerta kaikkiaan!
Mutta tänä lauantaina hyppääminen luonnistui huomattavasti sutjakkaammin vaikka aivan suoraan meneminen onkin ihan älyttömän vaikeaa. Vaan hypättiinpä meidän yhteinen korkeusennätyskin, linjan lopussa okseri 80 cm! Huh huh, eikä se edes tuntunut hurjalta. Minut on vallan aivopesty tähän estehommaan tuolla koulussa, huomaan.
Tässä pieni näyte lauantailta, tuossa okseri ei vielä ole sitä kahdeksaakymppiä vaan olisikos 70 cm.



Sunnuntai aloitettiin kengityksellä kesämonoihin. Pena käyttäytyi superhienosti, aloitettiin takajaloista joista ensimmäinen saatiin kuntoon ilman heinäpussia!! Siis ihan niin kuin normaaleilla hevosilla! Miinus se ettei Pena koskaan missään ole kahdelta puolen kiinni. Ja loput jalat laitettiin sitten heinäpussin kera, mutta niin asiallisesti käyttäytyen että pystyin siivoilemaan tallia siinä samalla eikä koko ajan tarvinnut olla pelastamassa kengittäjän persausta/vaatteita/pakkia/seiniä/kaltereita Penan hampailta ja/tai kavioilta. Toiseen takasäteeseen oli tilsakumi ja hiekka hiertänyt asvaltti-ihottumaa joka alkoi sädettä vuollessa vuotaa verta. Putsattiin ja laitettiin tervaa kuivattamaan, ja toistin tervakäsittelyn vielä illalla kaikkiin säteisiin. Ne ovat olleet poikkeuksellisen pehmoiset tänä keväänä.
Kengityksen jälkeen dressage-moodiin, jota tosin heikensi reippaanpuoleinen vesisade ja napakka tuuli. Pena ehdotteli alkukäyntien ajan josko vain käännettäisiin peffa tuulta ja sadetta vastaan ja jäätäisiin odottelemaan kesää. Ei jääty, vaan jumpattiin avo- ja sulkutaivutuksia, ja uskokaa tai älkää, lopputulemana ratsastin kokonaisia diagonaaleja ravisulkutaivutuksessa! Laukka meinasi olla vähän kulmikasta, varmaan edellisen päivän hypyistä johtuen, mutta kantovoima löytyi vastalaukan kautta. Pitää vain uskaltaa ratsastaa eikä antaa ponin kaahata vastalaukkakaarteita vauhdin avulla läpi. Olin niin superonnellinen Penasta ettei lainkaan haitannut läpimärät vaatteetkaan.

Tänään maanantaina poikkeuksellisen lyhyt koulupäivä sekä miehelläkin vapaa, on yhtä kuin mahdollisuus harrastaa iltapäivällä kuten normaalit ihmiset. Tehtiin kolmen kilometrin metsärundi ja roiskuteltiin pienessä lammessa. Hiukan nähtiin aurinkoa ja linnut lauloi vimmaisesti. On se kevät, todellakin.

Kevyttä kivaa

Ensin 40 minuuttia metsässä (torstaina pystyi vielä seuraamaan lumessa omia jälkiään jos eksyi reitiltä, nyt tiistaina ei ollut poluilla enää kuin peilijäätä tai paljas maa), tässä sitä iloa ja itsevarmuutta josta juuri kirjoitin:



(Voi verrata tähän joulukuun ilmeeseen ja olemukseen. Kehitystä havaittavissa, eikös?)

Ja sitten toisentyyppistä iloa ja itsevarmuutta lenkin jälkeen kentällä:
(varoitus, älä pidä ääniä täysillä, tuuli suhisee melkoisesti!)

Sitten tallissa limppariämpärillinen ja varsin tyytyväisen oloinen poni pääsi ilman loimea auringonottoon. Illalla oli vastassa autuaasti itsensä kurassa pyöritellyt otus. Sallittakoon se.

Valmiina kuin partiopoika

Kuppi nurin

Taidan nykyään aloittaa aina toteamalla, miten kotoisalta tuntuu kavuta oman Penan selkään kun koko viikon humppailee menemään vierailla hevosilla. Koulussa ratsuni Iso Vaalee vaihtui Pieneen Tummaan (toim. huom. suorastaan minimaalisen pieneen, nippanappa 140 cm korkeaan...) suomenhevostammaan. Kuluneen viikon ajan liikutettavien listaani kuului myös ihana tosikko Musta Työmyyrä, suomalaista tekoa tämäkin. Sanotaanko näin, että on ollut opettelemista noissa suomalaisissa! Ja silläkin riskillä että astun suomenhevosfanien varpaille totean, että olipa mukava olla tänään Penan selässä ja todeta, että hevosen etuosaa ei tarvitse alkaa etsiä sieltä jostain etualaviistosta vaan se on ihan siinä suoraan edessäsi, luonnostaan.

Pienen Tumman kanssa huristellaan tulevalla viikolla koulunäyttönä FEI:n kenttäkilpailuohjelma poneille 1993 ja toivottavasti saan tästä tapahtumasta myös videotaltioinnin - haluaisin kovasti nähdä miltä tuo pikkuruinen tamma allani näyttää. Tässä linkissä minipätkä estetunnilta - haluni setälaukkailla on saanut kyytiä kun tuon pienen kanssa täytyy oikeasti mennä lujaa että se sopii hevosille mitoitettuihin esteväleihin. Mutta niin vaan minä kimmahdan sen kanssa yli ysikymppisestä okserista! (syy sille miksi hyppäämme "aina" tuota samanlaista linjaa on siinä, että monelta jäi estenäyttö tekemättä oksennustautirintaman vuoksi joten estetreeneissä ei ole voitu siirtyä asioissa eteenpäin ihan siinä tahdissa kuin alunperin oli tarkoitus).

No mutta se koulujorinoista, Penastahan minun piti kirjoittaa. Tänään oli hieman hämmentäviä hetkiä kentällä, kun tein Penan kanssa perustyöskentelyä sen kropan suoristamisen kanssa. Pena nimittäin oli hyvinkin vahvasti sitä mieltä, että tee keskenäs, tää tuntuu musta liian vaikealta. Aivan alkuun sitä olisi huvittanut töröillä kaikkea muuta, mutta olin hyvin zen ja onnistuin voittamaan ponin puolelleni.

Verryttelin pitkään käynnissä suorien väistöjen kanssa, ja väistöt vasempaan olivat vaikeita. Pena halusi kipittää alta, ei antanut hidastaa etuosaansa ja tarjosi kaikenlaista siksakkia rennon kantamisen ja rentojen ristiaskelien tilalle. Lopulta onnistuttiin, otettiin välikäynnit ja aloitettiin ravityö. Tai siis yritettiin aloittaa. Pena heittääntyi useampaan kertaan aivan kuuromykäksi, kieltäytyi liikkumasta eteen tai taakse ja hetken tuntui siltä että se ihan tosissaan aikoo istua siihen kentälle! Ja kaikki tämä siksi, että korjasin sen asentoa suoremmaksi. Rehellisesti, tänään minä olin oikein hyvällä tuulella ja ratsastin mielestäni erittäin reilusti ja johdonmukaisesti. Pena vaan ei halunnut tehdä yhteistyötä. Aikansa se jäkitti, poikitti, pyörähteli ja sitten kun sain sen siirtymään askeleen-kaksi haluamaani suuntaan ja pääsin kehumaan sitä, se jotenkin taas palasi maan pinnalle ja lähti puksuttamaan haluamaani suuntaan. Ja sitten taas jossain vaiheessa sillä meni uudestaan kuppi nurin ja se jämähti mitään tekemättömäksi.

Oma tulkintani oli, että pyysin siltä aiempaa suoraviivaisemmin suorana liikkumista ja kropan kantamista. Penahan on rangastaan kierossa ja se mielellään heijaa ja huojuu sen sijaan että liikkuisi "raiteilla", suorana eteenpäin. Suoruus vaatii voimaa ja kantamista, ja siinähän tahtoo tulla vähän hiki. Pena tuntui siltä, että se todella kokeili, onko sen nyt ihan pakko. Oli. Koska aina kun sain sen suoristumaan, se pärskähteli ja päristeli ja kaikki tuntui moninverroin helpommalta. Oikeinpäin liikkuminen tuntuu siis mukavalta, mutta on työläämpää kuin sinnepäin kierona roiskiminen. Ja kuten olen monesti sanonut, Penalla ei ole kovin suurta työntekijän moottoria (sitä nöyrää työmyyräasennetta voisin noilta suomenhevosilta pikkaisen ottaa Penaankin!).

Taas huilattiin pitkin ohjin ennen laukkatyötä, mutta silti laukassakin piti kerran molempiin suuntiin kysyä, koskeeko tämä harjoittelu ihan oikeasti minua. Vaikeampaan, oikeaan kierrokseen Pena itsepintaisesti tiputti raville ja nosti vain vasenta laukkaa pari-kolme-neljä kertaa, kun oikean laukan pyörittäminen kävi raskaaksi. Ihme epeli. Sitten kun oikea laukka taas muistui mieleen ja sain Penan siinä suoristumaan, oli kaikki taas oikein mukavasti. Teimme jopa loivia vastalaukkakiemuroita ilman hillitöntä turvaspurttausta - Pena siis todella pystyy kantamaan itsensä vastalaukassakin, jos se vain haluaa. Vasempaan kierrokseen alkoi jo väsy painaa ja hiki irrota, mutta vielä kerran piti yrittää josko luopuisin laukkatyöstä sillä että mennään pikkuravia poikittain ja paiskotaan päätä.

Saattaisin olla tällaisesta käytöksestä huolissani, mutta koska Pena kuitenkin kykeni tekemään pyytämäni asiat (ja vieläpä aika hyvin!), tulkitsin tämän nyt vain jonkinlaiseksi auktoriteetin tarkastukseksi. Mitään uutta tai eksoottista en ponilta pyytänyt, lähinnä vain kerroin jalallani että takaosaa ei työnnetä vasemmalle ja lavat pitää kääntää ympyrän suuntaan. Laukassa pitää mennä pyydettäessä eteen ja tulla takaisin eikä voi juosta alakaula edellä kokoavia apuja karkuun. Kaikki avut pystyin tekemään kevyesti ja Pena reagoi niihin kevyesti - halutessaan. Sitten kun alkoikin tuntua raskaalta, se alkoi sanoa ettei huvittaisikaan.

Lopuksi kävelimme radan ympäri taluttaen ja tallissa voitelin lähes koko ponin arnikalla. Hiki oli kummallakin, mutta uskon että loppuviimein myös ihan tyytyväinen ja hyvä mieli. Katsellaan mitä huominen tuo tullessaan!

DIY-kintereen kylmäyssuojat: lunta muovipusseihin ja pintelillä pussit kiinni koipiin

PS. Pena kengitettiin maanantaina ja se veti vain kerran jalkansa pois kengittäjän otteesta! Vain kerran! Vain viimeisen jalan! Takajalkoja se ei remponut kengittäjän otteesta pois ker-taa-kaan! Kuinka onnellista!!

Poni Mainio

On mulla vaan hieno poni.

Hieno ja paras, vaikkakin hieman oikukas. Tämän perjantain reenit alkoivat sillä että laskeuduin (omaehtoisesti, toim. huom.) alas köyryloikkivan ponin selästä, riisuin siltä varusteet ja katselin kun se paahtoi vartin häntä suorana ja sieraimet töröllään kenttää ympäri. Sitten kun se oli kesyyntynyt, se palasi luokseni, sukelsi suitsiinsa ja ryhtyi töihin huomattavasti vähemmän pinkeänä.

Pena käy vissiin salaa jotain ratsuhevosen kirjekurssia, niin superpätevältä se nyt tuntuu! En tehnyt mitään temppuja, muutamat väistöt siellä täällä, mutta koko se perusliikkuminen tuntui helpolta ja sujuvalta. En millään malttaisi odottaa että pääsisin ratsastamaan tällä tunteella, mutta hyvällä pohjalla - tuo lumiräpäskä kentällä ei nyt ole sinnepäinkään hyvä.

Viime viikonloppuna meininki oli sellainen, että perjantain ratsastus oli super, lauantaina ei päästy käyntiä pidemmälle koska Pena oli kierossa kuin korkkiruuvi ja kieltäytyi yhteistyöstä ja oli pelkkää jännitystä ja kiirekin olisi ollut (minulla), ja sitten taas sunnuntaina murheet oli poispyyhkäisty ja Pena oli mainio. Saas nähdä kuinka tämä viikonloppu tästä etenee.

Etuosa! Mun ponilla on etuosa!

Kuvat on kaapattu allaolevalta videolta ja ovat tyhmästi kaikki samasta kulmasta ja suunnasta. Piti valita suhrusta vähiten suhruisimmat. Videotakaan en leikellyt vaan siinä on kolme minuuttia ehtaa edestakas ajelua, kaikkine epätasaisuuksineen. Mutta omasta mielestäni me mennään aika kivasti kuitenkin, vai mitä mieltä sinä olet?

Hrrr!

Kaikenlaista olen nähnyt ja tänään näin taas vähän lisää. On rapeat miinus kaksikymmentä pakkasastetta ja poimin hevoset illalla seitsemän jälkeen sisään talliin. Penan karsinassa alkoi vimmattu pyöriminen, kuopiminen, piehtaroiminen, potkiminen, outo koko kropan kouristaminen joka huipentui keinuhevosmaiseen pukkilaukkaan. Siis karsinassa. Yhdeksän neliön karsinassa. Pena nousi pystyyn ja pukitti ja loikki ja esitti liudan muita epätavallisia liikesarjoja.
Olin aivan varma että sillä on ähky. Kelasin heti läpi että juu, juuri irtisanoin sen vakuutuksen ja odotan yhä uuden henkivakuutuksen voimaantuloa. Mietin kenet soitan avuksi taluttamaan kun olen lapsen kanssa kaksin kotona ja on noin saakelin kylmäkin. Menin karsinaan ja laitoin korvani kiinni Penan mahaan: molemmin puolin normaalit suolistoäänet. Tarjosin heinää - söi ahnaasti. Turpa oli sileä ja rento ja ilme valpas, mutta vatsalinja oli ylösvedetty, lanne jännittynyt ja välillä Penan läpi kävi väristys.
Väristys.
Sen on kylmä!
Toppaloimi päällään se oli ulkoillut mutta näköjään näille pakkasille meidän paksuinkaan loimi ei ollut tarpeeksi. Penalla ei oikein ole eikä tule oikeaa talvikarvaa ja ehkä olen tämän syksyn loimittanut sitä hanakammin kuin aiemmin ja karvapeite on jäänyt vielä tavanomaistakin onnettomammaksi. Röykkyinen ja vähäluminen tarhakaan ei innosta omatoimiseen lämmittelyyn (mikä tietty jänteiden kannalta on vain hyvä asia).
Yhtään sisätoppaloimea en omista joten kaupoille on ryhdyttävä. Ensi hätään Pena sai villaloimen päällensä talliin, mutta ulkoloimen alle se ei ole kovin kestävä ratkaisu koska istuvuus on vähän niin ja näin.


Eilen oli kengitys ja tänä aamuna kun olin sissihengessä lähdössä talutuslenkille pakkasta uhmaamaan, totesin että Pena onkin polkaissut toisen takakengän niin että se roikkuu lähinnä pyhällä hengellä mukana. Ei muuta kuin kengitystyökalut esiin, kenkä irti ennen kuin se repii puoli kaviota mennessään ja soitto kengittäjälle. Aina yhtä kiva hälyttää toinen takaisin alle vuorokausi tehdyn työn jälkeen. Menee torstaille ennen kuin saadaan kenkä takaisin. Siihen saakka katson kun hevoseni lihakset rapistuu ja energia pakkautuu... Ai miten niin on nyt taas vähän vaikea harrastaa ulkona, -20 astetta, ei juuri lunta, kaikki paikat kivikovia. Ehkä tämä tästä taas. Ehkä joskus saan taas uuden tietokoneenkin koska vanhasta ei ole enää edes sytykkeeksi ja loppuu tämä kömpelö kännykän tihrustaminen. Vali vali! Pysykäähän lämpiminä.

... ja vielä hiukan villimpi

Pieni pakkanen, pikkuisen lunta ja aurinkoa. Eipä ole näin kaunista keliä vielä tänä talvena nähty!

Siispä poni satulaan ja radalle.

Ekalla kierroksella oli edessä miehen selkä, lastenrattaat ja koirat. Leppoisaa jutustelua ja vain hiukan pinkeä poni. Pinkeys lisääntyi toisella kierroksella ja päätin siirtyä jonon kärkeen sekä jättää loimen pois ja ottaa vähän hölkkää. Seurasi hyyyyyvin pinkeää hölkkää. Kolmannelle kierrokselle lähdettiin ihan keskenämme kun saattojoukot lähtivät pihalle. Edettiin pinkeässä pikkuravissa takakaarteeseen ja seuraavassa hetkessä vaihtoi maa ja taivas hetkeksi paikkaa ja pakkaslumi vaan pöllähti kun tumahdin pientareen heinäpöheikköön. Ohjista rutistin toisella kädellä ja Pena teki kaksi sellaista loikkaa ylitseni että ehdin ajatella sen pääsevän irti, mutta ei se sitten päässyt kuitenkaan. Perkeleitä syljeskellen kiipesin salamana takaisin selkään ja jatkettiin ravia. 50 metriä edettiin kunnes tuli uusi supernopea alas-taakse-vasemmalle-ja-ympäri -loikka ja meinasin taas tulla samanlaisella kuperkeikalla oikean lavan yli alas. Ninjana sinnittelin kuitenkin kyydissä ja matka jatkui. Kauniin talvipäivän rento hölkkä muuttui varsin kurinalaiseksi avotaivutustreeniksi, ja aika monen sakkokiekan jälkeen ravi saattoi jo muistuttaa rentoa.

Huh huh. Ehkä olisin voinut ennakoida tämän pinkeyden tulevaksi ihan olosuhteita arvioimalla. Onneksi vahingoilta vältyttiin eikä poni päässyt karkuteille, vaan hommat jatkuivat poukkoilusta ja maakosketuksestani huolimatta.

Tällaisilla keleillä haluaisin mennä maastoon. Mutta kun Penan pakoreaktio kytkeytyy noin voimakkaasti päälle ihan jo tuolla kotilenkillä jota tahkoamme lähes päivittäin loppukäyntilenkkinä sekä selästä että taluttaen, niin rento metsissä samoilu taitaa jäädä toteutumattomaksi haaveeksi tämän hevosen kanssa.

Kyttääminen ja sitä seuraava poukkoilu on tavallaan "aitoa pelkoa" ja tavallaan taas ihan vaan ylivirkun mielentilan kehittämää hupia. Pena pelkää uudestaan ja uudestaan samoja tuttuja kohteita ja sen muisti on uskomaton. Jos jossain on kerran rapsahtanut, se pelkää sitä paikkaa iänkaiken, etenkin jos minä olen erehtynyt millään lailla varautumaan kyseisen kohdan ohitukseen. Mitä enemmän Penaa komentaa eteenpäin, sitä jännittyneemmäksi se käy. En tiedä, miten saisin sen luottamaan minun turvaani myös silloin, kun olen selässä. Se näkee ja rekisteröi kaiken, mikään ei ole sille merkityksetöntä. Ei varjot, kivet, oksat, kuopat tiessä, ei mikään. Sehän on pelännyt myös omaa edelliskierroksen kakkaansa niin paljon että on heittänyt takajalkapiruetin ja poistunut paikalta.

Toisaalta ollaan me paljon edistyttykin - ennen ei päästy ratsain edes poistumaan pihasta ilman jäkitystä, puhinaa ja sivuloikkia, ja nyt sentään on mahdollista lähteä radalle sykkeet normaalilla tasolla.

Yritin lenkin päätteeksi ottaa kuvan Penan hassusti huurtuneista korvakarvoista. Tässä tulos.

Näkyy ne korvakarvat yhdessä kuvassa. Ehkä.