On helppoa olla rohkea jos ei pelkää

Tänään koulussa alkoi esteratsastus. Minun 135-luokkia hypännyt ratsuni ei mennyt ravipuomista yli. Ei sitten millään. Neljän ravipuomin sarja sai sen koneiston aivan jumiin ja esteratsastus muuttui talutusratsastukseksi, kun opettaja kirjaimellisesti raahasi hevosen kuolainrenkaasta kiskoen puomien yli. Mentiin jotain käynnin ja levaden välimuotoa, jalat kaikkialla eikä missään. Näköjään ulkomailla estehevosen ei tarvitse tehdä ravipuomijuttuja - tämä hevonen on ollut koululla vasta pari kuukautta eikä kukaan oikein tunnu tietävän siitä mitään.

Hevonen ei kerta kaikkiaan mennyt yli puomeista. Sain sen puomien väliin pitkittäin mutta en puomeista yli. Yksi yksittäinenkin puomi maassa sai sen stoppaamaan jo kauas. Ravipuomi esteen edessä - ei toivoakaan. Ja kun siinä oltiin aikamme vihdottu ja yritetty ja talutettu ja paineistettu niin alkoi sen kattilassa hiukan kiehua. Ei se hevospolo ollut tuhma, ollenkaan, mutta se ei vain kerta kaikkiaan kyennyt tekemään sitä mitä siltä haluttiin. Ja kun minulle vielä melko vieraalla hevosella alkaa kierrokset nousta ja tulee kiivasta peruuttamista ja pään nakkelua, minun tekoreippautenikin alkaa rapista.

Minä en uskalla, sanoin. Sanoin sen ääneenkin kun en luottanut siihen etteikö hevonen ampuisi yhdellä valtavalla loikalla yli sekä ravipuomista että sen takana olevasta esteestä. Enkä luottanut siihen etteikö tuo jättilaukkainen otus saisi jotain apinasambakohtausta sitten kun se kaiken paineenluonnin jälkeen selviäisi esteen toiselle puolelle.

Kyllä me sitten lopuksi vähän hypättiinkin, minipientä pystyä ilman sitä kirottua ravipuomia, ja pystyn jälkeen kuuden laukan jälkeen pientä puomikekoa. Eikä hevonen singonnut kuuta kiertävälle radalle vaikka kuumana kävikin. Mutta opettaja sanoi kuitenkin, että torstaina jatkat jollain toisella hevosella.

Ja minä koen että olen epäonnistunut.
Koen itseni surkeaksi vässykäksi joka ei uskalla hypätä 60 cm pystyä venkuloivalla hevosella. Koen häpeää siitä että pelkäsin. Olen todella turhautunut pelkäävään minääni. Miksen minä pääse tästä pelosta ja epävarmuudesta. Miksi koen epäonnistumista siitä että minulle halutaan vaihtaa minulle sopivampi ratsu?

Siksi, koska olen tietenkin jo kiintynyt tuohon ruikeloon hevoseen.
Siksi, koska minulla on sen kanssa olo kuin Immu olisi tullut minua tervehtimään. Sen ilmeessä on jotain niin tuttua että kirveltää.
Vähän myös siksi, että haluaisin kuitenkin jatkaa sen kanssa kouluratsastusjuttuja, koska olen vähitellen pääsemässä jyvälle kuinka sitä sen valtavaa askellusta ratsastetaan.


Mutta pelko. Se on ja pysyy. Voisin mielelläni jo antaa sen mennä.

Omistan yhden hevosen

Immun lopettamisesta tuli tällä viikolla kuluneeksi vuosi. Ja marraskuussa tulee vuosi Mikun lopettamisesta. Kokonainen vuosi ilman näitä kahta vanhaa jotka olivat olleet "aina". Immun kuoleman vuosipäivänä poltin kynttilää ja mietin ja muistelin. Päällimmäinen tunteeni on, että päivääkään en ole päätöstäni katunut. Päinvastoin, olen tullut tosi herkäksi katsomaan vanhoja ja/tai kipeitä hevosia - ymmärrän ihmisen kiintymyksen, mutta suren sokeutumista oman rakkaan kumppanin vaivaisuudelle.

Vanhat gubbet viimeistä päivää yhdessä

Minä toivoin omilleni arvokasta loppua. Voi olla, että Immun kohdalla olisin voinut tehdä päätöksen jo vuotta aiemmin enkä siltikään olisi sitä katunut. Yhtään pidempään en ainakaan olisi voinut sitä pitää. Jotenkin olen tajunnut sen kirkkaasti nyt, kun omistan enää vain yhden "normaali-ikäisen" hevosen. Vanhuus ei ole sairaus mutta hevonen voi olla liian vanha normaaliin elämään. Ja vanhuus itsessään on hevoselle (ja oikeastaan kaikille muillekin eläimille) luonnotonta. Ei ole ihan normaalia katsoa lemmikkiään ja joka päivä miettiä jollain tasolla, kauankohan se vielä elää ja voi hyvin. Se on pidemmän päälle henkisesti aivan hemmetin kuormittavaakin. Eikä kenenkään nyt kannata saivarrella että haluaisin lopetuttaa kaikki yli viisitoistavuotiaat hevoset jotta ne eivät olisi ihmiselle vaivaksi. Ei. Vaan sanon, että harvempi yli kaksikymppinen hevonen on ihan rehellisesti hyvässä kunnossa vaikka omistaja haluaakin uskotella itselleen muuta.

Olisin halunnut täyttää Mikun kanssa samaan aikaan kolmekymmentä. Meillä oli kuusi päivää ikäeroa. Nyt minä vietän ensi keväänä ne kemut yksinäni. Se on hieman haikeaa, mutta Mikun aika tuli aiemmin. Sellaista on elämä.

Ylipäätään inhoan sellaista myydään se jollekin köpöttelykaveriksi kun ei sen terveys enää riitä muuhun -ajattelutapaa. Sitten se vaivainen köpöttelykaveri kiertää kuitenkin uraa tai pikkukisoja kun joku tomppeli ei näe tai halua nähdä että se on kipeä. Inhoan ajattelutapaa se on aina ollut näin kankea ja köpö alkuun, kyllä se vertyy. On todella vaikea katsoa kriittisesti omaa hevostaan ja omaa tekemistään. Vielä vaikeampaa on katsoa sivusta jonkun muun tekemistä ja miettiä, voinko puuttua tuohon ja jos puutun, miten sen teen.

No. Varsinaisesti minun piti kirjoittaa siitä, miten tyytyväinen olen ollut vain yhden hevosen omistajana. Okei, tallissani on kolme hevosta ja niistä Emmi on minun hallinnassani. Mutta Emmi ei alunperinkään tullut meille minua varten. Se tuli tekemään töitä. Sitten tilanteet muuttuivat ja silti Emmi jäi. Pidän siitä, mutta olen aktiivisesti kieltäytynyt pitämästä sitä omana hevosenani. Tajuan, että jos tiukka paikka tulee, minulla ei riitä resurssit kuin yhteen hevosen (jos siihenkään). Pena on se yksi. Kolmen hevosen omistajana en voinut ajatellakaan, että jos en jaksa pitää omaa tallia, voin viedä vieraalle. Yhden voi viedä, noin teoriassa. Eri asia on, huolisiko kukaan tällaista nipoa asiakkaaksi ja luottaisinko kehenkään niin että antaisin oman hallinnantunteeni pois...

Yksi hevonen on oikein hyvä määrä. Se yksi voi ihan rehdisti olla paras ja ainut silmäterä. Ei tarvitse ajatella, että huomio ja aika jonka annan tälle tänään on joltain muulta pois.

Huoltokatko

Penalla kävi eilen hammaslääkäri, joka samalla laittoi rokotteet. Rokotusten vuoksi Pena saa pienen loman - harmi vaan, että tämä osui juuri mieheni loman kanssa päällekkäin. Kerrankin olisi ollut mahdollista ratsastaa "milloin vain" kun lapselle olisi ollut kotona toinen käsipari hoitajaksi. Toisaalta myös minä aloitan tällä viikolla osa-aikaisesti työt, joten saas kattoo nyt miten uusi arki tästä muotoutuu.

Penan hampaisiin ei kuulunut varsinaisesti mitään uutta. Se ei ole kovin hyvä uutinen, sillä Penalle tulee melko runsaasti teräviä piikkejä jo puolessa vuodessa, ja ollaan eläinlääkärin kanssa toivottu, josko tilanne korjautuisi nyt kun on saatu hyvä ja säännöllinen hoitosuhde aikaiseksi. Ei näytä korjautuvan. Se on sääli, sillä nyt Penan hammashuollossa joutuu tekemään pieniä kompromisseja. Kun puolivuosittain on aina paljon työstettävää, kuluu hammasmateriaali vähän turhan paljon vuosien saatossa. Raspaaja sanoi että yrittää ottaa säästeliäästi, jotta meillä olisi hampaita jäljellä vielä kymmenenkin vuoden päästä, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta suu kestäisi mahdollisimman hyvänä seuraavaan huoltokertaan.

Pääsin taas itse koittamaan ennen ja jälkeen -versiot purukalustosta ja näkemään poskien limakalvoille piikeistä tulleet naarmut. Huh. Ja Pena on nyt tuntunut ihan hyvältä ratsastaessa, ei sen suu ole ollut mitenkään rauhaton tai huono. Hevoset ovat ihmeellisiä.

Olen kiitollinen tästäkin mahtavasta ammattilaisesta ja hänen osaamisestaan! Väkisinkin tuli mieleen, olisiko esimerkiksi Immulla ollut enemmän vuosia hampaidensa osalta, jos sitä olisi aina hoitanut asiansa osaava eläinlääkäri. Immun purukalustoa höyläsi suurimmaksi osaksi "ihan tavallinen eläinlääkäri" ja silloin alkutaipaleellamme myös kengittäjä, kaikilla välineenä vain se sellainen yksi käsiraspi jolla tunnuttiin raastavan ja raastavan oikein olan takaa. Ei ihme että siitä todettiin 25-vuotiaana ettei hampaissa ole enää mitään mistä ottaa pois...

Huoltokatko saa jatkoa torstaina, kun meille tulee kengittäjä. Olen aiemmin hehkuttanut meidän mahtavaa luottokengittäjää, jolta sitten viime viikolla sain sellaisen puhelun jota kukaan hevosenomistaja ei toivo: häneltä oli murtunut polvi! Tuli ihan kylmä hiki kun aloin arvuutella, mistä löytäisin yhtä pätevän, pitkähermoisen ja luotettavan tuuraajan, joka ei taitamattomuuttaan tai kärsimättömyyttään sössisi sitä balanssia, jonka vakkarikengittäjä on onnistunut Penalle rakentamaan. Luotettavan tahon suositusten perusteella valikoitui tämä torstaina saapuva seppä, toivotaan että kaikki menee hyvin ja voidaan lisätä remmiin yksi uusi luottoihminen jonka puoleen kääntyä jos tarve tulee.

Aurinkolaukat lohikärmeksen kanssa

Eilinen auringonpaiste hyödynnettiin irtolaukkailulla kentällä. Otin Penan kaveriksi tarhakaveri-lohikärmeksen eli Emmin.

En ole juuri irtojuoksuttanut näitä kahta samaan aikaan. Penan ja Emmin välit eivät ole kovin kummoiset, ne tulevat toimeen samassa tarhassa, talutan niitä aina yhtä aikaa ja kyllähän ne toistensa perään huutelevatkin kun toinen lähtee töihin, mutta ei niitä oikein ystäviksi voi kutsua. Emmi on todellinen bitch-tamma ja sen kohelluksensieto on melko pyöreä nolla. Ja Penahan koheltaa... Tarhassa Emmi toisinaan omistaa vähän kaiken, se omistaa heinät ja vesisaavin ja parhaan tähystyspaikan portilla. Ollakseen noinkin raskasrakenteinen, Emmi on nopea lähtijä ja loikkaa hämmentävän isosti. Tämän vuoksi en kovin useasti ota riskiä että molemmat kävisivät kierroksilla samaan aikaan, ettei satu mitään potkuvahinkoa.

Olen seurannut näiden kahden välien muokkautumista uteliaana siitä lähtien, kun ne jäivät Immun, Mikun ja kolmannen hevosen lopetuksen jälkeen lopulta kaksistaan. Immu oli Penan paras ystävä, tuki ja turva, sieti Penan töhellystä ja sitä että Pena halusi olla aivan lähellä ja vielä vähän lähempänä. Emmi ei siedä tällaista ollenkaan - ainoastaan viime kevään kiimapiikissä se tunki itse itsensä aivan Penan iholle (ja tämäkös Penaa hämmensi). Emmi joutui Immun lopetuksen jälkeen ottamaan lauman johtopaikan ja olen edelleen sitä mieltä, ettei se sovi sille. Vielä vähemmän johtajan paikka sopisi Penalle, joten näillä nyt mennään.

Nuo kaksi siis sietävät toisiaan. Rapsutusväleihin en usko niiden ikinä pääsevän, ja ylipäätään Emmi tuntuisi arvostavan enemmän tammaseuraa. Laumasta syksyllä lopetettu asiakkaan tamma oli arvojärjestyksessä aivan pahnanpohjimmainen, mutta silti ainoa, jonka kanssa Emmi rapsutteli. Ehkä tammat vain ymmärtävät toisia tammoja paremmin kuin ruunia, mene ja tiedä.

Pena kaipaisi riehumiskaveria, leikkikaveria, sellaista ei-kovin-tosikkoa ystävää jonka kanssa voisi juosta rinkiä ja hölmöillä. Emmi ei lähde moiseen touhuun mukaan yhtään, korkeintaan sillä palaa käpy ja se ajattaa Penan vihaisesti tarhan ympäri, ja Pena koittaa tästä vähäisestä huomiosta ottaa ilon irti. Ei millään uskoisi että nämä hevoset ovat samanikäisiä, niin eri planeetalta ne ovat aivan kaikessa, koulutuksessa, luonteessa ja käytöksessä.

Eiliset juoksentelut sujuivat kuitenkin sopuisasti eikä perä lentänyt kummallakaan niin että olisi tullut vaaranpaikkoja. Hyvä niin. Kahdestaan kuitenkin saadaan paremmat vauhdit eikä ihmisen tarvitse tehdä muuta kuin huolehtia alku- ja loppukävelyttämisestä.

Kaapattu videolta

On vissiin mahdoton tehtävä saada kahdesta hevosesta yhtä aikaa edustava kuva. Jos toinen näyttää jokseenkin järkevältä niin toinen viimeistään vesittää kokonaisuuden näyttämällä hirven ja laaman risteytykseltä....

Ponnua ravissa!

Tässä pieni videopätkä menosta:

Pakko laittaa myös esille mahtavasti epäonnistunut kuva! Kameran säädöt ihan missälie ja tuloksena moderni taideteos Jalattomana lentävät hevoset. 

Näillä eväillä uuteen viikkoon!

Älä koskaan

Älä koskaan osta surusilmäistä lämminveristä vain sen katseen takia.

Älä ainakaan, jos olet kolmetoista, vanhempasi eivät tiedä hevosista mitään, teille on rakennettu kotiin yhden hevosen talli vajaassa kolmessa viikossa, ja hevonen on ensimmäinen kokeilemasi. Älä osta, vaikka hevonen vaikuttaa unohdetulta, kiltiltä, ja kauniilta, jos sen vain saisi vähän pyöreämmäksi, vähän iloisemmaksi.

Älä koeratsasta marraskuun pimeässä myyjän pihatietä edestakaisin niin ettei ratsastuksesta jää muita muistikuvia kuin se että hevosen korvat ovat jossain kilometrin päässä.

Älä sano isällesi, että kyllä mä sen kanssa pärjään, olen ratsastuskoulussa pärjännyt paljon reippaampienkin kanssa.

Älä tuo hevosta sinne kotitalliin, ilman hevosseuraa, ilman valmista tarhaa. Älä tee heinäkuormaa kiireessä jouluaattona, älä yritä rakentaa lasikuitutolppatarhaa talvipakkasella, älä lähde kotona ensiratsastukselle ilman satulaa, hevosella jolla on ratsutaustaa vain parin montestartin verran. Älä laita hevosta sinne sähköttömään tarhaan ja seuraa sitten parin tunnin päästä sen hokinjälkiä naapuriin hevoskaverin luo. Pitkät lennokkaat ravurin askeleet siinä jäisen tien pinnassa.


Tai.
Ehkä sittenkin voit tehdä kaikki nämä virheet. Saatat nimittäin olla kasvokkain elämäsi hevosen kanssa, sen joka opettaa sinulle ihan kaiken, ja millä nöyryydellä, harkitulla tasapainolla. Miten se hevonen ei ikinä ikinä ikinä saata sinua todelliseen vaaraan, vaikka vaaranpaikkoja -voi pojat mitä vaarapaikkoja!- matkaanne mahtuukin aivan riittävästi.

Saatat kasvaa hevosihmiseksi, saatat kasvaa aikuiseksi, ja vielä paljon aikuisemmaksi kuin varsinaiset ikävuodet antavat ymmärtää. Saatat oppia sellaista vastuunkantokykyä jota ei opita missään muualla, saatat rakentaa koko tulevan aikuispersoonasi sen mukaan, mitä noina vuosina koet ja opit.



Tänä päivänä viisitoista vuotta sitten minusta tuli hevosenomistaja.

19.12.1999, tuore hevosenomistaja ja hevosensa

v. 2000

v. 2003

Tänä päivänä, viisitoista vuotta myöhemmin, sytytän kynttilän Immun muistoksi, ajattelen kaikkia niitä aikoja jotka sain sen kanssa olla ja elää. Miten nopeasti aika kulkee, miten äkkiä noin pitkät vuodet.

Olen kiitollinen ja kaipaan niin ettei sanat riitä.

Kun minä käännyin, olit poissa 

vain varjoas hipaisin 

se sinut saatteli selittämättä 

kielsi että seuraisin

Kun minä käännyin, olit poissa

olit poissa

Ihan okei

Eiköhän tämä tästä taas lähde. On vähän ontto olo koko ajan, ja yhtenä iltana tuli huutoitkua kun tajuntaani iski ettei Miku eikä Immu ole enää koskaan karsinoissaan hörisemässä, kun menen iltaruokkimaan. Olen sietänyt ihan hyvin ajatusta, että ne eivät ole siellä juuri nyt, mutta että eivät enää koskaan. Se tuntui lopulliselta ja lohduttomalta.

Toisaalta, on siinä puolensakin olla enää vain yhden hevosen omistaja. Taloudellinen puoli tietysti, ja ajankäytöllinen. Ei tarvitse potea huonoa omatuntoa kun ei vain ehdi kaikkea. Eikä tarvitse arvailla, jossitella ja odottaa. Koska onhan se selvää, että jos omistaa 25- ja 28-vuotiaat hevoset, on elo tavallaan koko ajan viimeisten hetkien odottamista.

Olen ollut Penan selässä pari kertaa. Sillä on joku ihmeellinen myöhäissyksyn villikausi, apinoi ja loikkii miten sattuu niin että olen jopa joutunut juoksuttamaan sitä ennen kuin olen mennyt selkään. Lisääntynyt lihasvoima näkyy ylimääräisenä kekkulointina, mutta täytyy kai olla tyytyväinen, että hevonen on elämäniloinen ja voimakkaan oloinen.

Ratsastaminen on vienyt mukavasti ajatuksia pois menetyksistä, vaikka ihan täydellä teholla en olekaan tehnyt. Ollaan nyt kuitenkin kokeiltu myös vähän laukkaa tyylillä "älä koske ohjaan, ratsasta eteen", ja ollaan saatu hienoja pätkiä! Paljon kyllä myös kaarteissa kanttaavaa pupulaukkaa, mutta sitten hetkittäin sellaisia laukka-askeleita, joissa hevonen tuntuu leveältä ja siltä että se todella nousee ja kevenee edestä jokaisella askeleella. Sellaista laukkaa on helppo istua. Tänään myös ravissa löytyi huomattavasti aiempaa nopeammin hyvä draivi ja muoto. On oikeastaan aika julmaa huomata, kuinka paljon (liikaa) olen ohjalla ratsastanut, nyt kun keskityn siihen etten tekisi pään asennon eteen ohjalla yhtään mitään. Ja miten tarkka Pena on istunnalle! Käynnissä en ihan oikeasti tarvitse ohjaa mihinkään. Pelkkä hengittämisen muuttaminen riittää jarruksi. Se on maagista ja armotonta - miksi vedän toista suusta kun se toimisi ilmankin?

Tänään jumppasin ravissa Hupin treenipäiväkirjasta varastetulla harjoituksella, jossa siis ratsastetaan ympyrää ravissa, ja kahdesti ympyrän aikana hidastetaan ravin tahtia ja väistätetään hiukan takaosaa ulospäin. Jippo onkin siinä, että rentouden, tahdin ja pitkän ylälinjan tulisi säilyä sekä lyhennyksessä, väistössä että eteenratsastuksessa. Oijoi. Tuli hyvin lyhyttä ja hyvin jännittynyttä, tuli avotaivutusta uraa seuraten (kyllä! Poni ei vain enää kääntynyt ympyrän suuntaisesti!), tuli jotain passikäynnin tapaista keikutusta. Mutta lopulta tuli molempiin suuntiin jos ei nyt hyvää suoritusta, niin hyvät yritykset ainakin. Jatkamme harjoituksia.

EOTRH Syndrome eli mikä vei vanhan ponin

Mikulla oli parantumaton hammassairaus EOTRH eli Equine Odontoclastic Tooth Resorption and Hypercementosis. Tämä sairaus on löydetty vasta kymmenisen vuotta sitten (toki sitä on hevosilla ilmennyt ennenkin mutta oireille ei ole ollut diagnoosia eikä sairauden etenemistä eikä vaikutustapaa ole tunnettu), eikä siitä ole suomeksi saatavilla juuri mitään informaatiota.

As the disease progresses, the roots of the incisors (and sometimes canines) start to resorb, or basically dissolve.  In response to this, some horses develop hypercementosis, which is an excessive buildup of cementum (calcified tissue) on the roots of one or more teeth. This process can give the appearance of bulb-like swellings around the roots of the affected teeth in response to try to stabilize these teeth.  Unfortunately, as the disease progresses these teeth eventually start to loosen and become painful. (lähde)

Mikulla diagnosoitiin EOTRH reilu vuosi sitten, kun ensimmäistä kertaa sen hampaita katsoi joku muu kuin taviseläinlääkäri. Hän kiinnitti huomiota voimakkaaseen, kuolemanhajuiseen paksuun hammaskiveen ja vetäytyneisiin ikeniin etuylähampaissa. Hammaskivi raaputettiin pois, mahdollisesta diagnoosista puhuttiin, sanottiin että röntgen vahvistaisi epäilyt. Puoli vuotta myöhemmin seuraavassa hammashoidossa hammaskiveä oli jopa vielä enemmän kuin ennen edellistä hoitokertaa, jolloin eläinlääkäri sanoi että ei tähän tarvita röntgeniä, Miku on selvä tapaus. Voimakkaasti heiluvia hampaita ei ollut, nyt vasta tänä syksynä reunimmainen yläetuhammas heilui hieman.

Sairautta esiintyy pääsääntöisesti vanhemmilla, +15-vuotiailla hevosilla (englanninkielisten lähteiden mukaan täysi- ja lämminverisillä muita rotuja enemmän, minun eläinlääkärini kertoi hoitaneensa sekä Suomessa että ulkomailla myös paljon näitä pieniä poneja), eikä siihen ole parannusta, vaan se pahenee koko ajan. Ainoana hidastuskeinona on sairastuneiden hampaiden poistaminen kokonaan - löytämieni lähteiden mukaan hevosilta on poistettu jopa kaikki etuhampaat, ja silti ne ovat oppineet syömään uudelleen ja laiduntamaankin (haittapuolena mainittiin että usein tällaiset hevoset sitten roikottavat kieltään ulkona... Minä keksin pari muutakin haittapuolta hampaattomassa korsirehunsyöjässä mutta ehkä tämä on mielipidekysymys).

Odontoclastic Tooth Resorption means that there are cells eating away the tooth. As stated, we do not know why. This usually occurs in the roots of the front teeth and is visible as holes on x-rays. This part of the syndrome is seen in humans and cats, and is poorly understood in them as well. Human patients indicate that these lesions are very painful – a difficult thing to appreciate in horses as they are so stoic. (lähde)

EOTRH:lla ja cushingin taudilla epäillään olevan yhteyksiä, tai siis niin, että cushingin tauti altistaisi EOTRH:lle. Mikulta en koskaan tutkituttanut cushingia, mutta sen karvankasvu oli jotain aivan käsittämätöntä. Viimeisinä vuosina sen kesäkarva oli normaalihevosen talvikarva, ja sen talvikarva oli mammutin turkin veroinen. Minulla oli vahva epäily että Mikulla oli cushingin tauti.

Karvanvaihtoa kevät 2013, tällaisia määriä Mikusta lähti karvaa joka päivä monta viikkoa keväisin

Mikun kesäkarva 28-vuotissyntymäpäivänä 10.5.2014

Karva 18.11.2014

Miku pärjäsi hyvin hampaidensa kanssa. Vuoden, vähän reilunkin. Sen hampaat olivat hurjan näköiset, eräs lähde sanoikin että sairautta on kutsuttu myös nimellä Ugly Old Horse Teeth. Mutta hampaiden hurjasta ulkonäöstä huolimatta Miku söi edelleen, hitaasti, mutta söi kuitenkin. Huoli leipää, porkkanoita ja omenoita, joita yleensä suustaan kipeät hevoset alkavat nopeimmin hylkiä.

Hampaat 18.11.2014

Huononeminen tapahtui nopeasti. Uskon, että Immun lopetuksella oli syynsä. Vanhat toverit olivat olleet yhdessä niin pitkään, yli kymmenen vuotta. Miku jäi yksinäiseksi ja sen syöminen muuttui entistä huonommaksi ja hitaammaksi. Eräänä aamuna joitain viikkoja sitten huomasin, ettei Miku ollut syönyt yöllä mitään. Se oli hieman ähkyisen oloinen, mutta sain sen kipulääkkeellä, ahkeralla juottamisella ja viherpellettivellillä tokenemaan. Tässä vaiheessa erotin sen omaan tarhaansa, pois Emmin ja Penan laumasta, jotta voisin tarkkailla sen syömistä. Huomasin, että se oli karvansa alla laiha. Pystyin tuntemaan sen jokaisen kylkiluun. Se oli kuihtunut todella nopeasti.

Totuus kirveli ja kirvelee edelleen. Miku ei syönyt mitään. Seitsemältä aamulla jaettua puolentoista kilon heinätupsua se lajitteli edelleen iltapäiväkolmelta. Yöheinät oli pyöritetty ympäri karsinaa eikä määrästä tuntunut vähenevän korttakaan.

Päätös tuli kirkkaana, vaikka inhosin sitä. Inhosin, että jouduin näin pian Immun jälkeen lopetuttamaan toisenkin vanhan rakkaani. Mutta en nähnyt mitään järkeä alkaa poistattamaan hampaita 28-vuotiaalta ponilta, vaikka sillä olisikin saatu hiukan lisäaikaa. Viimeisen viikon Miku eli viherpellettipuurolla, vaikka olin vannonut, että en koskaan keittele hampaattomille hevosilleni puuroja.

Niin minä järjestin taas ampujan kotiin, lainattiin kauhallinen traktori ruhon siirtoon. Oli taas viimeinen ilta ja viimeinen aamu ja viimeinen kiillotus ja kävelylenkki ja herkut ja kaikki niin helvetin viimeistä etten osannut olla edes surullinen, katkera ja väsynyt vain. Koska Miku ei ollut vielä sillä lailla valmis. Se oli tällainen:
(video on kuvattu tiistaina, Miku lopetettiin lauantaina)




Minun on mahdottoman kova ikävä sitä.
Se oli minulla 13,5 vuotta ja sitä ennen hoidin sitä ratsastuskoulussa useamman vuoden.

Tällä kertaa olin ampumisessa mukana. Vaati useamman laukauksen ennen kuin Miku kaatui. Vaikka tiedän, ettei vaihtoehtoja ollut, tulee tuo hetki kummittelemaan mielessäni vielä pitkään.

Se luottamus, jolla poni lähti mukaani tarhasta viimeisen kerran.
Se luottamus kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Lapsellisesti toivoin, että Miku olisi ollut ikuinen. Ettei nyt sentään siitä olisi tarvinnut luopua. Ei nyt, ei näin pian.

Mistä tietää että on aika luopua vanhasta hevosesta?

Immun kuolemasta on pian kuukausi.

Ei päivääkään etten olisi miettinyt, muistanut. Mutta surua ja ikävää enemmän on ollut hyviä läikähdyksiä, hyviä muistoja, Immu olisi tehnyt näin tässä tilanteessa. On ollut levollinen olo, ikävä, mutta hyvällä tavalla. Vaan olen myös ajatellut, että hyi kauhea mikä ilma, onneksi Immun ei tarvitse olla enää kun se ei niin välittänyt. Olen ollut onnellinen siitä ettei Immua enää ole, jos niin saa ylipäätään sanoa.

Immu oli 25-vuotias. Sain omistaa sen viisitoista vuotta. Siinä ajassa hevosen oppii tuntemaan kuin omat taskunsa. Siinä on puolensa ja puolensa: kun katsoo liian läheltä, tulee helposti sokeaksi muutoksille. Toisaalta, siinä ajassa on varmasti saanut kokea riittävästi - jossain vaiheessa hevosen elämänkaarta aletaan selvästi olla ehtoopuolella, liikuttaminen ja rasittaminen vähenee, hevosesta tulee vanha ja sille tulee vanhan hevosen tarpeita. Luopumisprosessi käynnistyy, asiaa alkaa sulatella mielessään. Tietää ja ennen kaikkea alkaa hyväksyä, ettei aikaa ole rajattomasti.

Vanhuus itsessään ei ole sairaus. Minusta oli ihan ok, että hevoseni alkoi olla hieman kankea liikkeissään, ja että rasituksen vähennyttyä myös sen lihakset alkoi tippua. Immu näytti iäkkäältä, mutta se pysyi virkeänä. Sen ilme oli edelleen Immun ilme. Siksi olikin vaikea päättää, koska olisi oikea aika luopua. Selvää oli, että en halunnut riuduttaa hevosta, en pitää sitä kivuissa, ja jos sille olisi tullut jotain äkillistä terveyshäikkää, olisi pitänyt todella tarkasti miettiä, mitä hoidattaa ja millä panostuksella.

Toisaalta en ihan ymmärrä eläinten vanhainkoteja, ja hevosen hengissäpitämistä vain sen vuoksi, että jokainen elämä on arvokas. Hevonen ei tiedä huomispäivää eikä eilistä, se elää hetkessä. Palvelemiseen ja työntekoon tottunut eläin ei ymmärrä nauttia eläkepäivistä eikä arvostaa kevyttä elämää. Saaliseläimen kipua on äärettömän vaikea havaita, varsinkin iän tuomaa pientä jäytämistä. Lauma hylkii heikkoja ja elinkelvottomia, hevosen on siis salattava haurautensa viimeiseen saakka. Huomasin kyllä itsessänikin hölmöjä, inhimillistäviä ajatuksia: olisinko voinut pitää Immun vielä siihen asti, että ensimmäinen porkkanakuorma tuli tallille, Immu tykkäsi niin kovasti porkkanoista? Tai siihen asti, että se olisi vielä päässyt piehtaroimaan lumessa?

Vanhuuden tuomat muutokset tulivat hiipimällä. Vähitellen Immun luonne alkoi muuttua. Sen "huonot puolet" korostuivat - se oli aina ollut hätäinen hevonen ja kova hermoilemaan, ja iän myötä se tuli entistä hätäisemmäksi. Aamuisin sen oli juoksukiire ulos ja iltaisin juoksukiire sisään. Se pelkäsi aina sähkölankoja, ja viimeisenä vuotenaan se pelkäsi sähkölankoja niin että meni aivan pois tolaltaan jos porttilanka hipaisi maata ja napsutti. Siitä tuli vähän höperö - tuntui ettei se aamuisin muistanut, mihin suuntaan tallin ovelta pitikään lähteä kävelemään. Sitä sai ohjata ja työntää oikeaan suuntaan. Se tuntui dementoituneelta vanhukselta, josta tulee kiukkuinen. Varsinaisen ilkeä Immu ei koskaan olisi edes osannut olla, mutta siitä tuli viimeisinä vuosina juuri kiireisyyden kautta vähän äksy. Pienetkin arkirutiinin muutokset saivat sen hermostumaan, ja rauhoittuminen kesti aina vain kauemmin. Pelkäsin, että jos se pääsee irti, se ei todellakaan tiedä minne mennä tai mitä tehdä.

Tottakai vanhan hevosen pitämisessä on myös taloudellinen puoli. Harrastehevosen pito ei nyt ikinä ole muuta kuin tappiollista toimintaa, mutta sitten kun hevonen ei oikeastaan enää täytä edes harrastehevosen kriteerejä, on sen pitämisen mielekkyyttä vaikea arvioida. Sanoisin, että Immun kanssa viimeiset kolme vuotta olivat eräänlaisia luopumisvuosia, jolloin sillä oli lähinnä vain se arvo, että se oli koska se oli aina ollut. Jos minulla ei olisi omaa tallia, olisin luultavasti tehnyt lopettamispäätöksen jo aiemmin, taloudellisista syistä.

Ihan viimeisinä aikoina mietin myös, kannattaako minun enää vuolla Immun kavioita, kun kohta on kuitenkin Se Päivä. Annanko sille vielä matolääkkeen, ostanko rehusäkin sen erikoisrehua, kun se ei tule syömään sitä loppuun. Pienet päätökset tuntuivat toisinaan hirvittävän raskailta ja epämiellyttäviltä tehdä.

Noina viimeisinä vuosina pelkäsin, tuleeko minulle koskaan tunnetta siitä, milloin on oikea aika.

Tuli se.
Ja siihen pitää hevosenomistajan luottaa. Tunteeseen. Olkoon luopumisajatukset mielessä vamman vuoksi, tai jonkun käytöshäiriön, tai sairauden, tai vanhuuden. Jos miettii, olisiko hevoselle jo armollisempaa päästä pois, niin luultavasti olisi. Kenenkään en ole kuullut katuvan liian aikaista poislaittoa. Liian myöhäisiä senkin edestä.

Nyt kun katson kuvia Immusta, olen edelleen hyvin varma siitä, että päätökseni oli oikea-aikainen. Nyt kuvista näen, miten paljon Immu vanheni viimeisenä vuotenaan. Ja miten se sen ilmekin oli muuttunut. Se oli väsynyt, väärällä tavalla väsynyt vanha hevonen. Sen oli aika mennä.

Luopuminen on rakastamista.
Ja minä rakastin, ja rakastan edelleen. Enkä yhtään kadu.

Rohkeutta sinulle, jos mietit näitä asioita.

Liike on lääke (ja rommi myös)

Ensimmäinen päivä ilman Immua.

On ollut outoa ja tyhjää tallissa, kun Immu ei hörise. Itkettää ajatus, etten enää ikinä siivoa sen karsinaa. Osaisin siivota sen unissani ja silmät kiinni.

Olen katsonut laumaa joka hakee paikkaansa nyt kun pomo puuttuu. Pena huuteli eilisen päivän, ja jokainen huuto tuntui raastavalta. Enää ei ole Penalla Immun häntäjouhia joiden sekaan mennä turvaan ja uida siellä suosiossa ylempiarvoisten ohi. Penan täytyy nyt pärjätä ihan omillaan. Melkoista mylläkkäähän se on hevosillekin, kun viikon sisään laumasta lähtee kaksi. Enää on jäljellä vain Pena, Emmi ja vanha pieni Miku. Emmi-tamma opettelee kiukuttelun ja tyhjänkomentamisen sijaan kantamaan myös vastuuta laumasta. Kaikilla kolmella on ikävä Immua, niillä kaikilla oli siihen aivan erityinen suhde.

Emmi ja Immu tanssii keväällä 2014

Pena Immun häntäjouhissa kiinni, aina

Vanhat gubbet viimeisenä päivänä

Immu lopetettiin ampumalla kotipihalle. Ei matkustamista, ei jännitystä, ei rauhotteita, ei eläinlääkäreitä. Vain talutus tapahtumapaikalle, herkkuämpäri eteen ja yksi nopea laukaus. Lihat meni lopettajalle käyttöön. Näin oli eettisintä, ympäristöystävällisintä ja taloudellisintakin.

Rakas hirvi <3

Viimeinen kerta Immun selässä, toukokuussa 2013

On ikävä.
On tyhjä ja turta olo.
On levollinen olo.
On olo että teki oikein, oikeaan aikaan.

Immu alkoi ontua toista takajalkaansa perjantaina. Näytti kuin sen takapolvi olisi muljahdellut pois paikoiltaan. Ontuminen väheni viikonlopun aikana, eikä sunnuntaina, lopetuspäivänä, Immu enää ontunut. Tämä oli kuitenkin merkki minulle, että aika on nyt, ei yhtään myöhemmin. Sain saattaa taivaslaitumille omilla jaloillaan kulkevan 25-vuotiaan hevosen, joka oli oma itsensä loppuun saakka.

Viisitoista vuotta on pitkä aika olla yhdessä hevosen kanssa. En ehkä ihan vielä edes sisäistä, että Immu on ihan lopullisesti poissa. Sehän on ollut aina.

Vaan elämä jatkuu. Tänään ratsastin kaksi hevosta, Penan ja Emmin, ja molemmat olivat hyviä ja kivoja ja tekivät työtä mielellään. Liike on lääke, hevosen suruun ja ihmisenkin. Rommia en sureville hevosille tarjoillut, mutta itse kyllä otin hömpsyt. Ei surulle eikä kuolemalle, vaan ilolle ja onnelle siitä, että Immu oli.

Hei sitten

Hei sitten

hätähousu rimppakinttu

paras ystäväni. 

Immu

28.3.1989 - 12.10.2014

Toivon että taivaslaitumilla on tulijoilla aina taskut leipää täynnä

ja ettei kukaan enää jarruttele. 

Taas kengitellään

Seitsemän viikkoa vierähti kengityksestä ja nyt taas tuli kengittäjä katsastamaan, mikä oli meidän vinokavion tilanne tänään.

Pena oli helpottanut kengittäjän hommaa jo keskiviikkona nakkaamalla toisen etukenkänsä sänkipellolle, jossa kävin ratsastamassa. Kaikki kengät oli vähän löysän oloiset ja kilisivät, ja mietinkin ennen pellolle menoa, että olisi varmaan viisasta vain kävellä, jotta kengät pysyy jalassa. En raaskinut kuitenkaan, ja niinhän siinä ravatessa tuli loikka josta arvasin, että nyt lähti joku kenkä. Pena alkaa heti takoa, kun sen kaviot kasvaa pitkäksi. Tälläkin kertaa viimeinen kasvu tuli tosi nopeasti: puolitoista viikkoa sitten yksi asiakkaani kyseli, onko meillä kengitystarvetta kun hän oli pyytämässä kengittäjää omalleen, ja sanoin että ei meillä vielä ole, menee pari viikkoa ainakin. No, sitten tuli kasvuspurtti ja nyt tuntui siltä että oli ihan viimeinen aika laittaa kaviot uuteen kuosiin. Etujalkojen kengityksestä oli 7 viikkoa ja takasten 6 viikkoa, kun silloin viimeksi jouduttiin odottamaan levikekenkiä hiukan ylimääräistä.

Positiivinen uutinen on, että takakavioiden tilanne näytti nyt vuolun jälkeen paremmalta. Kannat olivat levinneet mukavasti eikä vinous ollut enää ihan niin silmiinpistävää. Kengät eivät olleet niin eriparisesti kuluneet kuin aiemmin, ja muutenkin takakengät olivat sen oloiset, että ne periaatteessa olisi voinut laittaa vielä toiseksi kengitysväliksi alle. Päädyttiin kuitenkin laittamaan uudet levikekengät, ihan siltä varalta ettei vanhat sitten pääse kulumaan ja pyöristymään liikaa, jolloin niiden hyöty olisi menetetty melko lailla kokonaan. Tämä seuraava kengitysväli näyttää melko pitkälti sen, onko kavioiden virheasento saatu korjattua niin että kaviot alkavat nyt taas kasvaa suorempaan ja myös pysyä suoremmassa.

Oikea takakavio ennen kengitystä

Oikea takakavio ennen kengitystä

Oikea takakavio kengityksen jälkeen

Oikea takakavio kengityksen jälkeen

Vertailun vuoksi oikea takakavio silloin 6 viikkoa sitten, edellisen kengityksen jälkeen, aika paljon pikkuisempana kuin nyt!

Vasen ennen kengitystä

Vasen kengityksen jälkeen

Yksi ylläri koettiin, kun Penan vasemmasta takakaviosta paljastui vuolun yhteydessä vanha paiseonkalo! Kengittäjä oli ällistynyt löydöksestään, ja niin olin minäkin. Penahan ei ole kertaakaan ontunut mitään jalkaa... Miten kummassa sillä voi olla siellä onkalo, kyllähän hevonen nyt paisetta ontuu! Mutta kaviossa ei ole ollut kerta kaikkiaan mitään paiseeseen viittaavaa oireilua.

Juttelin kengittäjän kanssa Penan hankaluudesta seistä kengityksessä - olin ostanut sille omenanmakuisen nuolukiven ajanvietteeksi, mutta ei siitä ollut kamalasti iloa. Etujalat saatiin hyvin laitettua, takasten kanssa alkoi tuttu rempominen, joka asettui kun hain Penalle heinää eteen. Pena reuhtoo selvästi enemmän oikeaa takajalkaa, ja arvailtiin siinä sitten, onko se a) vain sitä sen normaalia en-osaa-en-pysty-seistä-paikallani, vai b) kipeä oikeasta takajalasta jota nostetaan kengitysasentoon vai c) kipeä vasemmasta takajalasta, jonka päällä sen pitäisi seistä. Kengittäjä sanoi, että hän ei huomaa eroa reuhtomisessa, vaikka pitäisi jalkaa suorempana tai jyrkemmin taivutettuna, mutta yleensä rempomista esiintyy eniten kun oikeaa takasta joutuu nostamaan oikein ylös. Eli oikea takajalka on jyrkästi taipuneena kaikista nivelistä, mutta silloin myös eniten painoa "kaatuu" vasemman takajalan päälle. Toisaalta Pena tekee nämä sirkustemppunsa ihan pokkanaamalla ja korvat hörössä, ei se näytä siltä että siihen sattuisi. Ja sen kipu/epämukavuusviestit on tullut ikävän tutuksi silloin maha- ja satulaongelmien aikaan, silloin ei hörökorvahevostesta ole tietoakaan.

Ehkä meidän täytyy vain mennä klinikalle ja ottaa mielenrauhani vuoksi kuvat sen takajalkojen kaikista nivelistä.

Lopuksi vielä muutama kuva alkusyksyisistä tunnelmista. Penan lauma on kutistunut viiteen hevoseen, ne ovat olleet jo joitain viikkoja yöt sisällä, mutta pääsevät vielä päiviksi nyppimään laidunta. Heinää kyllä tarjoillaan jo aamulla ja päivälläkin pari kertaa tarhan puolelle, sinne ne tulevat vihellyksestäni syömään ja palaavat sitten kujaa myöden takaisin laitumelle.

Päiväheinillä. Vielä olisi vähän kesämahaa karistettavana...

Ahmatti pää laarissa

Vielä olen hetken kolmen hevosen omistaja. Miku, Immu ja Pena

Vanhaa ja uutta

Siinä ne ovat, mun rakkaat. Mun vanha ja mun uusi ja minä, ja mun sisällä muodoton suru.

Kun on ollut viisitoista vuotta toisen kanssa näin, ja kun tietää että enää on viikon tai kaks, ja sitten ei enää koskaan, niin sisin käpristyy sykkyrälle. Vaikka päätöksestä on jo aikaa ja sen myötä on tullut myös tietynlainen rauha, niin näiden viimeisten päivien ja viikkojen eläminen tuntuu pakahduttavalta.

Viisitoista vuotta, niin paljon rakkautta ja kaunista ja hyvää, ja niin paljon pettymystä, huolta, kiukkuakin. Niin paljon hioutuneita särmiä. Yhteenkuuluvuutta, jolle ei ole sanoja, ei määreitä. Tuossa mun poskessa ja olkapäällä juuri tuon turvan mentävä paikka.

Silti just tällä hetkellä ei taivaal oo pilven häivää

Ja mä oon veneretkellä keskellä tyyntä päivää

On vapaita linnutkin käsivarsilla tuulen hennon

Jos se kantaisi minutkin, niiden mukaan lähtisin, vannon

Kierroksii, kierroksii

Pena on ollut kotona viikon, ja ihan kuten lukijani ounastelivatkin, tuntuu ja näyttää siltä kuin se ei olisi pois ollutkaan.

Immu vihotteli sille muutaman ensimmäisen päivän, ajatti ympäri tarhaa ja otti tehtäväkseen pitää Mikuponin koko ajan eri päässä tarhaa kuin Pena, ihan vain korostaakseen ja alleviivatakseen, että minä päätän kuka täällä liikkuu ja mihin ja kenen tahtiin. Huoh, Immu on kyllä sellainen vanha jäärä ettei toista ole! Tilannetta tasasi hiukan se, että Emmi kehitti Penan paluusta vuosisadan kiiman ja liimautui Penan kylkeen itseään tyrkyttämään. Tällöin Immu ei saanut koko vanhaa laumaansa haalittua Penasta erilleen.

Katselin sen niiden touhuja ikkunasta päätäni pyöritellen: Immu haki kiukuttelevan Mikuponin "turvaan" pihattomökin taakse tarhan nurkkaan ja "suojasi" sitä siellä kaulansa alla niin kuin tamma varsaansa. Mikua ei moinen touhu olisi huvittanut yhtään, ja se karkaili tämän tästä Immun vartiosta. Aina uudelleen ja uudelleen Immu haki ponin takaisin ja reissullansa kävi valehyökkäämässä Penaa kohti ja juoksuttamassa sitä pari pyrähdystä. Emmi sen sijaan kulki iilimatona Penan kyljessä, näykki sitä hellästä joka puolelta, levitteli koipiaan ja pissasi kaaressa aivan tauotta. Pena parka! Mahtoi olla hämmentävä kotiinpaluu kun paras ystävä käyttäytyy kuin mikäkin vihainen dementikko, ja entinen despootti-komentajatamma onkin ykskaks aivan yltiörakastunut.

No, nyt on kulunut viikko ja rauha on laskeutunut. Emmin kiima on hellittänyt ja Immu on lakannut hölmöilemästä ja huolinut Penan taas ystäväkseen. Siellä ne nykivät toisiaan partakarvoista ja kulkevat kyljikkäin. Mikuponikin saa taas olla omissa oloissaan, enää sitä ei tarvita vallan välineeksi.



Olen tallustellut Pena narussa rataa ympäri aika monena päivänä, ja aika monta päivää Pena on vain öllötellyt tarhassa itsekseen. Nyt alan pikkuhiljaa ottaa sitä taas ratsastukseen ja katsoa, mikä on tilanne. Tälle viikolle on sovittu kaksi maastoreissua seurassa! Huomenna koitan ehtiä vähän ratsastamaan itsekseni, josko jo nyt olisi vähän enemmän eteenpäinpyrkimystä. Ja fiiliksestä riippuen voisin koittaa osan ratsastuksesta tehdä radalla, ainakin sitä kiekkaa on nyt katsottu maastakäsin monta päivää eikä siellä ole mitään erityisen ihmeellistä tuijotettavaa ollut.

Sana laumaelämästä ja laumaeläimistä

Olen ollut sitkeästi sitä mieltä, että laumaeläimet kuuluvat laumaan ja sopeutuvat olemaan liki kaikenlaisissa laumoissa, kun vain resursseja riittää kaikille. Eli mahdollisuus ruokaan, suojaan, juomaan ja omaan tilaan. Olen ollut sitä mieltä, että ajan mittaan hevoset tottuvat ja muodostavat lauman ja laumassa toimivat sosiaaliset suhteet.

Mitä enemmän näen, sitä paremmin ymmärrän ettei oikeastaan ymmärrä vielä mitään.

Hevoslauma on äärimmäisen eriskummallinen yksikkö, ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen arvoiltaan ja laumajärjestykseltään.

On olemassa sopeutujahevosia, jotka todella solahtavat laumaan kuin laumaan ja kaikki on niille ihan okei, viimeistään viikon tai parin päästä. Ne ovat siellä jossain arvojärjestyksen keskivaiheilla eivätkä pyri sieltä oikein mihinkään. Helppoja hevosia. Pena on onnekseni pitkälti tällainen.

Mutta sitten on arkajalkoja. Ja on kiusaajia. Ja kun arkajalka ja kiusaaja päätyvät samaan sakkiin, ei sopeutumista vain tapahdukaan.

Meillä kävi kesällä ikävästi tuon minun 27-vuotiaan pikkuponin kanssa, että se menetti samankokoisen poniystävänsä ja jäi yksin. Se pärjäsi näennäisesti laidunlohkollaan yksinään ihan hyvin, ei huudellut kaverinsa perään ja hengaili tiiviisti lähellä aitaa, jonka toisella puolen oli tamma ja sen varsa. Salakavalasti poni kuitenkin oli päässyt kuivumaan, ja minä onneton tajusin sen vasta kun se makasi ähkyisenä portilla iltaruokinta-aikaan. Ponia elvytettiin klinikalla nesteyttämällä ja letkuttamalla ja pakkosyöttämällä, ja samat rutiinit jatkoin sitten vielä kotona useamman päivän ajan. Vähitellen poni elpyi ja alkoi itse huolia ruokaa ja juomaa. Tiesin että se pitää saada johonkin laumaan, koska yksinäisyys selvästi vei siltä elämänilon - viisas poni tietää, ettei kaveri aidan takana ole sama kuin kaveri aidan sisäpuolella.

Sijoitin ponin isompien ponien laumaan ja alkuun kaikki meni hyvin. Kunnes yhdestä, täysin omassa laumassaan harmittomasta hevosesta kuoriutui kiusaaja. Se rökitti pikkuponini oikein kunnolla, kävi sen päälle siellä hehtaarien laitumella, jossa oli tilaa vaikka millä mitalla syödä ja olla omissa oloissaan. Se jahtasi ja jahtasi, ja minä typerä olin taas pari tuntia myöhässä ennen kuin ymmärsin tilanteen vakavuuden. Valvoin laumaa yhteenlaiton jälkeen toista tuntia ja kaikki oli olevinaan ihan kunnossa.

Vanhassa ponissa meni jotain rikki tuolloin. Siitä tuli arka, ylialistuva epävarma pakenija, joka pelkäsi kaikkia hevosia niin että siltä valui pissat alle kun joku vain käytävällä kurkotti sitä kohti. Poni joka on ikänsä elänyt erilaisissa laumoissa ja porukoissa ja aina pärjännyt hienosti.

Onnekseni tallissa oli myös toinen arkajalkahevonen, joka ei koskaan ottanut kontaktia kehenkään laumassa, vaan pakeni aina, siitä piittaamatta millä aikein toinen hevonen sitä lähestyi. Yhdistin nämä kaksi arkajalkaa. En tiedä, kumpi pelkäsi enemmän kumpaa, mutta muutaman viikon toisiaan väisteltyään laitumella ne alkoivatkin muodostaa oman pienen laumansa. Minun ponini sai rippusen itsevarmuuttaan takaisin ja tuntui siltä, että se jopa alkoi hieman kiintyä tähän kaltaiseensa arkailijaan.

Mutta nyt tilanne muuttui taas - ponini arkajalkakaveri muutti pois. Ja ponini jäi taas yksin. Meillä on kaksi hevoslaumaa tällä hetkellä, toisessa on se hevonen joka rökitti ponin kesällä, ja toinen on minun kolmesta isosta hevosesta muodostuva lauma. Nämä laumat tällaisenaan toimivat, mutta kussakin on sen verran herkät sisäiset suhteet, että jos poimin jonkun hevosen pysyvästi laumasta pois, lakkaa loppulauma toimimasta.

Minun isojen laumassa on siis Pena, Immu ja Emmi (kylmäverityyppinen tilastotamma 7 v.). Näiden keskinäiset suhteet ovat hyyyyvin mielenkiintoiset. Immu ja Pena ovat parhaat ystävät ja liikkuvat yleensä niin että niiden kylkien välissä on max. 10 cm. Emmi siirtelee Penaa mielensä mukaan, mutta väistää Immua. Immu sen sijaan ei ikinä komenna tai siirrä Penaa, vaan päinvastoin sallii Penan hangata ryntäitään itseään vasten ja ennemminkin siirtyilee sinne suuntaan, minne Pena sitä edellään työntää. Minä en edelleenkään erota tästä laumasta "johtajaa", vaan kolmen porukka muodostaa monta minilaumaa, jotka toimivat toisistaan riippumatta.

Tähän sakkiin minun sitten on pakko yrittää sijoittaa tuo arkaileva, ystävänsä menettänyt vanha ponini. Yksin en voi sitä pitää, sen seuraukset olivat liian vakavat. Poni on ollut ongelmitta Immun ja Penan kanssa kolmisin joitain vuosia sitten, mutta silloin sillä oli vielä itseluottamusta. Immun kanssa ne ovat tätä ennen eläneet kahdestaan kymmenen vuotta. Immu on myös sellainen laumaepeli että olen ollut sen kanssa helisemässä monta kertaa. Se ottaa itselleen aina jonkun suosikin, kylkimyyryläisen ja parhaan ystävän, johon se liimaa itsensä kiinni. Nuorempana se vain hyysäsi tätä parasta ystäväänsä (silloin siis Mikua, tätä minun vanhaa pikkuponia) kuin tamma varsaansa, ajoi sitä edellään karkuun muita hevosia eikä antanut kenenkään koskea ystäväänsä. Nyt vanhemmiten siitä on tullut sellainen hapannaama, että kun se päättää ottaa jonkun lempiystäväkseen, se alkaa inhota kaikkia muita. Ja ajaa niitä pois. Tätä se teki tänä kesänäkin kun pikkuhiljaa sen ympärille muodostettiin kuuden hevosen laumaa, tosin tänä kesänä Immulla oli kaksi mielitiettyä, Pena ja toinen lämminverinen. Mutta Immun kohdalla kesälaidun (loppumaton tila ja ruoka) toimii, ajan mittaan se oppii sietämään myös muita samalla lohkolla, ja todella, todella hitaasti se myös väljentää otetttaan omista suosikeistaan niin että joskus niiden välissä saattaa olla jopa 50 cm tyhjää tilaa.

Tällä lailla lähekkäin koko ajan, yhtä lailla liikkeessä kuin paikallaankin

Kokeilin eilen laittaa pikkuponin kanssa yhteen Emmin, tuon minun laumani uusimman tulokkaan. Mutta kas, Emmistä kuoriutui kiusaaja, kun sillä ei ollutkaan samassa tarhassa ketään sen yläpuolelle asettuvaa hevosta (eli Immua). Poni väisteli, liikaakin, ja kun Emmi oli aikansa katsellut ponin väistelyä, se alkoi ihan vain kiusallaan ajattaa sitä ympäri tarhaa. Seisoi koko 600 kiloisella ruhollaan keskellä tarhaa ja irvisti aina sinne suuntaan missä metrinen poni juoksi karkuun. Sen ei ollut mitään järjellä selitettävää tarvetta liikuttaa ponia sillä tavoin ympäri ja ympäri, koska poni oli kaikin tavoin alistunut sille jo, mutta se teki niin koska se pystyi. Se oli kai sen mielestä kivaa.

No, selvää oli että tämä järjestely ei toiminut. Seuraava siirtoni olisi ollut yhdistää myös Pena tähän sakkiin, ja lopulta Immu, mutta tajusin, etten voi antaa Emmille yhtään komennettavaa lisää samoihin aitoihin, siitä tulisi ihan despootti.

Olen repinyt tukkotolkulla tukkaa päästäni miettiessäni, kuinka järjestän nämä porukat. Vanhan ponin pitäisi saada tottua hitaasti uuteen laumaansa, ilman että kukaan pääsee ajamaan sitä takaa ja aiheuttamaan siinä ahdistusta ja pelkoa ja tarvetta olla alati valppaana ja valmiina pakenemaan. Sitten oivalsin kokeilla vielä yhtä konstia: rakensin ponille turvatarhan isojen hevosten tarhan sisään. Eli oman pienehkön yksiön, jossa on vain ylälanka. Metrin korkea poni mahtuu aidan alta, mutta isot hevoset eivät mahdu perässä. Vein ponille sinne omat ruuat ja juomat ja seison sen turvana hyvän aikaa aamulla esittelemässä turvatarhan rajoja ja näyttämässä sille, että vaikka isot hevoset lähestyvät, ne eivät kuitenkaan pääse iholle asti jos poni ei halua.

Tätä kirjoittaessani kello on kaksi iltapäivällä ja kaikki on toistaiseksi hyvin. Poni seisoo turvatarhassaan ja isot käyvät nurkumassa sen aidalla jos poni tulisi haistelemaan. Ei se tule, mutta ei sen tarvitsekaan. Poni ahdistuu kun sitä lähestytään, mutta pakoreaktiota siinä ei ole vielä ilmennyt. Se ei ole poistunut lankojen alta isojen kanssa samalle puolelle, vielä. Se ei ehkä poistu tänään eikä ehkä vielä huomennakaan, mutta uskon että se vielä poistuu. Sitten vain toivon, että se muistaa mahdollisessa ajotilanteessa mennä takaisin sinne omaan turvaansa ja pysyä siellä.

Pakeneminen laukaisee ajamisen.
Itsevarma hevonen joka väistää ylempiarvoista mutta ei pakene, ei aiheuta ajamista.

Hullunlailla pakeneva hevonen saa koko muun lauman peräänsä, ylimitoitetusti alistuvaa ja väistyvää hevosta muun lauman on jollain lailla pakko ajattaa koko ajan. Näissä tilanteissa kilteistäkin hevosista tulee perkeleitä. Se on hämmentävää katsottavaa se. Sitä jouduin viime talvena todistamaan, kun Immun laumaan yritettiin sopeuttaa uutta hevosta. Uusi hevonen pakeni, Immu ajoi sitä takaa, ja kun takaa-ajoa oli jatkunut jonkin aikaa, alkoi myös silloin laumassa ollut tossukkaruuna hyökätä tämän tulokkaan kimppuun. Se teki sen ihan silmittömästi vailla järkeä, ajoi toisen nurkkaan ja latoi kohti eikä päästänyt sieltä pois. Se vain käytti valtaansa. Kun laumalle jakoi ruuan, ne söivät ihan rauhassa kukin omilla kasoillaan, ja kun ruoka loppui, ralli jatkui entiseen malliin.

(Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että kyseinen uusi hevonen potkaisi ensitöikseen haistelemaan tullutta Penaa ryntäille niin että paukahti, ja tämän jälkeen Pena ei ottanut mitään osaa seuraavien tuntien ajojahtiin ja välienselvittelyyn. Se seisoi vain ja haisteli omia juttujaan maasta kun muut menivät ympäri tarhaa milloin enemmän ja milloin vähemmän lujaa. Kuten alussa sanoin, Pena on hyvä ja harmiton laumaeläjä.)

Uusi hevonen ei sopeutunut tähän laumaan, Immu oli päättänyt vihata sitä eikä viha laantunut yhtään. Uusi hevonen joutui tarhaamaan yksin, vaikka oli sosiaalinen yksilö ja olisi nauttinut seurasta. Tästä syystä nämä kesken talvikauden tapahtuvat laumojenmuokkaamiset ovat niin vaikeita - laitumella sentään periaatteessa pitäisi olla tilanne, että kaikilla on kaikkea tarpeeksi, on varaa valita missä on eikä kenenkään pitäisi kokea menettävänsä mitään, vaikka joku uusi laumaan tulisikin.

Minä en ymmärrä hevosista juuri mitään. Sen tajuan koko ajan vain vahvemmin - mitä enemmän opin ja opiskelen ja näen ja koen, sitä tyhmemmäksi tunnen itseni.

Hammaslääkärissä

Meillä kävi tänään koko tallin hevoset läpi hevosten hampaisiin ja purentoihin perehtynyt eläinlääkäri. Hän kävi meillä jo aiemmin kesällä hoitamassa yhden hevosen hampaat, ja kun silloin seurasin toimitusta, vakuutuin siitä että jatkossa uskon hevosteni hampaat hänen käsiinsä. Ensinnäkin hänellä on mahtava hevossilmä, hän käyttäytyy hevosten seurassa niin kuin mielestäni tulee käyttäytyä, ja se ammattitaito ja paneutuminen jolla hän hevosen hampaita ja purentaa analysoi, on ihan ällistyttävä. Meilläkin on vedelty vain kunnaneläinlääkärin toimesta suitsait vähäsen raspilla sieltä täältä ja hyvä tuli, mutta nyt kun olen päässyt seuraamaan ammattilaista työssään, häpeän sitä etten ole ennen älynnyt panostaa hevosen hammashuoltoon.

Olennaista on, että hevonen on kunnolla rauhoitettu. Siis ihan todella niin tokkurassa, että sen suuhun päästään kunnolla ja rauhassa katsomaan, ihan sinne takimmaisiin poskihampaisiin saakka. Koska ne ovat juuri ne hampaat, joihin ei ylletä sillä puolivillaisella rauhoituksella ja parilla raspinvedolla. Lisäksi on tärkeää että käytössä on oikeat välineet - kunnon päätuki hevoselle ja liuta erilaisia raspeja, käsi- ja sähkökäyttöisiä. Eläinlääkäri myös näytti sen raspin, joka yleensä on ainoa väline jolla taviseläinlääkärit hampaita hoitavat, ja se on tarkoitettu ainoastaan viimeistelyyn! Tämä eläinlääkäri myös selostaa koko ajan, mitä tekee ja tuntee, ja antaa (tai oikeastaan käskeekin) hevosen omistajan katsomaan ja tunnustelemaan suuta ja hammasrivejä sekä ennen toimenpiteitä että sen jälkeen. Olen oppinut ihan valtavasti tämän päivän aikana!

Penan suussa tilanne oli kohtalainen. Osasin odottaa, että siellä on jotain, mutta olin silti hieman järkyttynyt, kun sillä oli poskien limakalvoilla pieniä arpia ja yksi ruvella oleva haavakin, joka on tullut sinne viime viikkoina. Haavat tosin selittyvät sillä, että piikkejä oli melko runsaasti ylä- ja alahampaiston keskivaiheilla. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, johtuvatko piikit purennasta, joka ei ollut ihan priima mutta ei myöskään susihuono, vai vain siitä, ettei hampaita ole aiemmin hoidettu tai saatu hoidettua kunnolla. Lisäksi Penan etuhampaat olivat aika karut, niistä näki selvästi että se nakertaa hampaillaan muutakin kuin ruohoa. Ja siis sehän nakertaa kaikkea, aivan kaikkea.

Penalle määrättiin kontrollikatsaus puolen vuoden päähän, jolloin nähdään, tekeekö se puolessa vuodessa samanlaista piikkiä siitä huolimatta, että suu saatiin nyt hoidettua oikein. Jos ei tee, niin sille saattaa riittää yhdeksän kuukauden tai jopa vuoden hoitoväli. Ero hammasrivistössä oli kyllä aika mykistävä, kun kokeilin ensin sitä sahalaitaista piikkimerta, ja sitten hoidettua riviä. En ihmettele, että sellaisella suulla on vähän nihkeää ottaa kuolaimesta tukea... Toivon että muutos näkyy positiivisesti Penan ratsastettavuudessa.

*

Surullisempia uutisia sainkin sitten Immun 24 v. hampaista. Siellä ei ole enää mitään tehtävissä, hampaat ovat loppuunkuluneet, minunkin kokemattomaan silmään karun näköiset. Immu syö vielä niillä ihan hienosti, mutta kulumat ovat pysyviä, eivät korjaannu enää.

Jälleen ollaan askel lähempänä viimeistä päivää. Päätös on kypsynyt minussa jo useamman kuukauden ja tämä taas vahvisti sitä. Minun vanhan rakkaani kilometrit alkaa olla täynnä - suru on minua suurempi ja tuntuu tukahduttavana puristuksena joka puolella kehoa. Pelkään sitä itkun ja kaipauksen määrää joka tulee Immun jälkeen, pelkään elämääni ilman Immua, sillä Immu on ollut aina eikä kukaan voi olla Immun veroinen.

Minun vanha rakas.

Hyppyjä

Viikonloppuna pidettiin asiakkaideni kanssa yhteinen irtohypytyspäivä, jolloin hyppäämään pääsivät kaikki hevoset ikään, kokoon tai hyppykokemukseen katsomatta. Monenlaista esitystä nähtiin, kukin teki hyppyjä omalla tasollaan ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Pena toimi mallikappaleena ja esihyppääjänä, jotta myös ensikertalaiset ihmiset näkivät, kuinka irtohypytyskujassa toimitaan. 

Päivästä saatiin valtavasti hienoja kuvia, tässä maistiaisia. Kuvat on ottanut Martta U. 

Pena hyppäsi tosi hyvin! Kuten aiemmin olen kertonutkin, Penalla ei aina mene kaikki ihan putkeen kun jalkoja ei ihan viitsi nostaa eikä pienet kolinat haittaa sitä millään lailla. Nyt se kuitenkin teki teräviä ja onnistuneita loikkia eikä tiputtanut kertaakaan. Minun täytyy vain muistaa riittävän nopeasti nostaa estekorkeuksia, sillä tuollaiset aloituskorkeudet 50-60 cm eivät oikein motivoi Penaa miettimään hyppyjään. Tällä kerralla parhaat hypyt tulivat kujan jälkimmäiselle esteelle, okserille jonka takapuomi oli 80 cm:ssä. 

Ahneen ponin unelma oli kujan päässä seisova avustaja ja kauraämpäri. Pena teki todellisia napakäännöksiä ehtiäkseen mahdollisimman vähillä askelilla kujaan sisään ja hyppyjen kautta palkinnolle.

Myös senioriheppani Immu 24 v. ja Miku 27 v. pääsivät kokeilemaan, haluttaisiko niitä hypätä. Vanhat ottivat ehkä kolme hyppyä minipienille esteille ja siinä se, pääasia että saivat osallistua.

Immu

Miku

Sydän pakahtuu kun katson tätä kuvaa

Noin lyhyillä jaloilla kannattaa hypätä jo maapuomillakin

Tukka putkella

Täytyy vielä kertoa, että Mikulla ja minulla on yhteistä estekilpailuhistoriaa lähes 20 vuoden takaa. Miku on siis ollut minun hoitoponini ratsastuskoululla, ja pienikokoisena tyttönä ratsastin sitä ja muita ei-niin-tuntiponiluonteisia shettiksiä paljon myös tuntien ulkopuolella. Mikun kanssa hyppäsimme sujuvasti 70 cm esteitä, ja se on mielestäni aika hyvä taso 97 cm korkealle ponille!

Edelleen, vaikka kolmenkympin ikä lähestyy kovaa vauhtia, Miku tietää hyppyhommat. Nytkin se karkasi minulta omia aikojaan, kun riimun soljesta kiinnipitäen olin taluttamassa sitä kujaa kohti, ja suoritti kujan maapuomit ja ristikon ihan ilman apuja. Kyl mä tiiän, hei.