Hanuri hellänä hammaslääkäriin

Tänään oli taas puolivuotistarkastuksen aika, eli apinat autoon ja klinikalle. Ihan pakko joka ikisen traileria vaativan reissun kohdalla hehkuttaa, miten ääreest helppoa näiden hevosteni kanssa on toimia! Niihin ei liity mitään jännitysmomenttia, menevätkö ne autoon, melskaavatko ne siellä tai pärjäänkö niiden kanssa ilman apukäsiä - kaikki hoituu eikä kellään ole stressi. Ei tämä mikään luojan ihme ole, vaan etenkin Penan kohdalla ihan työstetty asia. Haluan myös ajatella, että sujuva lastautuminen kertoo paitsi siitä että autokyydit ovat sujuneet tasaisesti ja hevosten makuun turvallisesti, myös luottamuksesta minun ja hevosteni välillä. Sinne mennään mihin mama käskee, koska mama ei käske mihinkään pahaan paikkaan.

Reilu puoli vuotta sitten jännitin miltä Penan kariekset näyttävät ja aika listahan siellä niitä muutoshampaita oli. Tilanne oli tällä hetkellä kohtalaisen ennallaan. Paikkauskynnyksen ylittäviä infundibulaarisen kariksen hampaita on edelleen 3 kpl, ja kaikkien luokitus on edelleen 2. Luokituksista olen kirjoittanut tuossa marraskuisessa tekstissä tarkemmin. Ensikatsomalta eläinlääkäri sanoi yhdestä hampaasta, että nyt ollaan kolmosluokassa, mutta tarkempi tutkinta palautti luokituksen kakkoseen. Reiät ovat myös hieman syventyneet edellisestä, yksi pysynyt ennallaan ja syvin onkalo joka marraskuussa oli 8 mm syvä, on nyt 10 mm syvä. Eli odotetusti karies siellä etenee, mutta ei järisyttävää vauhtia.

Reikien paikkaustarveharkinta jää edelleen minulle - kiire ei vieläkään ole, mutta sitä kohti todennäköisesti mennään. Vielä kun kukkaro leviäisi ylimääräisellä parilla tonnilla niin saisi Pena heti paikkansa...

Positiivista molempien ponien suissa oli se, että loppuvuoden tsekkauksessa molempia vaivannut perifeerinen karies oli mystisesti lähes kadonnut tai ainakin loiventunut. Marraskuussa Pena sai takimmista hampaistaan leiman 1.2 ja yhdestä jopa levinneen PCH 2.2, mutta nyt perifeeristä kariesta oli vain toisella puolella suuta ja asteiltaan lievintä kastia eli 1.1. Sulolla PCH-hampaita oli marraskuussa samaten muutama, nyt ei ainuttakaan.

Hevosia tutki ja hoisi sama lääkäri&hoitaja-kombo kuin viimeksikin, joten mistään tulkinta- tai kirjauserosta tuskin on kyse. Eläinlääkäri kysyikin, olenko muuttanut jotain ruokinnassa, kun suut ovat perifeerisen karieksen osalta näin paljon paremmassa jamassa, ja piti oikein miettiä, olenko. Heinän sokeri oli talvikauden 180, hitusen korkeampi kuin toissatalvena joten se ei selitä. Heinän kuiva-aine on huidellut samoissa +/- 80 lukemissa viime- ja toissatalvena, joten sekään ei selitä. Heinä tosin on eri tuottajalta ja säilöntäaine ja paalaustapa on toisenlainen, joten löytyisikö sieltä syy? Sulon kohdalla ei tietenkään ole tällaista tarkkaa historiaa tiedossa siitä mitä se on syönyt ennen minulle tuloaan, mutta Penan kanssa voin arvailla muuttujia. Ainakin olen luopunut melassivedestä treenidrinkkinä, se on kenties se ainokainen tietoinen muutos. Niin ja Sulon laihiksen myötä heinäannokset on pyritty pitämään pieninä ja niiden tarjoilu tiuhana, mutta aika ahkerasti olen heinää tarjoillut aiemminkin.

Ja mitä hanuriin tulee, niin otin ns. peräsin edellä maakosketusta Penan selästä eilen, päivää ennen klinikkareissua. Laukkailin iloista verryttelylaukkaa estetamineissa kentällä, hiukan taisin olla kevyessä istunnassakin, ja sitten ladon nurkan takaa pilkistikin ykskaks yllättäen armas aviopuolisoni. Ehdin sanoa whoaaaa ja sitten Pena otti ritolat, se klassinen, Penan bravuuri: piruetti yhden takajalan ympäri ja pooooois, melkoisen ripeästi. Onnistuin törmäämään maahan takapuoli edellä ja täräys kyllä salpasi hengen toviksi jos toiseksikin. Keräilin itseäni hiekasta ja mies keräili Penaa, joka ei onneksi poistunut kentältä vaikka portti olikin auki. Sitten menin takaisin selkään ja jatkoin kavalettitreeniä 20 minuuttia, kunnes loputkin adrenaliinit olivat hälvenneet ja tajusin että takalistoon koskee ihan napakasti. Mutta kavalettitehtävän laukanvaihtoharjoitukset sujuivat oikein hyvin!

Yllättävän vähän takapuoleen on koskenut enää tänään, joten taisin jälleen selvitä moukan tuurilla tästäkin rysähdyksestä. Kai minulle on sen verran siunaantunut tasapainoa ja kehonhallintaa että saan ainakin hidastettua putoamisiani hiukan, kun *kopkop* harvoin loukkaan oikeasti kunnolla. Nyt tietty kun menin leveilemään niin...

Karieskuulumiset klinikalta

15.11. lastasin Penan ja Sulon aamuvarhaisella traileriin ja ajelin reilun tunnin matkan päähän klinikalle, jossa en ollut ennen käynyt, mutta josta olin löytänyt eläinlääkärin jonka ansioluettelo hammashoidon osalta miellytti silmää.

Lähdön huumaa

Tämä oli itselleni myös pieni tulikoe, sillä lähdin reissuun yksin, kahden hevosen kanssa. Meinaan räjähtää ylpeydestä, niin viisaasti hevoseni osasivat olla: ainut apu, jota otin vastaan ulkopuoliselta, oli klinikan oven avaus kun talutin sisään kaksi hevosta. Muilta osin hoidin homman kotiin kokonaan omin voimin. Pena menee traileriin lähettämällä ja peruuttaa sieltä pois kun nykäisen sitä hännästä, joten pitelin Suloa toisessa kädessä kun Pena lastautui ja purkautui. Sulo ei tajunnut lähettämisen ideaa ja sitä täytyy sen kanssa treenata, mutta käveli pienen harkinnan jälkeen perässäni traileriin ja seisoi siellä hätäilemättä kun kiersin ulkokautta sulkemaan puomin. Reissun jälkeen kotona se tajusi peruuttaa ulos kun nykäisin hännästä, joskin sillä oli hyvin kysyvä ilme, miksen tullut "saattamaan" sitä pääpuolesta.

Klinikalla rauhoitukseen ja tutkittavaksi otettiin ensin Pena.

Sen suu tutkittiin endoskoopilla, jotta näin kuvaruudulta koko ajan mitä hampaissa oli. Olin niin syventynyt katsomaan ja kuuntelemaan että todistusaineistona Penan hoidosta on yksi särisevä kännykkäkuva kuvaruudusta, jossa voi ehkä hyvällä tahdolla kuvitella näkevänsä hampaan.

Penan vikalista on pitkä, mutta eläinlääkäri ei ollut kauhuissaan sen suusta. Sillä on sekä infundibulaarista kariesta (purupinnoilla) että perifeeristä kariesta (ienrajassa). Lähes joka hampaan pinnalla on 1. asteen infundibulaarinen kariesmuutos (ICH), joka kai vastaa ihmishampaassa alkavaa reikää ja menee kastiin "seurataan". Tällaisessa muutoksessa karies on vain hampaan sementissä, eikä yllä vielä kiillerajaan saakka.

Infundibulaarisen karieksen uskotaan johtuvan hampaan kehityshäiriöstä (infundibulumin sementin kehityshäiriö eli hypoplasia) joka kehittyy jo sikiöaikana. Toisille kehittyy ja toisille ei. Itse pohdiskelin, olisiko esim. emän tiineysajan kivennäisruokinnalla vaikutusta? Penalla tämän tyypin kariesta esiintyy järjestäin joka hampaassa joten sillä epäilemättä on tämä hypoplasia. Suora suomennos voisi kuulua: paska mäihä, dude.

Erinomainen selonteko + piirroskuvat infundibulaarisen karieksen luokituksista, lähde: heppalaakari.fi

Hevosen hammaskartta

Kolmessa hampaassa Penalla on 2. asteen infundibulaarinen kariesmuutos. Hampaat ovat juuri ne tyypillisimmät karieshampaat eli 109, 209 sekä 206. Heppalääkärin nettisivusto kertoo asiasta näin:

Tavallisimmat karieshampaat ovat 109 ja 209, jotka ovat alttiimpia kariekselle niissä esiintyvän sementin hypoplasian takia. Näiden hampaiden mineralisaatio tapahtuu varsan kehitysvaiheessa, jolloin elimistön muutkin osat kilpailevat käytettävistä mineraaleista. Sementin hypoplasiaa ja kariesta voi alkuvaiheessa olla vaikea erottaa toisistaan. 106 ja 206 ovat myös tavallisimpia hampaita, joissa kariesta esiintyy. Kuolainten aiheuttama kulutus näihin hampaisiin saattaa altistaa bakteereiden pääsylle sementin huokosiin.

Nämä 2. asteen kariesmuutokset ovat sellaisia, jotka täyttävät jo paikkaamiseen vaadittavat kriteerit. Penan reiät eivät kuitenkaan olleet kovin syviä: ysihampaiden karies oli n. 3 mm syvä ja kutoshampaan 8 mm syvä. Tämä 206-hammas on nyt sellainen kysymysmerkki: reikä on sen verran syvä ja hampaan sijainti sellainen, että se saattaa aiheuttaa kuolaimen kanssa ongelmia. Ja Penallahan on aika työläs suu ja välillä hankaluuksia hyväksyä kuolaintuntumaa. Mutta samalla reissulla valkeni muutama muukin suun anatomian seikka joka saattaa aiheuttaa vastaavanlaista käytöstä, niistä lisää myöhemmin. 

Eläinlääkäri ei kuitenkaan nähnyt tarvetta välittömästi ryhtyä konsultoimaan paikkaavaa eläinlääkäriä, eivätkä reiät myöskään olleet niin syviä että röntgenkuvia olisi ollut tarve ottaa (tarjoutuivat kyllä kun niistä olin puhunut, mutta uskoin eläinlääkärin näkemystä kuvaamisen tarpeettomuudesta tässä kohtaa ja ajattelin säästää pennoseni tulevaisuuteen). 

Toinen kariestyyppi, perifeerinen karies, on hieman mystisempi tapaus. Sitä esiintyy hampaan ulkopinnan sementissä ja koska heppalääkäri.fi -sivusto on tämänkin asian kovin selkokielisesti selittänyt, lainaan sieltä: 

Perifeeristä kariesta on tavallisimmin takimmaisissa poskihampaissa. Ylähampaissa kielen puolella ja alahampaissa posken puolella. Terveen poskihampaan pinta on kiiltävä ja vaaleankeltainen ja siinä voi olla rehusta värjäytynyt lievä ruskea vivahde. Karieshampaan pinta on karkea, epätasainen, ruskeampi, punertavampi tai joskus jopa mustempi. Hammas on kaiken kaikkiaan "suttuisen" näköinen ja siinä voi olla silmin nähden limaiselta näyttävä bakteerien muodostama biofilmi. Karies voi levitä purupinnalle asti. 

Perifeerisen karieksen luokitukset

Penan perifeeriset kariesmuutokset (PCH) olivat luokitukseltaan pääasiassa näitä lieviä 1.1 - 1.2, ja sijainnit tyypillisissä paikoissa eli aivan viimeisissä, kymmenennessä ja yhdennessätoista poskihampaassa ylhäällä. Yhdessä hampaassa PCH oli levinneempi ja luokitukseltaan 2.2. Perifeerinen karies ilmenee meitä hoitaneen eläinlääkärin mukaan yleisesti juuri noissa takimmaisissa hampaissa, sillä hevonen on tässä suhteessa vähän tyhmästi suunniteltu kokonaisuus: suun happamin paikka on lähinnä nielua, ja sylki, jonka tarkoituksena on mm. neutraloida ruuansulatuselimistön happoja, laskee hevosen suuhun sylkirauhasta pitkin 8. hampaan kohdalla. Suun etuosassa on siis hyvä meininki kun hevonen syö ja sylkeä erittyy, mutta loput kolme hammasta jäävät vajaammalle syljelle.

Perimmäiset syyt perifeeriseen kariekseen ovat vielä selvittämättä: ei tiedetä edes sitä, onko kyse infektiosta vai suun normaalien bakteerien säätelyhäiriöstä, ja aiheutuuko karies yhdestä tietystä bakteerista vai monien miksauksesta. Perifeerinen karies kulkee myös jossain määrin rinta rinnan diasteemojen kanssa: PCH altistaa diasteemoille syövyttäessään hampaan sementtiä, jolloin rehu pääsee pakkautumaan hampaiden väleihin. Toisaalta pakkautuva ja hammasväleissä seisova rehu myös pahentaa PCH:ta ja itsessään syövyttää sementtiä. Jos jostain saa olla pikkuisen iloinen niin siitä, että vielä toistaiseksi Penalla ei ollut yhtään diasteemaksi luokiteltavaa hammasväliä. Laiha lohtu.

Jos PCH:n synty on epäselvä, myös hoitosuositukset ovat epävarmoja ja aika kirjavia. Suun huuhtelusta vedellä tai häijyimmissä kariestapauksissa laimennetulla klooriheksidiiniliuoksella (Corsodyl) ei ainakaan ole haittaa. Lisäksi hevosella tulisi olla lyhyet ruokintavälit ja heinän pureskeluun käytettävä aika tulisi olla mahdollisimman pitkä, jotta syljentuotanto pysyisi yllä eivätkä hapot pääsisi jylläämään. Sokerista ravintoa tulisi välttää (sokerinen heinä, melassisiirappi, muut sokeroidut/korkeatärkkelyksiset rehut, leipä), samoin kovin hapanta ruokaa.

Meitä ei kehotettu suun huuhteluun. Sen sijaan hapanta ravintoa eli säilöttyä heinää kehotettiin välttämään, ja tästähän seurasi yhden vuorokauden mittainen googlenlaulatus, kun aloin selvittää, onko säilöntäineella säilötyllä heinällä ja sen pH-arvolla jotain tekoa tässä happamuus-casessa. Tuossa jo monesti lainaamassani heppalääkäri.fi -sivun artikkelissa viitataan v. 2017 tutkimukseen jossa on tutkittu perifeerisen karieksen riskitekijöitä sekä tekijöitä joiden ei ole todettu lisäävän riskiä. Tässä litaniassa säilöheinä oli listassa "ei todettu riskitekijäksi". Hieman samaan johtopäätökseen tulin omissa selvityksissäni, jotka koitan nyt summata mahdollisimman tiiviiseen pakettiin:

Meidän heinässä on käytetty biologista säilöntäainetta eli paalissa tapahtuu maitohappobakteerien voimalla käymistä. Tämän käymisen tarkoitus ei ole alentaa heinän pH:ta, vaan lisätä "hyviä bakteereja" ja viedä elintilaa hiivoilta ja homeilta. Meidän heinän kuiva-aine on 77,9 ja pH 5,79. Siinä tavarassa mikä luokitellaan kuivaksi heinäksi, on kuiva-aine > 85 ja pH jotakuinkin 6 tai himpan päälle. (Kiitos kuivaheinän keskimääräisestä pH-arvosta kuuluu Elinalle: minä guuglaan hiki päässä kaikenlaisilla hakukomboilla ja turhaudun kun en löydä, ja sitten heitän Elinalle fb-viestin, sattuisiko hänellä olemaan hajua ja vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. On hyvä olla liuta perusteellisia hevosihmisiä kontaktilistoilla!) Varsinaisessa säilörehussa, jota nimitetään kansankielisesti myös lehmänrehuksi, on ka jossain 30-40-50 tienoolla, eli se voi olla todella märkää, ja tällaisen rehun tavoiteltu pH on 4-4,5. Merkittävästi happamampi siis kuin kuivassa heinässä ja esikuivatussa säilöheinässä. Tällaisessä rehussa käytettyjen säilöntäaineiden tarkoitus on alentaa pH:ta entisestään/pitää se matalana, jotta rehussa tapahtuu käymistä ja jotta se säilyy, ja esim. botulismia aiheuttavalle bakteerille ei syntyisi suotuisia elinolosuhteita. Tällainen rehu on pehmeää mujua joka ei juuri tarjoa pureskeltavaa, eikä kosteutensa vuoksi säily pienissä yksiköissä. Tämäntyyppistä rehua ei juuri hevosille syötetä (enää).

Kysymys jonka esitin itselleni kuuluu: Voiko noin pieni pH:n ero tehdä tästä meidän esikuivatusta säilöheinästä epäkelpoa evästä Penalle? En usko. Sokerinsa (180) vuoksi, ehkä. Mutta tämä vuosi on mitä on heinän suhteen, ja näillä nyt mennään. Hankinko jatkossa kokonaan kuivaa heinää ja alanko tosissani metsästää matalasokerista? Mahdollisesti. Toistaiseksi en ole ollut hysteerinen heinän sokerien suhteen, mutta voi olla, että Penan purukalustosta tulee se viimeinen niitti joka pakottaa pieneen hysteriaan.

Summaus Penasta: hampaat ovat tämän hevosen heikoin lenkki, mutta välitöntä aihetta paniikkiin ei ole. Purennassa ei ole moitittavaa. Seurataan karieksen kehitystä vielä puoli vuotta, ja jos (ja kun...) paikkaamiseen joskus päädytään, paikataan samalla useampi. Jos tulee vaivaa, niin sitten pitää toimia jo aiemmin. On vaan pirullisen vaikeaa määrittää, mikä on "vaivaa".

Hammashuoltoa seuraavana päivänä tuuppasin Penaan kipulääkkeen, sillä en tykännyt sen ilmeestä. Eläinlääkäri kyllä varoitti, että hampaat voivat vihloa seuraavana päivänä ja että sitten vaan kipulääkettä kitaan. Oliko kyse tästä "normaalista vihlonnasta" vai ärsyyntyikö se syvin reikä kun se tyhjennettiin ja sitä ronkittiin. Taas kaipaisin hevoseeni ominaisuutta, jossa se voisi kertoa, onko sen naama kireänä siksi että sitä sattuu 206-hampaaseen, vai vituttaako sitä muuten vaan kun vedän sen päiväruoka-aikaan metsään kävelemään.

Sulo alennustilassa

Sulon osalta sain huokaista helpottuneena. Sillä on hyvät hampaat ja hyvä purenta, ja siinä missä Penalla löytyi moitittavaa lähes jokaisesta hampaasta, oli Sulon vikalistassa vain muutama pikkuinen merkintä. Sulo saatiin pistettyä ja hoidettua ihan ilman draamaa (vaikka edellisessä kodissa kuulemma tuli karsinasta päälle kun näki eläinlääkärin, ja rokotettiinkin niin että kävelytettiin käytävällä eläinlääkärin ohi joka tuikkasi vauhdissa...), joskin se vielä virkistyi kun oli hoippunut pakkopilttuuseen ja piti tujauttaa vähän lisää rauhoitetta.

Kahvipaussi sillä välin kun hevoset virkosivat rauhoituksesta

Molempien hevosten limakalvot, suupielet ja kieli olivat oikein hyvässä kunnossa. Muutamia hammaspiikeistä johtuvia pieniä ihorikkoja, mutta kuolaimen vaikutusalueella ei vaurioita. Jotta tämä eepos ei paisuisi aivan puuduttaviin mittasuhteisiin, jaan kuolaimen sovitukseen ja suiden mittaamiseen liittyvät asiat omaan postaukseensa. Niiden osalta on saanut taas aivot hikoilla kun olen pohtinut ja selvitellyt erilaisia vaihtoehtoja, ja joutunut myös kohtaamaan omia ennakkoluulojani. Mutta näistä lisää myöhemmin!

Ja sitten kotiin

Tässä vielä pari lähdelinkkiä joita käytin tätä kirjoittaessani:

https://www.heppalaakari.fi/perifeerinen-karies/
https://www.heppalaakari.fi/infundibulaarinen-karies/
https://www.facebook.com/pages/category/Professional-Service/Ocala-Equine-Dentistry-Inc-298338310199200/

Uusia kotiläksyjä, unelmia ja talveen varautumista

Tällä viikolla tiistaina olin toista kertaa meidän uuden valmentajan, Eerikan silmän alla. Penaa täytyy ihan ekaksi kehua siitä, että entinen keulin-reuhdon-huudan-hikoan-paskon -tyyppi on tätä nykyä sellainen matkamies, että teen sen kanssa reissut yksinäni luottavaisin mielin. Se menee kyytiin lähettämällä kyselemättä, matkustaa siivosti (no niin se on kyllä aina matkustanut mutta lastautuminen on toisinaan ollut vähän säätöä - aina sen on autoon saanut, mutta välillä hommaan on kuulunut pystyynhyppelyä, vinoonmenoa, pään kolhimista traikun kattoon ja ylipäätään mullittelua sillalla) ja perillä varsinkin käyttäytyy niin, että sen voi varustaa trailerin vieressä ilman että oma kiukkusuoni pullistelee.

Kesäillat!

Tällä kertaa oltiin valmentajan kotikentällä, ja parkkeerasin yhdistelmän n. 500 metrin päähän hiekkaparkkikselle, jossa oli paremmin tilaa operoida kuin Eerikan omassa pihassa. Parkkikselta kulkee metsäpolku pihaan, ja mennessä talutin Penan perille. Itse valmennukseen olen tyytyväinen. Ensimmäisellä kerralla puututtiin vain ja ainoastaan siihen, että Penan on oltava pohkeen edessä koko ajan ja keskityttävä minuun. Myös asentoani rukattiin niin että pääsisin eroon vaivihkaa ilmaantuneesta turvakyyrystä. Näitä juttuja olen harjoitellut vastalihakset armoa anellen nämä reilut pari viikkoa valmennusten välissä, ja hetkellisen epämukavuusalueen jälkeen olen huomannut että tulosta tulee. Ja Eerikalta saatiin samansuuntainen palaute, jahuu! Pena tuntui ihan super paljon paremmalta kuin ensimmäisellä kerralla - se kyttäsi ja jännitti, mutta reagoi nyt huomattavasti sähäkämmin pohkeeseeni ja palasi pohjeavusta kuulolle eteeni. Askellajien laatu paranee heti kun se pysyy edessäni = kuulolla ja rentona.

Kentänlaidalla oli haastavia pelokkeita kuten paalipiikit ja yksi kanto, joten aika monta toistoa saatiin taas siihen, kun Pena jähmettyy ja meinaa jättäytyä jäykäksi apujeni taakse. Nyt päästiin ratsastamaan kaikki askellajit läpi, pääsin istumaan alas ravissa ja silti vaikuttamaan. Kotiläksyt muistiin itselle:

• vaadi enemmän takajalkoja liikkeeseen mukaan, älä tyydy vähän sinnepäin. Pena kykenee, minä kykenen
• hae fiilistä keinuvasta selästä harjoitusravissa. Jos selkä jäykistyy, koita perusistunnassa vähän keinauttaa selkää taas liikkeelle ja rennoksi. Pena jännittää ensin selän, sitten vasta alkaa silmä pullottaa ja korva killittää väärään suuntaan. Koita päästä vaikuttamaan jo silloin kun selkä jännittyy.
• kädet!! Etenkin vasempaan kierrokseen vasen käteni jää taaemmas. Ongelma tulee selkeiten esiin vasemmassa laukassa, jolloin jään kantamaan Penaa vasemmalla ohjalla. Oli ihan aivohiki kun piti oikeasti työntää vasen käsi eteen, ratsastaa vasen pohje läpi ns. kohti oikeaa ohjaa ja kääntää kunnolla ulkoavuista. Tämä on juuri sitä mitä toitotan omille oppilailleni koko ajan, ja sitten vedän itse siitä sisäohjasta. Hyi häpeä!
• sama ajatus vasemmassa kierroksessa kun Pena pullistuu pois pelottavasta kohteesta: avaa vasen käsivarsi ja ratsasta vasen pohje. Pena ei saa nojata vasempaan jalkaani vaan sen täytyy kantaa itse itsensä
• siirtymiset. Oijoi. Olen tiedostanut hyvän tovin että siirtymisemme ovat retuperällä. Pena vastaa viiveellä ja nousee pois tuntumalta. On korjattava joka ikinen siirtyminen eteen. Hevosen on oltava pohkeen edessä läpi siirtymisen. Etenkin laukannostoissa Pena jännittyy kun alan valmistella, ja lopulta nostaa laukan myöhässä apuun nähden eikä ole enää peräänannossa noston hetkellä. Olen itse auttamatta liian hidas korjaamaan sitä. Näitä aletaan työstää seuraavaksi.

Hikisen valmennuksen päätteeksi ratsastin Penan takaisin autolle. Siis kyllä vaan, maastoilin vieraissa metsissä! Huikeaa.

Videolta kaapattu kuva eräästä kevätillan valssista

Otsikon mukaiseen unelmointiin liittyy tällä kertaa suitset. Olen muutaman vuoden ajan haaveillut Täydellisistä Suitsista jotka täyttäisivät kaikki korkeat vaatimukseni, mutta sellaisia ei ole tullut vastaan. Pena on kulkenut osista kootuissa remonttisuitsissa jotka alkavat olla todella venähtäneet ja kulahtaneet. Haaveideni suitsissa on kunnolla muotoiltu, leveä niskahihna sekä sellainen turpahihna joka jättää posket vapaaksi. Menin pitkään kokonaan ilman turpahihnaa, mutta Pena on topakka ravistelemaan päätään jos on vaikkapa kärpäsiä, ja kun suitset pari kertaa putosivat sen päästä kesken treenin, totesin että joku turpahihna on oltava, vaikka en halua sulkemalla sulkea hevoseni suuta. Käytännössä remonttiturpis on ainoa joka jättää posket vapaaksi, mutta remonttiturpahihnat eivät oikein istu Penan pään ja lyhyen suun anatomiaan. Jotta remonttiturpis kulkisi oikealla kohdalla kuolaimeen nähden, tulee turvan päältä kulkeva hihna liian alas. Ja jos säädän korkeuden turvanpäällishihnan mukaan, tulee leuan alle menevä osuus kuolaimen päältä.

No sitten kävi niin että törmäsin unelmasuitsiini... Ja niiden hintalappuun.

PS of Sweden Pioneer -suitset

PS of Sweden Pioneer -suitset kolahtivat ja kovasti. Remonttiturpiksen kaltainen turpahihna, mutta ei niin alaslaskettu kuin perinteinen versio. Turpahihnan paikassa säätövaraa. Niskahihna sellainen kuin haluan ja posket jää kivasti vapaaksi. Turpahihna ei painu silmän lähelle. Ja kuolainkiinnityksessä on poskihihnojen päissä bonuksena kuminauhaa joka tuo pehmeyttä siihen kuinka kuolain suuhun asettuu. Leukahihnan kanssa nämä ovat myös FEI:n hyväksymät koulukisoissa, josko sillä nyt on meidän tapauksessa mitään merkitystä. Minä haluan!! Mutta nämä mokomat kustantavat 245 euroa, ja näin kun juuri siirtyy äitiyspäivärahalta kotihoidontuelle joka on sen kolmisen sataa kuussa, niin ei oikein olisi varaa tuonhintaisiin suitsiin. Mutta kun minä haluan! Ja Penakin haluaa! Ja sillä oli synttäritkin! Millä muulla epä-järkisyyllä voin vielä perustella nämä itselleni?

Lilliputtiponi loikkaa

Kun juhannus on ohitettu, voi hyvällä syyllä ruveta valmistautumaan talveen, vai kuinka? Ainakin siltä osin, että heinäntoimittajan kanssa on neuvoteltu tulevasta talvesta ja siitä, pitääkö tässä kehittää heinäpaniikkia vai ei. Kuulemma minun ei vielä kannata, hänellä on luotto toiseen satoon ja että saan siitä tarvitsemani paalit. Tulevana talvena meillä tullaan syömään myös olkea, sikäli mikäli saan hygienistä olkea käyttööni. Olki on uusi musta ja oljesta sekä olkimyyteistä Muuliprojektin Kaisa teki Onnen Rippeiden Elinan avustuksella varsin ansiokkaan selvityksen. Olki tulee ensisijaisesti Sulon laihdutusprojektin tueksi, mutta koska ponit tarhaavat samassa, saa Penakin siitä osansa. Todennäköisesti mennään niin, että öisin Sulo syö enemmän olkea kuin heinää, ja Pena puhtaasti heinää, ja kun ne ovat samassa, on tarjolla jonkinlainen heinän ja oljen kombo. Sulon laihdutusasioista kirjoitan myöhemmin perusteellisemmin, kun ne ovat nyt viime aikoina pyörineet mielessäni stressiin saakka.

Tänään kuitenkin aloitin yhden talveenvalmistautumisprosessin: aloin kuivata kerppuja! Jos onnistun kuivaamaan ja säilömään nämä oksakimput homehtumatta, saavat ponit talvellakin maistella kesän makuja.

Ponipoikien talviherkkuja aitassa kuivumassa

Meillä kävi sattumalta eilen erään asiakkaani matkassa pari ponityttöä, jotka tunsivat Sulon sen ratsastuskouluajoilta. He tuskin tullessaan tiesivät, että Sulo asuu täällä, mutta kun näkivät sen tulevan meitä vastaan laitumella, oli välitön kommentti Voi miten Sulo näyttää niin paljon iloisemmalta kuin ennen! 
Tuli hyvä mieli.

Takaisin lähtöruutuun

Lainaan yhden suosikkiblogini nimeä tähän otsikkoon, sillä se kuvaa melkoisen hyvin fiiliksiäni juuri nyt.

Blogin päivittäminen on jäänyt prioriteettilistalla perhearjen pyörittämisen jalkoihin, mutta heppailut pyörii täällä silti. Yllättävän säännöllisesti jopa, siitä saan olla tyytyväinen.

Tänään lähdettiin Penan kanssa maneesille hyppäämään. Kelit ovat jälleen aivan surkeat ratsastaa kotona, ja kun naapurini kysyi, miten olisi jos ajeltaisiin "aikamme kuluksi" (heh heh, kahdella pienten lasten äidillä kun ei muuta ajankulua ole) minun ex-oppilaitokseni hulppeisiin puitteisiin ja hän vähän katsoisi perääni kun hyppään, niin hihkuin riemusta. Reissu sujui mallikkaasti, aivan supermallikkaasti, ottaen huomioon että meitä tosiaan oli liikenteessä Penan lisäksi minä sekä naapurini, minun kolmikuinen vauvani ja naapurin kaksivuotias tahtovainen. Oman tahtovaiseni olin sentään jättänyt matkasta pois. Penan kanssa reissailu alkaa olla aika huoletonta nykyisin, ja onneksi vauvani on edelleen melkoisen sopuisa ja hyvinnukkuva tapaus, niin tällainen aamupäiväaktiviteetti oli mahdollinen.

Ristiriitaisimmat tunteet tulikin siitä itse hyppäämisestä. Minulla on ollut käytännössä reilun vuoden hyppytauko - viimeisimmät kunnon hypyt tein ohjaajaopintojeni lopussa marraskuussa 2016. Vuosi 2017 meni raskauden vuoksi sivu suun, mitä nyt ihan loppuvuodesta synnytyksestä toivuttuani ehdin kerran tai kaksi jotain maasta korotettua yksinäni turata. Ja siinä missä vielä vuoden 2016 lopussa olin hyvillä mielin hyppäämisen suhteen ja koin hienosti selättäneeni minua riivanneen hyppypelon, sain nyt murheekseni todeta, että olen palannut aika lailla lähtöruutuun, siihen mistä aloitin ohjaajaopintojeni alussa.

Rutiini, rutiini ja vielä kerran rutiini pitäisi pystyä säilyttämään hyppäämisessä, ainakin kun on tämmöinen nössökkä kuin minä. Nyt taas näytti 60 cm pysty pikkaisen siltä että tohtiiko sitä lähestyä ollenkaan kuin niin jännittää. Ja minä sentään hyppäsin ihan mukavuusalueellani +/- 100 cm vielä vuosi sitten! Kun pää ei ole mukana, palaa kaikki typerät virheet. Kroppa ei ole mukana, en ratsasta laukkaa, pakitan. Etenkin se etten ratsasta laukkaa. Onni ja autuus että oli naapuri mukana ja sanoi jossain vaiheessa, että otapa nyt ihan reippaasti tuosta pitkän sivun verran sitä laukkaa niin että saat koskea Penaan pohkeella ja että se menee eteenpäin. Sitten hän rakensi meille jumppasarjan ja sanoi että ala laukata. Ja minä vikisin vastalauseita ja selityksiä kun ei tää ja kun en mää.

"Kato nyt mitä tapahtui kun sä laitoit jalan kiinni. Sillä nousi korvat pystyyn ja se näytti siltä että sen on kivaa."
No on se nyt helvetti.

Ja hyvinhän se Pena meni kun oli laukka jolla mennä. Eikä edes köyrinyt kovin pahasti esteiden jälkeen. Eikä toppaillut, kun minä lakkasin vetämästä taaksepäin jokaikisessä tilanteessa. Kaikista turhauttavinta on, että tiedän estäväni itse hevostani, mutta en saa kehoa toimimaan toisin.

"Sun on kehonkielikin ihan erilainen nyt verrattuna alkuun. Kun sä aloit kevennellä täällä niin olit ihan käppyrässä sen hevosen ympärillä. Nyt sulla on ryhti noussut ja sun hevonen liikkuu."

Pelko on viheliäinen kaveri. Se istuu olkapäällä eikä jätä rauhaan. Se saa kropan tekemään ihan omia juttujaan.

Ja kuitenkin haluan hypätä, haluan osata, haluan antaa hevoselleni sen ilon mitä se hyppäämisestä parhaimmillaan saa. En siis pelkää niin paljoa että luovuttaisin ja antaisin olla. Hemmetti, haluan takaisin sen ilon ja luottamuksen jonka rutiinin myötä sain! Mutta säilytä täällä sitten jotain rutiinia kun omat ratsastuspaikat on yhtä jääkenttää, niin ettei edes sitä laukkaa pääse harjoittelemaan. Jos olisin varoissani, kulkisin omalla kalustolla maneesiin ratsastamaan harva se viikko. Vaan en ole, puuttuu ne varat, kalusto ja aika.

Valitusvirrellä uuteen vuoteen!

Taas mentiin

Kuten uhosin, pikkukisaturneemme ei jäänyt yksiin harjoituskisoihin vaan tiemme vei (edellisen menestyksen innoittamana, toki) seuraaviin karkeloihin heti saman viikon sunnuntaina. Yhdistetyt este- ja kouluharjoituskisat taas mukavan lyhyen matkan päässä, joten ilmoitin Penan ja Roosan 50 cm esteluokkaan ja pienestä nurinasta huolimatta myös he B:3 -luokkaan.

Treenit vedettiin löysin rantein - yksi huilipäivä edellisten kisojen jälkeen, lähinnä siksi ettei muumiksi paisunut omistaja vaan jaksa kaikkea. Sitten ohjasajoin yhtenä päivänä ja totesin että suoruuden eteen saa tehdä maasta ihan yhtä paljon hommia kuin selästäkin. Roosa kävi ratsastamassa kerran, mentiin kouluohjelma läpi kahteen kertaan ja lähinnä taottiin kuskin päähän nelikaarisen sijoittelua. Helppo B:3 on aika tylsä pitkän radan ohjelma ilman keskiaskellajeja (käyntiä lukuunottamatta) joten sinällään harjoittelua se ei vaatinut kun Roosa on sitä startannut aiemminkin. Ja Penan käytöksen varaan jäi kaikki onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet. Ihan viimeisen voitelun kisoja edeltävänä lauantaina suoritti jälkikasvuni, josta on tämän kesän aikana kuoriutunut todellinen hevostyttö! Joka päivä pitäisi Pena hakea harjattavaksi ja kavioiden puhdistukseen (!!), ja nyt myös ratsastamisen makuun on päästy.

Sitten itse kisapäivään.

Meillä oli huippureissu, kaikki sujui tosi lutvikkaasti, Pena oli viisas ja helppo käsitellä. Täytyy siis korostaa että reissussa meitä oli minä, liki viimeisilläni raskaana, Roosa, ja 3,5-vuotias tyttäreni. Aikataulumme oli laadittu sillä lailla fiksusti että luppoaikaa ei ollut mutta ei tullut kiirekään.

Esteluokka oli ensin. Kahdeksan hypyn yksinkertainen rata, värikkäät puomit ja johteita. Pena meni yli kaikista?! Jännittynyt se oli, pohkeen takana eikä hyvää rytmiä löytynyt, Roosakin ratsasti todella varmistellen. Penaan ei voi hirveästi laittaa painetta eteenpäin, koska silloin se vielä todennäköisemmin töppää esteelle, ja jos se jännittää, se ei itsekään hae sujuvaa, etenevää laukkaa vaan jää pupulaukkaamaan paikalleen. Yksi pudotus tyyliarvosteluluokassa tiesi neljää miinuspistettä, ja tällä tuloksella sija oli 5/5. Mutta oltiin molemmat, ratsastaja ja minä tyytyväisiä Penaan. Sen elämän toinen esterata kisatilanteessa ja se meni yli kaikista, aivan super tälle hevoselle!

Koululuokan alkuun oli sen verran aikaa, että ehdittiin rauhassa vaihtaa koulusatula ja käydä vessassa. Sitten ihan lyhyesti ravia verryttelykentällä ja sen jälkeen Roosa ja Pena saivatkin jo mennä valmistautumaan itse kisakentän ulkopuolelle. Rataa sai kiertää ulkokautta suoritusten aikanakin ja siinä mahtui hyvin tekemään verkan loppuun. Loivaa avoa kaikissa askellajeissa ja pelottavuuksien esittely kaikista mahdollisista suunnista. Sitten radalle. Pena näytti ok:lta, tuntui kuulemma tosi jännittyneeltä, mutta siitä huolimatta se liikutti jalkojaan ja selkäänsä ihan kiitettävästi, oli ainakin jonkin verran tuntumalla eikä sillä ollut panikoitunutta ilmettä vaan se teki kuuliaisesti mitä pyydettiin. Ja meni ihan joka nurkkaan!

Laukkavoltilla

Ohops, vähän kantaten kulmassa

Lyhenee, lyhenee...

Käyntiä

Lopputervehdykseen matkalla

Hienot!

Todistettavasti on oltu tuomarin auton edessä tervehdyksessä!

Kun kuultiin tulokset, 65,227% ja siinä vaiheessa luokan toiselle sijalle, oltiin tosi tyytyväisiä ohjelmaan ja prosentteihin, mutta ei uskottu toisen sijan pysyvän. Luokassa oli kymmenen lähtijää ja minulle useampi tuttu ratsukko, joiden osasin odottaa tekevän tyylikkäät suoritukset. Suoritettiin loppukeventelyt, hevosen purkaminen, peseminen ja koppiin lastaaminen. Kuunneltiin väliaikatuloksia ja edelleen toisena! Jäljellä oli kaksi ratsukkoa joiden suoritukset mentiin katsomaan. Tosi tyylikkäät radat ja olin aika varma että molemmat pyyhkäisevät Penan ohi ja jäädään neljänsiksi, ensimmäisiksi ei-sijoittuneiksi. Vaan väärässä olin. Pena ja Roosa pitivät kakkospaikkansa loppuun saakka ja niin Roosa pääsi kunniakierrokselle, tosin ilman hevosta.

Huikeeta! Olen soikeana onnesta!




Kamerani huusi akkua koko ajan joten en uskaltanut videoida koko rataa. Yritin ensin ottaa pari kuvaa mutta ne olivat onnettoman epätarkkoja. Loppuradan päädyin videoimaan, jäi sentään jotain liikkuvaa kuvaa muistoksi.

En osaa pukea sanoiksi sitä ylpeyttä jota koen Penasta. Se on (jälleen) ylittänyt kaikki odotukseni fiksulla käytöksellään. On se vaan!

PS. Kun ähkin ja puhkin ison mahani kanssa Penalle kuljetussuojia jalkaan kisapaikalla, viereisen auton kuljettajarouva sanoi: "Meinasin tässä ruveta valittamaan kuinka sattuu selkään, mutta kun katson sinua siinä niin enpä taidakaan sanoa mitään!"

Shokkiuutinen: Pena kisoissa!!

Nyt kun olen itse siirtynyt hetkeksi vain ponimammailemaan ja Penalla on oma stunt-kuski käytössä, voin keksiä kaikenlaista jännää iltapuhdetta. Kuten ilmoittaa ratsukon naapurikylään harjoitusestekisoihin...

Pena ei ole koskaan käynyt estekisoissa. Se spuukailee kotonakin ajoittain tuttuja ja "blankoja" puomeja ja tolppia, ja kuten edellisestä päivityksestä voi lukea, ei aina toimi ihan niin kuin toivoisi. Edellisen treenikerran jälkeen otettiin toisto samoilla harjoituksilla: nyt ei ollut paarmoja mutta sen sijaan lopputreenistä taivas kirjaimellisesti aukeni ja vettä tuli niin ettei kenttä enää ollut hiekkaa vaan suuri järvi. Olosuhteet ei siis taaskaan olleet ihan ihanteellisest Penalle, joka halusi kääntää pyllyn vasten sadetta ja jäädä siihen. Mutta nyt se oli jo paljon vastaanottavaisempi, ja pidettiin toistot ihan minimissä. Muutama kiukkukielto, mutta kun se jokin naksahti kohdilleen, Pena meni pyydetyt tehtävät tosi kivasti ja tippaakaan epäröimättä.

Tällaisilla viimeistelyillä lähdettiin sitten kokeilemaan kepillä jäätä ja pakattiin Pena autoon ja ajettiin kisoihin. Todellakin rima tarpeeksi matalalla: Pena oli ilmoitettu puomiluokkaan (jossa oli, kiitos kisajärjestäjälle, eroteltu juniorit ja seniorit omiksi luokikseen!) ja 50 cm esteluokkaan. Kisapaikalle tullessa Pena pällisteli talutuksessa kaikki mahdolliset objektiivit polvet notkuen, ja kysyinkin siinä heti järjestäjältä, saanko tarvittaessa mennä kesken radan taluttamaan ratsukkoa jos meno hyytyy jännityksen takia. Lupa heltisi.

Mutta mitä vielä! Pena ja Roosa verkkailivat hetken, Pena alkoi hengittää, kyttäsi vain yhtä kulmaa mutta selvitti verkassa puomit ja muut härpäkkeet kunnialla. Omalla vuorollaan meni radalle sisään itse (!!! Yleensä tässä viimeistään tulee ongelmia kun pitäisi vaihtaa turvallisesta verkasta jännittävälle kisa-areenalle) ja Roosa kävi edellisen ratsukon suorituksen aikana näyttämässä Penalle muutamat johteet. Menin narun kanssa kentän keskelle valmiina auttamaan jos Pena ei aikoisi ylittää ensimmäistäkään puomia, mutta se mennä sutkutteli koko radan ravissa ilman epäröintiä. Juu jännittyneeltä se näytti, mutta ei istahdellut kesken kaiken ja ravi meni myös eteenpäin, ei pelkästään ylös. Tällä suorituksella Pena ja Roosa voittivat luokkansa, jossa oli vieläpä tyyliarvostelu!

Seuraava koitos oli 50 cm, jossa oli sitten jo mukana niitä johteellisiakin esteitä. Verryttelyssä Roosa otti kaksi hyppyä ristikolle ja kaksi pystylle ja Pena meni mukisematta, joten jätettiin siihen. Sitten omalla vuorolla radalle. Laukassa ensimmäiselle esteelle... ja töks. Kielto. Ajattelin että jasso, tähän se sitten jäi. Roosa käytti aikaa siinä esteen edessä, otti sitten isolla tiellä uuden lähestymisen, hiukan lisää painetta ja Pena meni yli. Kakkoselle tuli vähän hassu hyppy ja ristilaukassa alas, mutta kaarteessa laukan korjaus ja sen jälkeen lähti homma sujumaan. Perusradan kahdeksan estettä meni yli ilman mutinoita, sujuvassa laukassa, hypyt lähti hyvistä paikoista, ei tullut villikointia esteiden jälkeen... Se näytti ihan esteratsastukselta! Jopa ne kaksi pelättyä värikästä isojohteista estettä menivät yli, vaikka Pena alkoikin jarrata niitä kohti ja hiukan kiemurrella. Ponimamma oli ällistynyt ja vähän liikuttunutkin, ja sai peräti 4 sekuntia videokuvaa radasta kunnes kännykkä huusi että muisti täynnä.

Kielto ja kiireetön uusi yritys toivat yhteensä 6 virhepistettä joista siis kaksi yliaikaa, ja näinollen luokan jumbosija. Lähtijöitä oli huikeat kolme kappaletta. Aivan sama, meille Penan rata oli uskomaton saavutus ja leijun tässä tunteessa vielä pitkään. Kiva olisi ollut saada jatkaa uusintaan perusradan jälkeen, ja sitten taas toistaalta, ihan mahtia että loppurata meni hyvin ja sai lopettaa ehdottomasti hyvillä mielin.

Saattaa olla että osasyyllinen Penan levollisuuteen olivat korvatulpat, jotka laitoin sille jo kotona. Kun ei ihan kaikkea kuule, ei ihan kaikesta tarvitse olla niin huolissaan. Kyllähän sille puski pieni jännähiki päälle, vaikka ei todellakaan rankasti verrytelty, päinvastoin, ennemmin vain oltiin ja aistittiin atmosfääriä. Mutta ilme pysyi koko ajan levollisena ja rentona.

Kotoa lähdössä. Näin paljon Pena arvostaa korvatulppiaan

Yhtä kaikki, olen hirmu onnellinen. Ja koska nälkä kasvaa syödessä, tämä pikkukisaseikkailu ei jäänyt tähän...

PS. Juttelin verkassa toisen "poniäidin" kanssa. Heillä oli älyttömän upea kuusivuotias C-welsh joka kekkuloitsi alkuun omiaan ja kyttäili ja stoppaili ja sitten ykskaks alkoikin toimia niin kuin piti. Se on jännä miten welsh-ihmisten kanssa ei tarvitse selittää tiettyjä asioita, he vain ymmärtävät. Miten paljon samaa Penassa ja tässä pienemmässä welshissä olikaan! Tämän toisen ponin omistaja kehui Penaa upeaksi (ja minä röyhistelin rintaani), ja samalla puhuttiin siitä, miten nuo herkät otukset vaativat kuitenkin jämerän auktoriteetin, jotta niiden on hyvä olla. "Mutta se ei voi olla sellaista päälleliimattua", sanoi tämä toisen ponin omistaja. "Sitä auktoriteettia joko on tai ei ole ihmisessä. Nuo valitsee kenen kanssa ne toimii."

Enpä voisi olla enempää samaa mieltä.

Reissupenan mutinat

Intensiiviset kolme päivää valmentajakoulutusta taas takana. Rypistys oli tiukka minulle, sillä päivät venyivät komeasti yli kahdentoista tunnin, mutta erityisen tiukka se oli maalaisponi Penalle, joka reissasi mukanani "Suomen hevospääkaupungin" vilinään.

Penan edellinen vierailu kodin ulkopuolelle oli v. 2013-2014, kun minä olin raskaana ja Pena muutti silloisen valmentajani luo puoleksi vuodeksi. Sopeutuminen niihin olosuhteisiin kesti melko tovin, ja aika vahvasti tuli jo silloin tunne ettei Penan paikka ole ahtaassa hiekkatarhassa eikä "treeniolosuhteissa".

Useampi vuosi tässä tulikin lepäiltyä kotinurkissa ennen tätä kolmen päivän kokeilua. Loppupäätelmä sen kun vahvistui, vaikka kolme päivää nyt tietenkin on todella lyhyt aika edes yrittää sopeutua uuteen. Kilpailemattomuuteni syyksi sanon usein ettei hevoseni hermorakenne kestä ja ettei minulla ole minkäänlaista kilpailullista kunnianhimoa, ja se on aivan rehellinen vastaus. Todistin sen jälleen tällä reissulla itselleni ja tulin yhä vakuuttuneemmaksi, että haluan jatkaa valitsemallani linjalla.

Sinällään kaikki meni aivan hyvin, tosin järjestäjälle pitkä miinus siitä että olin sopinut osallistumisestani hevosen kera sekä kurssisihteerin että vetovastuussa olevan opettajan kanssa, mutta silti minua ei ollut mahdutettu valmennusharjoitusaikatauluihin. Kävi siis niin, että pääsin vain yhdelle ohjatulle valmennukselle ensimmäisenä päivänä, toisena päivänä uhrasin päivällistauon ja ratsastin ominpäin, ja kolmantena ei aikataulu antanut myöden ratsastaa lainkaan. Osasyynä tosin myös oma migreenipää joka hidasti halua järjestää aikaa omatoimiseen treeniin. Penan kannalta suurin anti nyt oli ratsastaa lämpimissä, hyväpohjaisissa maneesiolosuhteissa joissa oli muutakin vilinää, mutta olisin minäkin kaivannut vähän boostausta omaan tekemiseeni.

Mutta ei meitä vain ole tehty tuollaiseen vilinään. Pena kaiken kaikkiaan pysyi hyvin nahoissaan, mutta minun on vaikea pitää kuuppaani kasassa kun yksi hyppää ominpäin, yhdellä on estevalmennus, yhdellä on tauotta rääkyvä ori ja yksi ratsastaa maiskuttaen koko ajan niin railakkaasti että se oma, juuri jonkunlaiseen balanssiin saatu ratsu räpsähtää taas seinille. Olen näköjään täällä omassa rauhassani kehittynyt hyvin häiriönsietokyvyttömäksi. Tosin puolustan itseäni: ohjaajaopintojeni aikana ratsastin ihan sujuvasti itsenäiset treenit monenlaisissa kohinoissa, mutta ne hevoset olivat tottuneita siihen. Penan paketti kestää huomattavasti pienemmän määrän häiriötä. Oma loppupäätelmäni oli, ettei sen minun käytössäni määrättömästi tarvitsekaan kestää. Näin, kuinka koville se sillä otti - tullaan ja mennään ja heitellään puomeja ja raahataan vesimattoa ja puetaan loimea ja se helevetin maiskuttaminen kun tullaan laukkaa takaviistosta... Pena pärjäsi oman rajallisen häiriönsietokapasiteettinsa kanssa ihan kympin arvoisesti: ei se missään nimessä ollut ratsastuksellisesti parhaimmillaan tai edes lähellä sitä, mutta se ei kuitenkaan kokonaan eristäytynyt minusta eikä räjähdellyt vaaraa aiheuttaen.

Mutta kyllä voi hevonen vetäytyä pieneksi kolmessa päivässä. Kotona niin elinvoimaa uhkuva hevoseni oli tuolla epävarma ja pikkuinen ja jotenkin kamalan alistunut. Se sentään pääsi joka päivä muutamaksi tunniksi ulos, mutta silti pitkiä olivat tunnit seistä betonibunkkerikarsinassa josta näköyhteys on tyhjään seinään edessä ja kontakti lajitoveriin on pieni reikä sivuseinässä. Ja se ei-niin-tunteellinen fakta: stressi näkyi heti ensimmäisenä päivänä mahassa. Heinä ei maistunut (paitsi jos minä olin karsinassa kaverina, mitä en luonnollisesti juuri ehtinyt tehdä) ja jo ensimmäisen päivän iltana maha oli takaa kipristynyt eikä etujalkojen, lapojen saati mahanalusen harjaaminen aiheuttanut hurraa-huutoja. Pena sivalsi hännällään läpi harjaamisen, vaikka se ei koskaan huiski, ei edes ratsastaessa. Kipuilmettä ja huoliryppyjä ei voinut olla huomaamatta.

Yhä varmempi olen, että tämä hevonen ei kuulu tuollaiseen elämään. Se ei kuulu valmennusleireille eikä klinikoille eikä kisamatkoille. Minä en halua "totuttaa" sitä sellaiseen elämään, jos nämä pienetkin "totuttamiset" tekevät sille kipua ja epämukavuutta.

Enkä minä voinut olla huomaamatta, miten moni karsinanaapuri käyttäytyi samalla tavalla. Heiniä syömättä, väkirehutkin kipoissa, takapuoli suunnattuna käytävälle. Tottuneimmat reissarit eivät huutaneet eivätkä kimpoilleet vaikka joku kulki käytävää, vaan jotenkin vielä murheellisemmin seisoivat alistuneen näköisinä, syömättöminä omissa kopeissaan. Suorittivat kyllä kun sen vuoro oli. Mutta minulle näky tallissa oli murheellinen.

Kun Pena tuli kotiin, se kiersi tarhan, nuuhki Sissen, meni heinälaarille ja alkoi syödä.

Ihan ite! ...ainakin melkein

Tämän olisi voinut otsikoida samoin kuin edellisenkin kirjoituksen. Joissain asioissa Pena voi olla tosi tuhma, ja joissain toisissa se yllättää. Ja jopa, siihen voi luottaa.

Tänään oli suunnitelmissa lähteä ekaa kertaa luvallisena be-kortin haltijana liikenteeseen yhdistelmän kanssa, ja vieläpä ihan yksin. Olin sopinut, että vien Penan satulakauppaan näytille vuokra-Amerigonsa kanssa, sillä heille oli tulossa satulaseppä paikan päälle toppaamaan ja muokkaamaan. Amerigo on ollut ihana, mutta hieman etukenossa. Ja kun vuokrasatulan toppaustöiden kustannukset menee puoliksi myyjän ja vuokraajan välillä, ajattelin että nyt täytyy toimia.

Hain trailerin naapurista lainaan eilen. Kaikki hyvin.
Tänään aamulla laitoin kaiken valmiiksi, pakkasin kamat, harjasin, suojitin ja loimitin hevosen ja lastasin sen autoon. Ihan yksin, ilman kenenkään apua. Lähettämällä tosi kauniisti. Kaikki hyvin.
Lähdettiin liikkeelle, selvittiin liukas kiemurainen kylätie, kaikki hyvin.
Päästiin valtatielle, alkoi nelikaistainen osuus, tuli pieni mäennyppylä jossa ajattelin että joo vähän tuntuu nyt että autolla on painoa perässä. Sitten autoni sanoi POKS eikä se sen jälkeen sanonutkaan enää yhtään mitään.
Sain yhdistelmän kuitenkin hallitusti pientareelle, tosin maailman epämukavimpaan paikkaan, ohituskaistan alkuun mäennyppylän päälle. Autoja paahtoi satasta ohi aivan kyljestä. Ja autoni ei inahtanutkaan. Virta-avaimesta ei tapahtunut mitään. Valot syttyi tauluun, ei muuta.

Voin kertoa, että siinä puhalsin hetken jos toisenkin puhelin kädessä ja mietin, että mihinköhän nyt tarttis soittaa. Loppuviimein "soittolistani" koostui miehestäni (joka tuli paikalle), numerotiedustelusta (joka ei tullut paikalle mutta lähetti lisää numeroita), hätäkeskuksesta (joka pyysi poliisia paikalle), naapurista joka trailerin lainasi (ja joka tuli paikalle), satulakaupasta (jonne kerroin etten tulisikaan paikalle) hinausautosta (joka tuli paikalle) ja lopulta uudestaan hätäkeskuksesta (jotta poliisi ei sittenkään tulisi paikalle). Ihan ite hoidan tämän reissun, joopa joo.

Kävi niin että pakuni vedettiin hinausauton lavetille, naapurin maasturi keploteltiin traikun eteen, ja onneksi onneksi onneksi tämä saatiin suoritettua ilman että Penaa piti rassata kopista pois. Paikka oli nimittäin todella veemäinen näkyvyyden ja liikenteen kannalta - operaatioon olisi vaadittu poliisia apuun.

Ja kun kerran jo melkein puolimatkassa oltiin ja kaikki kamat kyydissä, niin miksi mennä kotiin? Naapuri ajoi meidät satulakauppaan ja saatiin kuin saatiinkin päivän agenda hoidettua. Amerigoon lisää villaa eteen ja vähemmän taakse, ja turvallisesti kotiin. Pakuni kohtalo tosin on auki ja nyt meinaa työnteko käydä vähän ongelmalliseksi kun auto puuttuu...

Penaa en voi kuin kehua! Kuinka asiallisesti se kesti kaiken ylimääräisen härdellin. Sen kanssa kyllä kelpaisi reissata. Kunpa nuo mekaaniset hevosvoimatkin käyttäytyisivät tiukassa paikassa yhtä mallikkaasti.

Kuinka ponista tuli hevonen ja muita klinikkakuulumisia

Klinikkapäivä onnellisesti ohi, ja kotiintuomisina hyviä uutisia.

Kintereiden kuvissa ei näkynyt muutosta kahden vuoden takaiseen, eli kintereet olivat edelleen siistit ja "terveet". Eläinlääkäri myös avasi minulle tuota nivelrikko -termiä ja sanoi, että lääketieteellisesti sen alle menee ihan kaikki poikkeamat joita nivelessä voi nähdä. Hänen tulkintansa Penan v. 2014 ja nyt näistä 2016 kinnerkuvien muutoksista oli, että kyseessä on ennemminkin rakenteelliset poikkeamat kuin varsinaiset nivelrikkomuutokset, siten kuin maallikko sanan nivelrikko käsittää. Sama pieni terävöitymä näkyi molemmissa takajaloissa samansuuruisena.

"Kintereen muutokset eivät ole edenneet 2 vuoden takaisiin kuviin verrattuna ja ovat hyvin lieviä. Muutosten puolesta hevosta voi käyttää täysin normaalisti", oli kirjattu paperiin.

Juhannuskännissä klinikalla

Jos halutaan spekuloida, niin voihan olla että Penassa on jossakin jotakin, joka aiheuttaa sille epämukavuutta silloin kun sen pitäisi koota enemmän tai ponnistaa esteelle siitä mistä minä ehdotan. Yhtä vahvan painoarvon arvauksissa saa se, että hetkittäin vaatimustaso on vain ollut sen verran liikaa yli mukavuusrajan, että Penalla on keittänyt yli. Toistaiseksi en kuitenkaan koe tarvetta tutkituttaa hevosta enempää, vaan jatkamme harjoituksia ja muistamme myös nollata päätä välillä.

Matkalainen

Pena ansaitsee reissukäytöksestään täyden kympin! Kuinka mutkattomasti voikaan hevonen käyttäytyä. Harjaus, suojat, riimunvaihto, ja suorilta mitään miettimättä traileriin. Perillä yhtä kiltisti ulos trailerista, esimerkillistä ja levollista käyttäytymistä klinikalla, ja kotimatka aivan yhtä sujuvasti lastauksineen ja purkuineen. Se on uskomattoman hienosti hevoselta joka ei juuri koskaan käy missään, ja joka yleisesti ottaen kiihtyy nollasta sataan nanosekunnissa.

Mutta niin vain kävi että menin klinikalle ponin kanssa ja lähdin pois hevosen kanssa. Pena on nelivuotiaana mitattu 148 cm korkeaksi, mutta olen ollut melko varma että se on kasvanut korkeutta noista mitoista. Eläinlääkäri arveli ensin silmämääräisesti että Pena olisi peräti 153 cm korkea ja minun veikkaukseni oli 150 cm tai 151 cm. Suoritimme (epävirallisen) mittauksen ja, tadaa, tulos oli 150 cm! Pitääköhän blogin nimikin nyt muuttaa kun ei minulla olekaan enää Penaponia vaan Penahevonen...

Toinen huipputieteellinen analyysi tehtiin klinikkahoitajan kanssa Penan otsakarvojen pyörteistä. Arabit eivät kuulemma osta (arabi)hevosta ollenkaan jos sillä ei ole useita kunnollisia pyörteitä otsassaan, koska pyörteet ovat viisaan hevosen merkki!

Älypää vai ällipää, kas siinä pulma.

Tosinopee messupläjäys

4.40 soi kello. Kaksikymmentä minuuttia (no okei puoli tuntia ja lopulta nolot 10 min myöhässä siitä mitä lupasin) ja olen kammannut naamani edes sinnepäin ihmisen näköiseksi ja pukeutunut ja käynyt antamassa hevosille heinää talliin (epäuskoista hörinää ja kolistelua kun kaikki kolme nousevat makuulta) ja raapinut autosta aivanhelvetintiukan jään irti ja startannut kohti koulua. 

5.30 (no okei 5.40, ne nolot 10 min) koululla aamutallihommissa, hevosille heinät eteen ja kiireellä mättämään karsinoita. 

6.30 pakataan 10 letitettyä ja pintelöityä hevosta rekkoihin, koukataan aamupalaa yhden auton peräkontista ja yritetään siinä aamukohmeessa miettiä, tuliko kaikki. 

7.30 ollaan matkalla kohti Tamperetta. 

8.45 on kaksi hevosrekkaa sekä erinäinen määrä henkilöautoja saatu määränpäähän. Käydään tsekkaamassa areena, ripustamassa kulkuluvat rinnuksiin ja siinä sitten ovet avautuvat ja messuväki tulvii sisään. 

9.30 hevosenhoitajan roolissa. Puen kankisuitset hevoselle rekan lastaussillalla killien, otan hevosen ulos, autan ratsastajaa apuvälineinäni jesari, kumilenkit ja kuolapyyhe. 

10.30 showtime! Katrilli marssii areenalle ja meikä siellä jalkamiehenä jonossa kanssa, ihan jonon viimeisenä jos joku oikein tarkasti haluaa paikantaa. 

11 show onnellisesti ohi minun osaltani, tai niin luulin. "Hei Sanna mä ajattelin että sä tulisit nyt mun kanssa tonne keskustelemaan. Kun mä tarviin ihmisen joka osaa keskustella". Sitten olinkin yllättäen pitkän pöydän ääressä nautiskelemassa hienoa pientä ruokaa ja keskustelemassa tärkeiden henkilöiden kanssa otsikolla Hevosalan koulutus tulevaisuudessa - mitä, kenelle ja miten? Tämä meni jotenkin johonkin periskooppi-asiaan ja facebookki ja twitteri ja kaikkee sellaista, hästääg somepyörästä pudonnut kertoo asioista joista ei oikein tajua. Mutta keskustella kyllä tykkään ja taisin sanoa ainakin sen, että aikuispuolen opintomahdollisuuksia tulisi saada kehitettyä niin ettei halu kehittyä ja oppia lisää kaadu siihen pelkoon että opiskelijatoverit ovat samanikäisiä kuin omat lapset, tai siihen ettei ole omasta takaa riittävän taitavaa (lue: kallista) kurssihevosta. Sekä sen, että hevosalan kouluissa tulee voimakkaammin vastuuttaa opiskelijoita huolehtimaan kokonaisuuksista ja opettaa heti alusta saakka realistisia talouslukuja ja taloudellista ajattelua, ihan joka asiassa ja ihan joka päivä. 

12 olen pöllämystynyt kaikesta keskustelemisesta ja etsin ja löydänkin tovereita joiden kanssa menen syömään lounasta. 

13 ollaan taas lavan äärellä, tällä kertaa kuuntelemassa asiaa Tavoitteellisesta ja kokonaisvaltaisesta valmentautumisesta ratsastuksessa. Yleisö oli nihkeää kirjoittamaan kysymyksiä lapuille joten minä sitten kirjoitin kynä sauhuten kysymyksiä aiheista joista ajattelin yleisön haluavan kysyä, muttei syystä X tohdi. 

14 sovitaan paluukyytijuttuja. Aikaa vielä on, joten lähden siilaamaan expoa läpi. 

Näihin varmaan palataan paremmalla ajalla

Tämän kohdalla harkitsin pyörtäväni puheeni siitä että yritän estellä tytärtäni tulemasta hevosihmiseksi

16 matka kotia koulua kohti. 

17.15 vartin välikuolema asuntolan sohvalla. Minulla siis on asuntolapaikka mutta sattuneesta syystä se toimittaa lähinnä penaalin virkaa. On minulla siellä käsipyyhe ja... ei, pelkkä käsipyyhe. 

17.30 iltatallivuoroon. Tarhastahaut, heinät, lakaisut, väkirehut, muut pikkutyöt, maneesin lantasaavien tyhjennys ja jotakuinkin tehokkaan tunnin jälkeen tallimestari käskee meitä poistumaan koteihimme. (Todellisuudessa toikkaroimme yhtä pitkän päivän vetäneen parini kanssa tosi epäammattimaisina edestakaisin, käytiinkö me tuolla käytävällä jo, käytiin me, eiku ei käyty, eiku en mää muista, hei mä käyn tarkistamassa, joo käytiin me)

19.15 kotona. Pena sanoo hörhörhörrrrr ja tulee kentän portille vastaan (se polki edellispäivänä hokinreiän jalkaansa ja on tarhannut kuralta turvassa kentällä). Otan hevoset sisälle ja ruokin ja tunnen huonoa omatuntoa että teen iltatallin näin aikaisin, mutta omat akut alkaa olla tyhjät. 

20 pääsee lapsenvahti (eli mamma) lähtemään kotio, syödään ipanan kanssa iltapalaa, suoritetaan pesut ja pusut ja laps menee unille. 

21 suihkuun ja vähän lisää iltapalaa jäätelöä. 

Nyt kello on 22.20 ja meikä painuu petiin, sillä huomenna vedetään sama ralli uudestaan. Eipäs kun pitääkin olla aamutallissa "vasta" kuudelta ja mukaan Tampereelle lähtee "vain" neljä hevosta. Enkä tietääkseni ole missään keskustelemassa, mutta näköjään koskaan ei voi tietää mistä itsensä löytää. Saa vetää hihasta jos vaikka vahingossa tunnistat. 

"Sun mami pitää susta huolta"

Satula lähti. Käytiin Penan kanssa satulansovittajalla näytillä ja satula menee heidän sopimusvaljassepälle työstettäväksi. Ei lisäillä tai vähennetä merkittävästi villoja mutta tsekataan suoruus ja tasapaino sekä korjataan lässähtämistä. Sovittajan mukaan satula on malliltaan Penalle vielä ihan kelpo - rivien välistä luin että ei ehkä parhain mahdollinen hänen mielestään, mutta koska toistaiseksi hevonen on ollut sen kanssa tyytyväinen, yritämme nyt villojen pöyhinnällä ensin fiksata näitä esiintulleita ongelmia ja vasta sitten tarpeen mukaan siirtyä kovempiin aseisiin (lue: satulanvaihtoon). (Tähän vilunväristyksiä ja horror-musiikkia.)

Kokonaisuuden hallinta aiheuttaa minussa huolikramppia. Mikä aiheuttaa mitä? Ovatko takajalat ihan ok? Onko kintereiden satunnainen lämpöily ja liikkeen pieni epäsymmetria peräisin siitä, että erikoiskengityksellä on nyt muutettu kavion asentoa? Vai mättääkö siellä jokin muu? Olisiko kavioiden pitänyt vain antaa olla?

Sovittaja vastasi osaltaan pohdintoihini niin, että tällaisella tosi pyöreärunkoisella ja leveärankaisella hevosella satula ei ikinä ole selässä niin stabiili kuin harjakattomallisilla joilla on selkeä satulansija, joten jo pieni epäsymmetria liikkeissä voi työntää satulan villat epätasapainoon.

Jotenkin tässä pelataan niin pienillä asioilla että tunnen itseni toisinaan vähän ylihysteeriseksi. Mutta kun vaisto sanoo että jokin ei ole kohdillaan! "Sun mami pitää susta hyvää huolta", jutusteli satulansovittaja Penalle. Tulihan siitä ihan hyvä mieli, vaikka kyllä minä mieluummin elelisin ilman murheita hevosen hyvinvoinnista.

Superhyvä mieli tuli kuitenkin siitä, miten Pena käyttäytyi! Oma äitinikin jo puhelimessa ihmetteli, kun nykyään kuulemma aina hämmästelen miten hyvin Pena käyttäytyy. Mutku se käyttäytyy! Otan ponin tarhasta, putsaan jalat, vaihdan loimen, puen kuljetussuojat, talutan ponin suorilta traileriin, ajetaan perille, otan ponin ulos, riisun suojat ja loimen, talutan ponin riimusta sisään sovituspajaan, sovitellaan, mitataan, valokuvataan, jutellaan, ja poni seisoo vaan, vaihtaa vähän jalkaa ja pyörittelee silmiään mutta ei huuda, riehu, pompi, nyi, pasko tai kuovi. Sitten homma on ohi, puetaan taas suojat ja loimi ja kävellään suorilta traileriin ja ajetaan kotiin. Tämmöistäkö on elo ihan normaalin aikuisen hevosen kanssa? Ihanaa.

Vielä kun oppisi ratsastamaan

Tänään siis Penan kanssa ratsastuskoulussa estetunnilla. Penan käytöksessä ei taaskaan moitteita, kuskissa kylläkin. Käsijarrua, käsijarrua ja vielä kerran käsijarrua. Harmittaa oma arkailu - Pena teki parhaat hypyt kun kuvittelin että ratsastan jotain muuta hevosta kuin omaani. Vasta silloin uskalsin edetä. Ja kun ei Pena edes tyhmäillyt! Hyi minua! Miksi olen niin nössö. Pelkään kuvitteellisia loikkia ja köyrimisiä niin paljon että estän hevosta tekemästä niitä hyviäkään asioita.

Ja hienosti tuli taas kuvamateriaalia autonpenkillä lepäävällä, täyteen akkuvirtaan ladatulla kameralla.

No, nyt Pena saa ansaitsemansa breikin. Huomenna käppäillään narun päässä sänkkärillä ja radalla ja ollaan vaan. Urhea heppani sietää kaikenlaisia kotkotuksiani, suussa roikkumisiani ja turhaa jännittämistäni. Se on edelleen kaikki kehunsa ansainnut. Minä sen sijaan voisin viimeinkin opetella ratsastamaan.

Pena ratsastuskoulussa!

Nyt seuraa luokatonta hehkutusta, mutta minkäs teet kun on vaan niin fiksu poni!

Oltiin tänään Penan kanssa ratsastuskoulussa tunnilla. Tämän hullutuksen funktio on vielä hullumpi: olen ilmoittanut että osallistun seuraavan tiistain hyppytunnilleni omalla hevosellani. Nyt piti käydä vähän näyttämässä Penalle mestoja etukäteen (ja testaamassa, linkoaako se minut maneesin kuituihin jo sileänhommissa).

Ei puhettakaan pöllöilystä tai yleisen kaaoksen aiheuttamisesta tai häpeään saattamisesta (jos ei lasketa sitä että Penalla oli puoli päätä pihkassa ja toisen silmän päälle se onnistui trailerissa raapaisemaan komean vekin), vaan Pena oli todella, todella, todella fiksusti. Hiukan jännittynyt, mutta ei kertaakaan räpsähtänyt mihinkään, kääntynyt, kieltäytynyt liikkumasta tai saanut vedän-häntäni-jalkoväliin-ja-karkaan -kohtausta. Ja olosuhteet eivät todellakaan ole maalaistollolle helpot: jättimäinen maneesi jossa pyörii kaksi tuntia samaan aikaan, toinen näistä esteitä. Peilit, estevarastot, nouseva katsomo, ihmisiä tulossa ja menossa ja hevosiakin jos ei nyt ruuhkaksi asti niin huomattavasti enemmän kuin kotona koskaan. Siellä Pena pötki muiden mukana ja pystyin jopa ratsastamaan sitä, tosin taisin itse suuren osan ajasta sortua matkustamaan ja tekemään puoliteholla. Vasta lopputunnista havahduin että voisinhan minä pyytää enemmänkin kun hevonen kerran toimii.

Monelle nämä ovat varmaan ihan arkipäiväisiä asioita, mutta eivät meille. Meille on hurjan iso juttu lastautua, matkustaa, tulla ulos traikusta, saada kamat niskaan vieraalla pihalla, mennä maneesiin vieraiden hevosten sekaan ja ruveta töihin. Olen niin käsittämättömän ylpeä pikku Penastani ettei sille ole sanoja. Ja totta kai mieltä lämmitti myös opettajan palaute: kivan näköinen hevonen ja ratsastat sitä tosi kauniisti ja eleettömästi, ja se kuuntelee sinua hienosti, kun sanot vain pienesti prrrr niin se jo jarruttaa.

Huippua! Olen niin iloinen! Ihana Pena!

(Tällaisesta tulee laittoman kova kuume ratsastaa useammin maneesin ihanalla äänettömällä joustavalla pohjalla ja päästä valmennuksiin ja ehkäjoskusvieläkisoihin ja ja ja! Niin ja kameran kanssa kävi klassiset, paikan päällä huomasin että akku vilkuttaa punaista. Ei siis todistusaineistoa.)

Possupaniikkia, palkintoja ja paljon pohdintoja

Täällä taas, kotikulmilla!

Leiriviikonloppu hurahti ohi mukavasti - odotuksiin nähden jopa mukavammin kuin olin varautunut. Pena lastautui kotona ihan mallikkaasti, se jostain syystä haluaa tulla sillalle vinosti eikä suoraan, mutta kun se saa oman aikansa känkätä siinä sillalla vähän poikittain niin siitä se sitten päättää astella sisään. Ihan sama minulle, kunhan tulee eikä mene vetämiseksi ja pystyynkimpoiluksi. Selvästi myös meidän hömpöttelyleikkimisistä ja namipalkinnoista on ollut apua, sillä nyt Pena suhtautui lastaamiseen siten että pyydän siltä asiaa jonka se pystyy ja haluaa suorittaa: "Astu etujalat sillalle, hyvä, ota karkki. Astu takajalat sillalle, hyvä, ota karkki. Tule kokonaan koppiin, hyvä, ota karkki." Suhtauduin myös itse lastaamiseen tällaisena temppuna, niin maltoin olla hoputtamatta ja paineistamatta turhaan.

Paikan päällä Penaa odotti karsinapaikka nuoren suokkiorin ja hapannaama-puoliveritamman välissä. Pieni Pena oli ensin hiukan ahistuneen näköinen, mutta kun kaverit oli nuuhkittu niin meno rauhoittui melko pian.

Perjantai-iltana oli vuorossa 45 minuutin ratsastustunti kolmen hengen ryhmässä, ja tuntia ennen piti itsenäisesti verrytellä hevoset tilan ajoradalla. Jippii, ajattelin, hevoseni uskaltaa juuri ja juuri liikkua kotona ratsastusrataa pitkin, vieraassa ympäristössä en edes yritä selkään vaikka kuinka olisi pitänyt verkata käynnissä ja ravissa. Päädyin taluttamaan Penan radan ympäri, jännitti ja ahisti ja hui ja kauheeta, mutta jalat pysyi maassa, ihan kamalasti ei huudettukaan ja lopulta päästiin ehjinä maneesiin, jossa tunnit pidettiin. Ihana valoisa kaarihalli jossa oli hyvä hiekka-kuitupohja. Talutin myös maneesissa ensin pari kiekkaa, mutta Pena tuntui yllättävän rennolta joten siirryin kyytiin ja aloin vähän ravailla ennen opetuksen alkua. Muiden ryhmäläisten läsnäolo teki Penaan pikkuisen säpinää, vaikka kaverit olivatkin iäkkäämpiä ja kokeneempia hevosia. Siinä tunnin alkumetreillä Pena koitti tehdä jonkin koikkaloikan, kompastui omiin koipiinsa ja kynsi polvillaan useamman metrin ennen kuin sai jalkansa järjestykseen ja pääsi ylös. Hiukan oli tukala olo kyydissä kun en ollut varma pysynkö vai putoanko vai kaadummeko vai hyppäisinkö, mutta ylös sieltä päästiin kuitenkin. Mitä tästä opimme: älä sohlaa poni!

Ensimmäisen tunnin anti keskittyi istunnan tarkistamiseen. Kerroin Penan taustoja opettajalle ja istuntani sijaan keskustelimme lähinnä hevosen haasteista. Tehtävinä ratsastettiin siirtymisiä, käynti-ravi ja ravi-laukka keskiympyrällä. Pena oli tosi hyvä, maneesissa olo ei tuntunut jännittävän sitä yhtään, ja hyvin se selvisi myös muista hevosista tekemässä samaa tehtävää samaan aikaan.

Seuraavana aamuna oli taas tunnin vuoro, samalla kuviolla, itsenäinen verryttely radalla ja sitten maneesiin, samassa ryhmässä kuin perjantainakin. Nyt Pena oli aamulla hieman ahdistuneempi - se on niin tottunut menemään heti aamulla ulos, ja kun "kavereita" ympäriltä vietiin eikä Penttipoika päässyt niin hiukan se pisti huudattamaan ja pyörityttämään.

Huomasin jo tässä vaiheessa, että tallin heinä oli tosi paljon kosteampaa esikuivattua kuin meillä kotona, ja ilmeisesti aika tiukkaa tavaraa ravintoarvoiltaan, sillä sitä syötettiin kaikille hevosille minun silmääni melko niukasti. Itse olen ennemmin sillä kannalla, että heinä voi olla hieman köyhempää ja kortisempaakin (ei nyt mitään olkea sentään, mutta hieman), jotta sitä saa, voi ja uskaltaa syöttää reilusti ja hevosilla on esimerkiksi yöllä useammaksi tunniksi pureskeltavaa. No, hyvin siellä tallin hevoset voivat, en missään nimessä sitä kritisoi, mutta näin jälkiviisaana totean että olisi sittenkin ollut parempi tuoda omat heinät ja ruokkia niillä, vaikka korsirehu kuuluikin hintaan. Koska jo lauantai-aamun kuntoonlaitossa huomasin, että Pena oli mahastansa ärtyisä, ja päivän edetessä tämä vain korostui. Pitkään aikaan kotona ei ole ollut mahan kanssa ongelmaa, ei ärtyisyyttä eikä arkuutta. Olen ajatellut, että oireet johtuivat sitten vain hiekasta, mutta nyt tämän viikonlopun jälkeen alan taas kallistua siihen suuntaan, että siellä on myös (ollut?) mahahaavaa. Vähäinen heinämäärä + stressi laukaisi selvästi kiukuttelua, potkimista, kuopimista ja hännänhuiskintaa, kun koskin/harjasin lapoja, kylkiä, mahanalusta tai kupeita.

Lauantaina Penaparka kohtasi myös Vihollisen. Tallissa asui valtava sika. "Minipossu", sanoivat. Siellä se möngersi ristiinrastiin tallia ja Pena seisoi silmät selällään karsinan takaseinällä ja sydän hakkasi niin että näkyi käytävälle saakka. Sitten se sika meni viereiseen karsinaan syömään hevosen pudottamia kauroja ja nassutti siellä niin ettei mitään näkynyt, ääni vain kuului. Ja Pena tärisi. Ja paskoi. Ja hikosi. Koitin käydä houkuttelemassa possua pois sieltä mutta siitäkös se kimmastui ja alkoi vain rääkyä, ja Pena pelkäsi entistä enemmän.
Tällaisessa mielentilassa olevan hevosen kanssa lähdin sitten verryttelykävelylle radalle ja siitä maneesiin ensimmäiselle tunnille. Voin sanoa että harmonia oli aika kaukana.

Itse tunnilla Pena pärjäsi ihan hyvin, tehtiin osia radasta ja hiukan taivuttelua volteilla. Mutta jännittäminen oli jo vienyt parhaimman terän ponista ja se jäi aika tahmeksi ja hitaaksi. Ihan kohtuuttoman pitkään en sitä halunnutkaan höykyttää, sillä illalla oli vuorossa vielä ohjattu verryttely + rataharjoitus yksin maneesissa.

Aamutunnin jälkeen possupaniikki tallissa jatkui eikä Pena meinannut uskaltaa syödä edes päiväheiniään kun se vain kuunteli missä sika ropistelee menemään. Sitten kun menin antamaan Penalle porkkanaa karsinaan, sika ykskaks lähes hyökkäsi sinne kerjuulle, porkkana putosi Penan suusta kun Pena pakeni kauemmas, ja sika koitti napata porkkananpalan maasta. Tässä kohtaa myönnän että olin ikävä ihminen ja koppasin sikaa kengänkärjellä kärsälle (mistä seurasi pahastunutta rääkymistä mutta myös perääntyminen). Pena sai porkkanansa ja siirsin sen heiniä kauemmas karsinan ovelta, ja kun vielä hetken seisoin portinvartijana, poni uskalsi alkaa taas syödä. Raukkaparka!

Iltapäivällä oli sitten taas ratsastuksen aika. Tilanne tallissa oli siis se, että Pena oli hermostunut ja arkoi mahaansa. Kun päästiin kentälle jossa oli ensin ohjattu verryttely, totesin että Pena on nyt henkisesti todella kovilla ja väsynyt. Aikani siinä jahkailin ja mietin teenkö niin kuin sanotaan (ratsasta reippaammin, kanna kädet, napakammin eteen, isompi ravi jne.) vai teenkö niin kuin vaisto sanoo. Tein niin kuin vaisto sanoi - siirsin käyntiin ja annoin vapaat ohjat. Tuli meidän vuoro mennä maneesiin, nyt tosiaan yksin siten että siellä oli kaikki kuten seuraavan päivän kisoissa tulisi olemaan: "tuomarit", musiikki, pilliinvihellys, osittaiset kouluaidat. Tarkoitus oli ratsastaa rata ja saada siitä kommentteja. Pena uskalsi hyvin sisään maneesiin (ratsastaen, huom!), mutta oli edelleen jotenkin todella kierroksilla ja silti hirveän nahkea menemään mihinkään. Päätin myös täällä kuunnella vaistoani ja ilmoitin, että emme suorita rataa lainkaan. Ratsastelin sitten vain hetken ympäriinsä maneesia, kävin näyttämässä kaikki nurkat kaikista suunnista, otin muutaman laukannoston ja kun poni vähäsen rentoutui eikä tuntunut niin ahdistuneelta, kävin tekemässä lopputervehdyksen ja lopetimme siihen.

Päätös oli kaikin puolin oikea enkä kadu sitä yhtään, vaikka tavallaan haaskasin hyvän tilaisuuden kenraaliharjoitella rataa. Minä en harrasta kilpaillakseni, ja tuo hevonen nyt jollain tavalla luottaa minuun ja uskoo, että olen sen kanssa samalla puolella. Se on niin valtavan suuri kunnia ja vastuu, etten suostu tekemään sitä vastaan.

Tämä ei tarkoita, että antaisin hevoselle periksi enkä vaatisi siltä mitään. Vaadin tietenkin, emme me muuten olisi edenneetkään tähän missä nyt olemme, mutta en suostu vaatimaan sellaista, josta vaistoni sanoo ettei tämä hevonen nyt vain tässä mielentilassa ja tilanteessa pysty selviämään kunnialla. Olisin voinut runtata radan läpi, hyvin olisin voinut, ja ehkä Pena olisi suoriutunutkin. Tuskin se päällepäin näytti erityisen väsyneeltä, pikemminkin päinvastoin, ylivireältä ja jännittyneeltä luultavasti. Mutta jotenkin minä jo tunnen tuon hevosen. Sen ei ollut hyvä, se oli siinä rajoilla että se kestää kuormituksen. Se on nuori, kokematon, toisinaan kovinkin epävarma. Se ei ole ollut "yökylässä", ei vierailla kentillä ja vieraissa talleissa juuri mitään. Se ei ole seissyt kokonaista vuorokautta karsinassa, sitä ei ole ennen ratsastettu kahdesti päivässä. Toki nämä kaikki ovat asioita, joita Pena tulee vielä kohtaamaan, jos ja kun haluan valmentautua ja kilpailla sen kanssa. Ja se oppii ja tottuu niihin, se huomaa ettei se kuolekaan jos joku on joskus eri tavalla kuin kotona. Sitähän me lähdimme harjoittelemaan. Mutta ei sen kustannuksella, että olen hevoselle epäreilu kun jo tunnen, että se on antanut sen minkä se kykenee.

Illalla Pena pääsi vielä muutamaksi tunniksi tarhaan. Se jaloitteli ihan varsin tyytyväisen oloisena, mutta kun olin matkalla pihasaunaan, se pönötti tarhan portilla ja tuijotti minua. Kun lähestyin sitä ja tervehdin, se hörisi niin kuin kotonakin toisinaan, mutta nyt jotenkin kohdennetummin, todella niin että se tunsi ja näki minut siinä, ei vain ketä tahansa joka saattaa hakea sisään. Tai sitten vain kuvittelin. Joka tapauksessa, vein sen takaisin talliin iltapalalle ja lepäämään. Possukin oli lukittu omaan asumukseensa joten Pena jäi yöpymään ihan rauhallisena.

Sunnuntaiaamuna oli sitten kisat.
Kilpa-asumme oli tosi seurakilpailumainen, sillä vaikka tilasin valkoiset housut ja huovan, ne jäivät seilaamaan postiin ja ovat sitten varmaan huomenna maanantaina perillä. En edes letittänyt Penaa, sillä jälleen sillä oli karsinassa aika hoppu joka suuntaan ja kaikki tympi pahasti.

Olimme luokan ensimmäinen lähtijä. Verryttelin hyvän aikaa yksinäni ulkokentällä ja Pena tuntui hyvältä. Edellisen illan jännittäminen valui pois minusta, hevonen tuntui kuuliaiselta - hetkittäin jännittyneeltä ja siltä, että mikä tahansa ulkoinen ärsyke vei sen keskittymisen kokonaan pois, mutta kun päättäväisesti vain ratsastin sillä lailla kun kotonakin ratsastaisin, Pena tuli hyvin kuulolle.

Ulkoverryttelyssä jäykistely alkoi kun kentälle tuli muut saman verryttelyryhmän hevoset. Ei siellä ruuhkaa vieläkään ollut, mutta Pena alkoi himmata vauhtia ja muuttui sitkeäksi. Ennen kisan alkua oli vielä hetki aikaa verrytellä ryhmänä maneesissa, ja sitten oli meidän suoritusvuoro.

Pena jäi maneesiin yksin todella hienosti! Sitä jännitti ja ahdisti, mutta se ei a) keulinut b) huutanut c) rynnännyt ulko-ovelle. Pillin vihellys ja sitten vaan menoksi.

Rata on videolla sisääntuloa ja alkutervehdystä lukuuottamatta, eli kuva alkaa kolmikaarisen kiemurauran ensimmäisestä kaarteesta:






Videolla näkyy aika lailla kaikki oleellinen. Pena on aika jännittynyt ja lyhyt, liikkuu turhan tahmakkaasti tai sillä lailla suppeasti, ei sujuen eikä rennosti. Kompastuu kerran. Käyntipätkä on hyvä. Reagointi kaikkinensa on vähän hitaanpuoleista tai vastaavasti kiireistä. Laukassa tulee yks pershepuli-loikkakohtaus mutta siitä meno jatkuu ihan sujuvasti. Toisessa laukkapätkässä se jo hengittää ja pärskii. Minä ratsastan käsijarru päällä kädet reisillä.

Mutta! Tämä suoritus riitti sijoitukseen! Olimme lopulta neljänsiä, saimme ruusukkeen ja piikkisuan. Prosentteja saimme 59,048%.

Olen aivan valtavan onnellinen ja tyytyväinen. Nämä olivat Penan ensimmäiset "oikeat" kilpailut, viime keväänä oltiin kerran harjoituskisoissa. Siellä menimme vain raviohjelman, jonka aikana Pena pysähteli, loikki ja hirnui kuin heikkopäinen. Tämä oli sen ensimmäinen laukkaa sisältävä kouluohjelma, ja se selvisi erittäin hienosti.

Olen myös hieman sitä mieltä, että luokan loppua kohden tuomarin linja hiukan löystyi pisteidenjaossa, sillä kävimme leiriläisten kanssa kaikkien suoritukset sekä saadut pisteet ja kommentit videolta lävitse luokan jälkeen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että meidän arvostelu oli meidän suorituksemme näköinen, enkä koe että olisimme kokeneet vääryyttä. Mutta ainahan se on niin, että näihin helppoihin luokkiin osallistuu sekä niitä hevosia, jotka suoriutuvat hyvin ratsastajasta huolimatta, sekä niitä ratsastajia jotka suoriutuvat hyvin hevosesta huolimatta. Haluaisin laittaa itseni jälkimmäiseen kastiin.

Pena sai paljon herkkuja ja kehuja ja kyllä se tiesi olleensa hienosti, uskon niin. Talutin sitä loppukäyntejä ja se töykki minua niskaan nenällään, "kehu mua vielä". Ja minä kehuin. Hiukan meinasi myös palkintojenjaossa itkettää, mutta onneksi olin siellä jalkaisin ilman hevosta niin kykenin hillitsemään itseni. Penan seurassa olisin ehkä volissut kuin vajaamielinen. Minun pieni urhea!

Kotimatkallekin päästiin sujuvasti, hetki meni arpomisessa että mennäänkö koppiin vai ei, mutta kyllä se sinne lopulta tuli kuitenkin. Kotona Pena sai reilusti evästä, pääsi ulos oman laumansa joukkoon ja saa nyt seuraavat päivät rentoa palauttavaa liikuntaa ja vähän vapaatakin. Loppuviikosta palaamme taas kunnolla töihin ja alamme suunnitella kevään reissuja - tätä on saatava lisää!