Hanuri hellänä hammaslääkäriin

Tänään oli taas puolivuotistarkastuksen aika, eli apinat autoon ja klinikalle. Ihan pakko joka ikisen traileria vaativan reissun kohdalla hehkuttaa, miten ääreest helppoa näiden hevosteni kanssa on toimia! Niihin ei liity mitään jännitysmomenttia, menevätkö ne autoon, melskaavatko ne siellä tai pärjäänkö niiden kanssa ilman apukäsiä - kaikki hoituu eikä kellään ole stressi. Ei tämä mikään luojan ihme ole, vaan etenkin Penan kohdalla ihan työstetty asia. Haluan myös ajatella, että sujuva lastautuminen kertoo paitsi siitä että autokyydit ovat sujuneet tasaisesti ja hevosten makuun turvallisesti, myös luottamuksesta minun ja hevosteni välillä. Sinne mennään mihin mama käskee, koska mama ei käske mihinkään pahaan paikkaan.

Reilu puoli vuotta sitten jännitin miltä Penan kariekset näyttävät ja aika listahan siellä niitä muutoshampaita oli. Tilanne oli tällä hetkellä kohtalaisen ennallaan. Paikkauskynnyksen ylittäviä infundibulaarisen kariksen hampaita on edelleen 3 kpl, ja kaikkien luokitus on edelleen 2. Luokituksista olen kirjoittanut tuossa marraskuisessa tekstissä tarkemmin. Ensikatsomalta eläinlääkäri sanoi yhdestä hampaasta, että nyt ollaan kolmosluokassa, mutta tarkempi tutkinta palautti luokituksen kakkoseen. Reiät ovat myös hieman syventyneet edellisestä, yksi pysynyt ennallaan ja syvin onkalo joka marraskuussa oli 8 mm syvä, on nyt 10 mm syvä. Eli odotetusti karies siellä etenee, mutta ei järisyttävää vauhtia.

Reikien paikkaustarveharkinta jää edelleen minulle - kiire ei vieläkään ole, mutta sitä kohti todennäköisesti mennään. Vielä kun kukkaro leviäisi ylimääräisellä parilla tonnilla niin saisi Pena heti paikkansa...

Positiivista molempien ponien suissa oli se, että loppuvuoden tsekkauksessa molempia vaivannut perifeerinen karies oli mystisesti lähes kadonnut tai ainakin loiventunut. Marraskuussa Pena sai takimmista hampaistaan leiman 1.2 ja yhdestä jopa levinneen PCH 2.2, mutta nyt perifeeristä kariesta oli vain toisella puolella suuta ja asteiltaan lievintä kastia eli 1.1. Sulolla PCH-hampaita oli marraskuussa samaten muutama, nyt ei ainuttakaan.

Hevosia tutki ja hoisi sama lääkäri&hoitaja-kombo kuin viimeksikin, joten mistään tulkinta- tai kirjauserosta tuskin on kyse. Eläinlääkäri kysyikin, olenko muuttanut jotain ruokinnassa, kun suut ovat perifeerisen karieksen osalta näin paljon paremmassa jamassa, ja piti oikein miettiä, olenko. Heinän sokeri oli talvikauden 180, hitusen korkeampi kuin toissatalvena joten se ei selitä. Heinän kuiva-aine on huidellut samoissa +/- 80 lukemissa viime- ja toissatalvena, joten sekään ei selitä. Heinä tosin on eri tuottajalta ja säilöntäaine ja paalaustapa on toisenlainen, joten löytyisikö sieltä syy? Sulon kohdalla ei tietenkään ole tällaista tarkkaa historiaa tiedossa siitä mitä se on syönyt ennen minulle tuloaan, mutta Penan kanssa voin arvailla muuttujia. Ainakin olen luopunut melassivedestä treenidrinkkinä, se on kenties se ainokainen tietoinen muutos. Niin ja Sulon laihiksen myötä heinäannokset on pyritty pitämään pieninä ja niiden tarjoilu tiuhana, mutta aika ahkerasti olen heinää tarjoillut aiemminkin.

Ja mitä hanuriin tulee, niin otin ns. peräsin edellä maakosketusta Penan selästä eilen, päivää ennen klinikkareissua. Laukkailin iloista verryttelylaukkaa estetamineissa kentällä, hiukan taisin olla kevyessä istunnassakin, ja sitten ladon nurkan takaa pilkistikin ykskaks yllättäen armas aviopuolisoni. Ehdin sanoa whoaaaa ja sitten Pena otti ritolat, se klassinen, Penan bravuuri: piruetti yhden takajalan ympäri ja pooooois, melkoisen ripeästi. Onnistuin törmäämään maahan takapuoli edellä ja täräys kyllä salpasi hengen toviksi jos toiseksikin. Keräilin itseäni hiekasta ja mies keräili Penaa, joka ei onneksi poistunut kentältä vaikka portti olikin auki. Sitten menin takaisin selkään ja jatkoin kavalettitreeniä 20 minuuttia, kunnes loputkin adrenaliinit olivat hälvenneet ja tajusin että takalistoon koskee ihan napakasti. Mutta kavalettitehtävän laukanvaihtoharjoitukset sujuivat oikein hyvin!

Yllättävän vähän takapuoleen on koskenut enää tänään, joten taisin jälleen selvitä moukan tuurilla tästäkin rysähdyksestä. Kai minulle on sen verran siunaantunut tasapainoa ja kehonhallintaa että saan ainakin hidastettua putoamisiani hiukan, kun *kopkop* harvoin loukkaan oikeasti kunnolla. Nyt tietty kun menin leveilemään niin...

Ihanat hanget!

Niin ihanat, että Pena laittoi minut tarkastelemaan niitä oikein lähietäisyydeltä. 

Laukkapätkä pellolla käynnistyi pään napakalla vetämisellä polvien väliin, kunnon köyrymulliloikkasarjalla ja päättyi 180 asteen pyörähdykseen. 

Siihen jäin. 

Pena ei, vaan painoi häntä suorana kotiin. Lunta sylkien tallustin hakemaan hevosen takaisin, hampaat irvessä kampesin kyytiin ja menin takaisin peltoon laukkaamaan niin kauan että tuollainen köyriminen ei enää tuntunut niin hassunhaustalta ajatukselta. 

Mitä tästä opimme? Näin kolkyt-ja-risat -ikäisenä tippuminen sattuu vaikka alla olisi pehmeä hanki. Reväytin kaikki rintalihakseni, kaulani ja jokaisen solisluita ympäröivän lihaksen. Henki pihisee, mutta kivuliaasti. 

Niin ja korvapallot palaavat varusteluun kun poistutaan pihasta urheilemaan. Luulin että niistä olisi jo voinut luopua. Väärässä olin. Ideat muuttuvat sitä tyhmemmiksi mitä enemmän ulkomaailma pääsee suhisemaan aisteissa. 

Nautitaan hangista, mutta turvaetäisyydellä!

Pläts

Mikä nyt mättää kun en tunnu pysyvän Penan kyydissä lainkaan? Putosin taas tänään. Nyt oli jo vähän vaarallista menoa kun Pena ihan todella juoksi ylitseni, mutta toistaiseksi havaitut vauriot ovat vain sinisenliila polvi ja armoton vitutus.

Tilanne oli sinällään tuttu neuvottelu siitä, saanko pitää tuntumaa. Käyntiä mentiin ja Pena vain kuroutui lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi eikä ottanut mitään apuja vastaan kun oli niin jännää. Sitten se lopulta kieltäytyi menemästä mihinkään, ja kun siinä paineistin sitä liikkumaan, se ampaisi miljoonaa pois kentältä. Meillä on vielä kentältä aitaa auki kun ollaan tehty remontteja, ja heti siinä oletetun aidan takana on sorakasoja ja betonimöhkäleitä. Pena syöksyi sinne, minä käänsin jyrkästi pienelle voltille mutta vauhti ei lakannut ja menetin tasapainoni. Putoaminen sinällään ei ollut vaarallinen, mutta pidin kiinni ohjista (tyhmä minä!!) ja kun Pena ei päässyt taaksepäin, se hyppäsi ylös ja eteen ja ylitseni. Näin sen kavionpohjat ja ehdin mennä kippuralle ja ajatella, että nyt sattuu, mutta ei se sitten onneksi osunut minuun pahemmin.

Vitutus on suunnaton siksi, että näissä tilanteissa ei vain saisi pudota. Pena kokeilee tosi usein, täytyykö sen olla avuilla vai saako se vain hiihdellä omia menojaan, jännittyä ja kyttäillä. Sen moovit ovat tutut - jähmettyminen, ryntäys ja yleensä parin toiston jälkeen se pärskähtää ja toteaa että selvä se, tehdään sitten töitä niin kuin sinä sanot, ja homma on sillä selvä. Nyt kun pärähdin tantereeseen ja Pena vieläpä pääsi karkuun ja juoksi laitumelle saakka, arvasin että tuli isompi ryppy oiottavaksi.

Menin selkään heti kiinniottopaikalla, otin ohjat käteen ja käskin eteenpäin. Pena yritti välittömästi uudestaan karistaa minua kyydistä. Eikä ollut kaukana että onnistuisi, sen verran hurjaksi se rupesi loikissaan ja ryntäilyissään. Meni ihan silmittömästi läpi puskien ja kävi polvillaan ojassa ja hyppi ihan vakuuttavasti pystyyn. Juu, laitoin siihen painetta ja se kävi kierroksilla muutenkin, mutta silti. Todella tuhmaa!

Lopulta päästiin takaisin kentälle eikä siellä enää tullut kimpoiluja. Ravia ja laukkaa niin että höyry lakkasi nousemasta korvista (kummaltakin), ja koko ajan selvä tuntuma. Pidätteestä takaisin ja jalasta eteen, ei sykkyrälle. Pieni välihuili ja sama rennommin. Pena oli edelleen aika kiivas, mutta nyt jo totteli apuja.

Huh huh. Omaa tyhmyyttä oli mukana paljon, Pena on ollut liikkumatta taas aika tovin ja oli kovin tuulista ja syksyistä. Laitoin sille korvapallot ja nekin tuntuivat nostavan sen potutuskäyrää aika lailla, mutta ei silti ole soveliasta olla noin tuhma. Minun olisi pitänyt vaikka eilen vähän juoksuttaa alle ettei se olisi ihan noin virtaisa. Minun olisi pitänyt pysyä selässä niin kriisiä ei olisi syntynyt. Harmittaa ihan älyttömästi tällainen painiminen. Päässä vilistää kauhukuvia siitä, kuinka hankalaa on jatkossa kun Pena sai huomata, että "vaikeat" hommat loppuu kun tarpeeksi rimpuilee.

Tuo on niin rasittava eläin joskus! Uh, en vain tiedä kuinka sitä ymmärtäisin. Miksi sille on välillä kaikki niin hemmetin hankalaa. Se osaa olla niin viisas ja kiltti välillä, ja sitten joskus taas se on ihan todellinen apina.

Töttöröö

Täällä ollaan ja pelataan taas arjen mosaiikkipeliä ja yritetään ehtiä joka asiaan ja silti jää paljon puolitiehen. Lyhyt katsaus kuitenkin siihen mitä on ja mitä on ollut:

- Hepat laiduntavat edelleen aamusta iltaan ja yöksi tulevat heinän ääreen sisään. On varmaan ennätysvuosi tämä, yleensä olen kerännyt hevoset talvitarhaan aiemmin. Nyt on ollut kuivaa ja kaunista niin mikäs siellä ollessa. Ja minusta liki olemattomiin syödyn ison laitumen kiertäminen ja miniruohon nyppiminen on mitä parhainta painonhallintaa kesäpulskille otuksille. Koko ajan on fiilis että syö mutta ravinnonsaanti on todellista slowfeedingiä. Nyt kun yöt alkavat olla aika vilpoisia niin sokeririski täytyy huomioida, mutta toistaiseksi vielä näin. Järjestelyyn saattaa vaikuttaa myös se, että talvitarhassa on traktori parkissa, aidat maassa monesta kohtaa, katoksenlaajennus suunnitteluvaiheessa ja pohjanparannukset kesken. Viime tippaan menee mutta eikös kiire ja paniikki ole parhaat motivaattorit...?

- Viikko sitten tömähdin tantereeseen Penalta. Oli kyttäyspäivä ja juuri kun olin saanut ponin alkuverryttelyssä relaamaan ja siirsin mörköpäädyssä käyntiin, hyppäsi kissa puskassa pöllin päältä heinikkoon myyrän perään ja avót! Pena heitti takajalkapiruetin ja minä jäin siihen. Tai en aivan - rutistin ohjia rystyset sinisinä ja sihisin etten aio päästää irti. Pena peruutti vetäen minua perässään persluisua pari metriä, mutta pysähtyi sitten. Eikä päässyt irti. Vauriot: henkiset + saappaat täynnä hiekkaa + seuraavana päivänä hellä kankku. Kun ratsastaminen lisääntyy, lisääntyy näköjään töyssytkin. Tämä oli kolmas tippumiseni tälle vuodelle. Se on enemmän kuin edeltäneinä viitenä vuotena yhteensä! Mutta eipä ole edeltäneinä vuosina ollut tällaista määrää ratsujakaan alla.

- Starttasin elämäni ensimmäisen helpon A:n ja vieläpä kangilla. Tuloksella ei paljon tuuletella koska reenaaminen oli painottunut estehyppelöön ja esim. kokeilin ensi kertaa verkassa, pysähtyykö ratsuni laukasta (no ei kovin hyvin) ja osaako se peruuttaa (no ei kovin hyvin). Mutta tuli takaosakäännökset, raviväistöt ja vastalaukat ja jotain etäisesti keskiaskellajeja muistuttavaa myös, ja näin on yksi peikko selätetty. Ehkä uskallan joskus uusiakin tämän.

- Mikä on ilahduttanut:

Tämä ja moni muu este tämän valkoisen tuhmeliinin kanssa. Näissä kuvissa kolmoissarjan c-osa 100 cm. Ja minä ajattelen: vau, hui, ja lisää tätä! 

- Mikä on vihastuttanut:

Tämä.

Tässä se läski joka saa vain 5 kg heinää/vrk. Ihan hevoskokoinen eläin. 

Olkoon hevonen kuinka "läski" tahansa, niin 5 kg punnittua kuivaa heinää vuorokaudessa on liian vähän. Se on shetlanninponin annos! Voi olla että kohta ei ole läski vaan on mahahaava. Ellei jo ole. Ja vaikka olisi "läski" niin tietty tapakulttuuri on olemassa ja asiat on tapana yrittää ilmaista jotenkin korrektisti tai neutraalisti. Tämän kyltin kohtaamisesta on jo jonkin aikaa mutta yhä vaan meinaa tulla huutokiukku kun ajattelen miltä tuntui antaa yli 160-senttiselle hevoselle yöksi 2 kiloa heinää. Jos ette ole koskaan punninnut heiniä, niin kokeilkaa millainen nöttönen se 2 kg on ja arvioikaa, onko siinä tarpeeksi pitämään vatsahapot kurissa liki 12 h. 

Tapahtuneita tapahtumia

Lämmin kiitos vielä kaikille edelliseen kirjoitukseen tsemppaavasti kommentoineille!

Lyhyesti kirjaan ylös tässä kirjoitustauon aikana tapahtuneet pääkohdat:

Ilmalento nro 2. Ja esteillä taas. Harjoiteltiin kuivahautaa ja Yön musta kimo oli ollut siinä kiikun kaakun että meneekö se yli vain ei, mutta muutaman kiellon jälkeen se kuitenkin selviytyi vetohevosen avulla haudasta yli. Sitten kun hauta oli osana pientä rataa, toin hevosen paineella sitä kohti ja hevonen teki opettajan sanoin apinaloikan - jarrutus esteen juureen ja järjetön loikka selkä köyryssä yli ja nasta lautaan. Minä irtosin korkealle, tajusin että nyt tärähtää ja laskeuduin nurmeen persaus edellä ja pää viimeisenä, ikävästi taakse retkahtaen. Mukaani sain jalustimen hihnoineen päivineen (tämän vuoksi niitä jalustinkoukun päissä olevia lukkoja ei kuulu taittaa kiinni!). Ratsuni sen sijaan kiihdytti komeaa laukkaa jalkapalloareenan kokoisen nurmikentän ympäri, rykäisi aidasta läpi ja kaahasi kilometrin matkan talliin - vain jotta se haettaisiin sieltä takaisin saman tehtävän pariin. Nythän se vasta näytti heränneen, totesi ope kun olimme hetken keräilleet itsejämme ja suoritimme saman radan uudestaan. Näköjään tätä ratsua pitäisi aina laukkuuttaa vaahtohiessä vapaana ympäri kylää ennen kuin sen saa oikeasti avuille. Ei ole tämä tyyppi yhtä kohtelias kuin se ilmalento nro 1 -ratsu!

Jäihän siitä taas hiukan jännitystä, mutta armoa ei tunneta ja seuraava koitos samalla areenalla oli sitten meikäläisen ensimmäiset estekilpailut. 80 cm iloisessa vesisateessa, kahdeksalla virhepisteellä kun kisavilliintynyt valkoinen ei taaskaan oikein ollut avuilla. Virhepisteistä huolimatta olin ja olen edelleen itseeni supertyytyväinen. Siellä minä kisasin esteitä ilman pelkopeikkoa olalla.

Ykkösesteeltä ei pudotusta vaan reipas turvaväli puomeihin...

Lentävä valkoinen lihapulla!

Hatunnosto ja kiitos kuvista Henskun valokuvaus - tuolloin todella tuli vettä kuin saavista kaataen, en mitenkään tajua että joku jaksaa kuvata 70-ja-jotain -lähtijän luokkia noissa olosuhteissa!

Sama valkoinen lihapullahevonen joutui nutturoitavaksi estekilpailuja seuraavana päivänä ja lähdimme hakemaan estehevosen ensimmäistä koulukisatulosta luokasta he B:3. Tämä oli minun ensi kertani kakkostason kisoissa, kahden tuomarin edessä. Radasta ei jäänyt paljon kerrottavaa jälkipolville - tiesin jo verryttelyssä että laimeaksi jää koska en saanut hevosta niin hyvin läpi kuin olin toisinaan treeneissä saanut. Tämä valkoinen on melko mukavuudenhaluinen kaveri, se menee hyvin kaksi-kolme askelta ja heittääntyy sitten taas vasten ratsastajan apuja, kanna sää. En saanut siihen verryttelyssä sähköisyyttä joten itse suorituskin jäi tasaiseksi puurtamiseksi. Prosentteja 62,614% ja sijoitus neljänkymmenen lähtijän luokassa jossain puolenvälin paremmalla puolella. Tuomareilla oli keskenään aika isot näkemyserot, toinen arvosti yli 63% edestä ja toinen niukin naukin 61%.

Olin ilmoittautunut seuraavalle päivälle vielä he A -luokkaan, mutta peruin starttini. Olin oikeastaan tehnyt päätöksen perumisesta jo pitkälti ennen tuota tahmakkaa B-rataa, koska koin ettei ole järkeä lähteä vääntämään A:ta jos jo B:n tehtävät tuntuvat nihkeiltä. Toisekseen A:n startti olisi ollut viikon ainoana vapaapäivänäni, ja tuo edeltänyt koulukisapäivä oli sellainen kuiviin imevä aikatauluhelvetti: Kuudeksi aamutalliin, puoli kahdeksaksi letittämään ja laittamaan omaa ratsua, verryttely, kisäsuoritus, hevonen pois, kakkoshevosen liikutus, ja päälle kahdeksan tunnin työnakki kisakansliassa. Liki itkua tihrustaen pyysin iltakahdeksalta päästä kotiin että ehtisin edes nähdä lapseni sen päivän aikana. Yhtään en katunut etten lähtenyt seuraavana päivänä kisaamaan - joillain asioilla vain ei ole hintaa.

Estekisastartteja oli jonossa enemmänkin, mutta sairasloman myötä ne peruuntuivat. Sen verran voimakasta on väsymykseni, etten jaksa olla edes harmissani.

Kakkua kavereille

Tänään se sitten tapahtui - ohjaajaopintojeni ensimmäinen maakosketus. Ja estetunnilla vieläpä. Harjoiteltiin uusintaratsastusta, tiukat kurvit ja enemmän tempoa. Tultiin napakalla kaarteella pystylle eikä paikka osunut, tuli sellainen läheltä-kaukaa-läheltä-kaukaa -arvausleikki, ja minä olin lennättämässä kaukaa ja hevonen päätti mennä kuitenkin läheltä. Minä siis lähdin askelta ennen, heppa tökkäsi juureen ja hyppäsi sieltä ylös, ei mitään mahdollisuutta kestää kyydissä.

Liikuttavinta oli kuitenkin se mitä esteen jälkeen tapahtui. Minä pötkötin selälläni maneesin hiekassa ja ratsuni jatkoi laukassa muutaman metrin. Se ei suinkaan lähtenyt vauhdilla muiden hevosten luo toiseen päätyyn vaan himmasi vauhtia ja alkoi skannailla ympärilleen. Tässä vaiheessa kohotin päätäni hiekasta ja näin miten opettaja yritti ottaa ratsuani kiinni, mutta ratsuni havaitsi minut siellä maassa ja väisti hyvin huolellisesti opettajan ja ravasi pää matalalla luokseni ja pysähtyi eteeni. En ole ikinä nähnyt hevosella niin huolestunutta ilmettä kun se tuli minua sieltä hakemaan: miten sinä sinne jouduit voi kauheeta en mää yhtään tarkoittanut, tässä mää nyt taas oon, voi sentään voi sentään. 

Nauratti niin etten meinannut selkään päästä. Hevosparka! Se on niin superkiltti ja sellainen totinen huolestujatyyppi, ei ikinä yhtään tuhma. Tuskin sen selästä paljoa on pudottu kun ei se koskaan tee mitään hölmöä. Kyllä sai ruuna paljon paijausta ja kehuja ja saatiin me lopulta se tehtäväkin tehtyä, joskaan ei kovin uusintatempossa kun minun piti vähän keräillä itseäni uudestaan. Mutta nyt saa luokkakaverit tippumiskakkua!

... ja vielä hiukan villimpi

Pieni pakkanen, pikkuisen lunta ja aurinkoa. Eipä ole näin kaunista keliä vielä tänä talvena nähty!

Siispä poni satulaan ja radalle.

Ekalla kierroksella oli edessä miehen selkä, lastenrattaat ja koirat. Leppoisaa jutustelua ja vain hiukan pinkeä poni. Pinkeys lisääntyi toisella kierroksella ja päätin siirtyä jonon kärkeen sekä jättää loimen pois ja ottaa vähän hölkkää. Seurasi hyyyyyvin pinkeää hölkkää. Kolmannelle kierrokselle lähdettiin ihan keskenämme kun saattojoukot lähtivät pihalle. Edettiin pinkeässä pikkuravissa takakaarteeseen ja seuraavassa hetkessä vaihtoi maa ja taivas hetkeksi paikkaa ja pakkaslumi vaan pöllähti kun tumahdin pientareen heinäpöheikköön. Ohjista rutistin toisella kädellä ja Pena teki kaksi sellaista loikkaa ylitseni että ehdin ajatella sen pääsevän irti, mutta ei se sitten päässyt kuitenkaan. Perkeleitä syljeskellen kiipesin salamana takaisin selkään ja jatkettiin ravia. 50 metriä edettiin kunnes tuli uusi supernopea alas-taakse-vasemmalle-ja-ympäri -loikka ja meinasin taas tulla samanlaisella kuperkeikalla oikean lavan yli alas. Ninjana sinnittelin kuitenkin kyydissä ja matka jatkui. Kauniin talvipäivän rento hölkkä muuttui varsin kurinalaiseksi avotaivutustreeniksi, ja aika monen sakkokiekan jälkeen ravi saattoi jo muistuttaa rentoa.

Huh huh. Ehkä olisin voinut ennakoida tämän pinkeyden tulevaksi ihan olosuhteita arvioimalla. Onneksi vahingoilta vältyttiin eikä poni päässyt karkuteille, vaan hommat jatkuivat poukkoilusta ja maakosketuksestani huolimatta.

Tällaisilla keleillä haluaisin mennä maastoon. Mutta kun Penan pakoreaktio kytkeytyy noin voimakkaasti päälle ihan jo tuolla kotilenkillä jota tahkoamme lähes päivittäin loppukäyntilenkkinä sekä selästä että taluttaen, niin rento metsissä samoilu taitaa jäädä toteutumattomaksi haaveeksi tämän hevosen kanssa.

Kyttääminen ja sitä seuraava poukkoilu on tavallaan "aitoa pelkoa" ja tavallaan taas ihan vaan ylivirkun mielentilan kehittämää hupia. Pena pelkää uudestaan ja uudestaan samoja tuttuja kohteita ja sen muisti on uskomaton. Jos jossain on kerran rapsahtanut, se pelkää sitä paikkaa iänkaiken, etenkin jos minä olen erehtynyt millään lailla varautumaan kyseisen kohdan ohitukseen. Mitä enemmän Penaa komentaa eteenpäin, sitä jännittyneemmäksi se käy. En tiedä, miten saisin sen luottamaan minun turvaani myös silloin, kun olen selässä. Se näkee ja rekisteröi kaiken, mikään ei ole sille merkityksetöntä. Ei varjot, kivet, oksat, kuopat tiessä, ei mikään. Sehän on pelännyt myös omaa edelliskierroksen kakkaansa niin paljon että on heittänyt takajalkapiruetin ja poistunut paikalta.

Toisaalta ollaan me paljon edistyttykin - ennen ei päästy ratsain edes poistumaan pihasta ilman jäkitystä, puhinaa ja sivuloikkia, ja nyt sentään on mahdollista lähteä radalle sykkeet normaalilla tasolla.

Yritin lenkin päätteeksi ottaa kuvan Penan hassusti huurtuneista korvakarvoista. Tässä tulos.

Näkyy ne korvakarvat yhdessä kuvassa. Ehkä. 

Hyvä valmennus, parempi mieli

Yritän päästä yli itseni ruoskimisesta lauantain tippumisen johdosta. Se oli typerää, otin hölmön riskin, en vain ollut tilanteen tasalla. Nyt kun nimenomaan pitäisi koko ajan olla tilanteen tasalla Penan selässä.

Raskaus muuttaa kehoa, se käy minulle viikko viikolta selkeämmäksi. Ja se muuttaa kehoa paljon moninaisemmin tavoin kuin vain työntämällä mahapalloa eteenpäin. Olen törmännyt Pikeur-surun jälkeen myös siihen ongelmaan, että liki olemattomista B-kupeistani on tullut liki hallitsemattomilta tuntuvat D-kupit, enkä ole aikoihin mahtunut vanhoihin rintaliiveihini. Puhumattakaan urheiluliiveistä, joihin panostin joku tovi sitten aika ison summan rahaa. No, rintaliivejä saa kaupasta, urheiluliivejäkin, mutta en osaa arvailla, mihin suuntaan tämä hinkkienkasvatus tästä vielä etenee, eikä huvita kovin moneen kertaan ostaa yli viidenkympin urheilurintsikoita kaappiin liian pieninä pölyttymään. Ratsastan siis erinäisissä rintaliivi-urheilutoppi -viritelmissä eikä oloni ole kovin kotoisa tissiosaston suhteen. On myös melko nöyryyttävää, että ratsastushousuni ovat kiinni hiuslenkillä, koska nappi ei enää ylety kiinni. Ja koska en ole levinnyt muualta kuin mahastani, maha painaa kaikkia housuja (myös niitä alimpia) alaspäin, ja sitten minulla on haarovälissä sellainen housupussi ja koko ajan sellainen olo, että hiuslenkkiviritelmäni JA pyllyvakoni loistaa paidanhelman alta metrien päähän.

Siviilivaatteissa saatan toisinaan tuntea oloni jopa ihan viehättäväksi pullistuvasta keskivartalostani huolimatta, mutta työ- ja ratsastusvaatteisiin raskaus ei vain istu. Onko edes olemassa jotain tuulihousun tapaisia raskaana oleville? Missä vaatteissa teen työni seuraavat kuukaudet? Joudunko ostamaan miesten verkkareita ja köyttämään ne vyöllä tissien alta kiinni, jotta maha mahtuu olemaan?

*

Tänään oli siis otsikon mukaisesti taas valmennus, ja kaikki meni hyvin (lue: pysyin kyydissä enkä ollut peloissani). Tehtiin puomien avulla jalkajumppaa Penalle, eli säädeltiin ravia hyvin kootusta isoon, laajaan liikkeeseen. Pena on ollut kaikkinensa vetelä viime aikoina, todennäköisesti laidunväsymys vaivaa vielä, eikä se ole saanut väkirehuakaan kuin vasta viikon ajan, pieniä määriä. Se toimi tunnilla ihan hienosti, mutta aina ei vaan jaksa nostaa jalkoja ja puomit kolisee. Kuten olen aiemminkin sanonut, Pena ei ole kovin tarkka jaloistaan joten sitä ei niin haittaa, jos vähän kuuluu ylimääräistä meteliä. Se ei siis myöskään helpolla korjaa itse virheitään, mitä me nimenomaan haluttaisiin sen tekevän. Saatiin kuitenkin useampia tosi hyviä pätkiä, eikä oloni ollut kyydissä yhtään niin irtonainen kuin viikko sitten.

Laukka oli tänään tosi vaikeaa, etenkin oikealle. Tuli monta väärää nostoa eikä laukkaan saanut mitään säätöä, kaikesta meni herne nenään ja pää vain nousi ylemmäs ja kaula lyheni. Ei sitten tehty laukkaa muuta kuin sen verran, että saatiin pari onnistumista laukkatehtävällä, eikä jääty junnaamaan virheisiin. Sanoinkin hieman katkerana Marille, että laukka on kärsinyt eniten liikuttamattomuudesta, ja hyvä ajatukseni oli hyödyntää sänkipeltoja ja käydä siellä laukkaamassa Penaa auki ja eteen. No, ei vissiin sitten käydä, jos en pysy kyydissä.

Kirjoitin jo yhtenä iltana Penalle vuokraajanhakuilmoituksen, mutta en julkaissut sitä missään. Minä en vain jaksa uskoa, että sille löytyy ketään. Olen ylisuojeleva omistaja enkä halua kenen tahansa sättäävän silmäteräni kanssa. Muunlaisen hevosen kanssa ei ongelmaa, onhan minulla yksi opetushevonenkin ja vaikka siitäkin tykkään tosi paljon, en sääli enkä sure sen kohdalla, ettei sitä aina ratsasteta ja kohdella minun mittapuullani oikein. Tosin olen tarkoituksella valinnut tähän hommaan hevosen, joka ei suutu siitä että ihminen on joskus epäjohdonmukainen.

Puhuin Marille tänään, että luultavasti valmennaudun vielä viikon taikka kaksi, mutta sitten saa riittää. Ei ole mitään järkeä, että Mari seisoo katsomassa kun keventelen helppoja tehtäviä ja pidän sata välikäyntipätkää. Sen voin tehdä ilman ohjaustakin. Marin viikottaiset käynnit muuttuvat sitten niin, että hän ratsastaa Penalla kunnon treenin, ja viikon muina päivinä minä liikutan Penaa vointini mukaan. Nyt suunnitelmissa on tehdä hevosvaihto vuodenvaihteen tietämillä, Pena menee Marille ja minä otan toisen Marin pv-tammoista tänne meille oleilemaan. Edelleen mietin tätä asiaa etäältä, vähän ulkopuolisena, sillä ajatus Penasta "luopumisesta" tuntuu aivan hirvittävältä. Vaikka varsin hyvin tiedän, että se on Penan parhaaksi eikä kyse ole mistään lopullisesta ja että minulla on varmasti kädet täynnä töitä jakautumiseni jälkeenkin ilman huonoa omatuntoa liikuttamattomasta Penasta. Niin silti.

Niin siinä sitten kävi

... että juuri kun kerroin ratsastavani raskausaikana ja tietäväni riskit ja niin poispäin, tulin Penalta alas niin että tömähti.

Voi jumaliude että ottaa kupoliin koko tilanne. Viimeisten 15 vuoden aikana olen tippunut vissiin neljästi, miten voi olla että tipun sitten juuri silloin kun sitä koitan välttää. Ehkä siksi että nyt olen ajatellut tippumista (tai tippumattomuutta) enemmän kuin ennen; olen tullut tietoiseksi sen mahdollisuudesta.

Tilanne oli typerä, minun omaa syytäni, eikä siinä onneksi käynyt pahasti. Olin pellolla ratsastamassa, oltiin jo menty ravia ja laukkaa joku tovi, Pena oli kiltti ja vähän veteläkin. Sitten jatkoin ympyrältä laukassa suoraa linjaa kohti pellon toista laitaa, en mitenkään kovassa vauhdissa, mutta pienessä kevyessä istunnassa ja jälkikäteen analysoituna ohjat liian löperösti käsissä. Minä ratsastelin hevosta jota ei koskaan voi vain ratsastella. Sitten siinä oli joku tupsu/varjo/kuoppa/en tiedä mikä, Pena laittoi korvat pystyyn ja kaulan mutkalle ja teki pienen sivuloikan. Minä joka könötin siellä löysällä tuntumalla takapuoli irti satulasta, jäin liikkeestä jälkeen, Pena otti siitä kierroksia ja teki vähän isomman taaksepoistu -loikan ja pienen pukin ja sieltähän minä tulin, oikealta puolelta kuperkeikan kautta alas. Pudotessani ehdin kyllä kiroilla kaikki tietämäni rumuudet ja kuvitella kaikki mahdolliset skenaariot. Löin jonkun verran pääni maahan ja hetken puhalsin että sain taas keuhkoihin ilmaa, mutta totesin nopeasti että tulin sen verran ninjamaisella mykkyrällä maahan ettei selässä tai keskivartalossa tuntunut kipua. Pena meni menojaan ja minä laskin rauhassa raajani ennen kuin nousin ylös ja lähdin sen perään. Pihalle se juoksi (arpoi hetken uskaltaako ohittaa parkkeeratun traktorin ja pressulla peitetyn puupinon), ja löysin sen oman laitumensa vierestä syömästä.

Sitten vein sen takaisin pellolle ja menin uudestaan selkään. Ja menin ravia ja laukkaa sen saman tupsu/kuoppa/varjopaikan ohi, tein vähän laukassa töitä ja lopuksi vielä ravissa. Ja pysyihän sen huomio minussa kun viitsin ratsastaa enkä vain matkustaa.

Hoidin Penan normaalisti pois, tarkastin kypäräni jossa ei näkynyt halkeamia (irrotettava sisävuori on kätevä!), siivosin jälkeni ja menin sisälle tunnustelemaan oloani. Kipuja ei tuntunut, ei tullut vuotoa, lähinnä vaan vitutti niin että savu nousi korvista. Koska kuitenkin elettiin lauantaipäivää, ja maanantaihin ja neuvolan aukeamiseen oli yli vuorokausi aikaa, päätin muutamaa tuntia myöhemmin soittaa sairaalan päivystykseen ja lähteä kuunteluttamaan vauvan sydänääniä. Siinä olikin oma hommansa, kolme hoitajaa kyseli minulta, miten kuuntelulaitetta käytetään ja laitetaanko geeliä ja mistä kohtaa pitää kuunnella ja kuinka kovin anturia pitää painaa. Aikani makasin siinä laverilla, ja juuri kun lääkäri tuli huoneeseen, hoitaja löysi napakan, normaalin sykkeen. Bébéllä kaikki hyvin.

Sain lääkäriltä asiaankuuluvan saarnan siitä että tulisi vaihtaa harrastusta, mutta myös kommentin, että vielä tässä keskikolmanneksella sikiö on melko hyvin suojassa äidin lantiossa ja istukka ja kaikki muu tarpeellinen on niin pientä, ettei yleensä esim. istukan repeämisen vaaraa ole. Tiedän. Tiedän niin hyvin, ja silti olin tyhmä ja putosin. En ollut tyhmä kun ratsastin. Olin tyhmä kun putosin, se oli omaa syytäni, vältettävissä.

Totta kai tämä säikäytti. Uskon silti ratsastavani vielä. Mutta järkevämmin.

Kuulumisia viikon varrelta

CR-valmennuksen jälkeen on tapahtunut kaksi merkittävää asiaa: olen hypännyt Penalla ja pudonnut Penalta. Nämä tosin eivät liittyneet toisiinsa.

Sunnuntaina päätin tarttua härkää sarvista ja kohdata hyppypelkoni silmästä silmään. Analysoin edelliskerran esteyrityksiä ja tulin lopputulokseen, että ei kai nuori, epävarma hevonen mitään hyppää, jos kuski istuu krampissa kyydissä ja toivoo kädet ristissä että kunpa se ei nyt vaan loikkisi hallitsemattomasti minne sattuu. No ei se silloin loiki minnekään.

Este ei vieläkään ollut iso, ehkä 50 cm tai 55 cm, mutta se kuitenkin näytti esteeltä. Verryttelyn jälkeen nostin laukan ja koska Pena tuntui laukkaavan pehmeästi ja olevan hyvin kuulolla, päätin koittaa kuinka käy jos ohjaan esteelle. Eikä käynyt kuinkaan. Pena lähestyi, hyppäsi ja jatkoi laukassa. Ponnistuspaikka oli kohtalaisen kohdillaan, laukka jatkui samanlaisena kuin ennen estettä, ei pukkeja, ei kiihdyttelyä. Vasta tässä vaiheessa tajusin, miten paljon olin pelännyt. Annoin pitkät ohjat ja kävelin pari kiekkaa, kaikki raajani tuntuivat veteliltä ja tutisevilta, mutta hymyilytti silti niin maan perkuleesti. Uskalsin! Minä uskalsin!

Hyppäsimme yhteensä ehkä 6 tai 7 kertaa, ja vain kerran jouduin tulemaan alas nostaakseni pudonneen puomin. Kaikilla muilla kerroilla ponnistuspaikan näkeminen oli helppoa eikä Pena tehnyt yhtään syöksyloikkaa eikä pukittanut kertaakaan. Olin niin valtavan ylpeä itsestäni ja ponistani, ja hyppääminen alkoi tuntua oikeastaan aika hauskalta.


Tällä viikolla Pena hyppeli kerran itsekseenkin, kun pidimme tallilaisten kanssa irtohypytyspäivän.

Pena teki muutamia kivoja hyppyjä, korkein este oli 80 cm okseri. Sitten fiksu poika keksi että miksi hypätä korkea este kun voi hypätä vierestä, ladon seinän ja esteen väliin viritettyjen johteiden yli... Kun sitten lopulta Pena suostui taas ylittämään esteen siitä mistä pitikin eikä kiertänyt sivuraiteilta, lopetin siihen.

 

Pena hukkasi myös toisen etukenkänsä pihaton mutaan. Harmittaa, olisin voinut lyödä sen itse takaisin mutta eihän sitä tuolta löydy. Niinpä päädyin ottamaan siltä toisenkin etukengän pois, nyt sitten on popot vain takasissa. Kengittäjä tulee reilun viikon päästä, ehkä näillä pärjätään sinne asti.

Eilen sain puolison kuvaamaan ratsastustani, ja sehän alkoikin sitten oikein mallikkaasti putoamisella. Montakohan vuotta siitä on kun olen viimeksi pudonnut? Omaa tyhmyyttä saa syyttää tästäkin, mitä järkeä on säätää jalustinhihnoja pidemmäksi alkukäynnissä, etenkin kun tietää että Pena saattaa olla vähän äkkinäinen. Niin siinä sitten kävi että tuli koikkaloikka sivulle ja täti pamahti tantereeseen niin että hiekka pölähti. Ei käynyt kuinkaan, kankku edellä laskeuduin ja pää kopsahti perässä, mutta nousin heti ylös ottamaan Penaa kiinni ja kiipesin takaisin selkään.

Ystävät, ei näin.

Loppuratsastus sujui sitten vähän mallikkaammin. Pena ei ollut erityisen hehkeä mutta enpä ollut minäkään. Mentiin kevyehkösti askellajit läpi taivutellen ja jumppaillen, ei suuria ahaa-elämyksiä mutta ei isoja moitteitakaan.

Tässä näkyy kuskin istuntavirhe: vatsapuoli pitkänä, selkäpuoli liian notkona.

Könötystä ja ilmeilyä

Laukka alkaa hetkittäin rullata

Toiseenkin suuntaan ok.

Tarkkasilmäisimmät huomaavat, että kuski on ostanut kannukset. Ihan kivat, koskakohan niitä raaskisi käyttää siellä ponin kyljessä jos se ei reagoi...? No, kannukseni ovat 15 mm pallopäiset pikkukannukset, ei niillä kovin paljon lisäarvoa pohkeelle tehdä, mutta tulipahan ostettua kun halvalla sai. Ei ratkaisu liikkeen puutteeseen ole apuvälineissä vaan siinä, että saan luotua Penalle omaehtoisen halun liikkua rennosti ja lennokkaasti. Ja jotta onnistun siinä, on vain tultava paremmaksi ratsastajaksi.