Kuvia viikonlopulta ei ole mutta kirjataan silti ylös tapahtumat.
Perjantaina siis kouluratsastusta Richard Whiten oppeja muistellen.
Lauantaina estehyppelöitä, nyt vähän paremmalla onnistumisprosentilla kuin viikko sitten jolloin avasimme hyppykauden. Silloin ylipinkeä poni liiraili mihin sattuu, suoriutui verryttelypuomeista ja -hypyistä hyvin, mutta kun pörinä koneesta loppui ja olisikin pitänyt vähän tehdä duunia roiskimisen sijaan, päädyimme pattitilanteeseen sarjavälissä. Siinä seistiin eikä menty eteen eikä taakse, ei hyvällä eikä pahalla, ei edes puomipirkon taluttamana. Vasta kun minä (hermoni menettäneenä, myönnän) tulin alas ja hujautin raipankorvike-koivurisulla ponia persiille, se havahtui jäkityksestään ja osasikin yllättäen kävellä tolppien välistä puomikasan yli pois. Sen jälkeen rakennettiin puomi kerrallaan tehtävä uudestaan ja saatiin lopulta hypyt siihen suuntaan ja siinä tahdissa kuin minä halusin. Outo otus tuo Pena, kerta kaikkiaan!
Mutta tänä lauantaina hyppääminen luonnistui huomattavasti sutjakkaammin vaikka aivan suoraan meneminen onkin ihan älyttömän vaikeaa. Vaan hypättiinpä meidän yhteinen korkeusennätyskin, linjan lopussa okseri 80 cm! Huh huh, eikä se edes tuntunut hurjalta. Minut on vallan aivopesty tähän estehommaan tuolla koulussa, huomaan.
Tässä pieni näyte lauantailta, tuossa okseri ei vielä ole sitä kahdeksaakymppiä vaan olisikos 70 cm.
Sunnuntai aloitettiin kengityksellä kesämonoihin. Pena käyttäytyi superhienosti, aloitettiin takajaloista joista ensimmäinen saatiin kuntoon ilman heinäpussia!! Siis ihan niin kuin normaaleilla hevosilla! Miinus se ettei Pena koskaan missään ole kahdelta puolen kiinni. Ja loput jalat laitettiin sitten heinäpussin kera, mutta niin asiallisesti käyttäytyen että pystyin siivoilemaan tallia siinä samalla eikä koko ajan tarvinnut olla pelastamassa kengittäjän persausta/vaatteita/pakkia/seiniä/kaltereita Penan hampailta ja/tai kavioilta. Toiseen takasäteeseen oli tilsakumi ja hiekka hiertänyt asvaltti-ihottumaa joka alkoi sädettä vuollessa vuotaa verta. Putsattiin ja laitettiin tervaa kuivattamaan, ja toistin tervakäsittelyn vielä illalla kaikkiin säteisiin. Ne ovat olleet poikkeuksellisen pehmoiset tänä keväänä.
Kengityksen jälkeen dressage-moodiin, jota tosin heikensi reippaanpuoleinen vesisade ja napakka tuuli. Pena ehdotteli alkukäyntien ajan josko vain käännettäisiin peffa tuulta ja sadetta vastaan ja jäätäisiin odottelemaan kesää. Ei jääty, vaan jumpattiin avo- ja sulkutaivutuksia, ja uskokaa tai älkää, lopputulemana ratsastin kokonaisia diagonaaleja ravisulkutaivutuksessa! Laukka meinasi olla vähän kulmikasta, varmaan edellisen päivän hypyistä johtuen, mutta kantovoima löytyi vastalaukan kautta. Pitää vain uskaltaa ratsastaa eikä antaa ponin kaahata vastalaukkakaarteita vauhdin avulla läpi. Olin niin superonnellinen Penasta ettei lainkaan haitannut läpimärät vaatteetkaan.
Tänään maanantaina poikkeuksellisen lyhyt koulupäivä sekä miehelläkin vapaa, on yhtä kuin mahdollisuus harrastaa iltapäivällä kuten normaalit ihmiset. Tehtiin kolmen kilometrin metsärundi ja roiskuteltiin pienessä lammessa. Hiukan nähtiin aurinkoa ja linnut lauloi vimmaisesti. On se kevät, todellakin.
Minkälaisissa tilanteissa raipalla persiille hujauttaminen tms. voimankäyttö on mielestäsi ns. oikeutettua tai hyvä tapa ratkaista jokin ongelmatilanne, erimielisyys?
VastaaPoistaHienosti menette!
Olipa hyvä kysymys!
PoistaEn tiedä onko se ikinä hyvä tapa ratkaista asioita. Tarttis nähdä pattitilanne tulevaksi jo aiemmin ja osata luovia niin ettei tarvitsi käyttää voimaa saati vihastua ja käyttää voimaa (mitä minä kyllä tein kun siellä sarjavälissä seistiin, sen myönnän enkä todellakaan ole siitä ylpeä).
Arkitilanteissa olen hyvin tarkka siitä että minun päältäni ei kävellä eikä juosta koskaan, ei vaikka olis mörköjä tai kierrokset jostain syystä tapissa. Itseäni ja omaa koskemattomuuttani puolustan tarpeen vaatiessa periaatteella "parempi kertarytinä kuin ainainen kitinä", ja silloin kyllä hujautan narulla tai kädellä niin että hevonen taas muistaa katsoa ettei sotke ylitseni. Sallin jossain määrin steppailua ja levottomuutta mutta en ikinä sitä, että minut ignoorataan ja sen seurauksena keilataan kumoon.
Tavallaan ratsailtakin on tilanteita, joissa mielestäni täytyy voida viedä asia loppuun saakka. Ratsastaja määrää suunnan ja vauhdin (koska turvallisuus). Esim. tänään ratsastin nelivuotiasta hevosta joka löi liinat kiinni laukasta aina samassa kohtaa ympyrää. Ei auttanut vaikka äänellä ja jalalla ja sivistyneellä raippamerkillä ja lopulta vetohevosen avulla yritettiin ylläpitää laukkaa sen kohdan ohi. Aina stoppi siinä, ja siis semmoinen pällistoppi, että en nyt vain mene. En minä siitä tunne huonoa omatuntoa että käytin siinä tilanteessa raippaa muutaman kerran räväkämmin - lopulta hevonen suostui laukkaamaan ko. kohdan ohi ja sai paljon kiitosta ja harjoitus päättyi siihen.
Toki pitäisi osata lukea hevosta ja varmistua, että hevonen tietää mitä siltä halutaan (ja haluttu asia tulee voida riisua niin yksinkertaiseksi ettei tulkinnanvaraa ole: astu puomin yli pois täältä sarjavälistä. Jatka laukkaa, ihan sama millaista laukkaa kunhan on laukkaa, kunnes ratsastaja katkaisee sen). Pelkäävän piiskaaminen ei takuulla auta, eikä ihminen saisi joutua raivon valtaan ja lyödä väkivalloin. Mutta ei tässä enkeleitä kukaan olla; sekin on opettelua, milloin itse reagoi tai lukee tilanteen väärin.