Näytetään tekstit, joissa on tunniste herkkä hevonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste herkkä hevonen. Näytä kaikki tekstit

torstai 29. marraskuuta 2018

Suun mittasuhteet ja kuolaimen sovitus

Lupailin parin viikon takaisen klinikkareissun jälkimainingeissa palata erikseen suun mittasuhde- ja kuolainasioihin, ja tässä niitä nyt tulee.

Sekä Penan että Sulon suu mitattiin hammashuollon yhteydessä, ja varsinkin Penan osalta mittaaminen oli hyvin avartava kokemus ja aiheutti ajatusryöpyn sekä ihan konkreettisia muutoksia suitsitukseen ja kuolaimeen. Kuolaimen sovittamisesta ja mittaamisesta on kerrottu kattavasti esimerkiksi Bombers-kuolaimia myyvän Kotieläintarvikkeen sivuilla TÄÄLLÄ. Koska kyseisellä sivustolla on hyvä ja perusteellinen selvitys aiheesta sekä havainnollistavat kuvat, en ala selittää samoja juttuja uudestaan. Suosittelen lämpimästi perehtymään näihin ja myös muihin kuolaimen sovittamista käsitteleviin sivustoihin!

Lyhyesti summattuna: Kun halutaan sovittaa hevoselle sopiva kuolain, on huomioitava

  • kuolaimen pituus eli hevosen suun leveysmitta
  • kuolaimen paksuus eli hevosen hammasloman korkeus
  • kuolaimen sopiva malli eli hevosen kitalaen kaarevuus, hevosen alaleuan leveys, hammasloman pinnat, hevosen huulien paksuus, hevosen kieli
  • kuolaimen kiinnityskorkeus eli hevosen etu- ja poskihampaiden välinen etäisyys ja suupielet


Minä olen käyttänyt Penalla 12,5 cm pitkiä kuolaimia, koska... No, koska joskus silloin nelivuotiaana sillä oli sen kokoiset kuolaimet ja mielestäni ne ovat mahtuneet sen suuhun ihan hyvin. Enkä oikeastaan ole kyseenalaistanut tätä asiaa missään kohtaa. En, vaikka tein jokunen vuosi sitten kuolainmuutoksen, koska Pena ei enää tuntunut hyvältä Sprengerin RS Dynamic-kolmipalalla, jossa on normaali liikkuva rengas. Vaihdoin kuolaimeksi hieman paksumman, edelleen kolmipalan, mutta ns. 2-type-kuolaimen, jossa on liikkuva rengas mutta rengas on ikään kuin suojan sisällä pyörimässä.

Ylempänä RS Dynamic, alempana 2-type

Tuon 2-typen kanssa Pena oli ok. Vaikka kuolain oli edeltäjäänsä paksumpi, se hyväksyi sen ihan hyvin. Mutta Penalla on "aina" ollut hankala suu, se aloittaa olemalla liian kevyt, käpertymällä kuolaintuntumaa karkuun, ja suu on turhankin elävä ja epätasainen. Rehellinen, tasainen tukeutuminen ja "imu" kuolaimeen on joka kerta ratsastettava erikseen. Lisäksi se toisinaan, etenkin esteillä, kovemmasta pidätteestä räjähtää ylöspäin, pois kuolaimen ulottuvilta.

Nyt kun Penan suu mitattiin, oli suun leveysmitta 12,8 cm. Rauhoituksessa mittaaminen toki tekee poskiin aika paljon löysää ihoa, mutta tämä poikkeava löysyys koitettiin mahdollisimman tarkasti laskea pois mitasta.
Minä olen siis käyttänyt sillä liian lyhyttä kuolainta. Vuosia!

Opin myös, että liikkuvarenkaisen kuolaimen tulisi olla 1,0-1,5 cm pidempi kuin suun leveys, eli jos haluan käyttää Penalla liikkuvarenkaista kuolainta, tulisi kuolaimen pituuden olla 13,5 tai jopa 14 cm! Tällöin suupielien nipistysriski pienenee. Kiinteärenkaisessa kuolaimessa (jollaiseksi tässä tapauksessa tuo 2-type lasketaan, vaikka toimintamekanismiltaan se on samanlainen kuin liikkuvarenkainen) riittää 0,5-1,0 cm suun leveyttä pidempi kuolain, eli Penalla 13 cm on siellä rajoilla ja 13,5 cm turvallinen pituus.
(Tässä muuten tuo Kotieläintarvikkeen kuolaimensovitusartikkeli antaa vähän erilaisia lukuja, tsekkaa sieltä.)

RS Dynamic kuolain (vuosi taitaa olla 2014?), tuon verran se tuli ulos suupielistä

Tämä havainto selittänee sen, miksi tuo kokonaan liikkuvarenkainen ei ole ollut niin hyvä. Se on luultavasti nipistänyt Penaa suupielistä. Sittemmin kun vaihdoin 2-typeen jossa ei ole nipistysriskiä, on Pena ollut tyynempi ja tyytyväisempi. Mutta edelleen ne tukeutumisongelmat, liiallinen keveys ja toisinaan ärhäkät reaktiot ovat pysyneet. Pysyneet niin sitkeästi että olen ajatellut niiden olevan tämän hevosen ominaisuus. Ja kenties ovatkin, en vielä ole varma, mutta olen nyt ottanut asiakseni selvittää sen.

2-type (vuosi ehkäpä 2015 tai 2016)

Noissa vanhojen kuolainten kuvissa minä en näe varsinaisesti liian lyhyeltä näyttävää kuolainta. Siksi varmaankin olen olettanut, että 12,5 cm on tälle hevoselle riittävä pituus. Olen kyllä ajatellut montaa muuta kysymystä, miksi Penan suu on työläs, mutta en oikeastaan ole kyseenalaistanut että minulla olisi sillä väärän mittainen kuolain.

Toinen seikka joka suuta mittaamalla selvisi ja selvensi asioita, oli Penan alaleuan leveys eli alaleukaluun harjanteiden välinen etäisyys. Se oli 3,5 cm, mikä on kuulemma hyvin yleinen tulos. Se on myös yleisin kolmipalakuolainten keskiosan pituus.

Kuva Kotieläintarvikkeen, punaisella piirretty jana minun lisäämäni. Jana esittää alaleukaluun harjanteiden väliä.
Nuo alaleukaluun harjanteet ovat siis luiset osat hevosen suussa, eikä niiden päällä ole mitään muuta kuin limakalvoa. Kieli sitten asettuu niiden päälle. Jos nyt tuohon kohtaan kuvittelee kolmipalakuolaimen, jonka keskipala on tismalleen saman mittainen kuin harjanteiden väli, niin mihin osuvat nivelet? Juuri harjanteiden huipulle.

Ja näinhän meillä juuri oli, eli kolmipalan keskiosa juuri saman mittainen kuin tuo harjanteiden väli, jolloin nivelkohdista tulee pistemäistä kuormitusta juuri sille alueelle suussa, joka on suojattomin. Metalli luuta vasten. Luultavasti kielellä on koko ajan kova homma suojata noita harjanteita kuolaimen kolahduksilta. Ja luultavasti nämä ylöspäin räjähdykset ovat juurikin niitä hetkiä kun kovemmin pidättäessä nivelkohta satuttaa luista harjannetta.

Kolmipalakuolain itsessään on ok, kunhan keskipala olisi joko selkeästi lyhyempi tai selkeästi pidempi kuin hevosen leukaluun harjanteiden väli, jolloin painepisteet asettuisivat kielelle. Lisäksi opin, että useimmissa kolmipalakuolaimissa nivelosat ovat ns. väärinpäin hevosen suun anatomiaan nähden (ja huom. tässä ei auta vaikka kuolainta kuinka myytäisiin "anatomisena". Näköjään anatomisuus tarkoittaa kuolainkaupoissa vain jonkinsortin kaarevaa muotoilua). Niiden tulisi olla siten, että nivelkohta asettuisi litteästi hevosen kieltä ja hammaslomaa vasten. Kuvat havainnollistaa:

Ei näin (kuva Horze)

Vaan näin (kuva Hööks)

Toistaiseksi tämä nivelen suunta ei näytä korreloivan millään lailla kuolaimen myyntihinnan kanssa. Asia tulee luultavasti muuttumaan kunhan tämä kuolaimen sovituksen todellinen anatomisuus pikkuhiljaa ylettyy kuolainvalmistajiin saakka.

Jos ja kun hävetti ja suretti ja suututtikin se, että olen pitänyt hevosellani sekä liian lyhyttä että mittasuhteiltaan vääränlaista kuolainta, niin yksi asia sentään oli ihan lohdullinen: Penan suussa on hyvin tilaa kuolaimelle korkeussuunnassa, eli käyttämäni kuolain ei ollut liian paksu. Penan ylä- ja alaleuan väli hammasloman kohdalta oli 3,5 cm, ja kun kielelle pitää laskea vähintään 1 cm tilaa, niin sinne mahtuu melkein minkä paksuinen kuolain vaan. Periaatteessa. Oikeastihan kieli täyttää koko tuon tilan. Ei hevosen suussa todellisuudessa ole mitään tilaa kuolaimelle, kuolain on hevosen suussa yhtä ylimääräinen kuin koiran tai ihmisen suussa.

Sen lisäksi, että olen pohtinut kuolaimen sovittamiseen ja anatomisuuteen liittyviä tekijöitä pää höyryten, olen miettinyt myös sitä, mikä oikeus minulla on laittaa hevoseni suuhun yhtään mitään. Aiheuttaa sille sinne painetta olematta edes varma, onko sen fyysisesti mahdollista sietää sitä. Tämä ajatusketju on aina sellainen, jossa lopputulema on se että voisinhan minä sitten vain pitää noita eläimiäni laitumella ja katsella niitä enkä häiritä lainkaan millään ratsastushöpinöillä, koska kaikki sellainenhan on loppuviimein minun mielihalujeni täyttämistä. Eli aika ankea, loputon suo.

Nyt kun olen viisaampi Penan suun mittasuhteista, menee meidän kuolainrepertuaari uusiksi. Ensiavuksi kaivoin Immuvainaan vanhan 13,5 cm tavallisen nivelkuolaimen (ja laitoin yo. kuolaimeni myyntiin, vink vink). Tässä kohdassa on tapahtunut se suurin ajatusnyrjähdys tai -nitkahdus. Olen aina ajatellut, että kolmipala on hyvä ja nivel on paha. Noin karrikoidusti. Nyt kun eläinlääkäri sanoi minulle, että tänne Penan suuhun kävisi ihan tavallinen yksinivelinen nivelkuolain, koin valaistumisen. Miksei? Ja varsinkin, kun kaikenlaisten kuolainten kohdalla avainsanana on vaihtelu, jotta paine ei aina kuormittaisi samoja kohtia suussa, niin miksi ihmeessä olen niin fiksoitunut siihen kolmipalaan?

Niinpä tilasin meille uuden kuolaimen, jonka saapumista tosin odottelen edelleen. Siihen saakka ratsastelen ihan vanhanaikaisella ohuella liikkuvarenkaisella nivelkuolaimella, jolla Pena on yllätyksekseni ollut aika kiva. Meillä tosin meni suitsetkin uusiksi, mutta muutos on vielä niin tuore etten uskalla tämän enempää sitä hommaa hehkutella, palaan tähän myöhemmin.

Tällaista odotan postikustilta. Tämä on joku Bombersin nimihirviökuolain, mutta siis 2-type/eggbut-loose ring -yhdistelmä. Nivel, jonka suuosa on muotoiltu suuhun sopivaksi ja joka lukkiutuu sekä eteen-taakse että ylös-alas -suunnassa, jolloin ei pitäisi syntyä ns. pähkinänsärkijäefektiä

Lisäksi haluaisin meille sen kolmipalankin, jotta voisin vaihdella näiden kuolainten välillä. Vahva kandidaatti on Neue Schule Turtle Top, mutta tästä pitäisi vielä saada varmistettua keskipalan pituus. Mahtaisikohan joku lukija voida auttaa?

Kuinka pitkä on NS Turtle Topin keskipala nivelten korkeimmasta kohdasta toiseen mitattuna?

Ja joskus vielä aion kokeilla myös kokonaan suoraa, lötköä kuolainta, mutta sen aika ei ole ihan vielä. Suora kuolain toimii suussa eri lailla kuin nivelletyt kumppaninsa, ja siihen tottumiseen menee hevoseltakin jonkin verran aikaa. Siiretään osioon "ehkä joskus".

Kuinka ironista, että se oli nimenomaan Pena jonka kuolainvalinnat oli enemmän pielessä. Sen kohdalla olen näitä kuolainasioita olevinaan ajatellut ja kyseenalaistanut. Sen tuntumansiedon kanssa olen paininut monta vuotta. Kun taas Sulolla, jolle ostin sokkona jotkut vaan kuolaimet ponin muuttaessa meille, olikin ihan hienosti suuhun sopivat pelit käytössä. Sulon suun leveys oli 11 cm ja sillä on käytössä 11,5 cm oliivipäinen kuolain, eli ihan passeli. Ja aika yllättäen, vaikka Sulolla on tosi pienen ja kapean näköinen naama, oli sillä alaleukaluiden väli 3 cm, samoin kuin ylä- ja alaleuan väli. Olin varautunut, että sillä olisi kovin ahdas suu ja että se tarvitsisi tosi pikkuisen kuolaimen. Mittojen puolesta ei, mutta oma ihanteeni on mieluummin vähän ohut kuin yhtään liian paksu kuolain, koska en halua että hevosen nieleminen vaikeutuu tai sille tulee tunnetta tukehtumisesta. Tuurilla seilaten oli myös keskipalan leveys Sulon suuhun ok, tosin tuo nivelien suunta on siinäkin nurinkurin.

Tieto todella lisää tuskaa. Ja mitä enemmän tietää, sitä tarkemmin tajuaa ettei tiedä vielä oikeastaan yhtään mitään. Mietin vain, kuinka paljon tyytyväisempiä hevosia meillä voisi olla, jos ne saisivat tehdä työnsä oikein sovitetuin varustein? Satuloiden suhteen aletaan kenties jo olla paremmalla tolalla kuin vaikka kymmenen vuotta sitten, ja vähitellen turparemmien kireyksienkin, ja ratsastuspohjien ja kengityksen, mutta entä suitsitus, hampaat, kuolaimet? Minun kenttäotantani (työnkuvan puolesta melko laaja, toim. huom.) kertoo, että tuolla on valtavasti hevosia, jotka ovat aina tehneet näin ja noin, eikä kukaan oikeastaan mieti, miksi.

Lisää aiheesta:
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/154459/Miettinen%20Mirjami.pdf?sequence=1 Mirjami Miettisen lisensiaattitutkielma Kuolaimen ja turpahihnan valinnan, sovituksen ja käytön merkitys ratsuhevosen suun terveydelle
https://www.youtube.com/watch?v=ratOjBWM9EY Kuolainten sovitus videolla (28 min)

lauantai 19. toukokuuta 2018

Sulo

Koitan pysyä edes jokseenkin objektiivisena, mutta silti saattaa nyt pukata hehkutusta. Nimittäin Sulo. Se on asunut meillä nyt kolmisen viikkoa eikä vielä ole ollut mitään, ei niin kerta kaikkiaan mitään mikä olisi saanut minut katumapäälle sen hankinnan suhteen.



En tainnut sitä aiemmin mainita, mutta ostin Sulon ns. näkemättä - olin nähnyt sen viimeksi joulukuussa 2016 jolloin se oli äkeä, tykkäsi taklata taluttajiaan alkeistunneilla, piti riimua koko ajan jotta se olisi helpompi jaakata karsinasta kiinni ja sitä oli hetki sitten alettu tarhata ketjunarun kanssa koska oli kuulemma kiivennyt jonkun tarhaajansa selkään. Pesupaikalla kuntoonlaittaessa se käyttäytyi siihen malliin että minäkin mietin, tohtiiko sen takaa kiertää, vaikka en ole ihan säikyimmästä päästä hevosenkäsittelijänä. Totta kai sillä oli myös faninsa niin kuin jokaisella ratsastuskouluponilla on, onhan se kaunis kuin karkki ja ainakin vähän osaavammilla kuskeilla se suoritti oikein näppärästi.

Tähän saakka kaikki, mitä Sulon kanssa on meillä tehty, on sujunut mallikkaasti. Se lähtee lauman luota luottavaisesti ja korvat pystyssä - se tulee aina tarhassa vastaan, menen sitten hakemaan sitä tai Penaa tai Sisseä. Olen kuljettanut sitä radalla ja metsässä pelkästä riimusta ilman että narua on tarvinnut lainkaan kiristää. Mieheni kävi sen kanssa neljän kilometrin hölkällä, riimusta, ongelmitta. Äitini jolla ei ole mitään hevoskokemusta syötteli sitä pihalla narusta ja esikoiseni hyppeli vieressä trampoliinilla eikä Sulo ollut millänsäkään. Olen juoksuttanut sitä kentällä ja tänään ohjasajoin. Pesin sen, ei ongelmia. Otin takakengät pois ja vuolin, ei ongelmia.



Ainoat asiat joita olen joutunut työstämään ovat olleet pieniä arkisia juttuja. Sulo oli hangannut häntäänsä (se on muutenkin tosi herkkä ja selvästi tottumaton itikoihin kun viettänyt n. 20 tuntia vuorokaudesta sisällä) ja olen laittanut sinne Solhedsin seerumia. Kun laitoin sitä illalla karsinassa ponin ollessa vapaana, poni jännittyi ja alkoi pyöriä. Pidin sormeni sen hännäntyvessä ja seurasin mukana niin kauan kun se pyöri, ja kun se pysähtyi, otin käden pois. Muutama toisto sinä yhtenä iltana eikä sen jälkeen ole ollut pyörimistä. Edelleen se voi vähän jännittyä, mutta ei lähde karkuun.

Toinen opeteltu asia on ollut käytävällä paikallaan seisominen. Sulo on tottunut olemaan kiinni kahdelta puolelta ja silti se on saattanut seilata käytävän laidasta laitaan, etenkin kun ihminen etääntyy. Minä tykkään pitää hevosen mahdollisimman vapaasti, niin, että se seisoo "vapaaehtoisesti" paikoillaan eikä siksi, että on kytketty niin tiukasti ettei pysty liikkumaan. Seisomista ollaan reenattu näin: poni yhdeltä puolelta kiinni, menen kauemmas ja palaan ennen kuin se liikkuu. Venytän matkaa pikkuhiljaa. Ja jos poni seilaa, palautan sen lähtöpisteeseen, sanon seis, ja kehun.

Sulo on siis ollut hyvin positiivisella mielellä koko ajan ja tullut enemmän ulos kuorestaan. Mutta huomaan siitä kyllä kuinka herkkä se on, ja reagoi nimenomaan jännittymällä ja kiristämällä koko kehonsa, kun tuntee olonsa epävarmaksi. Mikään valmis pikkulapsenponi se ei vielä missään nimessä ole. Rennoimmillaan se on, kun puuhaan sen kanssa kaksin. Heti kun tallissa on muutakin sutinaa tai kun esikoiseni on kanssani harjaamassa, Sulo on kireämpi. Kun se jännittyy, se on aivan ratsastuskouluponin mallinen: selkä painuu alas, pää nousee ja alakaula pullistuu esiin. Se helposti myös sävähtää kun lapsi koskee siihen: näkee ettei sen kaikki kokemukset pienistä hoitajista ole kovin myönteisiä. Se ei vielä siis seiso lapsen hoidettavana rentona ja tyytyväisenä (toisin kuin Pena, mikä on jotenkin todella ällistyttävää että nimenomaan Pena on näissä asioissa luotettavin kaveri), mutta uskon että tämäkin tulee muuttumaan kun saadaan muistijäljet toisenlaisiksi. Sulolla on mahtava, rehti, palveleva asenne. Se on hyväntuulinen, suoraviivainen, herkkä poni. Meillä ei ole kiire mihinkään.

Sulon selkä ei vielä ole hyvä, mutta parempi. Akuutti kipu on mennyt ja lyöttymät kainaloista ovat pienentyneet paljon. Hieroja tulee kesäkuun alussa katsomaan sen, ja tänään annoin esikoiseni ekan kerran ratsastaa muutaman minuutin ratsastusvyöllä ja paksulla padilla. Ei varmaan tarvitse sanoa, että kaikki meni mutkattomasti ja mallikelpoisesti.



PS. Huomasin omistajanvaihdosta tehdessäni, että noissa huhtikuun viimeisissä päivissä on minulle jotain petollista. Minusta on tullut Penan virallinen omistaja 29.4.2013 ja Sulon omistaja 27.4.2018. Ehkä jokin kevätpörriäinen?!?

lauantai 5. toukokuuta 2018

Kuinka äkäpussi kesytetään

Sulo on nyt asunut meillä viisi päivää enkä voisi olla tyytyväisempi hankintaani. Tykkään siitä jo nyt tosi paljon, ja uskon että meistä tulee vielä hyvät ystävät.



Lähtötilanne on kuitenkin se, että Sulo on aavistuksen varautunut ihmisen kanssa koko ajan, ja sen päällimmäinen reaktio on luimistaa ja irvistää kun siihen kajotaan. On aikamoista taiteilua miettiä, kuinka näistä asioista voi kirjoittaa - näillä kulmilla aika moni tietää, mistä Sulon ostin, enkä halua sormella osoittaa ja syytellä. Fakta kumminkin on se, että Sulolla on ollut epäsopiva satula joka on tehnyt ihan näkyviäkin vaurioita sen selkään, se on ollut selästään kipeä pitkään ja oppinut siihen, että kaikki mitä ihminen sille tekee, sattuu. Tuntiponin kaikki käsittely johtaa työntekoon ja tässä tapauksessa kipuun. Aika äkkiä siinä herkkä poni toteaa, ettei ole kivaa. Sitten voi olla antamatta karsinasta kiinni ja päätyä siihen että henkilökunta joutuu ottamaan ponin aina kuntoonlaitettavaksi pesukarsinaan, koska asiakkaat eivät voi käsitellä sitä muualla.

Sulon selässä on satulan takapaneelien kohdalla selkärangan molemmin puolin laajahkot montut, joista ihra on työntynyt sivuun ja lihakset surkastuneet. Kuoppien reunoilla on nestepöhöä. Kova puristus aiheuttaa tällaisia vaurioita. Satula on kellinyt takapainoisena ja sieltä valunut eteen - sään alue on turvonnut ja huomattavan puristusarka, ja ponin kainaloissa on nestemakkarat kun vyö on puristanut liian edessä.

Selkää oli vaikea kuvata niin että poikkeamat tulisivat esiin. Tässä kuitenkin pari yritelmää:



Sulon onni on, että se on aika tuhdissa kunnossa. Kyselin hierojaltamme apuja selän kuntouttamiseen ja hän sanoi, että vaikka montut ovat roisin näköiset, kyse on pääasiassa ihran siirtymisestä. Lihassurkastuma on vasta syvemmällä ja olisi paljon pahempi, jos ei olisi ollut läskiä päällä. Hermotus ja verisuonitus on toki kärsinyt puristuksessa, ja sain ohjeet kuinka alkaa varovasti manipuloida aluetta jotta lihasten normaalitila saataisiin palautettua.

Selän kuntoutuspuuhien kanssa käsi kädessä kulkee yleisesti pöhöttyneen olemuksen virtaviivaistaminen. Sulo on viimeiset kolme vuotta tarhannut 4 tuntia päivässä yksin pienellä alalla ja lopun aikaa seissyt karsinassa ja tehnyt 1-2 helpohkoa tuntia per päivä. Heinää se on syönyt 6 kg/vrk eikä väkirehuja kuin ropsahduksen verran, ja silti se on paksu ja tukkoinen. Etenkin tukkoinen. Sulon ahteri on sen näköisessä ihrassa, että luulisi sillä olevan myös hirmuinen ihraniska, mutta ei ole. Läski on painottunut ponin vatsaan ja takalistoon. Sen ulkomuoto on sen oloinen, että aineenvaihdunta ei toimi kunnolla.

Lähtötilanne 2.5.2018
Reseptinä on siis ihan vallan normielämää täällä meidän pihassa - ulkoilua toverin kanssa väljästi ja pitkästi. Pyrähdyksiä, piehtarointia. Vedenjuonnin seuraamista ja tehostamista: iltapalaksi saa löysää mash-velliä jotta varmasti menee tarpeeksi vettä kroppaan. Varsinaista laihdutuskuuria ei - uskon että ponin olemus solakoituu kun aineenvaihdunta alkaa pelata paremmin.

Selkä saa ensisijaisesti lepoa, sinne ei laiteta ketään eikä mitään ennen kuin kipu lakkaa. Kävellään. Hölkätään vähän liinassa ja kannustetaan pukittelemaan irtona. Saattaa olla että kuvittelen, mutta mielestäni jo nyt viidentenä päivänä Sulon takajalat liikkuivat liinahölkällä notkeammin kuin mitä toisena päivänä, jolloin se oli aika suolasilli ravatessaan.

Minä en hetkeäkään usko, että Sulo olisi tuhma poni. Se on tässä meillä ollut tosi fiksu kun olen taluttanut sitä ympäri tiluksia. Juoksutukset olen hoitanut pelkästä riimusta täysin ongelmitta. Ruuvasin hokit pois ja irrotin takakengät, ei ongelmia. Ja siitä pilkistää iloinen uteliaisuus: se tulee tarhasta ihmisen luo ja seuraa kiinnostuneena meidän lapsiperhesirkuksen puuhia pihamaalla. Mutta vielä kun sen kyljelle menee ja/tai koskee sitä selkään tai kylkeen, se irvistää ja luimistaa ja huiskaisee kohti päällään. Kipumuistin nollaamiseen menee varmasti melko pitkään, mutta eipä meillä ole kiirekään.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Reissupenan mutinat

Intensiiviset kolme päivää valmentajakoulutusta taas takana. Rypistys oli tiukka minulle, sillä päivät venyivät komeasti yli kahdentoista tunnin, mutta erityisen tiukka se oli maalaisponi Penalle, joka reissasi mukanani "Suomen hevospääkaupungin" vilinään.

Penan edellinen vierailu kodin ulkopuolelle oli v. 2013-2014, kun minä olin raskaana ja Pena muutti silloisen valmentajani luo puoleksi vuodeksi. Sopeutuminen niihin olosuhteisiin kesti melko tovin, ja aika vahvasti tuli jo silloin tunne ettei Penan paikka ole ahtaassa hiekkatarhassa eikä "treeniolosuhteissa".

Useampi vuosi tässä tulikin lepäiltyä kotinurkissa ennen tätä kolmen päivän kokeilua. Loppupäätelmä sen kun vahvistui, vaikka kolme päivää nyt tietenkin on todella lyhyt aika edes yrittää sopeutua uuteen. Kilpailemattomuuteni syyksi sanon usein ettei hevoseni hermorakenne kestä ja ettei minulla ole minkäänlaista kilpailullista kunnianhimoa, ja se on aivan rehellinen vastaus. Todistin sen jälleen tällä reissulla itselleni ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi, että haluan jatkaa valitsemallani linjalla.

Sinällään kaikki meni aivan hyvin, tosin järjestäjälle pitkä miinus siitä että olin sopinut osallistumisestani hevosen kera sekä kurssisihteerin että vetovastuussa olevan opettajan kanssa, mutta silti minua ei ollut mahdutettu valmennusharjoitusaikatauluihin. Kävi siis niin, että pääsin vain yhdelle ohjatulle valmennukselle ensimmäisenä päivänä, toisena päivänä uhrasin päivällistauon ja ratsastin ominpäin, ja kolmantena ei aikataulu antanut myöden ratsastaa lainkaan. Osasyynä tosin myös oma migreenipää joka hidasti halua järjestää aikaa omatoimiseen treeniin. Penan kannalta suurin anti nyt oli ratsastaa lämpimissä, hyväpohjaisissa maneesiolosuhteissa joissa oli muutakin vilinää, mutta olisin minäkin kaivannut vähän boostausta omaan tekemiseeni.

Mutta ei meitä vain ole tehty tuollaiseen vilinään. Pena kaiken kaikkiaan pysyi hyvin nahoissaan, mutta minun on vaikea pitää kuuppaani kasassa kun yksi hyppää ominpäin, yhdellä on estevalmennus, yhdellä on tauotta rääkyvä ori ja yksi ratsastaa maiskuttaen koko ajan niin railakkaasti että se oma, juuri jonkunlaiseen balanssiin saatu ratsu räpsähtää taas seinille. Olen näköjään täällä omassa rauhassani kehittynyt hyvin häiriönsietokyvyttömäksi. Tosin puolustan itseäni: ohjaajaopintojeni aikana ratsastin ihan sujuvasti itsenäiset treenit monenlaisissa kohinoissa, mutta ne hevoset olivat tottuneita siihen. Penan paketti kestää huomattavasti pienemmän määrän häiriötä. Oma loppupäätelmäni oli, ettei sen minun käytössäni määrättömästi tarvitsekaan kestää. Näin, kuinka koville se sillä otti - tullaan ja mennään ja heitellään puomeja ja raahataan vesimattoa ja puetaan loimea ja se helevetin maiskuttaminen kun tullaan laukkaa takaviistosta... Pena pärjäsi oman rajallisen häiriönsietokapasiteettinsa kanssa ihan kympin arvoisesti: ei se missään nimessä ollut ratsastuksellisesti parhaimmillaan tai edes lähellä sitä, mutta se ei kuitenkaan kokonaan eristäytynyt minusta eikä räjähdellyt vaaraa aiheuttaen.

Mutta kyllä voi hevonen vetäytyä pieneksi kolmessa päivässä. Kotona niin elinvoimaa uhkuva hevoseni oli tuolla epävarma ja pikkuinen ja jotenkin kamalan alistunut. Se sentään pääsi joka päivä muutamaksi tunniksi ulos, mutta silti pitkiä olivat tunnit seistä betonibunkkerikarsinassa josta näköyhteys on tyhjään seinään edessä ja kontakti lajitoveriin on pieni reikä sivuseinässä. Ja se ei-niin-tunteellinen fakta: stressi näkyi heti ensimmäisenä päivänä mahassa. Heinä ei maistunut (paitsi jos minä olin karsinassa kaverina, mitä en luonnollisesti juuri ehtinyt tehdä) ja jo ensimmäisen päivän iltana maha oli takaa kipristynyt eikä etujalkojen, lapojen saati mahanalusen harjaaminen aiheuttanut hurraa-huutoja. Pena sivalsi hännällään läpi harjaamisen, vaikka se ei koskaan huiski, ei edes ratsastaessa. Kipuilmettä ja huoliryppyjä ei voinut olla huomaamatta.

Yhä varmempi olen, että tämä hevonen ei kuulu tuollaiseen elämään. Se ei kuulu valmennusleireille eikä klinikoille eikä kisamatkoille. Minä en halua "totuttaa" sitä sellaiseen elämään, jos nämä pienetkin "totuttamiset" tekevät sille kipua ja epämukavuutta.

Enkä minä voinut olla huomaamatta, miten moni karsinanaapuri käyttäytyi samalla tavalla. Heiniä syömättä, väkirehutkin kipoissa, takapuoli suunnattuna käytävälle. Tottuneimmat reissarit eivät huutaneet eivätkä kimpoilleet vaikka joku kulki käytävää, vaan jotenkin vielä murheellisemmin seisoivat alistuneen näköisinä, syömättöminä omissa kopeissaan. Suorittivat kyllä kun sen vuoro oli. Mutta minulle näky tallissa oli murheellinen.

Kun Pena tuli kotiin, se kiersi tarhan, nuuhki Sissen, meni heinälaarille ja alkoi syödä.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Sadelkarusellen, sadelkarusellen

Sähköpostiloodastani lähti eilen tällainen viesti:

Hei, 

asiakkaanne Pena olisi sovitussatuloita vailla. Meillä on nykyisenä satulana Frank Baines Elegance Deluxe, joka teetettiin (teidän kautta) kolmisen vuotta sitten meille siten että satulassa on 16,5-tuumaisilla paneeleilla 17-tuumainen istuin. Vuosi sitten satulaa täydennystopattiin kauttanne (Anu Kylä-Kaila toppasi) ja silloin käytiin teillä satulan kanssa näytillä ja oli puhetta, että saattaa tulla aika kun satula ei vain enää sovi Penan koko ajan kaareutuvaan selkään. Se aika taitaa olla nyt käsillä. 

Haluaisin sovittaa Penalle Amerigon satuloita. Taustatyön ansiosta kiinnostaa erityisesti Vega ja Classic -mallit, myös muita saa ehdottaa. Satulansija on lyhyt, säkä ja selkäranka erittäin leveät, selkä on kaarevahko ja nousee nopeasti takaa, koko hevonen on takakorkea. Kauttaaltaan Pena on pyöreärunkoinen ja satulat tahtovat valua eteen. Satulat myös monesti jäävät ikään kuin kellumaan etu- ja takapaneelien varassa eivätkä paneelit ota tasaisesti koko matkalta kiinni hevoseen. Näkyy hikijäljissä, ja nyt myös talvikarva tahtoo vähän rypistyä sään sivuilta, lapojen takaa. Penan selästä otettiin valokuvia Anua varten viime vuoden loka/marraskuussa, jos ne ovat vielä teillä tallessa esim. sähköpostissa niin niistä näkee selän mallia. 

Leveys saisi olla wide ja istuinkooksi tarvitsen itse ainakin 17". Ymmärtääkseni Amerigot ovat kaikki aika lyhyitä, joten tämä ei ehkä tule ongelmaksi? Vrt. tuo Frank Baines, jossa paneelit tulevat takaa istuimen ulkopuolelle. 

Olisiko mahdollista haalia teille satuloita joita saisin hakea sovitukseen? Opiskelen hevosopistolla joten olen koko ensi viikon paikalla, sitten vko 46 olen lomalla ja silloin olisi hyvä aika sovitella satuloita kotona Penalle. Jos on hankalaa niin voin myös hakea Paimiosta jonkun satulan tuolloin vko 46. 

Ystävällisin terveisin, Sanna

Että ei kai siinä sitten muuta kuin karuselli käyntiin, koitetaan kestää kyydissä ilman pahoinvointia. Ai että! Kivaa!

(huom. sarkasmi)

PS. Ei hajuakaan mistä teen rahat sitten jos kun Penalle istuu täydellisesti se koko valikoiman kallein nahanpala. Mutta herkkänahka ratsuni kerkeää sataan kertaan nuivaantua työntekoon jos jään odottelemaan äkkirikastumista ja pötkin menemään epäsopivalla satulalla. Jotain on siis tehtävä.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Mitä kuuluu Pena?

Kaikenlaista muuta jorinaa on ollut blogissa viime aikoina, mutta päätähti Penasta kovin vähän! Tämä selittyy pitkälti sillä että arki vie taas meikäläistä sellaista kyytiä etten juuri ehdi harrastaa. Nyt nautin kuitenkin kolmipäiväisistä vapaista ja olen ehtinyt ratsastaakin.

Työskentely kentällä on keskittynyt avuille tulemiseen ja eteenpäinpyrkimykseen, ja sitä kautta notkealla selällä liikkumiseen. Pena oli ekalla ratsastuskerralla todella konfliktinhakuinen mutta onnistuin olemaan ovelampi ja sain sen huijattua töihin. Vaikeaa on liikkua pohkeen edessä tuntumalla. Ei voi taivuttaa jos ei ole eteenpäinpyrkimystä, eikä varsinkaan voi koota jos ei ole mitään mistä kokoaisi.

Tuntuu siltä että useammassa lukemassani ratsastusblogissa tämä talvikausi on alkamassa back to basics -mentaliteetilla. Askel taaksepäin treeneissä, ei temppuja vaan perusliikkumisen hiomista. Meillä ihan sama homma. Minun on saatava Pena taas rehellisesti apujeni eteen, ajattelemaan itse kaarteissa eteen, suunnanvaihdoksissa eteen, väistöissä ja taivutuksissa eteen. Nyt se taas tarjoaa mielellään jännittynyttä sykkyrää ihan kaikenlaisesta kommunikaatioyrityksestä - saattaa kyllä lisätä vauhtia pohkeesta ja hidastaa istunnasta, mutta fiilis on koko ajan sellainen ettei satulan edessä ole mitään. Hevonen on ihan kirjaimellisesti jossain minun apujeni takana.

Kun saan sen ratsastuksen lopuksi rehdisti alleni ja eteen, ei minun tarvitse mitenkään kikkailla muodon kanssa tai epäröidä, mitä tapahtuu jos pyydänkin vaikka sivulle. Sinällään lohdullista - ne opitut temput ovat siellä kyllä ja tulevat esiin kunhan perusliikkuminen saadaan taas vakiinnutettua.

Eräs varsin mälsä havainto kuitenkin: meidän satula valuu liikkeessä eteen. Olen osannut vähän odottaakin tätä: vuoden takainen vierailu sovittajan luona antoi jo viitteitä siitä että vielä tulee päivä kun satula ei enää istu. Pena tulee selästään koko ajan kaarevammaksi kun ikää tulee lisää, eikä satula jossain vaiheessa enää asetu sinne niin kuin pitäisi. Nyt tilannetta varmasti hankaloittaa sekin, että kesäläski on nitistetty ja vähäinen työskentely näkyy litteämpinä selkäfileinä. Selkä on siis kahdestakin syystä tyhjempi kuin keväällä ja kesällä. Tästä seuraa luonnollisesti huono kierre, kun herkkä hevonen ei halua liikkua notkealla, pyöreällä selällä jos selkää ahdistaa sopimaton satula. Ja jos hevonen käyttää liikkumiseen vääriä lihaksia, ei selkään voi tullakaan uutta lihasta oikeisiin kohtiin. Eikä se kerran epäsopivaksi tullut satula ala uudestaan sopia sinne selkään. Tämänmalliselle hevoselle ei myöskään auta työntää fylliä ja romaania alle, kun muutenkin hevonen on rungoltaan kuin pallokala eikä satulalle ole ihan sitä optimia paikkaa. Mitä kauemmas satulan irrottaa hevosesta, sitä varmemmin se lähtee pyörimään ja seilaamaan. Ja taas ahistaa, hevosta ja ratsastajaa.

Hetkinen, mikäs miniratsastaja se sieltä pilkistää?
Jep. Yritin mahdollisimman pitkään pitää jälkikasvuni ei-hevostyttönä. Tyyppi täyttää seuraavaksi kolme ja tässä sitä ollaan. "Onko nyt minun vuoro ratsastaa?", ja tarraa sitten itse ohjista kiinni. Penalle kaikki kunnia, se vie kallista lastiaan hyvin keskittyneenä ja kilttinä!
PS. Tuonne sivupalkkiin ilmestyi yhteydenottolomake, jos on sydämellä jotain sellaista jota ei halua kommentteihin kirjoittaa. Joulukuusta alkaen olen myös töitä vailla, joten jos kaipaat opettajaa/ratsastajaa tai valvovaa silmää kentänlaidalle kohtuullisella etäisyydellä lounaisesta Hämeestä niin pistä lomakkeen kautta viestiä ja pohditaan ratkaisuja!

lauantai 14. toukokuuta 2016

Mr. Mulkosilmä

En aina oikein tajua tuota ponia. Koko alkuvuosi on mennyt kyttäämisen suhteen erinomaisesti, sillä kyttäämistä ei ole ollut. Olen ratsastanut useiden vapaiden jälkeen kaikenmaailman räntämyrskyissä eikä Pena ole tuijotellut mitään.

Tänään oli ajatuksena tehdä matalana ja pitkässä muodossa rennosti askellajit läpi. Ehkä se on juuri siinä että kun suunnittelee ratsastavansa rennolla hevosella, on tarjolla jotain ihan muuta. Tai no, ei Pena ollut ollenkaan huono ratsastaa (vaikka ihan ihan alkuun pitikin aika pitkään neuvotella siitä, kannattelenko minä koko ponin etuosaa vasemmalla ohjalla vai en), mutta jo alkukäynneissä se päätti, että yhdessä kentän nurkassa on MÖRKÖ. Ja kun Pena päättää että jossain on MÖRKÖ, se ei pääse siitä yli.

Siinä suhteessa ollaan kyllä päästy paljon eteenpäin, että enää minä en suostu provosoitumaan siitä että Mr. Mulkosilmä tuijottaa jotain kentän kohtaa, vaan jatkan ratsastamista niin kuin ei mitään olisikaan. Mutta kyllähän se omat haasteensa asettaa, kun aina siinä samassa nurkassa kovettuu koko etuosa ja poni kiipeää pois tuntumalta ja työntää korvansa suuhuni ja puskee pois uralta.

On tosi olennaista että minä en reagoi. Kun nurkasta lennähtää västäräkki, Pena saa paskahalvauksen mutta minä en saa värähtääkään. Jos minä reagoin, reagoi Penakin. Ja ainakin jos suutun, yltyy säikkyminen aivan uusiin sfääreihin. On parempi alkuun itse ratsastaa pieni oikaisu hankalassa kohdassa ja sitten vähitellen hinata linjaa lähemmäs pelkopaikkaa. Toisaalta täytyy myös kyetä pitämään kiinni siitä, ettei pohjetta vasten sovi punkea eikä tuntuma häviä vaikka pään nostaisi taivaisiin.

Itse reeni ei lopulta ollut mitään eteen-alas -harjoittelua, vaan oikeastaan aika korkeassa muodossa ravia ja laukkaa. Pena sanoo että hyi ku vaikeeta, en kanna etuosaani, makaan vaan täällä ohjissa tai menen tänne syvänyökkyyn ettei tartte kääntyä eikä liikkua. Ja minä sanon eiku et mene sinne, tule ylemmäs, älä vyöry, käänny etuosasta, älä painu niin alas, etuosa korkeammalle, käänny etuosasta, ei nenää sinne ryntäisiin, ja taas käänny etuosasta. Toistoja, toistoja, toistoja, ja ai hitto miten mageita hetkiä kun poni alkaa oikeasti olla koottuna! Sitten kun muoto on löydetty, on mikä tahansa harjoitus helppo. Mutta niin kauan kun muoto on väärin ja etuosa liian matalana, on aivan turha kikkailla mitään erikoisia reittejä tai temppuja.

Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan ku Ellun kanat, tuumi Pena ja heti kun annoin pitkät ohjat, se alkoi taas tuijottaa MÖRKÖä. No, parempi näin kuin siten että varsinainen työskentely menisi harakoille. Loppukäynnit menin taluttamaan pihatielle, ja sieltä Pena näki Sissen laitumella sadeloimi päällään (toim. huom. olin siis hakenut Penan ratsastukseen sieltä samaiselta laitumelta, samaisesta seurasta). Siitähän riemu repesi. Pena veti itsensä aivan jäykäksi, puhisi, törisi ja tanssahteli, paskoi hätäpaskaa ja sen sydän löi niin että pauke vaan kuului. Siinä mietin, että tämä pitäisi saada videolle, jotta voisin näyttää, mitä tarkoitan kun yritän selittää miten voimakkaasti Pena reagoi pelätessään.

Se menee pelästyessään niin voimakkaisiin tiloihin eikä se vain tokene siitä, vaikka nytkin se lopulta kai tajusi että Sisse se siellä vaan on. Joka ikinen ärsyke laukaisee siinä pakoreaktion kun se menee tuohon moodiin - koulutus on tepsinyt siihen ettei se ryöstäydy taluttajalta mihinkään, mutta reaktio tulee, se nanosekunnin kestävä nyt-täysillä-pakoon -niiaus. Ja se on vahva ja se on nopea ja totisinta totta.

Tämän säikkymisen ja tuijottamisen kanssa eläminen on ollut tosi raskasta, ja todella toivon että tämä oli nyt vain joku huono päivä. En jaksaisi taas sitä kokoaikaista varuillaan oloa ja kokoaikaista zeniä - haluaisin että riittäisi se että olen normaalisti rento ja keskittynyt ja läsnä.

PS. Ja toki kelaan taas mielessäni, onko Pena jostain kipeä kun säikkyminen alkoi vaikka on loistanut poissaolollaan hyvän tovin. Äh.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Hyvä päätös, huono mieli

Tiedättekö kun joskus ei suju. Kun sen tietää jo silloin kun on vielä levynä olohuoneen matolla ja katsoo kelloa ja ajattelee, että nyt olisi aikaa harrastaa omalla hevosella, on kelpo kelikin ja edessä on taas monta päivää jolloin ei taatusti ehdi. Tarttis mennä, mutta kun pää ei jotenkin lähde mukaan. Särkee vaan.

Eikä se olo siitä kohene. Kun minä olen kireä, on Pena jo tallissa silmämunat ulospullahtamispisteessä, sen sydän hakkaa ja möröt supattaa tallin ovelta. Ja vaikka miten vedän alkukäynneissä syvään henkeä ja etsin zeniä ja sanon itselleni että tehdään matalalla vaatimustasolla puoli tuntia, pelkkiin onnistumisiin keskittyen, niin silti en saa kireyttä kropastani pois. Pena kytkee mörkötutkan päälle, ei uskalla kulkea uraa pitkin, säpsähtelee ja saa minut säpsähtelemään mukana ja kierre on valmis. Kun minä reagoin, se reagoi.

Siinä mielessä saan vähän taputtaa itseäni selkään, että nyt jo osasin ajatella, että miksi ylipäätään olen selässä kun olen näin pahalla päällä ja on koko ajan sellainen ennakko-olettamus että vituiks menee. Mutta jollain ihmeellisellä sinnillä halusin yrittää josko työskentelystä kuitenkin tulisi jotain. No ei tule - ei tuollainen tunnetilaskannerihevonen tule rennoksi ja elastiseksi minua kohti jos minä olen kuin ääritäyteen puhallettu ilmapallo, nuppineulaa odottamassa.

Vähän erittäin huonoa ja jäykkää ravia, pari(kymmentä) syvähengitystä, yritystä keskittyä tuntemaan, yritystä antaa aiheettoman äkäisyyden valua pois. Sitten vajaan vartin jälkeen päivän paras päätös - siirrän käyntiin ja lopetan tähän. Taputan hevosta ja tulen alas. Penakin tuntui huokaavan, älysihän se viimein. 

Hevosessa ei ollut mitään vikaa. Minä en vain saanut mieltäni hallintaan. Liian vähän unta, liian monta liian pitkää päivää, kiirettä ja huonoa omatuntoa. Tämänpäiväinen oli erinomainen muistutus siitä, milloin Pena on parhaimmillaan - silloin kun minäkin olen. Se on superherkkävaistoinen hevonen ja jos minä olen vähääkään turhautunut tai hermostunut, se menettää luottamuksensa minuun. Ja se jos mikä on yksin minun syyni, ja se jos mikä saa minut murheelliseksi. Kunpa olisin useammin osannut tehdä tällaisen ratkaisun ja lopettaa ennen kuin aloitankaan, niin ettei hevoseni edes tarvitsisi tietää millaista on yrittää miellyttää turhautuvaa ja jännittynyttä ratsastajaa jolle mikään ei kelpaa.

Pena pääsi laitumelle, minä päiväunille. Jatkamme harjoituksia paremmalla mielellä joskus toiste. Se oli tämän päivän paras päätös.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Kuppi nurin

Taidan nykyään aloittaa aina toteamalla, miten kotoisalta tuntuu kavuta oman Penan selkään kun koko viikon humppailee menemään vierailla hevosilla. Koulussa ratsuni Iso Vaalee vaihtui Pieneen Tummaan (toim. huom. suorastaan minimaalisen pieneen, nippanappa 140 cm korkeaan...) suomenhevostammaan. Kuluneen viikon ajan liikutettavien listaani kuului myös ihana tosikko Musta Työmyyrä, suomalaista tekoa tämäkin. Sanotaanko näin, että on ollut opettelemista noissa suomalaisissa! Ja silläkin riskillä että astun suomenhevosfanien varpaille totean, että olipa mukava olla tänään Penan selässä ja todeta, että hevosen etuosaa ei tarvitse alkaa etsiä sieltä jostain etualaviistosta vaan se on ihan siinä suoraan edessäsi, luonnostaan.

Pienen Tumman kanssa huristellaan tulevalla viikolla koulunäyttönä FEI:n kenttäkilpailuohjelma poneille 1993 ja toivottavasti saan tästä tapahtumasta myös videotaltioinnin - haluaisin kovasti nähdä miltä tuo pikkuruinen tamma allani näyttää. Tässä linkissä minipätkä estetunnilta - haluni setälaukkailla on saanut kyytiä kun tuon pienen kanssa täytyy oikeasti mennä lujaa että se sopii hevosille mitoitettuihin esteväleihin. Mutta niin vaan minä kimmahdan sen kanssa yli ysikymppisestä okserista! (syy sille miksi hyppäämme "aina" tuota samanlaista linjaa on siinä, että monelta jäi estenäyttö tekemättä oksennustautirintaman vuoksi joten estetreeneissä ei ole voitu siirtyä asioissa eteenpäin ihan siinä tahdissa kuin alunperin oli tarkoitus).

No mutta se koulujorinoista, Penastahan minun piti kirjoittaa. Tänään oli hieman hämmentäviä hetkiä kentällä, kun tein Penan kanssa perustyöskentelyä sen kropan suoristamisen kanssa. Pena nimittäin oli hyvinkin vahvasti sitä mieltä, että tee keskenäs, tää tuntuu musta liian vaikealta. Aivan alkuun sitä olisi huvittanut töröillä kaikkea muuta, mutta olin hyvin zen ja onnistuin voittamaan ponin puolelleni.

Verryttelin pitkään käynnissä suorien väistöjen kanssa, ja väistöt vasempaan olivat vaikeita. Pena halusi kipittää alta, ei antanut hidastaa etuosaansa ja tarjosi kaikenlaista siksakkia rennon kantamisen ja rentojen ristiaskelien tilalle. Lopulta onnistuttiin, otettiin välikäynnit ja aloitettiin ravityö. Tai siis yritettiin aloittaa. Pena heittääntyi useampaan kertaan aivan kuuromykäksi, kieltäytyi liikkumasta eteen tai taakse ja hetken tuntui siltä että se ihan tosissaan aikoo istua siihen kentälle! Ja kaikki tämä siksi, että korjasin sen asentoa suoremmaksi. Rehellisesti, tänään minä olin oikein hyvällä tuulella ja ratsastin mielestäni erittäin reilusti ja johdonmukaisesti. Pena vaan ei halunnut tehdä yhteistyötä. Aikansa se jäkitti, poikitti, pyörähteli ja sitten kun sain sen siirtymään askeleen-kaksi haluamaani suuntaan ja pääsin kehumaan sitä, se jotenkin taas palasi maan pinnalle ja lähti puksuttamaan haluamaani suuntaan. Ja sitten taas jossain vaiheessa sillä meni uudestaan kuppi nurin ja se jämähti mitään tekemättömäksi.

Oma tulkintani oli, että pyysin siltä aiempaa suoraviivaisemmin suorana liikkumista ja kropan kantamista. Penahan on rangastaan kierossa ja se mielellään heijaa ja huojuu sen sijaan että liikkuisi "raiteilla", suorana eteenpäin. Suoruus vaatii voimaa ja kantamista, ja siinähän tahtoo tulla vähän hiki. Pena tuntui siltä, että se todella kokeili, onko sen nyt ihan pakko. Oli. Koska aina kun sain sen suoristumaan, se pärskähteli ja päristeli ja kaikki tuntui moninverroin helpommalta. Oikeinpäin liikkuminen tuntuu siis mukavalta, mutta on työläämpää kuin sinnepäin kierona roiskiminen. Ja kuten olen monesti sanonut, Penalla ei ole kovin suurta työntekijän moottoria (sitä nöyrää työmyyräasennetta voisin noilta suomenhevosilta pikkaisen ottaa Penaankin!).

Taas huilattiin pitkin ohjin ennen laukkatyötä, mutta silti laukassakin piti kerran molempiin suuntiin kysyä, koskeeko tämä harjoittelu ihan oikeasti minua. Vaikeampaan, oikeaan kierrokseen Pena itsepintaisesti tiputti raville ja nosti vain vasenta laukkaa pari-kolme-neljä kertaa, kun oikean laukan pyörittäminen kävi raskaaksi. Ihme epeli. Sitten kun oikea laukka taas muistui mieleen ja sain Penan siinä suoristumaan, oli kaikki taas oikein mukavasti. Teimme jopa loivia vastalaukkakiemuroita ilman hillitöntä turvaspurttausta - Pena siis todella pystyy kantamaan itsensä vastalaukassakin, jos se vain haluaa. Vasempaan kierrokseen alkoi jo väsy painaa ja hiki irrota, mutta vielä kerran piti yrittää josko luopuisin laukkatyöstä sillä että mennään pikkuravia poikittain ja paiskotaan päätä.

Saattaisin olla tällaisesta käytöksestä huolissani, mutta koska Pena kuitenkin kykeni tekemään pyytämäni asiat (ja vieläpä aika hyvin!), tulkitsin tämän nyt vain jonkinlaiseksi auktoriteetin tarkastukseksi. Mitään uutta tai eksoottista en ponilta pyytänyt, lähinnä vain kerroin jalallani että takaosaa ei työnnetä vasemmalle ja lavat pitää kääntää ympyrän suuntaan. Laukassa pitää mennä pyydettäessä eteen ja tulla takaisin eikä voi juosta alakaula edellä kokoavia apuja karkuun. Kaikki avut pystyin tekemään kevyesti ja Pena reagoi niihin kevyesti - halutessaan. Sitten kun alkoikin tuntua raskaalta, se alkoi sanoa ettei huvittaisikaan.

Lopuksi kävelimme radan ympäri taluttaen ja tallissa voitelin lähes koko ponin arnikalla. Hiki oli kummallakin, mutta uskon että loppuviimein myös ihan tyytyväinen ja hyvä mieli. Katsellaan mitä huominen tuo tullessaan!

DIY-kintereen kylmäyssuojat: lunta muovipusseihin ja pintelillä pussit kiinni koipiin
PS. Pena kengitettiin maanantaina ja se veti vain kerran jalkansa pois kengittäjän otteesta! Vain kerran! Vain viimeisen jalan! Takajalkoja se ei remponut kengittäjän otteesta pois ker-taa-kaan! Kuinka onnellista!!

torstai 12. marraskuuta 2015

Hyvää mieltä ja hiukan huolta - hierojan visiitti

Pää kohisee vähäsen mutta yritän saada ajatukset ylös tuoreeltaan.

Penalla kävi tänään hieroja. Ja olikin hyvä hieroja! Pena ei tapansa mukaan ollut kovin hoitomyönteinen, mutta hieroja vakuutteli että ei tämä ole vielä huonoa käytöstä kun ei Pena selvästikään koita satuttaa ihmistä vaan lähinnä ei vain malta olla. Ja reagoi isosti kun jostain löytyi kireä paikka, kuulemma moni muu hevonen ei juuri edes ilmettä vaihtaisi vastaanvanlaisen kireyden hieromisesta. Pena sen sijaan seilasi käsien alta pois, kuopi, viuhtoi häntää ja koitti purra.

Päällimmäisenä käynnistä jäi mieleen tämä: hieroja sanoi, että Pena on lihaksistoltaan parhaiten rakennettu ratsu jota hän on vähään aikaan hoitanut. Että sille on ratsastettu oikeat ratsun lihakset oikeisiin paikkoihin. Työn tekemisestä johtuvia kireyksiä kyllä oli, mutta oikeissa kohdissa.

Tämä oli minulle kuin iso synninpäästö - olen tehnyt paljon töitä Penan muodon ja liikkumistavan kanssa ja ollut koko ajan järjettömän itsekriittinen, jopa armoton itseäni kohtaan. Koko ajan kyseenalaistanut, olenko oikeilla jäljillä ja teenkö oikeita asioita.


Satulan istuvuuden suhteen olen ollut jyvällä siitä mikä mättää. Penan säänympärys oli hieman paksuuntunut, satula siis tulee vähän turhan matalalle edestä. Samoin satula keikkaa vasemmalle, minkä olen huomannutkin, ja koska satula makaa vähän vasemman lavan päällä, alan korjata sitä vaistomaisesti viemällä omaa painoani oikealle taakse. Näistä kohdista löytyi kireyttä lihaksissa. Ei paljon eikä pahasti, mutta sen verran että erottui.

Se huolta aiheuttanut osio liittyy tähän satulan vinoon hakeutumiseen. Uusimman Hippoksen eläinlääkäriartikkelista oli nostettu esiin seuraava toteamus: Jos satula menee vinoon, on syy 95 prosentissa tapauksista takajalan ontumassa eikä satulassa tai sen päällä.

Penan vasen kinner oli hierojan käteen hieman lämmin ja vasemman lonkkakyhmyn päällinen kaikista kipein paikka (siitä tietämiltä rangan syrjästä löytyi myös kova alue joka saattaa olla vain ärhäkämpi jumitus tai sitten vanha kaatumavamma jota lihakset suojaavat). Myös ristikkäisen jalan eli oikean etujalan koukistajalihakset olivat kireät (mikä pitkittyessään rasittaa koukistajajännettä, koska jos lihas ei veny, joutuu jänne venymään enemmän). Kaikki tyypillisiä paikkoja kipeytymään kun hevonen säästelee toista takajalkaa, ei käytä sitä kunnolla ja liike ikään kuin tyssää siihen ristin alueelle eikä mene koko selän läpi. Epäsymmetria takana ajaa painon vasemmalle etuselle, lapa jää alas, satula alkaa hakeutua vasemmalle alas. Ja kun satula makaa siinä vasemmalla, ei Pena ainakaan halua nousta sieltä, sitten minä keikun takaoikealla muka tasapainottamassa ja kohta lopputuloksena on solmu ja niin monta sekundäärisesti arkaa kohtaa että vyyhdin purkaminen vaatisi selvänäkijän kykyjä.

Mikä aiheuttaa mitä? Onko takajalan liikerata sen verran pielessä että se aiheuttaa satulan kallistumisen ja toppausten lässähtämisen? Vai onko satula länässä ja aiheuttaa kivun ja pakottaa etsimään toisenlaisen tavan liikkua?

Penan kintereet kuvattiin Viikissä aika tarkkaan vuosi sitten eikä niissä ollut varsinaisesti mitään muutoksia, kuulemma normaalit (silloin) kahdeksanvuotiaan hevosen kintereet. Ehkä hieman kinnerpattiin viittaavaa alkusuhrua mutta lähinnä minun annettiin ymmärtää että olen vähän hysteerinen jos nyt alan ajatella että hevoseni kintereissä on jotain vikaa. Toki tilanne on voinut vuodessa kehittyä johonkin suuntaan, TAI vikaa olla ylempänä polvessa (koska polvi on kintereen pari), TAI tämä kaikki voi johtua myös kengityksestä ja korjausliikkeistä joita on sen suhteen tehty -> pieni rasitus / tulehdus kintereessä -> muuttuva liikerata -> vino satula -> kipeät lihakset.

Korostan edelleen että hierojan havainnot olivat hänen mukaansa pieniä juttuja. Mutta pienistä puroista kasvaa helposti suuri virta jos ei asioita ala korjata. Nyt toimintasuunnitelmaan lisätään vasemman kintereen kylmäämistä ja seuraamista - väheneekö lämpöisyys, tuleeko liikkumiseen muutosta. Satula viedään syyniin ja pyritään ratsastamaan molemmat takaset yhtä aktiivisiksi. Lämmitetään ja omin käsin veivataan niitä eniten kireitä paikkoja.

Taas olen saman jännän äärellä kuin monesti aiemminkin. Hevoset ovat sitten kiehtovia eläimiä! Miten paljon ne voivatkaan peittää, korjata ja kompensoida, miten nöyränä osa tekee vaikka sattuisi, ja miten suurta herkkyyttä ja halua vaatiikaan nähdä, tuntea ja hyväksyä hevosensa antamat viestit.


PS. Tarkkasilmäiset lukijani voivat kaikki taputtaa itseään selkään - kun kysyin, mitä näkyy edellisen postauksen videoista, sieltä bongattiin epäsymmetriset takajalkojen liikkeet, liikkumaton selkä sekä ratsastajan takanoja. Bingo kaikista! Ootte huippuja!

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Minä oon kyllä hullu

Mitä muutakaan tekisi kaikki illat kuin istuisi silmät lasittuneena koneella ja selaisi... satuloita? Estesatuloita? Ja päivät ajelisi ympäri maakuntaa hakemassa niitä sovitteille, ja kaikki väliajat pimpottaisi viestejä eestaas vieraiden ihmisten kanssa ja sopisi miten, milloin ja mistä voisi hakea minkälevyisen, -pituisen, -merkkisen, -kuntoisen satulan sovitukseen?

Kuka käski ruveta tähän?
Ja kuka käskee olla niin hemmetin itsepäinen, että kun on päättänyt hankkia estesatulan niin sitten ei suostu hyväksymään, ettei tuolle kopukalle tuosta vain löydy sopivaa?

Nostan kuitenkin itselleni hiukan hattua: olen kehittänyt varsin erehtymättömän satulankuvasilmän ja osannut myyjien lähettämien valokuvien perusteella haalia sovitteille monta melkein-mutta-ei-ihan-sopivaa satulaa. Yksi ainokainen oli monesta kohtaa epäsopiva, ja muiden suhteen olen osannut sanoa jo ennen kuin olen laittanut satulan selkään, mistä se tulee olemaan epäsopiva. Ja ikäväkseni ollut myös oikeassa...

Ihan vain siitä syystä jos joku muukin painii samankaltaisen ongelmaselän kanssa, listaan tähän omat havaintoni:

Selkä: lyhyt, hieman takakorkea, kaarevahko, pitkä ja LEVEÄ säkä, ei lapakuoppia, taakse tulevat lavat.
Jos satulan runko on sopivasti hiukan kaareva eikä liian pitkä, ei siinä riitä selkärangantilan eikä säkätilan leveys. Meidän koulusatulaan (Frank Baines Elegance Deluxe) minulla menee koko kasipuolikkaan hanskakoon kämmeneni peukaloineen päivineen säkätilaan paneelien väliin ja molemmille puolille jää vielä sentti-pari varaakin. Tätä tarkoittaa leveä säkätila.

Jos satulassa sattuukin olemaan riittävän leveä selkärangantila ja säkätila, on runko liian suora. Tai hintalappu joka alkaa kakkosella tai kolmosella ja perässä on kolme muuta lukua. Tämmöiselle hyvän kelin hyppääjälle se vain on aivan liikaa.

Malliltaan muuten hyviä olivat Heritage ja Henri De Rivel, mutta näissä ei säkätila riittänyt leveyssuunnassa. Kumpaakaan en kokeillut ratsailta koska jo käytävällä vyö kiinnitettynä Hra Herkkäselkä viuhtoi hännällään ja ilmaisi että ei hyvä. Sään ympäriltä puristaa. Selkään saakka kiipesin Jeffries Falcon -ponisatulan kanssa, jossa oli riittävästi tilaa säälle ja selkärangalle, mutta liian suorarunkoisena painui minun painoni alla kuitenkin lepäämään kiinni säkään. Globuksen Ordo Equesterissa en laittanut edes vyötä kiinni, se ei sopinut mitenkään päin, oli liian pitkä, vastinhihnat oudossa kohdassa, liian ahdas, siivet tuli ihan lapojen päälle jne.

Oikeasti tälle saattaisi sopia Albion Kontrol/Legend K2 tms. estesatula, mutta ne eivät tahdo käytettynäkään sopia minun kukkarolleni. Jos kuitenkin sinulla on ylimääräisenä 16,5"-17" ja W niin nakkaa viestillä!

Huomenna jatkuu maakuntaralli ja kokeiluun saapuu Karl Niedersuss -merkkinen satula. Lupaava ja kalliimpi kuin ajattelin.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Aikainen lintu


Sitä voi vissiin kutsua ratsastusmotivaation reippaanlaiseksi nousuksi, kun löytää itsensä hevosen selästä sunnuntaiaamuna klo 8.58. Etenkin kun loppupäivää määrittää se että klo 11.30 on ehdottomasti oltava autossa, putipuhtaana ja kolttu ojossa ja tukka kammattuna (myös jälkikasvulta) matkalla ihmisten juhliin.

Huomenta Pentti, lähdetkö töihin? Niin, juuri sinä. 

Okei mä lähden. 

Myöhäiskesän helle teki sen että jo tuohon aikaan sai nakata pitkähihaisen aidalle ennen kuin oli edes kävelty alkukäyntejä. Olen huippuiloinen että menin ratsastamaan, sillä Pena oli aivan superPena. Alkuun sain parit lyhyet hyppykyydit koska oli jotain hurjan jännää siellä ja täällä, mutta sitten energia suuntautui oikeisiin asioihin ja... vau. Vau! Hienoja fiiliksiä!

Muistilistaksi itselle:
- istu! Älä jää kevyeksi könöttämään etukaarelle vaan istu koko persiillä alas alusta asti.
- vaadi! Se että vaadit ei tarkoita että olisit kova tai epäreilu, eikä kääntäen se että et vaadi mitään tarkoita että olisit pehmeä ja kevyt.
- pyydä vähän enemmän kuin mihin olet tottunut Penan kanssa. Se osaa ja pystyy kyllä.

Seurauksena siitä että todella ratsastin (silti herkkänä ja kevyenä), sain Penan niin hienoon muotoon että siirtymiset ja jopa laukannostot oli mahtavia. Todella tunsin, miten se kantoi itsensä läpi siirtymisten. Tämä on meille harvinaista herkkua, ja myönnän auliisti että hyvin pitkälti siitä syystä etten minä vain uskalla ratsastaa Penaa kunnolla siihen moodiin jossa se tänään oli. Varon niin paljon sitä että se kerii itsensä ylilyhyeksi pois ulottuviltani että lopputulemana en oikeastaan tee yhtään mitään. Enkä myöskään saavuta mitään.

Koska rehellinen kantaminen on Penalle vielä raskasta, pidin monta pientä käyntitaukoa, ja se tuntui toimivalta metodilta. Vapaasta kävelystä huolimatta Pena tuli heti takaisin hyväksi kun kokosin ohjat käsiini, ja pystyin jatkamaan siitä mihin jäätiin. Harjoituksena oli ihan vain avotaivutusta pitkät sivut ja päätyihin ympyrät, tätä kaikissa askellajeissa. Ensimmäisessä laukannostossa minulla kirjaimellisesti loksahti leuka auki - tuntui kuin olisin ihan eri hevosen kyydissä kuin yleensä! Hitto kun sen tunteen saisi pulloon ja talteen, siihen pitää aina pyrkiä ja mielellään päästäkin. Osataanhan me mennä laukkaa, ihan kunnollista pyöreää laukkaa peräänannossa, kun vaan tehdään pohjatyö kunnolla.

Ja koska vähemmän on enemmän, jätin Penalta kokonaan turpahihnan suitsista ("koulusuitsista") pois. Tiukkuudeltaan turpahihna on ollutkin lähinnä koristeen virassa, nyt ajattelin antaa Penalle kaiken vapauden mupeltaa kuolainta ja protestoida suullaan jos sillä on siihen tarvetta. Se on sen tyyppinen touho että suu elää varmaan aina jonkun verran, mutta siitä huolimatta en halua puristaa suuta keinotekoisesti kiinni.

Loppuun vielä haavakuvapäivitys, kohta on sekin vaiva enää pelkkä muisto:

Haava 45 vrk

Huomenna aamureippailu jatkuu estetunnin merkeissä!

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Mitä ajattelin tänään

Istun täällä takapenkillä. Menen sinne takapenkille. Pysyn siellä.

Huvituin tänään kun aloin kiinnittää huomiota sisäiseen monologiini jota kävin ratsastaessani. Herkän hevosen ratsastaminen vaatii ajattelua ja aitoa läsnäoloa. Sitä opettelen Penan kanssa vuodesta toiseen. Minun ei auta ottaa asetusta vetämällä asettavasta ohjasta, vaan minun pitää ajatella sitä miltä asettunut hevonen käteeni tuntuu. Se on tarpeeksi suuri apu ja sillä saan kauneimman lopputuloksen.

Enemmän hevosta edessä kuin takana. 
Maha ulos kaarteesta. Anna pään olla. Runko. Käsi edessä.

Huomasin käyttäväni tiettyjä muistisanoja tai -fraaseja, joilla palautan itseni turhasta säätämisestä takaisin eleettömämpään ratsastukseen.

Heeeeei mihin karkasit. Mä oon täällä edelleen. Oo säkin siellä. 
Relaa vähän. Elä kipitä, ei oo kiire. 

Ääneen en sentään kaikkea tätä pälpätä. Mutta kehun kyllä! Tänään kaikui noin sata kertaa Oikein! Oiiiiiikein! Jaaa! Taiiiiitava Pentti. Jaaaaaaa miten hieno. Siiiiiiinä.

Hiukan hukassa ollut ratsastusmotivaatio on palannut rytinällä ja flunssastani huolimatta halusin mennä ihan vaan vähän ratsastamaan. Työn alla oli siirtymiset käynnin ja ravin välillä. Penalla on taipumus puikahtaa nopeiden askeleiden kautta toiseen askellajiin sen sijaan, että se kantaisi itsensä ja rehellisesti ponnistaisi yhden askeleen aikana käynnistä raviin tai ravista käyntiin. Tänäänkin oli hakemista, mutta sitten jokin loksahti kohdalleen ja siirtymiset tulivat lopulta hyvässä pyöreässä muodossa, pitkällä kaulalla, vain ajattelemalla.

Pidä tämä. Tästä ponnistaa. Tässä säilyy. 
Kiinni istun käyntiin nyt. Rento rento rento, tästä ajattelen vähän ylös, nostan vähän, istun taakse ja tästä lähtee nyt. 

Kun käynti-ravi-käynti toimi, otin hiukan ravi-laukka-ravi -siirtymisiä. Nostot on hyvät jos edeltävä ravi on hyvää (joustavaa, kiireetöntä, rentoa, "harja esillä" eli tarpeeksi pitkällä kaulalla). Jos ravi jännittyy, on nostokin huono. Vasen tänään ok, siinä laukka alkoi pyöriä ja Pena venytti mukavasti tuntumaa kohti. Oikea on ollut vaikeampi ja oli sitä nytkin, ei kuitenkaan mahdoton.

Oikeassa laukassa koin suurimman ahaa-elämyksen siitä miten mahtava voima ajatuksella on. Yritin saada oikeaa laukkaa pyörimään paremmin ja Penaa taipumaan, mutta tuntui että kaikki mitä tein, oli liikaa ja Pena jännittyi ja lyheni. Sitten ajattelin sitä mitä halusin:

Rintakori, takajalat. Rintakori, takajalat. 

Ja kas. Siinähän se sitten oli. Penan rintakori nousi ylös, paino siirtyi takajaloille. Kaula piteni, runko piteni ja laukka rullasi.



Mitä sinä ajattelet kun ratsastat?

maanantai 26. tammikuuta 2015

Aito kehu!

Liisa kirjoitti blogissaan miten oli löytänyt lainaratsullensa sopivan kiitosmuodon, jolla sai ratsunsa venymään sille vaikeisiin asioihin ja ymmärtämään, mitä siltä halutaan. Jäin mietiskelemään tätä, etenkin kun hetki sitten kirjoitin siitä miten Pena on ruvennut hörisemään minun kehuilleni kun työstän sitä maastakäsin, ja että haluaisin saada siitä irti samanlaisen motivaation myös ratsailta.

Olen ennenkin käyttänyt äänikehuja ratsailta, mutta kun vertaan äänenkäytön määrää ja laatua ratsailta ja maasta, voittaa maastakäsin tulevat kehut ratsailta tulevat ylivoimaisesti. Selästä olen kehunut lähinnä sanomalla hyvä ja tarjoamalla sisäohjaa löysälle ja silittämällä/taputtamalla kaulaa. Maasta kehun vuolaammin, käytän pitkää jaaaaaata ja muutenkin puhun enemmän. Ehkä minuun on iskostunut liian syvälle se että kouluradalla ollaan suu supussa, ei maiskuteta eikä käytetä muitakaan ääniapuja. Meillä ei nyt ole kisakenttiä edessä pitkään, pitkään aikaan (jos lainkaan), joten miksen avaisi sanaista kehuarkkuani myös ratsailta? Lisäksi olen pyrkinyt sisäistämään väitteen, että jokainen ratsastuskerta on hevosen kouluttamista. Ei pelkkää liikuttamista tai vanhojen asioiden toistamista, vaan joka kerta opetamme hevoselle jotain, kun olemme sen kanssa. Joko tietoisesti tai - useimmiten - tiedostamatta.

Tänään pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan kunnolla. Aluksi mentiin taas singerin lailla tikutusravia ympäri kenttää. Olin päättänyt, että vaikka oli tuulista ja hirveenjännää, niin tänään ratsastan eteenpäin enkä vain anna kyttäilylle mahdollisuutta. Onnistuin, ja alkukiihdyttelyn jälkeen Pena tuli hyväksi ja pääsin tekemään suunnittelemaani harjoitusta. Toiseen päätyyn ensin ravissa voltti koottua ravia ja sen perään pääty-ympyrä isoa ravia. Normaalissa ravin tahdissa pitkää sivua puoleen väliin saakka, josta laukannosto. Laukassa toiseen päätyyn samalla lailla ensin voltti koottua laukkaa ja sitten perään pääty-ympyrä iso laukkaa, ja taas normaalissa laukan tahdissa pitkän sivun puoleen väliin, jossa siirtyminen takaisin raviin.

Rento, tyytyväinen poni (jonka tukka kaipaisi saksimista)

Penalle paras palkinto on aito kehu. Sellainen, joka tulee todella sielustani saakka. Kehun ei tarvitse kuulua naapuriin saakka tai sisältää hurjaa läpsytystaputusta, mutta minun täytyy tarkoittaa sitä. Silloin koko kehoni henkii tyytyväisyyttä. Tänään tunsin, miten ratsastajan ja ratsun välille syntyi positiivinen kehä - minä kehuin vuolaasti kun Pena teki hyvin, ja Pena ylpistyi saamistaan kehuista ja yritti vielä vähän enemmän, ja taas pääsin kehumaan sitä.

Miten hyvä mieli voi tulla yksinkertaisista asioista! Harjoitus onnistui hyvin, pysyin suunnitelmassa, uskalsin ratsastaa, uskalsin tehdä myös laukkaa jota ei olla tehty herraties kuinka pitkään aikaan. Ja niitä pieniä ja suurempiakin onnistumisen tunteita - kun laukka rullaa eteenpäin niin ettei yhtään tarvitse puskea tai pyytää, tai edes miettiä, pysyyköhän tämä nyt tässä tahdissa vai hajoaako kaarteeseen. Kun kaikki avut voivat olla aivan pikkuriikkisiä, pohje vain lihaksen jännittäminen saappaan sisällä, pidäte pelkkä alavatsan tiukentaminen ja lonkkien sulkeminen millin verran.

Otan sun pipon tästä


Pena on niin herkkä, niin herkkä. Miten muistaisin sen ihan aina. Etten sortuisi ratsastamaan sitä liian voimakkaasti. Se ei siedä puristamista tai vetoa, se menee niistä rusinaksi lukkoon. Minun pitää ensin saada sen kone lämpimäksi, saada se liikkumaan itse kaikkia askellajeja. Vasta sitten sitä voi säätää. Mutta sitä säätöjen ja vaihteiden määrää! Laukassa tuntui, että voisin hidastaa sitä loputtomiin. Näinä hetkinä tulee mieleen, jos vain pystyisin oikein treenaamaan ja harjoittelemaan, niin tuo poni kykenisi mihin temppuihin tahansa.

Treeninjälkeinen spa-hetki sisälsi jalkojen linimenttihoidon, jota varten häntä kerättiin solmulle

Hieno Pena. Miten paljon se minua opettaakaan. Ja antaa minun vielä luulla, että kuvio on toisinpäin.

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Rusakon kanssa pellolla ja uusi ulkoasu

Tänään aloitin päivät treenit kentällä. Kävin nopsasti askellajit läpi suorilla urilla ja ympyröillä, ajatuksena vanha tuttu pysy avuilla, pysy suorana, pohkeesta kohti ohjaa, ei alta pois. Pena oli aika kiva, muuttui melko pian saippuapalasta ihan ratsastettavaksi, ja etenkin laukassa tuntui siltä että sain omat jalat tosi kivasti ponin ympärille.

Penalla on ollut laukassa taipumuksena heittää heti raville kun sitä pyytää vähän lyhentämään, esimerkiksi aina kulmissa pitkien sivujen jälkeen, jos en päästäkään sitä puskemaan kulman läpi lapa edellä. Nyt koskin sitä kevyesti raipalla aina kun tunsin että laukka alkaa hajota, ja se kokosi itsensä tosi kivasti takaisin pohkeelle ja jatkoi laukassa. Ekoja kertoja lukuunottamatta tietty, ensin pitää aina olla sitä mieltä että raipan hapsun hipaisu kankulle tarkoittaa sitä että nyt kiihdytetään pakoon ihan miljoonaa...

Lopuksi lähdettiin kiertämään sänkipeltoa. Alkuun jännitti ihan kaikki, lintuja lähti aamusumun keskeltä lentoon ja Pena räpsähteli sinne tänne. Sitten se alkoi vähän relata, minäkin rentouduin ja olin juuri pääsemässä sisään siihen miellyttävään tunteeseen, että mikäs tässä ollessa, oman hevosen selässä, syyskuinen utuinen aamu, ihan hiljaista, tosi kaunista... Ja sitten meidän edestä lähti rusakko. Ja sitten lähti Pena, toiseen suuntaan. Siitä tulisi aika hyvä länkkähevonen, sen verran nopeaa ja sulavaa spinniä se esitti, kun minä yritin yhden ohjan taktiikalla saada sen pysähtymään. Lopulta sain sen tokenemaan ja pysymään paikoillaan. Rusakko jatkoi kirmaamistaan seuraavaa peltoa kohti ja me jatkettiin sydämet pamppaillen "rennot" loppukäyntimme loppuun.

Rusakko. Kuva googlesta. 

Tuli siinä taas pohdittua Penan reaktionopeutta ja sitä miten se ylipäätään reagoi ihan kaikkeen. Edellisenä päivänä olin maastoillut toisella hevosella, joka ei kyttää mitään, ja sen kanssa ratsastus oli omituisen rentouttavaa. Pena vähintään säpsähtää aivan kaikkea. On se sitten tuuli, lintu, varjo, heinänkorsi, mikä vaan. Kaikkeen tulee reaktio eikä aina niin pienikään, kuten taas tänään sain huomata. Sen kanssa ei voi vajota hetkeksikään ajatuksiinsa, sillä jos tulee joku tilanne, poni on jo mennyt ennen kuin ratsastaja ehtii edes tajuta, mikä iski ja mistä.

Ahkeroin blogiin uutta ulkoasuakin, ja bannerin! Miltä näyttää?


lauantai 30. elokuuta 2014

Tanssi mun kanssa

Kouluratsastus puhututtaa taas. MM-kisasuoritukset, "tanssia hevosen kanssa", ja sitten Ne Suoritukset, joiden kohdalla tekee mieli katsoa televisiosta sivuun. Kankikuolain suorana taaksepäin ja hevonen vaahtoava suu ammollaan ja silmät pullottaen. Kun ykskaks lähikuvassa onkin jotain ihan muuta kuin harmoniaa ja tasapainoa. Mikä lajia vaivaa, mikä meitä ihmisiä.

Kun hevonen on niin nöyrä.
Niin kevyt!
Niin kevyt, että en tiennyt miten päin olisin ollut kun ohjasajoin Penaa ekaa kertaa kuolaimettomilla toissapäivänä, ja lopuksi ajattelin kokeilla, tekeekö se väistöjä ohjasajaen. Juu teki, teki suoralla ja teki ympyrällä. Ja teki muuten avotaivutustakin niin että olisi voinut kentän pintaan piirtää oikeaoppiset kolme eri uraa joita sen jalat kulki. Ja miten se ne teki, ei mitään hajua, minä kuljin viistosti pyllyn vierellä, kaksi liinaa ohjasajo-ohjina, Penalla kuolaimettomat suitset, mulla ei edes ajopiiskaa pohkeen korvikkeena. Koskin sillä liinalla sen kylkeä ja kevyesti otin asetuksen, ja ajattelin. Ajattelin sitä miten halusin sen liikkuvan ja se liikkui. Ihan juuri täsmälleen. Annoin miljoona karamelliä ja ihmettelin vain.

Kun sitähän ratsastuskin kauneimmillaan on.
Keveyttä.
Sitä maagista tunnetta, kun pelkkä hipaisu ja ajatus riittää. Kun ei olla vain samalla sivulla, ei edes samassa lauseessa, vaan ollaan samassa sanassa, samassa tavussa samaan aikaan. Kaksi eri lajin olentoa.

Kun se voi olla tätä:





Kouluratsastus arvostelulajina vaatisi muutakin kuin kauniita sanoja sen ympärille, mitä tavoitellaan ja arvostetaan. Vaatisi rohkeampia tekoja pisteyttää rumat, ahdistuneet suoritukset alhaisilla pisteillä riippumatta siitä, montako mitalia ratsastaja on ennen sitä rataa voittanut ja kenen omistuksessa hevonen on.

Vaikka en minä ole mikään jeesustelemaan tässä asiassa. En läheskään aina pysty ratsastamaan omien ihanteideni mukaisesti. Olen minäkin vetänyt ohjasta niin että hevosen suu on auennut, olen käyttänyt raippaa enemmän kuin vain merkinantona. Olen vaatinut hevoselta liikaa sen senhetkiseen osaamis- tai vireystasoon nähden. Tiedän virheeni, ja haluan tulla paremmaksi, herkemmäksi, kärsivällisemmäksi. Onneksi minulla on hevonen, joka kerta kerran jälkeen herkkyydellään opettaa minua.

Keskustelu aiheen ympärillä muuttuu vain tosi herkästi mustavalkoiseksi. Haluan uskoa, että rollkurin ja kotimetsissä kaulanarulla maastoilun välille mahtuu monta muutakin sävyä ja tapaa ratsastaa. Ettei kaikki tavoitteellinen tekeminen ole eläimen kiusaamista. Ei jokaisesta yksilöstä ole kilpahevoseksi, ja minusta tuntuu päivä päivältä vahvemmin ettei minun Penastani ole edes seuratasolle - ei osaamistason vuoksi, vaan siksi, ettei se kestä sitä kaikkea muuta kilpailupaikan oheissälää. Mutta ei kai se tarkoita sitä, etten voisi ja saisi silti ratsastaa sitä korkeammalle tasolle? Vaatia siltä jotain? Toisaalta kilpailutavoitteista luopuminen voisi avata ajatusmaailmaani ihan uuteen suuntaan ja antaa metodien ja välineiden suhteen vapauksia. Olen esimerkiksi ollut huolissani, voinko ikinä laittaa Penalle kankisuitsia, kun jo normaali nivelsuitsitus tuntuu olevan sille toisinaan liikaa. Mutta jos luovun ajatuksesta, että tarvitsemme joskus koulusääntöjen puitteissa kankisuitsitusta, ja hyväksyn sen että meille toimivin kuolain on ehkä jokin jota koulusäännöt eivät (vielä!) salli, niin pääsenkö pidemmälle kuin silloin, jos yritän ahtaa Penaa muottiin johon se ei vain sovi?

Yhtä kaikki, idealisti minussa haluaa yhä ajatella, että kouluratsastus on kaunista. Ja onhan se, ainakin muutaman suosikkiratsastajan esittämänä. Charlotte Dujardinin Valegro on minun silmääni todellinen happy athlete, ja miten ihan oikeasti näyttää hetkittäin siltä ettei Dujardin tee siellä selässä mitään. Korkeintaan ajattelee.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Ylistyslaulu kengittäjälle

Meillä on ehkä maailman paras kengittäjä. Sen lisäksi, että häneen saa aina yhteyden ja että hän tulee silloin kuin lupaa ja ilmoittaa jos on myöhässä, hän on kärsivällinen ja hevosmiestaitoinen hankalampienkin kengitettävien kanssa. Ja ehkä ylitse kaiken muun: hän on ammattitaitoinen ja viitsii pohtia hevosen ongelmakohtia omistajan kanssa. On nähty nekin ammattikengittäjät, jotka suhtautuvat asiakkaidensa kysymyksiin ja pohdintoihin "joojoo ihan hyvä se on" -asenteella.


Murheenkryyni.

Tänään on siis kengitetty Penaa ja ruodittu jälleen kerran sen vinoutta. Ja ehkä, ehkä kuitenkin syy löytyisi sieltä kengityksestä. Viime kengityksestä on nyt seitsemän viikkoa, ja jo silloin seitsemän viikkoa sitten pähkäiltiin, mikä mättää kun kengät ja kaviot olivat oudon vinoon kuluneet. Tilanne oli edelleen yhtä outo: seitsemässä viikossa takakavioiden ulkosyrjät olivat taas kuluneet niin paljon, että kannatinpinta kääntyy ruununrajan alle. Vaikka kengittäjä nimenomaan viimeksi sovitti kengän väljästi ja yritti korjata tilannetta niin paljon kuin vain voi ja uskaltaa yhdellä kerralla. Pena oli siis minulle palatessaan kengitetty melkoisen ahtaaseen kenkään sekä edestä että takaa, ja olin kiinnittänyt huomiota siihen että se oli alkanut kiertää voimakkaasti oikealla takasellaan.


Oikea takajalka vuolun jälkeen. Vaikka sisäsyrjä on jo vuoltu, on kavio silti epäsymmetrinen ja sisäleveä. Ulkosyrjällä kavion maata vasten tuleva osuus eli kannatinpinta on ruununrajan sisäpuolella, kun sen kuuluisi olla ulkopuolella (kuten kavion sisäsyrjällä on).


Penan oli tälläkin kertaa vaikea pitää oikeaa takajalkaa kengitysasennossa. Silmiinpistävän vaikeaa. Hankalahan se on kengittää ihan aina, mutta jo silloin edellisessä kengityksessä olin sitä mieltä, että siihen koskee johonkin eikä se siksi tahdo antaa jalkaansa ääriylös ja -taakse.

Kun sitten kengittäjän kanssa tätä kerittiin auki, niin homma alkoikin näyttää aika selkeältä. Kun kaikki hevosen paino tulee kavion ulkosyrjälle, siitä aiheutuu melkoinen vääntö alaniveliin ja kintereeseen. Kavion sisäsyrjä kasvaa luonnottoman pitkäksi, koska vain ulkosyrjä kuluu. Mitä pidempi aika edellisestä kengityksestä on, sitä hankalammaksi tilanne käy. Hevonen kipeytyy ja alkaa etsiä liikkumistapaa, joka vähentäisi kipua. Ja virheellinen liikkumistapa taas kipeyttää sekundäärisen paikan, joka kipeyttää seuraavan. Lopulta ollaan kierteessä, jossa tiedetään vain, että jossain on kipua. Ja mitä herkempi hevonen, sitä radikaalimmat oireet.

Penan suurimmat hankaluudet on ollut vasemmassa laukassa. Ja vasempaan laukkaanhan ponnistaa oikea takajalka... Toki tätä virhekulumista oli Penalla molemmissa takajaloissa, ja itse asiassa vasemman takasen kenkä oli voimakkaammin kulunut kuin oikea, eli todennäköisesti oikea takajalka on se jossa on enemmän kipua, ja Pena yrittää helpottaa oloaan keventämällä sitä ja tulee kuluttaneeksi ja rasittaneeksi enemmän vasenta takajalkaa.


Yritin kuvata, miten epäsymmetrisesti kengät ovat kuluneet, mutta ei tuo kännykkäkamera ole ihan oikea väline siihen hommaan. Jos tarkkaan katsoo, niin kengän käänteen kohdalta eron sisä- ja ulkosyrjässä näkee. Kuvassa vasemmanpuoleisen (ulkosyrjä) käänteen kohdalta kenkä on merkittävästi ohuemmaksi ja pyöreämmäksi kulunut kuin oikeanpuoleisen (sisäsyrjä). Tämä on vasemman takajalan kenkä.

Kavion virheasennon korjaaminen vaatii aikaa. Harmillista on, että tuhoa saadaan aikaiseksi paljon lyhyemmässä ajassa! Kengittäjämme oli sitä mieltä, että jo muutama hieman pitkäksi venähtänyt kengitysväli ja liian ahtaasti sovitetut kengät voivat saada aikaan tällaisia seurauksia hevosella, jolla on jo valmiiksi jalka-asennot vähän sinnepäin. Penalla on siis taipumusta tämänkaltaiseen epäsymmetriseen kavioidenkulumiseen: silloin ihan alussa, kun Pena vielä oli kengätön, oli tilanne kavioissa huomattavasti nykyistä surkeampi. Ja kyllä niitä kauan oiottiinkin! Ja osansa on varmasti myös sillä, ettei Pena aina ole kiltti ja helppo kengitettävä - se täytyy malttaa laittaa huolellisesti vaikka jollain tasolla ymmärrän, että helpommalla kengittäjä pääsee jos lyö kengän kiinni ja toteaa, että siinä lepää.

Nyt päädyttiin siihen, että Penalle tehdään takajalkoihin levikekengät, jotta sille saadaan reilusti tukea kavioiden ulkosyrjille. Ehkä tämä rohkaisisi Penaa taas liikkumaan suoremmassa, jos ja kun toivottavasti virheasennon tuoma kipu poistuisi. Kyllä kavio saadaan ajan mittaan korjattua taas hyväksi ja normaaliksi, kunhan kengitysväli pysyy riittävän lyhyenä ja työ tehdään aina huolellisesti, saman ihmisen toimesta.

Tiistaina kengittäjä tulee takaisin kustomoitujen kenkien kanssa ja ne laitetaan Penan takajalkoihin. Nyt Pena siis viettää viikonloppuloman ilman takakenkiä. Säätiedoituksen mukaan loma vietetään päivät viileässä tallissa hellettä pakoillen ja yöt laiduntaen.


Onko sinulla hyvä kengittäjä? Muista kertoa hänelle, että arvostat.