Siispä poni satulaan ja radalle.
Ekalla kierroksella oli edessä miehen selkä, lastenrattaat ja koirat. Leppoisaa jutustelua ja vain hiukan pinkeä poni. Pinkeys lisääntyi toisella kierroksella ja päätin siirtyä jonon kärkeen sekä jättää loimen pois ja ottaa vähän hölkkää. Seurasi hyyyyyvin pinkeää hölkkää. Kolmannelle kierrokselle lähdettiin ihan keskenämme kun saattojoukot lähtivät pihalle. Edettiin pinkeässä pikkuravissa takakaarteeseen ja seuraavassa hetkessä vaihtoi maa ja taivas hetkeksi paikkaa ja pakkaslumi vaan pöllähti kun tumahdin pientareen heinäpöheikköön. Ohjista rutistin toisella kädellä ja Pena teki kaksi sellaista loikkaa ylitseni että ehdin ajatella sen pääsevän irti, mutta ei se sitten päässyt kuitenkaan. Perkeleitä syljeskellen kiipesin salamana takaisin selkään ja jatkettiin ravia. 50 metriä edettiin kunnes tuli uusi supernopea alas-taakse-vasemmalle-ja-ympäri -loikka ja meinasin taas tulla samanlaisella kuperkeikalla oikean lavan yli alas. Ninjana sinnittelin kuitenkin kyydissä ja matka jatkui. Kauniin talvipäivän rento hölkkä muuttui varsin kurinalaiseksi avotaivutustreeniksi, ja aika monen sakkokiekan jälkeen ravi saattoi jo muistuttaa rentoa.
Huh huh. Ehkä olisin voinut ennakoida tämän pinkeyden tulevaksi ihan olosuhteita arvioimalla. Onneksi vahingoilta vältyttiin eikä poni päässyt karkuteille, vaan hommat jatkuivat poukkoilusta ja maakosketuksestani huolimatta.
Tällaisilla keleillä haluaisin mennä maastoon. Mutta kun Penan pakoreaktio kytkeytyy noin voimakkaasti päälle ihan jo tuolla kotilenkillä jota tahkoamme lähes päivittäin loppukäyntilenkkinä sekä selästä että taluttaen, niin rento metsissä samoilu taitaa jäädä toteutumattomaksi haaveeksi tämän hevosen kanssa.
Kyttääminen ja sitä seuraava poukkoilu on tavallaan "aitoa pelkoa" ja tavallaan taas ihan vaan ylivirkun mielentilan kehittämää hupia. Pena pelkää uudestaan ja uudestaan samoja tuttuja kohteita ja sen muisti on uskomaton. Jos jossain on kerran rapsahtanut, se pelkää sitä paikkaa iänkaiken, etenkin jos minä olen erehtynyt millään lailla varautumaan kyseisen kohdan ohitukseen. Mitä enemmän Penaa komentaa eteenpäin, sitä jännittyneemmäksi se käy. En tiedä, miten saisin sen luottamaan minun turvaani myös silloin, kun olen selässä. Se näkee ja rekisteröi kaiken, mikään ei ole sille merkityksetöntä. Ei varjot, kivet, oksat, kuopat tiessä, ei mikään. Sehän on pelännyt myös omaa edelliskierroksen kakkaansa niin paljon että on heittänyt takajalkapiruetin ja poistunut paikalta.
Toisaalta ollaan me paljon edistyttykin - ennen ei päästy ratsain edes poistumaan pihasta ilman jäkitystä, puhinaa ja sivuloikkia, ja nyt sentään on mahdollista lähteä radalle sykkeet normaalilla tasolla.
Yritin lenkin päätteeksi ottaa kuvan Penan hassusti huurtuneista korvakarvoista. Tässä tulos.
 |
| Näkyy ne korvakarvat yhdessä kuvassa. Ehkä. |
Voi Pena. Relaa vähän, niin elämä on kivempaa. :) Tällaisen neuvon antaisi Salama 4vee, joka tosin myös varautuu maailmanloppuun joka kerta, joka päivä ja joka hetki. Mutta jos sen saa alkujäkityksen ja -sinkoilun jälkeen kulkemaan sen pari kilsaa, on edessä metsä ja kas, siellä onkin mukavaa sitten samoilla jopa ihan löysin ohjien. Outoa.
VastaaPoistaPS. Tämä on niin tuttua: "Jos jossain on kerran rapsahtanut, se pelkää sitä paikkaa iänkaiken, etenkin jos minä olen erehtynyt millään lailla varautumaan kyseisen kohdan ohitukseen." Alkoi kieltämättä ottamaan vähän pannuun, kun kotipihan pikkulenkille osui monta säntäilykohtaa... Ne ovat vaan jääneet jotenkin pois, jommalla kummalla meistä on muisti nollaantunut. :D
Välitän terveiset Penalle ;) Voin myös itse allekirjoittaa ne. Kummallista kyllä, uskoisin että Penan kaltainen virikkeitä kaipaava otus voisi tykätä maastoilusta, jos se ei pelkäisi kaikkea kuollakseen.
PoistaVetohevosesta oli meille ihan huikea apu silloin kun sellaisia oli käytettävissä. Enää ei ole joten koitetaan sätkiä yksinämme. Oletko päässyt Salaman kanssa vetohevosen perässä maastoon?
Joo, on päästy, viimeksi tosin yli vuosi sitten. Toini-tamman perässä Salama oli tosi rohkea menijä ja aika nopeasti meni "porukan" ekana, vain tiukoissa paikoissa laitettiin turpa vetohepan häntään. Maastoseura olisi tosi jees, mutta kun sitä ei ole, niin pakko mennä yksin... Ehkä tilanne korjaantuu, jos ja kun tuo Reino tuosta vähän kasvaa ja kehittyy, päästään sitten ehkä yhdessä menemään. :)
PoistaÄlä suhtaudu metsään niin sekeptisesti, minun kyyläni on aivan omassa elementissään niin metsän siimeksessä kapeilla poluilla kuin avaralla pellolla. Metsän "taika" on siinä, että siellä on tsiljoonna puuta ja neljätoista miljoonaa varmua tuhannen kannon keskellä - kohdevalintoja kyttäykselle on liikaa ja lopulta se sekoittunee (ainakin minun hevoseni) päässä aika tasalaatuiseksi pikselimössöksi. Samoin kuin isolla pellolla ei vain ole mitään mihin tarttua- pelkkää vihreää tai sänkeä, mutta ei kiviä, kantoja tms. Paitsi jos keskellä on lato ;)
VastaaPoistaSe on kyllä totta. En ole vielä koskaan ollut yksin Penan kanssa ratsailta metsässä. Vetohepan perässä ja taluttaen kyllä, ja on meno metsässä relampaa kuin tiellä. Tarkoitukseni oli viime syksynä vähitellen siirtyä talutuslenkeistä siihen, että lähdetään kävelylle ratsastuskamppeissa ja kiipeän kotimatkaksi selkään, mutta enpä sitten ikinä ehtinyt siihen vaiheeseen kun tuli vissiin jotain jonka vuoksi kävelylenkit metsässä jäi.
PoistaVoi Penaa :) Mulla tulee niiiiin mieleen yksi tuttu hevonen tuosta, on muuten sama, jolta putosin ja loukkasin itseni. Pelkäsi myös samoja tuttuja asioita joka ikinen päivä. Kentän reunan puskia, samaa tikapuuta, joka oli ollut seinustalla jo vuosia ja jonka se näki joka päivä kaksi kertaa...
VastaaPoistaKävin muutaman kerran maastossa ilman seuraa, peruuttaen ja säikkyen ja kun tulimme metsään niin vips, koko hevonen muuttui kuin taikaiskusta. Se ei missään muualla ollut niin rento ja oma itsensä, kuin metsässä. Kumma juttu.
Voisitko maastoilla Emmillä ja jättää Penan ihan kentällä menijäksi vaan?
No kun Emmikään ei lähde pihasta ilman veturia... Vaikka se on muuten niin lunki tyyppi niin se on jossain elämänsä vaiheessa oppinut, ettei pihasta tarvitse lähteä jos vähän keulii. Typerän tavan saisi varmasti kitkettyä pois jos sen suhteen ottaisi tehokuurin ja ylläpitäisi "taitoa" koko ajan, mutta näillä aikaresursseilla se ei ole ollut mahdollista.
PoistaPena on juuri sellainen tuttujen juttujen tuijottaja. Ja kun sitten jonain päivänä sen loimi ei olekaan kentän aidan päällä vaan penkin päällä, se vetää liinat kiinni puolesta kentästä ja sydän takoo tuhatta ja sataa. Ja sitten kuitenkin toisessa hetkessä se osaa olla ja toimia vieraassa maneesissa (viitaten syksyiseen ratsastuskouluvisiittiimme) eikä flippaa vaikka syytäkin voisi olla. Outo otus.