Possupaniikkia, palkintoja ja paljon pohdintoja

Täällä taas, kotikulmilla!

Leiriviikonloppu hurahti ohi mukavasti - odotuksiin nähden jopa mukavammin kuin olin varautunut. Pena lastautui kotona ihan mallikkaasti, se jostain syystä haluaa tulla sillalle vinosti eikä suoraan, mutta kun se saa oman aikansa känkätä siinä sillalla vähän poikittain niin siitä se sitten päättää astella sisään. Ihan sama minulle, kunhan tulee eikä mene vetämiseksi ja pystyynkimpoiluksi. Selvästi myös meidän hömpöttelyleikkimisistä ja namipalkinnoista on ollut apua, sillä nyt Pena suhtautui lastaamiseen siten että pyydän siltä asiaa jonka se pystyy ja haluaa suorittaa: "Astu etujalat sillalle, hyvä, ota karkki. Astu takajalat sillalle, hyvä, ota karkki. Tule kokonaan koppiin, hyvä, ota karkki." Suhtauduin myös itse lastaamiseen tällaisena temppuna, niin maltoin olla hoputtamatta ja paineistamatta turhaan.

Paikan päällä Penaa odotti karsinapaikka nuoren suokkiorin ja hapannaama-puoliveritamman välissä. Pieni Pena oli ensin hiukan ahistuneen näköinen, mutta kun kaverit oli nuuhkittu niin meno rauhoittui melko pian.

Perjantai-iltana oli vuorossa 45 minuutin ratsastustunti kolmen hengen ryhmässä, ja tuntia ennen piti itsenäisesti verrytellä hevoset tilan ajoradalla. Jippii, ajattelin, hevoseni uskaltaa juuri ja juuri liikkua kotona ratsastusrataa pitkin, vieraassa ympäristössä en edes yritä selkään vaikka kuinka olisi pitänyt verkata käynnissä ja ravissa. Päädyin taluttamaan Penan radan ympäri, jännitti ja ahisti ja hui ja kauheeta, mutta jalat pysyi maassa, ihan kamalasti ei huudettukaan ja lopulta päästiin ehjinä maneesiin, jossa tunnit pidettiin. Ihana valoisa kaarihalli jossa oli hyvä hiekka-kuitupohja. Talutin myös maneesissa ensin pari kiekkaa, mutta Pena tuntui yllättävän rennolta joten siirryin kyytiin ja aloin vähän ravailla ennen opetuksen alkua. Muiden ryhmäläisten läsnäolo teki Penaan pikkuisen säpinää, vaikka kaverit olivatkin iäkkäämpiä ja kokeneempia hevosia. Siinä tunnin alkumetreillä Pena koitti tehdä jonkin koikkaloikan, kompastui omiin koipiinsa ja kynsi polvillaan useamman metrin ennen kuin sai jalkansa järjestykseen ja pääsi ylös. Hiukan oli tukala olo kyydissä kun en ollut varma pysynkö vai putoanko vai kaadummeko vai hyppäisinkö, mutta ylös sieltä päästiin kuitenkin. Mitä tästä opimme: älä sohlaa poni!

Ensimmäisen tunnin anti keskittyi istunnan tarkistamiseen. Kerroin Penan taustoja opettajalle ja istuntani sijaan keskustelimme lähinnä hevosen haasteista. Tehtävinä ratsastettiin siirtymisiä, käynti-ravi ja ravi-laukka keskiympyrällä. Pena oli tosi hyvä, maneesissa olo ei tuntunut jännittävän sitä yhtään, ja hyvin se selvisi myös muista hevosista tekemässä samaa tehtävää samaan aikaan.

Seuraavana aamuna oli taas tunnin vuoro, samalla kuviolla, itsenäinen verryttely radalla ja sitten maneesiin, samassa ryhmässä kuin perjantainakin. Nyt Pena oli aamulla hieman ahdistuneempi - se on niin tottunut menemään heti aamulla ulos, ja kun "kavereita" ympäriltä vietiin eikä Penttipoika päässyt niin hiukan se pisti huudattamaan ja pyörityttämään.

Huomasin jo tässä vaiheessa, että tallin heinä oli tosi paljon kosteampaa esikuivattua kuin meillä kotona, ja ilmeisesti aika tiukkaa tavaraa ravintoarvoiltaan, sillä sitä syötettiin kaikille hevosille minun silmääni melko niukasti. Itse olen ennemmin sillä kannalla, että heinä voi olla hieman köyhempää ja kortisempaakin (ei nyt mitään olkea sentään, mutta hieman), jotta sitä saa, voi ja uskaltaa syöttää reilusti ja hevosilla on esimerkiksi yöllä useammaksi tunniksi pureskeltavaa. No, hyvin siellä tallin hevoset voivat, en missään nimessä sitä kritisoi, mutta näin jälkiviisaana totean että olisi sittenkin ollut parempi tuoda omat heinät ja ruokkia niillä, vaikka korsirehu kuuluikin hintaan. Koska jo lauantai-aamun kuntoonlaitossa huomasin, että Pena oli mahastansa ärtyisä, ja päivän edetessä tämä vain korostui. Pitkään aikaan kotona ei ole ollut mahan kanssa ongelmaa, ei ärtyisyyttä eikä arkuutta. Olen ajatellut, että oireet johtuivat sitten vain hiekasta, mutta nyt tämän viikonlopun jälkeen alan taas kallistua siihen suuntaan, että siellä on myös (ollut?) mahahaavaa. Vähäinen heinämäärä + stressi laukaisi selvästi kiukuttelua, potkimista, kuopimista ja hännänhuiskintaa, kun koskin/harjasin lapoja, kylkiä, mahanalusta tai kupeita.

Lauantaina Penaparka kohtasi myös Vihollisen. Tallissa asui valtava sika. "Minipossu", sanoivat. Siellä se möngersi ristiinrastiin tallia ja Pena seisoi silmät selällään karsinan takaseinällä ja sydän hakkasi niin että näkyi käytävälle saakka. Sitten se sika meni viereiseen karsinaan syömään hevosen pudottamia kauroja ja nassutti siellä niin ettei mitään näkynyt, ääni vain kuului. Ja Pena tärisi. Ja paskoi. Ja hikosi. Koitin käydä houkuttelemassa possua pois sieltä mutta siitäkös se kimmastui ja alkoi vain rääkyä, ja Pena pelkäsi entistä enemmän.
Tällaisessa mielentilassa olevan hevosen kanssa lähdin sitten verryttelykävelylle radalle ja siitä maneesiin ensimmäiselle tunnille. Voin sanoa että harmonia oli aika kaukana.

Itse tunnilla Pena pärjäsi ihan hyvin, tehtiin osia radasta ja hiukan taivuttelua volteilla. Mutta jännittäminen oli jo vienyt parhaimman terän ponista ja se jäi aika tahmeksi ja hitaaksi. Ihan kohtuuttoman pitkään en sitä halunnutkaan höykyttää, sillä illalla oli vuorossa vielä ohjattu verryttely + rataharjoitus yksin maneesissa.

Aamutunnin jälkeen possupaniikki tallissa jatkui eikä Pena meinannut uskaltaa syödä edes päiväheiniään kun se vain kuunteli missä sika ropistelee menemään. Sitten kun menin antamaan Penalle porkkanaa karsinaan, sika ykskaks lähes hyökkäsi sinne kerjuulle, porkkana putosi Penan suusta kun Pena pakeni kauemmas, ja sika koitti napata porkkananpalan maasta. Tässä kohtaa myönnän että olin ikävä ihminen ja koppasin sikaa kengänkärjellä kärsälle (mistä seurasi pahastunutta rääkymistä mutta myös perääntyminen). Pena sai porkkanansa ja siirsin sen heiniä kauemmas karsinan ovelta, ja kun vielä hetken seisoin portinvartijana, poni uskalsi alkaa taas syödä. Raukkaparka!

Iltapäivällä oli sitten taas ratsastuksen aika. Tilanne tallissa oli siis se, että Pena oli hermostunut ja arkoi mahaansa. Kun päästiin kentälle jossa oli ensin ohjattu verryttely, totesin että Pena on nyt henkisesti todella kovilla ja väsynyt. Aikani siinä jahkailin ja mietin teenkö niin kuin sanotaan (ratsasta reippaammin, kanna kädet, napakammin eteen, isompi ravi jne.) vai teenkö niin kuin vaisto sanoo. Tein niin kuin vaisto sanoi - siirsin käyntiin ja annoin vapaat ohjat. Tuli meidän vuoro mennä maneesiin, nyt tosiaan yksin siten että siellä oli kaikki kuten seuraavan päivän kisoissa tulisi olemaan: "tuomarit", musiikki, pilliinvihellys, osittaiset kouluaidat. Tarkoitus oli ratsastaa rata ja saada siitä kommentteja. Pena uskalsi hyvin sisään maneesiin (ratsastaen, huom!), mutta oli edelleen jotenkin todella kierroksilla ja silti hirveän nahkea menemään mihinkään. Päätin myös täällä kuunnella vaistoani ja ilmoitin, että emme suorita rataa lainkaan. Ratsastelin sitten vain hetken ympäriinsä maneesia, kävin näyttämässä kaikki nurkat kaikista suunnista, otin muutaman laukannoston ja kun poni vähäsen rentoutui eikä tuntunut niin ahdistuneelta, kävin tekemässä lopputervehdyksen ja lopetimme siihen.

Päätös oli kaikin puolin oikea enkä kadu sitä yhtään, vaikka tavallaan haaskasin hyvän tilaisuuden kenraaliharjoitella rataa. Minä en harrasta kilpaillakseni, ja tuo hevonen nyt jollain tavalla luottaa minuun ja uskoo, että olen sen kanssa samalla puolella. Se on niin valtavan suuri kunnia ja vastuu, etten suostu tekemään sitä vastaan.

Tämä ei tarkoita, että antaisin hevoselle periksi enkä vaatisi siltä mitään. Vaadin tietenkin, emme me muuten olisi edenneetkään tähän missä nyt olemme, mutta en suostu vaatimaan sellaista, josta vaistoni sanoo ettei tämä hevonen nyt vain tässä mielentilassa ja tilanteessa pysty selviämään kunnialla. Olisin voinut runtata radan läpi, hyvin olisin voinut, ja ehkä Pena olisi suoriutunutkin. Tuskin se päällepäin näytti erityisen väsyneeltä, pikemminkin päinvastoin, ylivireältä ja jännittyneeltä luultavasti. Mutta jotenkin minä jo tunnen tuon hevosen. Sen ei ollut hyvä, se oli siinä rajoilla että se kestää kuormituksen. Se on nuori, kokematon, toisinaan kovinkin epävarma. Se ei ole ollut "yökylässä", ei vierailla kentillä ja vieraissa talleissa juuri mitään. Se ei ole seissyt kokonaista vuorokautta karsinassa, sitä ei ole ennen ratsastettu kahdesti päivässä. Toki nämä kaikki ovat asioita, joita Pena tulee vielä kohtaamaan, jos ja kun haluan valmentautua ja kilpailla sen kanssa. Ja se oppii ja tottuu niihin, se huomaa ettei se kuolekaan jos joku on joskus eri tavalla kuin kotona. Sitähän me lähdimme harjoittelemaan. Mutta ei sen kustannuksella, että olen hevoselle epäreilu kun jo tunnen, että se on antanut sen minkä se kykenee.

Illalla Pena pääsi vielä muutamaksi tunniksi tarhaan. Se jaloitteli ihan varsin tyytyväisen oloisena, mutta kun olin matkalla pihasaunaan, se pönötti tarhan portilla ja tuijotti minua. Kun lähestyin sitä ja tervehdin, se hörisi niin kuin kotonakin toisinaan, mutta nyt jotenkin kohdennetummin, todella niin että se tunsi ja näki minut siinä, ei vain ketä tahansa joka saattaa hakea sisään. Tai sitten vain kuvittelin. Joka tapauksessa, vein sen takaisin talliin iltapalalle ja lepäämään. Possukin oli lukittu omaan asumukseensa joten Pena jäi yöpymään ihan rauhallisena.

Sunnuntaiaamuna oli sitten kisat.
Kilpa-asumme oli tosi seurakilpailumainen, sillä vaikka tilasin valkoiset housut ja huovan, ne jäivät seilaamaan postiin ja ovat sitten varmaan huomenna maanantaina perillä. En edes letittänyt Penaa, sillä jälleen sillä oli karsinassa aika hoppu joka suuntaan ja kaikki tympi pahasti.

Olimme luokan ensimmäinen lähtijä. Verryttelin hyvän aikaa yksinäni ulkokentällä ja Pena tuntui hyvältä. Edellisen illan jännittäminen valui pois minusta, hevonen tuntui kuuliaiselta - hetkittäin jännittyneeltä ja siltä, että mikä tahansa ulkoinen ärsyke vei sen keskittymisen kokonaan pois, mutta kun päättäväisesti vain ratsastin sillä lailla kun kotonakin ratsastaisin, Pena tuli hyvin kuulolle.

Ulkoverryttelyssä jäykistely alkoi kun kentälle tuli muut saman verryttelyryhmän hevoset. Ei siellä ruuhkaa vieläkään ollut, mutta Pena alkoi himmata vauhtia ja muuttui sitkeäksi. Ennen kisan alkua oli vielä hetki aikaa verrytellä ryhmänä maneesissa, ja sitten oli meidän suoritusvuoro.

Pena jäi maneesiin yksin todella hienosti! Sitä jännitti ja ahdisti, mutta se ei a) keulinut b) huutanut c) rynnännyt ulko-ovelle. Pillin vihellys ja sitten vaan menoksi.

Rata on videolla sisääntuloa ja alkutervehdystä lukuuottamatta, eli kuva alkaa kolmikaarisen kiemurauran ensimmäisestä kaarteesta:






Videolla näkyy aika lailla kaikki oleellinen. Pena on aika jännittynyt ja lyhyt, liikkuu turhan tahmakkaasti tai sillä lailla suppeasti, ei sujuen eikä rennosti. Kompastuu kerran. Käyntipätkä on hyvä. Reagointi kaikkinensa on vähän hitaanpuoleista tai vastaavasti kiireistä. Laukassa tulee yks pershepuli-loikkakohtaus mutta siitä meno jatkuu ihan sujuvasti. Toisessa laukkapätkässä se jo hengittää ja pärskii. Minä ratsastan käsijarru päällä kädet reisillä.

Mutta! Tämä suoritus riitti sijoitukseen! Olimme lopulta neljänsiä, saimme ruusukkeen ja piikkisuan. Prosentteja saimme 59,048%.

Olen aivan valtavan onnellinen ja tyytyväinen. Nämä olivat Penan ensimmäiset "oikeat" kilpailut, viime keväänä oltiin kerran harjoituskisoissa. Siellä menimme vain raviohjelman, jonka aikana Pena pysähteli, loikki ja hirnui kuin heikkopäinen. Tämä oli sen ensimmäinen laukkaa sisältävä kouluohjelma, ja se selvisi erittäin hienosti.

Olen myös hieman sitä mieltä, että luokan loppua kohden tuomarin linja hiukan löystyi pisteidenjaossa, sillä kävimme leiriläisten kanssa kaikkien suoritukset sekä saadut pisteet ja kommentit videolta lävitse luokan jälkeen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että meidän arvostelu oli meidän suorituksemme näköinen, enkä koe että olisimme kokeneet vääryyttä. Mutta ainahan se on niin, että näihin helppoihin luokkiin osallistuu sekä niitä hevosia, jotka suoriutuvat hyvin ratsastajasta huolimatta, sekä niitä ratsastajia jotka suoriutuvat hyvin hevosesta huolimatta. Haluaisin laittaa itseni jälkimmäiseen kastiin.

Pena sai paljon herkkuja ja kehuja ja kyllä se tiesi olleensa hienosti, uskon niin. Talutin sitä loppukäyntejä ja se töykki minua niskaan nenällään, "kehu mua vielä". Ja minä kehuin. Hiukan meinasi myös palkintojenjaossa itkettää, mutta onneksi olin siellä jalkaisin ilman hevosta niin kykenin hillitsemään itseni. Penan seurassa olisin ehkä volissut kuin vajaamielinen. Minun pieni urhea!

Kotimatkallekin päästiin sujuvasti, hetki meni arpomisessa että mennäänkö koppiin vai ei, mutta kyllä se sinne lopulta tuli kuitenkin. Kotona Pena sai reilusti evästä, pääsi ulos oman laumansa joukkoon ja saa nyt seuraavat päivät rentoa palauttavaa liikuntaa ja vähän vapaatakin. Loppuviikosta palaamme taas kunnolla töihin ja alamme suunnitella kevään reissuja - tätä on saatava lisää!