Ilolla ja itsevarmuudella

Oivalsin jokin aika sitten, että voin maastoilla Penalla - jalkaisin. Ja että on ajattelun rajoittuneisuutta kuvitella, etteikö talutusmaasto olisi yhtä hyvästä hevoselle kuin ratsastettu maasto. Koska joka tapauksessa askellaji Penan kanssa olisi käynti, vielä hyvän aikaa, niin aivan turhaan uskottelin itselleni ettei me päästä maastoon. Päästään, kun minäkin kävelen.

Tunnin rinksa, 4,5 km, jonain päivänä männä viikolla

50 minuuttia, reilut 3,5 km (sisälsi siksakkia umpipöpelikössä oikeaa metsäkoneenuraa etsien)

Ja sitä me on nyt koitettu tehdä. Maastoilla. En sano "kerran viikossa" tai "kahdesti viikossa", kun tämä meidän liikutuskalenterimme elää nyt ihan muiden vaikuttimien kuin minun haluni mukaan. Sanon vain että on maastoiltu.

Ja taas voin vain ällistyä, miten nopeasti Pena oppii. Tänään oikein havahduin siihen, kun tultiin kotiinpäin ja Penan askel oli iso ja vetävä. Niin iso ja vetävä että se halusi kulkea vähän edelläni. Minulla on maastovermeinä naruriimu ja kolmimetrinen koulutusköysi, joka antaa kivasti vapautta vaikuttaa hevosen paikkaan talutuksessa. Annoin Penan siis kulkea hieman edelläni, ja katsoin siinä sen ilmettä. Sitä millaisella ilolla ja itsevarmuudella se askelsi metsätietä eteenpäin, korvat tanassa, koko keho keinuen hyvää käyntiä. Se uskalsi mennä. Ok, sen ilon ja itsevarmuuden särkee vielä ihan pienetkin asiat, kuten aukeat paikat ja tiellä kulkeminen, mutta ei siitä kauaa ole kun sen ilme metsässäkin oli koko ajan tämä:

Huolestunut, jännittynyt naama

Nyt se on metsässä rento ja tyytyväinen. Sen ei mene pasmat sekaisin vaikka minä vähän joutuisin tekemään tonne eiku tonne -tyyppisiä liikkeitä hakiessani oikeaa polkua. Se ei koko ajan meinaa kompastua tai kävellä päältäni, vaan se pystyy keskittymään siihen miten se jalkansa asettelee. Tänään kävi jopa niin että lumen alta löytyikin jokin kuoppa johon Penan etujalka vajosi puoleen sääreen, mutta se ei saanut paniikkia vaan antooi minun ohjata kroppaansa rauhassa niin että jalka tuli ehjänä ylöskin kuopasta.

Voi siis olla, että joskus tulee vielä sekin päivä kun lähdemme keskenämme maastoon satuloituna ja suitsittuna, ja hyvällä hetkellä nousen kyytiin. Mutta en aio nyt yhtään hosua. Olen oikein onnellinen siitä, että voimme ja saamme käydä kävelemässä yhdessä. Se on oikein mukavaa, uskon että meistä molemmista.