Kuppi nurin

Taidan nykyään aloittaa aina toteamalla, miten kotoisalta tuntuu kavuta oman Penan selkään kun koko viikon humppailee menemään vierailla hevosilla. Koulussa ratsuni Iso Vaalee vaihtui Pieneen Tummaan (toim. huom. suorastaan minimaalisen pieneen, nippanappa 140 cm korkeaan...) suomenhevostammaan. Kuluneen viikon ajan liikutettavien listaani kuului myös ihana tosikko Musta Työmyyrä, suomalaista tekoa tämäkin. Sanotaanko näin, että on ollut opettelemista noissa suomalaisissa! Ja silläkin riskillä että astun suomenhevosfanien varpaille totean, että olipa mukava olla tänään Penan selässä ja todeta, että hevosen etuosaa ei tarvitse alkaa etsiä sieltä jostain etualaviistosta vaan se on ihan siinä suoraan edessäsi, luonnostaan.

Pienen Tumman kanssa huristellaan tulevalla viikolla koulunäyttönä FEI:n kenttäkilpailuohjelma poneille 1993 ja toivottavasti saan tästä tapahtumasta myös videotaltioinnin - haluaisin kovasti nähdä miltä tuo pikkuruinen tamma allani näyttää. Tässä linkissä minipätkä estetunnilta - haluni setälaukkailla on saanut kyytiä kun tuon pienen kanssa täytyy oikeasti mennä lujaa että se sopii hevosille mitoitettuihin esteväleihin. Mutta niin vaan minä kimmahdan sen kanssa yli ysikymppisestä okserista! (syy sille miksi hyppäämme "aina" tuota samanlaista linjaa on siinä, että monelta jäi estenäyttö tekemättä oksennustautirintaman vuoksi joten estetreeneissä ei ole voitu siirtyä asioissa eteenpäin ihan siinä tahdissa kuin alunperin oli tarkoitus).

No mutta se koulujorinoista, Penastahan minun piti kirjoittaa. Tänään oli hieman hämmentäviä hetkiä kentällä, kun tein Penan kanssa perustyöskentelyä sen kropan suoristamisen kanssa. Pena nimittäin oli hyvinkin vahvasti sitä mieltä, että tee keskenäs, tää tuntuu musta liian vaikealta. Aivan alkuun sitä olisi huvittanut töröillä kaikkea muuta, mutta olin hyvin zen ja onnistuin voittamaan ponin puolelleni.

Verryttelin pitkään käynnissä suorien väistöjen kanssa, ja väistöt vasempaan olivat vaikeita. Pena halusi kipittää alta, ei antanut hidastaa etuosaansa ja tarjosi kaikenlaista siksakkia rennon kantamisen ja rentojen ristiaskelien tilalle. Lopulta onnistuttiin, otettiin välikäynnit ja aloitettiin ravityö. Tai siis yritettiin aloittaa. Pena heittääntyi useampaan kertaan aivan kuuromykäksi, kieltäytyi liikkumasta eteen tai taakse ja hetken tuntui siltä että se ihan tosissaan aikoo istua siihen kentälle! Ja kaikki tämä siksi, että korjasin sen asentoa suoremmaksi. Rehellisesti, tänään minä olin oikein hyvällä tuulella ja ratsastin mielestäni erittäin reilusti ja johdonmukaisesti. Pena vaan ei halunnut tehdä yhteistyötä. Aikansa se jäkitti, poikitti, pyörähteli ja sitten kun sain sen siirtymään askeleen-kaksi haluamaani suuntaan ja pääsin kehumaan sitä, se jotenkin taas palasi maan pinnalle ja lähti puksuttamaan haluamaani suuntaan. Ja sitten taas jossain vaiheessa sillä meni uudestaan kuppi nurin ja se jämähti mitään tekemättömäksi.

Oma tulkintani oli, että pyysin siltä aiempaa suoraviivaisemmin suorana liikkumista ja kropan kantamista. Penahan on rangastaan kierossa ja se mielellään heijaa ja huojuu sen sijaan että liikkuisi "raiteilla", suorana eteenpäin. Suoruus vaatii voimaa ja kantamista, ja siinähän tahtoo tulla vähän hiki. Pena tuntui siltä, että se todella kokeili, onko sen nyt ihan pakko. Oli. Koska aina kun sain sen suoristumaan, se pärskähteli ja päristeli ja kaikki tuntui moninverroin helpommalta. Oikeinpäin liikkuminen tuntuu siis mukavalta, mutta on työläämpää kuin sinnepäin kierona roiskiminen. Ja kuten olen monesti sanonut, Penalla ei ole kovin suurta työntekijän moottoria (sitä nöyrää työmyyräasennetta voisin noilta suomenhevosilta pikkaisen ottaa Penaankin!).

Taas huilattiin pitkin ohjin ennen laukkatyötä, mutta silti laukassakin piti kerran molempiin suuntiin kysyä, koskeeko tämä harjoittelu ihan oikeasti minua. Vaikeampaan, oikeaan kierrokseen Pena itsepintaisesti tiputti raville ja nosti vain vasenta laukkaa pari-kolme-neljä kertaa, kun oikean laukan pyörittäminen kävi raskaaksi. Ihme epeli. Sitten kun oikea laukka taas muistui mieleen ja sain Penan siinä suoristumaan, oli kaikki taas oikein mukavasti. Teimme jopa loivia vastalaukkakiemuroita ilman hillitöntä turvaspurttausta - Pena siis todella pystyy kantamaan itsensä vastalaukassakin, jos se vain haluaa. Vasempaan kierrokseen alkoi jo väsy painaa ja hiki irrota, mutta vielä kerran piti yrittää josko luopuisin laukkatyöstä sillä että mennään pikkuravia poikittain ja paiskotaan päätä.

Saattaisin olla tällaisesta käytöksestä huolissani, mutta koska Pena kuitenkin kykeni tekemään pyytämäni asiat (ja vieläpä aika hyvin!), tulkitsin tämän nyt vain jonkinlaiseksi auktoriteetin tarkastukseksi. Mitään uutta tai eksoottista en ponilta pyytänyt, lähinnä vain kerroin jalallani että takaosaa ei työnnetä vasemmalle ja lavat pitää kääntää ympyrän suuntaan. Laukassa pitää mennä pyydettäessä eteen ja tulla takaisin eikä voi juosta alakaula edellä kokoavia apuja karkuun. Kaikki avut pystyin tekemään kevyesti ja Pena reagoi niihin kevyesti - halutessaan. Sitten kun alkoikin tuntua raskaalta, se alkoi sanoa ettei huvittaisikaan.

Lopuksi kävelimme radan ympäri taluttaen ja tallissa voitelin lähes koko ponin arnikalla. Hiki oli kummallakin, mutta uskon että loppuviimein myös ihan tyytyväinen ja hyvä mieli. Katsellaan mitä huominen tuo tullessaan!

DIY-kintereen kylmäyssuojat: lunta muovipusseihin ja pintelillä pussit kiinni koipiin

PS. Pena kengitettiin maanantaina ja se veti vain kerran jalkansa pois kengittäjän otteesta! Vain kerran! Vain viimeisen jalan! Takajalkoja se ei remponut kengittäjän otteesta pois ker-taa-kaan! Kuinka onnellista!!