Ihanat hanget!

Niin ihanat, että Pena laittoi minut tarkastelemaan niitä oikein lähietäisyydeltä. 

Laukkapätkä pellolla käynnistyi pään napakalla vetämisellä polvien väliin, kunnon köyrymulliloikkasarjalla ja päättyi 180 asteen pyörähdykseen. 

Siihen jäin. 

Pena ei, vaan painoi häntä suorana kotiin. Lunta sylkien tallustin hakemaan hevosen takaisin, hampaat irvessä kampesin kyytiin ja menin takaisin peltoon laukkaamaan niin kauan että tuollainen köyriminen ei enää tuntunut niin hassunhaustalta ajatukselta. 

Mitä tästä opimme? Näin kolkyt-ja-risat -ikäisenä tippuminen sattuu vaikka alla olisi pehmeä hanki. Reväytin kaikki rintalihakseni, kaulani ja jokaisen solisluita ympäröivän lihaksen. Henki pihisee, mutta kivuliaasti. 

Niin ja korvapallot palaavat varusteluun kun poistutaan pihasta urheilemaan. Luulin että niistä olisi jo voinut luopua. Väärässä olin. Ideat muuttuvat sitä tyhmemmiksi mitä enemmän ulkomaailma pääsee suhisemaan aisteissa. 

Nautitaan hangista, mutta turvaetäisyydellä!

Yks haluu yhtä ja toinen toista

Kaunis talvinen aamu ja lähdin Penan kanssa ratsain pellolle. Olisin halunnut tehdä vähän dressagea, mutta sänkipellon pohja ei lumesta huolimatta ollut tarpeeksi hyvä, vaan epäreilusti pettävä sieltä sun täältä. Ajattelin sitten, että hölkötellään hetki ja kävellään kunnolla, mennään vielä radalle lopuksi kävelemään.

Talutuslenkkikuvia viime viikolta

Mutta Pena ei ollut ollenkaan yhtä mieltä näistä kävelyistä ja maisemankatseluista - se halusi mennä räkä roiskuen laukkaa ja sekoilla ympäriinsä. Kun puskassa sitten sopivasti ehkä rapsahti tai ehkä ei, Pena loikkasi sivulle ja jatkoi siitä mullihyppyjä selkä kyyryssä ja huipensi askelsarjansa 180 asteen käännökseen ja ampaisuun laukalle kotiinpäin.

19.1.

Siitä seurasi kevyt konflikti, jonka aikana saatoin mutista muutaman kerran että mene sitten laukkaa sinä s#&%"/&n pässinpää. Yllättäen oman laidunpellon pohja kelpasi laukkavolttisulkeisiin ihan hyvin ja oli riittävän raskaskin jotta Penan tuli kunnolla hiki. Sitten vielä kierros ravia rataa pitkin ja lopuksi saatoimme päästä kierroksen kohtalaista käyntiä - ei ihan niin rentoa ja leppeää kuin haavekuvissani, mutta näkeehän nuo maisemat vähän vatkaavassakin käynnissä, eikös...?

Kavereita silti 💛

Eteen- ja eteenpäin

Tämän talvikauden agenda on ollut ensinnäkin saattaa rouva ratsastaja taas sellaiseen kestävyyskuntoon että ratsastus on mukavaa, ja toiseksi saada rouva ratsastajan raskaudenpaisuttama ahteri kutistumaan niin että vanhat Pikeurit sopisi taas päälle. Sanotaanko niin, että ensimmäinen kohta on näin tammikuulla paremmissa kantimissa kuin jälkimmäinen - en kuulu siihen ihmistyyppiin, jolta kilot karisee imettäessä, päinvastoin. Ihra istuu piukassa vaikka muutoin en ole pullevuuteen taipuvainen. Eihän tämäkään imetyshupi iankaiken kestä, ja onneksi on talvikausi niin voi syyttää kylmää ja vedellä menemään tyynesti tuulihousuissa ja jättää ihonmyötämisemmät vaatekappaleet kaappiin.

Hevosen talvikauden agendaan on kuulunut niin ikään liikkeessä pysyminen. Hetkellisiä kelimasennuksia lukuunottamatta olen onnistunut tässä aika kivasti. Lähinnä nämä masentelut ovat olleet minun korvieni välissä, ja Pena on silti liikkunut, jos ei muuta niin käyntiä. Se ei vaan ole mikään kävelykausihevonen - jäisellä kentällä on esitetty laukkaa poikittain sen sijaan että olisi antauduttu tekemään avotaivutusta käynnissä, ja aamutalliin tulijaa on tervehditty keulimalla karsinassa. Ja koska liukkaalla kentällä en määräänsä enempää viitsi Penaa pyöritellä, ollaan edelleen menty kerran, kaksi viikossa jossain muualla eli radalla tai pellolla.

Penan talviagendaan on ylipäätään liikkumisen lisäksi kuulunut eteenpäin liikkuminen - kun mennään siellä missä voi mennä reippaasti, mennään kunnolla, isosti ja eteenpäin. Raviin on tullut ihan uutta potkua kun ollaan paineltu menemään radalla. Laukka on vielä käsittelyssä. Sitäkin mennään ja kerta kerralta rohkeammin, mutta laukassa on vielä pieni villiintymisvaara olemassa joten ihan surutta en uskalla laukassa päästellä. Tänään kyllä pötkittiin radalla reilut kaksi kilometriä laukkaa yhtä soittoa ja kun kyttäily siinä höyryjen vähetessä laantui, alkoi laukassakin olla liikelaajuutta. Väsymys vaan tulee isossa laukassa nopeaan! Ja juu, myös rouva ratsastajan reisiä tärisytti niin maan perusteellisesti jälkeenpäin...

Pena on aika näpsäkän näköisessä kunnossa tällä hetkellä. Tänä sisäruokintakautena ollaan syöty merkittävästi parempaa heinää (viittaan siis sekä valkuaisen että sokerin määrään) kuin viime vuonna, ja se näkyy Penan vatsanympäryksessä. Ei pömpötä! Valkuaislisää annan lähinnä oman mielenrauhani vuoksi, sillä laskennallisesti heinän pitäisi täyttää valkuaisentarve kevyessä käytössä. Nyt menee Norran rypsiä (olisiko kauppanimi ollut Pure Protein?) kaksi desiä per vuorokausi. Lisäksi kivennäinen, ADE-vitamiini, suola ja "hyvänmielen mash". Simppeliä ja meille sopivaa.

Hei me melkein maastoillaan, kun yksi ei riitä ja mietteitä vinoista varpaista

Hei me melkein maastoillaan

Pena on palautellut itseään reissun koettelemuksista. Jos henkisessä taakassa ei ollut riittävästi, varmistettiin ponin epamukavuuskerroin vielä ensimmäisellä rokotusreaktiolla koskaan: kotimatkalle lähtiessä haettiin klinikalta vuosirokotteet matkaan mukaan, ja seuraavana päivänä ihmettelin ylisiistiä karsinaa, syömättömiä heiniä kasassa ja jotenkin kovin vaisua ponia. Lapatessani kakkaa tarhasta tajusin - ponin kaula oli kipeytynyt pistoksesta. Mitään paukamaa pistokohtaan ei onneksi noussut, mutta kipeä se oli, eikä Pena saanut kurkotettua kaulaansa alas syödäkseen. Ankeasti hinautui heinälaarille ja yritti jotenkin mutkalla närppiä korkeimpia korsia suuhunsa. Ei muuta kuin eväät pussiin, pussi korkealle puuhun ja homma alkoi luistaa vähän paremmin. Luojan lykky etten ottanut rokotusta ennen reissua, "ei sillä koskaan ennenkään ole mitään tullut..." Pistokohdan kipu kesti pari päivää ja loiveni sitten pois.

Töihin on siis palattu varsin maltillisesti. Hiukan kenttäjumppaa ja tänään oli vain liian kaunista mihinkään hinkuttamiseen. Siispä lähdin kuljeksimaan tiluksia ympäri selästä käsin. Pena oli hieman hämmentynyt tästä äkillisestä maastoilun kaltaisesta toiminnasta, mutta ei kesselöinyt juuri mitään. Hölkyteltiin radalla, pellolla, toisella pellolla, taas radalla, ja hetken harkitsin että sujahdettaisiin metsäänkin tuosta noin vaan, mutta ajattelin, että aloitetaan nyt tämäkin ralli taas pehmeästi. Mutta niin vaan oli hyvä mieli molemmilla tämän seikkailun päätteeksi!

Kun yksi ei riitä

Pena polki toissakesänä massiivisen haavan vasemman etusen kantapalloonsa ja sitä paranneltiin kaiken kaikkiaan kolme kuukautta. Lopulta tuli ihan hyvä, tosin kunnollinen arpi jäi. Mutta miksi tyytyä yhteen! Eilen oli vastassa tällainen näky: 

Vanha arpi siis tuo vaalea viiru uuden haavan oikeasta reunasta kohti vuohiskuoppaa

Ei helevetti sanon minä. Samaan jalkaan, lähes samaan kohtaan, lähes samanlainen kraateri!! Tämä ei ihan niin syvä taida olla kuin parivuotias kaverinsa oli, ja on enemmän tuota ruununrajan kudosta kuin ihan varsinaista ihoa. Mutta on siinä taas kurottavaa ennen kuin tuo saadaan umpeen. Nyt ei onneksi ihan vielä ole kura-aika eikä ötököistä ole tietoa. Mietin tässä että sulfalleko vai ei...


Vinot varpakset

Penan kokovartalovinous on viime aikana ollut lisääntyvää. Takaosa huitelee vasemmalla ja oikea kylki on laiska. Ihan hiljattain olen alkanut ynnätä yksi plus yksi: ollaan tänä talvena painittu uusvanhan ongelman kanssa, nimittäin vinojen takakavioiden. Kavion asento kestää hyvänä neljä viikkoa kengityksestä, sitten vääntyy taas paino kokonaan ulkosyrjille, kenkä pakenee kannatinpinnan alle ja lopputulos on ruma ja kaikkea muuta kuin optimaali. Kengittäjä raapii päätään ja levittää kenkää ja kokeilee niksit X ja Y, mutta maksimissaan viisi viikkoa ja taas ollaan tilanteessa että pitää laittaa uudestaan.

Penalla on kuusi hokkia joka jalassa ja ilmeisesti niiden tekemä vastus yhdistettynä takakavioiden voimakkaaseen kiertoon aiheuttaa sen että kenkä lähtee pakenemaan. Huomenna taas kengitellään ja ehkä jätetään se kolmas hokkipari pois ja katsotaan mitä tapahtuu.

Olen pohtinut mielessäni, voisiko tällä hokkiajalla ja Penan ratsastuksellisella vinoudella olla yhteys? Onko se ollut vinoimmillaan aina keväisin ja parhaimmillaan syksyisin, kesäkenkäkauden jälkeen? Onhan se selvää että vahva hokitus vahvasti kiertävässä jalassa on aika rasite koko jalalle ja sitä myöden vähitellen ylemmäs koko muulle kropalle...

On se vaan

Olen onnistunut löytämään (ainakin hetkeksi, pysyväähän on vain muutos) sellaisen balanssin Penan kanssa tekemiseen, että aina on hyvä mieli. Tunnolliset hevosihmiset varmasti tietävät myös vastakkaisen tunteen: kun mikään ei ota sujuakseen ja soimaa itseään siitä ettei ehdi tarpeeksi tai sellaisella intensiteetillä kuin haluaisi.

Miten tähän päästiin?

Hyväksymällä olosuhteet. Pena ei liiku joka päivä, se ei vain ajankäytöllisesti onnistu. Fine, sillä mennään mitä on annettu. Se liikkuu kolmesta neljään kertaa viikossa ja välillä se tarkoittaa sitä että pinkeetä on. Ei ole ponin vika että kiristää päässä, eikä kiristys taatusti hellitä jos selkään tulee kireä ratsastaja joka ei jaksa olla pitkämielinen. Kiristys helpottuu kun saa vähän latua ja vasta sitten voi vaatia oikeaa keskittymistä. Tämän eläimen kanssa se nyt vain on näin, turhaan minä pullikoin sitä vastaan. Päinvastoin, pääsen paljon helpommalla itse kun suhtaudun pinkeyteen sallivasti. Saa olla virtaa, mutta ylenpalttisen tuhma ei sovi olla.

Olosuhteiden hyväksymisen alle menee myös se, että oikeat dressagetreenit on tänä talvena ollut aika vähissä. Kenttä on luistinrata jossa on päällä 10 cm höttölunta. Tarkoittaa, että kentälle ei ole mitään asiaa. Tarkoittaa, että minun ei-maastovarmaa ratsuani on liikutettava jossain muualla. On hyväksyttävä, että ihan dressageen ei ylletä sänkipellolla, koska jo pelkkä aidoista poistuminen kuumentaa tunteet toisinaan liki läikkymispistettä. Tehdään siis se mitä voidaan. Ja yllättävän paljon voi, kun lakkaa itse änkyröimästä, etten mää pysty mitään missään.

Tänään ratsastin (!!) ei-maastovarman ratsuni pois pihasta, postilaatikolle asti (250 m), sieltä sänkkärille, sänkkärillä hyvän melkein-dressagetreenin ja isoa laukkaa isoilla ympyröillä, ja treenin jälkeen ratsastin saman matkan kotiin. Ilman uukkareita, sydämentykytyksiä tai suurta draamaa. Pena oli virkku ja pinkeä, mutta tiesin että näin se varmasti on, sopeuduin, ja onnistuin. Ei konflikteja vaan tosi hyvä mieli.

Kummallista tässä hyvä mieli -keississä on se, ettei se ole mitenkään ollut tavoitteeni. Yhtenä päivänä vain havahduin siihen, että nykyään aina kun lopettelen tekemistä Penan kanssa, olen paljon paremmalla tuulella kuin aloittaessani. Sen kanssa vain on niin kiva olla!

Huomenna Penalla on hammaslääkäripäivä, ja alkuviikko onkin sitten superjännä, sillä Pena lähtee "hevosten pääkaupunkiin" kanssani kolmeksi päiväksi. Otan sen siis mukaan valmentajakoulutukseni lähijaksolle ja luvassa on koulutreeniä yleisön ja valmentajaoppilaan silmien alla. Maalaiselle maailman jännimmät olosuhteet, mutta nyt on niin hyvä fiilis kaikesta Penan kanssa, että uskon meidän selviytyvän oikein hienosti.

Mitä ope reenaa kotona?

Opetan tällä hetkellä ratsastuskoulussa 10 h/viikko ja yksityiset ratsukot päälle. Maaliskuun ajaksi ratsastuskoulutuntien määrä tuplaantuu, sillä sain yhden tuuraushomman nykyisen jobin kylkeen. Tuntisuunnitelmien teko on siis jokapäiväinen rutiini - en kuulu "ovenkahvaopeihin" joilla tuntien aiheet tupsahtavat mieleen samalla hetkellä kun tartutaan maneesin ovenkahvaan.

Yksityisratsukoiden opettaminen on aika lailla erilaista kuin täyden ratsastuskouluryhmän, ihan jo siitä syystä, että tilaa on usein merkittävästi enemmän eikä suunnanmuutoksissa tarvitse huolehtia, tuleeko törmäys. Yksityisratsukoilla on usein selkeämpi ratsastuksellinen tavoite, jonka saavuttamiseksi luonnostellaan tehtäviä, ja niiden parissa vietetään aikaa sen verran kuin tarve sillä kertaa on: joskus riittää 40 min ja joskus menee 68 min. Ratsastuskoulutunti on 60 min, sisältäen selkäännousut, jalustintensäätörallin, kävelyt... Ratsukkokohtainen intensiivinen opetusaika ei millään matikalla ole edes 10 minuuttia, jos ryhmäkoko on kuudesta ylöspäin. Se on fakta joka ratsastuskoulussa täytyy hyväksyä ja sisäistää, kun suunnittelee sinne sopivia tehtäviä. Ratsastuskoulussa tehtävät palvelevat oppimista pidemmällä aikajänteellä, sen sijaan yksityisratsukolle voi antaa yhden tunnin aikana eväät työstää samaa teemaa ominpäin vaikka seuraavat kaksi viikkoa.

Polveilevan alkujorinan kautta pääsen itse aiheeseen eli siihen, mitä reenaan kotona. Ja minähän reenaan niitä samoja ratsastuskoulujuttuja! Ei tarvitse kauaa miettiä, mitä tekisin kun kotona pääsen selkään. Lähipäivinä on varmasti tullut teetettyä jotain sellaista harjoitusta, josta olisi hyötyä itsellekin. Kun on yhden opetuspäivän aikana pitänyt vaikkapa neljä tuntia aiheesta kolmikaarinen kiemuraura tai asettaminen, on aiheeseen päässyt itsekin melkoisen syvälle noin teoriatasolla. Pienistä asioista löytyy paljon hiottavaa, vaikka toki omassa ratsastuksessani on muuten enemmän yksityisratsukkotunnin meininkiä. Ei riitä, että ajaa oikean reitin, vaan on oltava tahdissa, tasapainossa, kauniilla tuntumalla ja istuttava ja vaikutettava oikein. Ja ennen kuin kukaan älähtää, ettenkö puutu näihin ratsastuskoulutunnilla, niin tietenkin puutun, ryhmän tason mukaisesti. Mutta jos taso on vielä se että onnistuu ehkä yhdellä kerralla neljästä pitämään hevosen ravissa koko pääty-ympyrän ajan, niin luotiviivoista on vielä turha puhua.

Tänään ratsastin huippuhyvän treenin myötä- ja vasta-asetuksen kanssa. Asetus lähtee siitä että hevonen kantaa itsensä yhtä paljon molemmista kyljistä. Yksinkertaisella tehtävällä aseta puoli ympyrää ulos, puoli ympyrää sisään pääsin käsiksi aika moneen asiaan. Ja sain lopputulokseksi notkean, pehmeän ja köykäisen hevosen, joka liikkui hienosti.

Hienosti liikkumisen yksi osatekijä oli ehdottomasti myös uudelleen muotoiltu Amerigomme, jonka kanssa ratsastuksen ilo nousi jälleen pykälän ylöspäin. Miten pienellä villojen järjestelyllä voikaan olla niin iso vaikutus perstuntumaan ja tapaan, jolla hevonen kulkee!

Muutenkin fiilis dressageen oli tapissaan, viime aikojen ratsastukset ovat pohjien vuoksi olleet hevosen liikuttamista, ei niinkään ratsastamista. Pisteet meille kuitenkin siitä että pellolla on menty, välillä enemmän höyryten ja poikittain, välillä jopa aika miellyttävän yhdensuuntaisesti. Nyt kenttä oli ok, kovahko mutta pitävä, joten päästiin taas piipertämään. Ja Pena vaan on mainio!

Apuohjalla onneen

Raflaava otsikko, eikö?

Meidän tapauksessa kyse on kuitenkin melko miedosta extraremmistä: martingaalista.

Ollaan tehty kaksi päivää koulua kentällä. Pohja ei ole vieläkään optimi mutta kun olen pitänyt tavoitteena ratsastaa aina sellaisesta kohdasta josta en ole vielä tallannut, on lumi tiivistynyt päivä päivältä paremmin. Tuntui, että kolmas päivä koulua olisi liikaa, joten piti keksiä jotain muuta. Kohtaloa uhmaten päätin viedä villikon pellolle. Omaa matkustusmukavuuttani lisätäkseni viritin Penalle lainamartingaalin.

Olen ajatellut, että Pena yleensä köyrii alaspäin niin ettei martingaalista olisi apua. Toisaalta siinä tulee kaularemmi samassa josta voisi tarrata kiinni jos meno äityisi pomppuisaksi. Ja ettei siitä ole harmiakaan.

Valinta oli oikea! Pena oli Penaksi oikein kiltti - kiivas ja pinkeä, kyllä, mutta ei totaaliriehaantumista. Ja kun tuli muutaman kerran halu ampaista pää taivaissa sivuliirtoa suuntaan X, olikin martingaali sopivasti vastassa. Puoli tuntia ravia ja laukkaa, pieni hanki. Perfect! Laukassa piti vielä mennä pikkaisen varmuusjarru hollilla, sillä Pena tunnetusti pukittaa kovastakin vauhdista oikein uskottavasti. Toivottavasti saadaan kelien puolesta jatkaa peltoharjoituksia, josko se vähentäisi pinkeyttä. Loppukäynnit piti tulla tekemään kentälle kun ei meinannut kierrokset laskea lainkaan...

Tirisee, tirisee

Ponissani nimittäin. Jokatalvinen veisuu siitä kun pohjat on paskat eikä missään pysty ratsastamaan. Kävelyhiippailu jäisellä kentällä ei paljon virtaa kuluta, ja kaikki pihasta poispäin suuntaava toiminta aiheuttaa ripaska-tanssin tyyppistä kyykkyhyppelyä. Eikä se jääliukkaus suinkaan rajoitu siihen kenttään, joten hauskaa on kuin 500-kiloisen heliumpallon ulkoilutus.

Eilen oli pakko ottaa vähän ravia ja laukkaa siinä missä pystyi - kentällä se tarkoitti n. kolmea metriä kerrallaan. On kyllä satanut lunta, mutta suojalumi jään päällä tarkoittaa hetkellistä tilsaa ja lipsuvia popoja. Pena oli lyhyt ja virittynyt ja kaikki eteenpäinpyytävä tarkoitti että se lyheni ja virittyi entisestään. Kun pyytämistä jatkaa, kuuluu PLIM ja poni kimpoaa ripaskalle. Vitsit vähissä.

Lopuksi käveltiin radalla, sinne oli tuuli tehnyt suojalumesta dyyniä ja onneksi oli - survoin ponin kävelemään piffaamaan niiden läpi jotta sain edes jotain luonnon omaa vastusta sen poukkimiseen. Kokeilin lopuksi ratsastaa sitä vähän pellolla ja yllättävän hanskassa se siinä kesti. Hemmetti kun se on niin äkäinen käänteissään ja kierteissään eikä siitä ikinä tiedä mihin suuntaan se ampaisee. Muuten voisikin ratsastaa pellolla vaan höyryjä pois, mutta kun tuo eläin ei ikinä etene suoraviivaisesti yhteen suuntaan vaan kykenee niin nopeisiin köyryloikkakäännöksiin että kyydissäpysyminen on oikeasti aika työlästä.

Turhauttaa.

Rupia paratiisissa

Hoi te siellä näyttöjen takana! Mitä nämä tällaiset voivat olla?

Penalla on muutamia päiviä, ehkä viikon, ehkä pidempäänkin ollut toisessa lavassa pari pientä rupea. Ajattelin haavoiksi tai ötökänpuremiksi. Nyt ruvet ovat hiukan lisääntynneet mutta edelleen niitä on vain tuossa toisessa lavassa. Rupi lähtee helposti irti, vie karvoja mukanaan ja alla on tuollainen pieni märkäinen kolo. Eivät kutise tai ole arat.

Onneksi on plus kymmenen astetta marraskuussa, taidan pestä koko ponin Hexocililla.

Ratsastusta ruvet eivät haitanneet. Tänään oli taas sellainen kerta etten voinut kuin ällistellä ja olla iloinen. Aloitin käynnissä vaihtelemalla asetusta myötä- ja vasta-asetukseksi, tein ympyröitä ja suoria linjoja. Samaa ravissa. Asettaminen on ennen ollut Penan kanssa vaikeaa, ohjan liikuttaminen on yleensä väistämättä lyhentänyt koko kaulan olemattomiin. Edellisessä valmennuksessa tajusin asettavani ja korjaavani asetuksen suuntaa ja määrää ilman kuolaimelta karkaamista, joten ajattelin kokeilla oliko kertaluontoista vai onko trendi nykyään tämä. Hienosti meni. Alkulämpölaukassa istuin. Otin ulkokädellä etukaaresta tukea, vedin itseni satulan kuppiin, jalat alas, polvi irti, pohje lähelle muttei puristamaan, varpaat menosuuntaan. Siinä tunnustelin mistä kiristää. Reiden lähentäjissä ja lonkan sisäkiertäjissä, kertoo oiva Mobilatin lantionseudun venytysopas.

Joo. Tuolta sattuu.

Ja tuolta kans.

Rupean siis jälleen kerran paremmaksi ratsastajaksi ja alan venytellä, jotta loppuu se takakaarella killiminen.

Välikäynnin ja -porkkanan jälkeen lisää laukkaa. Ensin huono nosto käynnistä, pieni muikkari raipalla, uusi yritys ja tadaa. Poni joka siirtyi! Ja tehtiin varmasti parhaat laukasta raviin siirtymiset ikinä. Oikeasti ekaa kertaa ne tuli kannettuina, ei rojahdettuina. Ja mistä tämä johtui? Ratsastin laukan hyväksi ja pidin sen hyvänä siihen asti että pyysin raville. En tiedä miten yleensä siellä töröilen kun ne ei suju. Tosin näitäkin tehtiin viime valmennuksessa joten ehkä me vaan ollaan kehittymään päin. Kun myötälaukka oli lapasessa, jatkoin babyvastalaukkajuttuja, loivia kiemuroita. Nyt jo enemmän edellyttäen etteivät vastalaukka-askeleet karkaa kaahottamiseksi. Hyvin meni nämäkin, oikea oli taas vasenta parempi vaikka myötälaukkana se on heikompi. Lopuksi huristelin vielä ravia ja keskiraveja (huomaa termi! Ei temponlisäys vaan keskiravi), ja jummi, mun hevonen ravasi! Aiettä mitä hunajaa! Istuin satulassa keskiravitkin ja todella tunsin että moottori käy mutta tahti pysyy. Mun kipittäjällä on keskiravi!

Loppukäynnit radalla. Joskus ei vain tarvitse mitään muuta. Marraskuun ohut aurinko ja kaikki siinä niin kuin pitääkin. Saattoi olla vähän roskaa silmässä kun niin pisti vetistämään. Katja Ståhlin mahtavasta blogista varastin urheilupsykologi/valmentaja Anna Andersenin sanat: Jos haluat onnistua hevosesi kanssa, rakasta sitä.

Siinä on kuulkaa aika syvä viisaus.

Siellä me ollaan, ilman aitoja ympärillä, ihan kaksisteen

Hyvä heppa, hyvä mieli

Eilen kengitettiin. Takasia varten hitsattiin ja rälläköitiin taas ihan vain Penaa varten fiksatut rengaskengät, jotka sovitettiin mahdollisimman väljästi. Kehän asento olisi kengittäjän mukaan voinut muuttua enemmänkin oikeaan suuntaan, mutta nyt kun ulkokannat olivat jo niin kuluneet ja Pena tuntui hieman oirehtivan niitä, ei enää jatkettu sillä katkaistulla rengaskengällä vaan laitettiin tukea koko kaviolle. Penan kunniaksi täytyy kyllä nostaa hattua, sen maltti riitti todella hyvin vaikka aikaa sen kengittämiseen kului liki kolme tuntia. Välissä toki Pena oli karsinassa lepäämässä, kun kengittäjä hitsasi ja muotoili sille niitä rengaskenkiä meidän pienessä verstaassa. Jopa kengittäjä itse sanoi, että Penahan on käyttäytynyt hyvin, ja se on aika paljon sanottu se! Pena ei aina tee kengittäjän työtä kovin helpoksi. Heinää Pena saa syödä verkosta koko toimituksen ajan, ja naulaamisen ajan minä vielä pitelen verkkoa koholla ja nyhdän sieltä esiin suuhunsopivia tukkoja, niin kaikki ylimäärinen heiluminen tulee minimoitua. Silti välillä menee hermo ja reuhtominen alkaa.

Tänään käväisin ratsailla totuttamassa Penaa uudentuntuisiin kenkiin. Käveltiin alkukäynnit pellolla (joo-o!) ja vaikka kyttäystutka pyöri niin hepuliloikkia ei tullut. Sitten kentälle hölkkäilemään kahdeksikolle, siinä siirtymisiä käyntiin ja takaisin raviin, ja lopuksi vielä siirtymisiä laukkaan ja laukasta takaisin. Pena tuntui kivalta! En vaatinut hirveästi vaan halusin että se liikkuu rentona ja silti antaa minun vaikuttaa. Intoa ainakin oli, laukannostoapuja ei millään olisi malttanut odottaa. Edelleen tuntui siltä että takapuoli oli enemmän vasemmalla, mutta nyt Pena ei liiraillut alta pois.

Omassa istunnassani huomio: laukassa pyrstöni ei pysy satulan syvimmässä kohdassa vaan siirtyy takakaarelle. Siitä seuraa se että pohje on vähän lepattava. Olen yrittänyt olla puristamatta polvella ja ajatella pohjetta hevosen ympärille. Peltoratsastuksessa toissapäivänä tuntui että sain jalan paremmin lähelle kun Penaa ei tarvinnut yhtään pohkeella pyytää eteen, kentällä huomasin taas killiväni jossain muualla kuin siellä satulan kupissa.

Loppukäynnit "koko köörillä" radalla, eli minä Penan selässä, ipana rattaissa isänsä työntämänä ja koirat vapaana. Niissä pienissä hetkissä on ihan kaikki - Pena on rento, kulkee korvat lerppuen, minä voin istua selässä ohjat vapaina ja vain olla ja ihailla syksyistä aamua.

Jokin mättää

Tarkoitus on siirtyä huiliviikolta taas takaisin normaalihommiin. Eilen irtohypytin (ja siitä sikailusta voisi kirjoittaa oman stoorinsa mutta tyydyn toteamaan, että lopulta mentiin kuitenkin siihen suuntaan ja sitä tahtia kuin minä edellytin) ja tänään olin sänkkärillä tekemässä vähän perusratsastusta. Pyysin miestä ottamaan videolle Penan liikettä - tunnustelin jo viikko sitten, että ravi jotenkin... Ei tuntunut hyvältä. Eikä se tänään näyttänytkään hyvältä.

Uskon ja toivon että tämä johtuu nyt taas sieltä takakavioista. Modifioitujen rengaskenkien takia ulkokannat ovat olleet paljaina ja kuluneet rankasti. Myös säteeseen tulee eri tavalla kuormitusta nyt ja kengittäjän mukaan osa hevosista vaatii tällaisen erikoiskengän kaveriksi pohjalliset suojaamaan säteitä. Penalle niitä ei laitettu koska se ei ole ollut erityisen herkkä säteistään.

Huomenna värkätään ilmeisesti perinteiset rengaskengät tilalle, jos kehä on suoristunut toivotunlaisesti. Pena on aiemminkin reagoinut kavio-ongelmissaan vähän samankaltaisesti kuin nyt - liikkuu vinossa, takapuoli liiraa vasemmalle, takajalkojen liike jää töpöksi, lyhyeksi ja nopeaksi vaikka kuinka koittaisi ratsastaa takaosaa mukaan. Videolta katsoin että takajalat potkii taakse eivätkä tule kovin pitkälle rungon alle. Epäpuhdas Pena ei siis varsinaisesti ole ja laukassa se liikkui tänäänkin ihan ok (ja teki aika komeasti myös keskilaukkaa kun pellolla olosta saatiin luonnollista lisäboostia), mutta jotain sellaista sen raviliikkeessä on mihin en ole tyytyväinen. Oletan että tämä asia tulee kuntoon kun saadaan taas kauttaaltaan tukeva kenkä alle.

Hiukan olen pohtinut myös Penan vasemmassa reidessä olevaa kuhmuraa. Siihen on varmaan jompikumpi tammoista potkaissut ja kuhmura on tuntunut lihaksessa jo hyvän tovin. Ei ole painelulle arka mutta ei ole sulanut poiskaan. Sellainen epämääräinen röpelö siinä tuntuu. Onko sillä mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta ja pitäisikö jotain lihashuollatusta taas harkita? Ja miten osaisin nyt taas loimittaa kun on aurinkoista, mutta viileää. Pitääkö nakuna vai laittaako loimi, miten herkkä tuo nyt taas olikaan. Kesänjälkeisahdistus!

Tämmöisiä mietintöjä täällä. Sen haluan vielä merkitä muistiin että olen huippuiloinen Penan käytöksestä nyt kun en ole kenttää paljon kuluttanut. Me poistutaan pihasta ja palataan pihaan rennosti ratsain ja sekä radalla että pellolla pystyy käyskentelemään löysin ohjin. Maastakäsin tehdyillä lenkeillä ei ole tarvinnut kertaakaan käydä mitään neuvotteluja siitä, kuljetaanko esim. kahdella jalalla tai edetäänkö köyryloikkaa. Ei, Pena kanssa on ollut ilo liikkua. Se on ollut ihan niin kuin normaalit hevoset on!

Huilaajan hommia

Keskiviikkona käveltiin Sports Trackerin mukaan karvan vajaa 3 km pellolla ja radalla ja sielläsuntäällä. Penan ilme oli kireähkö kun lähdettiin liikkeelle, jostain varmaan kiristi kropassa (tai korvien välissä). Estetuntireissu otti selvästi edeltänyttä koulutuntireissua kovemmalle, sillä estetunnilla Penan maha veti ihan ruikulille, mitä se ei todellakaan helpolla tee. Sopiva hetki taas hysteerisen hevosenomistajan miettiä, vaadinko siltä liikaa ja veinkö sen liikaa yli mukavuusrajan. No, tehty mikä tehty ja nyt pari päivää omaa huonoa ratsastustani marinoineena päätetty, että mennään joskus uudestaankin, koska opittava on. Ja talvella ei kuitenkaan kotona pääse hyppäämään koska kenttä ja talvi.

Kyllä kiiltää!

Jos poni seisoo paikoillaan niin taluttajan on pakko joogata omiaan...

Torstaina ja perjantaina ei tehty yhtään mitään.

Tänään lauantaina kulutettiin taas sänkkäriä, nyt ratsailta.

Puoli tuntia, 4,5 km

Pena oli fiksusti! Käveltiin, hölkättiin ja otettiin pari vetoa laukkaa. Laukassa sain jo vähän kääntää ympyrälle kun Pena painoi ohjille ja tuntui siltä että lähtisi kuin ohjus jos päästäisin. Teki mieli päästääkin, mutta vauhdin kasvaessa kasvaa myös poukkoilu. Pena pystyy uskomattoman kovasta vauhdista pukittamaan tai tekemään kylkimyyryköyryloikan jossa ei vain kestä mukana. Kunpa keli pysyisi hyvänä ja pelto sängellä niin päästäisiin harjoittelemaan tätäkin asiaa. Todella haluaisin välillä antaa Penan mennä oikein lujaa, mutta en halua päätyä sänkien joukkoon siitä oikein lujasta vauhdista. Nyt Sports Tracker mittasi maksiminopeudeksi 27,6 km/h kun pitelin Penaa koko ajan.

Saa jo jarruttaa!

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa! Tai ilmeistä päätellen ainakin ratsastajalla...

Sunnuntai menee taas kokonaan vapaalla, maanantaina voisin mennä uudestaan pellolle ja tehdä siinä vaikka hiukan hommiakin ja haistella, joko lepo riittää vai vieläkö höllätään. Nyt Pena ainakin vaikutti tyytyväiseltä kun pääsi liikkeelle mutta ei tarvinnut pingottaa. Tiistaina on vuorossa kengitys, päästään eroon erikoiskengistä.

Sitä saa mitä tilaa

Otsikko pahaenteisyydestään huolimatta viittaa tällä kertaa kevyisiin aiheisiin, puhun nimittäin lumesta. Joulukuun (harvat) postaukset valitin lähinnä sitä, ettei ole lunta eikä voi ratsastaa missään. No nyt on lunta, sitä on tullut tasaiseen tahtiin tauotta viimeiset 2,5 vuorokautta. Pääasiassa kevyttä hötylää pakkaslunta, joten jipii!

Tosin jos hieman saisi säiden herralta pyytää hienosäätöä: kentänpinta kaipaisi yhden sateettoman, tuulettoman plussakelipäivän (tässä tuo säiden herra tahtoo yleensä vähän liioitella ja lopputulemana on viikon vesisademyrsky ja kahdeksan lämpöastetta), jotta lumi asettuisi ja painuisi. Sitten sopisi rauhaksiin pakastaa ja vaikka tulla tuollaista pakkashötylää lisääkin, sen saisi mukavasti lingolla kentältä pois ja alla olisi napakka, tasainen, pitävä lumipohja. Nykytilannekin on ihan ratsastuskelpoinen, mutta lumi on paikkapaikoin turhan irtonaista ja alla on liukasta, joten ihan huolettomasti kentällä ei sovi kaahailla menemään.

37 min, 3,65 km, huippunopeus 24,2 km/h

Tänään ei kuitenkaan kenttää hinkattu alkukävelyjä pidempään, vaan lähdettiin oikeasti hankeen. Laidunpellolle! Lunta tuprutti koko ajan lisää niin että oli vaikea nähdä eteensä (hmm, ja hahmottaa missä menee sarkaojat...). Pääasiassa kävelin toiseen suuntaan ja tulin ravilla tai laukalla takaisinpäin. Ihan ensimmäisellä kierroksella pieni männyntaimi meinasi olla liian jännä, mutta kun sain ensimmäisen stopin estettyä, päästiin mokomasta hirvityksestä ison koukkauksen kautta ohi, ja loppuaikana ei sitten löytynytkään mitään säikyttävää.

Miten kivaa!
Kuvat ovat lumisadetuhrua mutta laitan niitä esille silti.

Ravilla tullaan

Hiukan on lunta ponin nenällä ja ratsastajan lipalla...

Kaarros ja uudelleen matkaan

Taputuksia

Loppukäynnit tehtiin radan ympäri, olin selässä vain alkumatkan ja talutin loput. Ollaan nyt kahtena muunakin päivänä kävelty kenttätyöskentelyn päätteeksi kierros radalla, kokonaan ratsailta. Mies on ollut mukana vaunuja työntäen ja koirat ovat juosseet vapaana, ja Pena on ollut tähän keinotekoiseen laumaansa niin tyytyväinen ettei ole sätkinyt mitään ylimääräistä. Pieniä iloja!

Superponi!

PS. Ei tullut hiki hangessa, puuskutusta kyllä, mutta tuntui että Pena olisi mennyt vielä lisääkin. En kuitenkaan uskaltanut tehdä tämän rankemmin, hanki ylsi yli puoleen sääreen kuten kuvista näkyy, ja on tottumattomalle aika rankka vastus.