Tuhma, tuhmempi, Pena

Eipä ollut Penan päivä tänään ei. Ilmankosteus jossain 85 %, auringonpaiste ja heinäkuu tarkoittaa paarmarallia laitumella, josta kävin juoksujalkaa niin nopeasti kuin 32-viikon raskausmahaltani kykenin hakemassa nelipäisen lauman sisään ja suihkun kautta karsinoihinsa turvaan.

Oli vaan sovittu Roosan kanssa estetreenit sille kellonlyömälle, joten Pena joutui tämän alkusuihkun ja varustamisen kautta harmikseen takaisin ulos paarmasyötiksi. Penalla ei ole tapana harmejaan peitellä vaan sehän ilmoitti ensin ettei kävele vaan piffaa, ja kun sanottiin että okei ravataan sitten, niin se heitti liinat kiinni eikä mennyt enää mihinkään. Alkoi olla aistittavissa sellaista totaalinaksahdusta jossa rynnätään silmittömästi johonkin suuntaan ja pyritään ratsastajasta eroon, joten kävin auttamassa ratsukon maastakäsin liikkeelle. Vähemmän nätisti sanottuna, kävin hutaisemassa jäkittävää Penaa raipalla hanuriin jolloin järjen valo hetkellisesti syttyi ja se kykeni taas liikkumaan eteenpäin.

Loppuratsastus ei edennyt sen sulavammin. Kun Pena päättää että nyt ei ole hänen olosuhteensa, se ei kerta kaikkiaan tee ratsastajan kanssa yhteistyötä. Tehtäväthän olivat niin vaativia kuin laukassa yli maapuomista ja laukassa yli 40 cm korkeasta ristikosta ympyrällä. Ja nämä siis aivan erillisinä tehtävinä, ei mitenkään ketjutettuna. Kaikki kunnianhimoisemmat suunnitelmat hautasimme jo kun sille maapuomille ei meinattu päästä etu- eikä takaperin, ja kaikkeen käskemiseen reaktiona oli mullipotkuja taaksepäin.

Hävetti. Hevoseni on 11-vuotias ja sitä pitää kouluttaa kuin varsaa taluttamalla ja maasta avustamalla, koska on kuuma ilma ja paarmoja ja ei vaan tahdo. Todellakaan olosuhteet eivät olleet mahdottomat, tuuli ja oli välillä pilvistäkin ja lämpötila alle hellelukemien, mutta Pena oli päättänyt ettei se aio tehdä yhteistyötä. Ja sehän ei sitten tee kun se niin päättää. "Aika äkäisesti tää lähtee sitten kun se lähtee", sanoi Roosakin selästä kun Pena jäkityksen jälkeen löysikin jalkansa, suunta ei vain useinkaan ollut se toivottu.

Lopulta oli hiki hevosella, ratsastajalla ja maasta seuranneella omistajalla. Lopulta myös Pena meni yli siitä halutusta ristikosta muutamia kertoja halutussa askellajissa - esteratsastuksen kanssa sillä menolla ei ollut mitään tekemistä, vaan se oli nimenomaan sitä nelivuotiaan varsan opettamista, eteenpäin ja tolppien väliin kun ratsastaja niin käskee.

Nämä ovat niitä päiviä jotka pitävät jalat maassa. Pena on ollut oikein hieno ja etenkin kiropraktikon käsittelyn jälkeen liikkunut niin makeasti että olen suu auki sitä ihastellut. Olen ehtinyt ajatella siitä vaikka ja mitä korkealentoista ja ollut siitä älyttömän ylpeä. Mutta aina tulee se hetki joka tipauttaa takaisin maan pinnalle. Kuka niksauttaisi Penalle vähän palvelevampaa luonnetta korvien väliin...?

Ihan ite! ...ainakin melkein

Tämän olisi voinut otsikoida samoin kuin edellisenkin kirjoituksen. Joissain asioissa Pena voi olla tosi tuhma, ja joissain toisissa se yllättää. Ja jopa, siihen voi luottaa.

Tänään oli suunnitelmissa lähteä ekaa kertaa luvallisena be-kortin haltijana liikenteeseen yhdistelmän kanssa, ja vieläpä ihan yksin. Olin sopinut, että vien Penan satulakauppaan näytille vuokra-Amerigonsa kanssa, sillä heille oli tulossa satulaseppä paikan päälle toppaamaan ja muokkaamaan. Amerigo on ollut ihana, mutta hieman etukenossa. Ja kun vuokrasatulan toppaustöiden kustannukset menee puoliksi myyjän ja vuokraajan välillä, ajattelin että nyt täytyy toimia.

Hain trailerin naapurista lainaan eilen. Kaikki hyvin.
Tänään aamulla laitoin kaiken valmiiksi, pakkasin kamat, harjasin, suojitin ja loimitin hevosen ja lastasin sen autoon. Ihan yksin, ilman kenenkään apua. Lähettämällä tosi kauniisti. Kaikki hyvin.
Lähdettiin liikkeelle, selvittiin liukas kiemurainen kylätie, kaikki hyvin.
Päästiin valtatielle, alkoi nelikaistainen osuus, tuli pieni mäennyppylä jossa ajattelin että joo vähän tuntuu nyt että autolla on painoa perässä. Sitten autoni sanoi POKS eikä se sen jälkeen sanonutkaan enää yhtään mitään.
Sain yhdistelmän kuitenkin hallitusti pientareelle, tosin maailman epämukavimpaan paikkaan, ohituskaistan alkuun mäennyppylän päälle. Autoja paahtoi satasta ohi aivan kyljestä. Ja autoni ei inahtanutkaan. Virta-avaimesta ei tapahtunut mitään. Valot syttyi tauluun, ei muuta.

Voin kertoa, että siinä puhalsin hetken jos toisenkin puhelin kädessä ja mietin, että mihinköhän nyt tarttis soittaa. Loppuviimein "soittolistani" koostui miehestäni (joka tuli paikalle), numerotiedustelusta (joka ei tullut paikalle mutta lähetti lisää numeroita), hätäkeskuksesta (joka pyysi poliisia paikalle), naapurista joka trailerin lainasi (ja joka tuli paikalle), satulakaupasta (jonne kerroin etten tulisikaan paikalle) hinausautosta (joka tuli paikalle) ja lopulta uudestaan hätäkeskuksesta (jotta poliisi ei sittenkään tulisi paikalle). Ihan ite hoidan tämän reissun, joopa joo.

Kävi niin että pakuni vedettiin hinausauton lavetille, naapurin maasturi keploteltiin traikun eteen, ja onneksi onneksi onneksi tämä saatiin suoritettua ilman että Penaa piti rassata kopista pois. Paikka oli nimittäin todella veemäinen näkyvyyden ja liikenteen kannalta - operaatioon olisi vaadittu poliisia apuun.

Ja kun kerran jo melkein puolimatkassa oltiin ja kaikki kamat kyydissä, niin miksi mennä kotiin? Naapuri ajoi meidät satulakauppaan ja saatiin kuin saatiinkin päivän agenda hoidettua. Amerigoon lisää villaa eteen ja vähemmän taakse, ja turvallisesti kotiin. Pakuni kohtalo tosin on auki ja nyt meinaa työnteko käydä vähän ongelmalliseksi kun auto puuttuu...

Penaa en voi kuin kehua! Kuinka asiallisesti se kesti kaiken ylimääräisen härdellin. Sen kanssa kyllä kelpaisi reissata. Kunpa nuo mekaaniset hevosvoimatkin käyttäytyisivät tiukassa paikassa yhtä mallikkaasti.

Pläts

Mikä nyt mättää kun en tunnu pysyvän Penan kyydissä lainkaan? Putosin taas tänään. Nyt oli jo vähän vaarallista menoa kun Pena ihan todella juoksi ylitseni, mutta toistaiseksi havaitut vauriot ovat vain sinisenliila polvi ja armoton vitutus.

Tilanne oli sinällään tuttu neuvottelu siitä, saanko pitää tuntumaa. Käyntiä mentiin ja Pena vain kuroutui lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi eikä ottanut mitään apuja vastaan kun oli niin jännää. Sitten se lopulta kieltäytyi menemästä mihinkään, ja kun siinä paineistin sitä liikkumaan, se ampaisi miljoonaa pois kentältä. Meillä on vielä kentältä aitaa auki kun ollaan tehty remontteja, ja heti siinä oletetun aidan takana on sorakasoja ja betonimöhkäleitä. Pena syöksyi sinne, minä käänsin jyrkästi pienelle voltille mutta vauhti ei lakannut ja menetin tasapainoni. Putoaminen sinällään ei ollut vaarallinen, mutta pidin kiinni ohjista (tyhmä minä!!) ja kun Pena ei päässyt taaksepäin, se hyppäsi ylös ja eteen ja ylitseni. Näin sen kavionpohjat ja ehdin mennä kippuralle ja ajatella, että nyt sattuu, mutta ei se sitten onneksi osunut minuun pahemmin.

Vitutus on suunnaton siksi, että näissä tilanteissa ei vain saisi pudota. Pena kokeilee tosi usein, täytyykö sen olla avuilla vai saako se vain hiihdellä omia menojaan, jännittyä ja kyttäillä. Sen moovit ovat tutut - jähmettyminen, ryntäys ja yleensä parin toiston jälkeen se pärskähtää ja toteaa että selvä se, tehdään sitten töitä niin kuin sinä sanot, ja homma on sillä selvä. Nyt kun pärähdin tantereeseen ja Pena vieläpä pääsi karkuun ja juoksi laitumelle saakka, arvasin että tuli isompi ryppy oiottavaksi.

Menin selkään heti kiinniottopaikalla, otin ohjat käteen ja käskin eteenpäin. Pena yritti välittömästi uudestaan karistaa minua kyydistä. Eikä ollut kaukana että onnistuisi, sen verran hurjaksi se rupesi loikissaan ja ryntäilyissään. Meni ihan silmittömästi läpi puskien ja kävi polvillaan ojassa ja hyppi ihan vakuuttavasti pystyyn. Juu, laitoin siihen painetta ja se kävi kierroksilla muutenkin, mutta silti. Todella tuhmaa!

Lopulta päästiin takaisin kentälle eikä siellä enää tullut kimpoiluja. Ravia ja laukkaa niin että höyry lakkasi nousemasta korvista (kummaltakin), ja koko ajan selvä tuntuma. Pidätteestä takaisin ja jalasta eteen, ei sykkyrälle. Pieni välihuili ja sama rennommin. Pena oli edelleen aika kiivas, mutta nyt jo totteli apuja.

Huh huh. Omaa tyhmyyttä oli mukana paljon, Pena on ollut liikkumatta taas aika tovin ja oli kovin tuulista ja syksyistä. Laitoin sille korvapallot ja nekin tuntuivat nostavan sen potutuskäyrää aika lailla, mutta ei silti ole soveliasta olla noin tuhma. Minun olisi pitänyt vaikka eilen vähän juoksuttaa alle ettei se olisi ihan noin virtaisa. Minun olisi pitänyt pysyä selässä niin kriisiä ei olisi syntynyt. Harmittaa ihan älyttömästi tällainen painiminen. Päässä vilistää kauhukuvia siitä, kuinka hankalaa on jatkossa kun Pena sai huomata, että "vaikeat" hommat loppuu kun tarpeeksi rimpuilee.

Tuo on niin rasittava eläin joskus! Uh, en vain tiedä kuinka sitä ymmärtäisin. Miksi sille on välillä kaikki niin hemmetin hankalaa. Se osaa olla niin viisas ja kiltti välillä, ja sitten joskus taas se on ihan todellinen apina.

Joku raja

Jokaisella on rajansa. Toiset ovat viisaampia niiden hahmottamisessa ja toiset eivät opi sitten millään, vaikka ei olisi ensimmäinen eikä toinenkaan kerta kun niitä rajoja käydään kokeilemassa.

Minä väsyin.

Minulla on huima motivaatio opiskella ja tehdä ja kehittyä ja päästä eteenpäin, mutta kun jaksaminen loppuu, se loppuu. Olen painanut hurjia päiviä koulussa ja hoitanut siihen päälle kodin ja lapsen ja hevoset kotona. Sitten tuli viikon loma jonka nukuin, nukuin, nukuin. Yhden ainoan kerran jaksoin ratsastaa Penalla, vaikka se jos mikä on minulle tärkeää. Ja kun olisi pitänyt palata takaisin kouluun elpyneenä ja virkistyneenä, sain sydämentykytystä ja ahdistusta - ei en jaksa, ei en selviä. 

Lääkäriltä tuli kolmen viikon sairaslomalappu. Nyt minä sitten huilaan lääkärin määräyksellä kun en muuten osaa tai pysty. Ehkä tämä tästä taas iloksi muuttuu.

Hyvä päätös, huono mieli

Tiedättekö kun joskus ei suju. Kun sen tietää jo silloin kun on vielä levynä olohuoneen matolla ja katsoo kelloa ja ajattelee, että nyt olisi aikaa harrastaa omalla hevosella, on kelpo kelikin ja edessä on taas monta päivää jolloin ei taatusti ehdi. Tarttis mennä, mutta kun pää ei jotenkin lähde mukaan. Särkee vaan.

Eikä se olo siitä kohene. Kun minä olen kireä, on Pena jo tallissa silmämunat ulospullahtamispisteessä, sen sydän hakkaa ja möröt supattaa tallin ovelta. Ja vaikka miten vedän alkukäynneissä syvään henkeä ja etsin zeniä ja sanon itselleni että tehdään matalalla vaatimustasolla puoli tuntia, pelkkiin onnistumisiin keskittyen, niin silti en saa kireyttä kropastani pois. Pena kytkee mörkötutkan päälle, ei uskalla kulkea uraa pitkin, säpsähtelee ja saa minut säpsähtelemään mukana ja kierre on valmis. Kun minä reagoin, se reagoi.

Siinä mielessä saan vähän taputtaa itseäni selkään, että nyt jo osasin ajatella, että miksi ylipäätään olen selässä kun olen näin pahalla päällä ja on koko ajan sellainen ennakko-olettamus että vituiks menee. Mutta jollain ihmeellisellä sinnillä halusin yrittää josko työskentelystä kuitenkin tulisi jotain. No ei tule - ei tuollainen tunnetilaskannerihevonen tule rennoksi ja elastiseksi minua kohti jos minä olen kuin ääritäyteen puhallettu ilmapallo, nuppineulaa odottamassa.

Vähän erittäin huonoa ja jäykkää ravia, pari(kymmentä) syvähengitystä, yritystä keskittyä tuntemaan, yritystä antaa aiheettoman äkäisyyden valua pois. Sitten vajaan vartin jälkeen päivän paras päätös - siirrän käyntiin ja lopetan tähän. Taputan hevosta ja tulen alas. Penakin tuntui huokaavan, älysihän se viimein. 

Hevosessa ei ollut mitään vikaa. Minä en vain saanut mieltäni hallintaan. Liian vähän unta, liian monta liian pitkää päivää, kiirettä ja huonoa omatuntoa. Tämänpäiväinen oli erinomainen muistutus siitä, milloin Pena on parhaimmillaan - silloin kun minäkin olen. Se on superherkkävaistoinen hevonen ja jos minä olen vähääkään turhautunut tai hermostunut, se menettää luottamuksensa minuun. Ja se jos mikä on yksin minun syyni, ja se jos mikä saa minut murheelliseksi. Kunpa olisin useammin osannut tehdä tällaisen ratkaisun ja lopettaa ennen kuin aloitankaan, niin ettei hevoseni edes tarvitsisi tietää millaista on yrittää miellyttää turhautuvaa ja jännittynyttä ratsastajaa jolle mikään ei kelpaa.

Pena pääsi laitumelle, minä päiväunille. Jatkamme harjoituksia paremmalla mielellä joskus toiste. Se oli tämän päivän paras päätös.

Inhoan!

Ei soineet tänään ilon fanfaarit kun ratsastin pitkästä, pitkästä aikaa kotiopen silmien alla. Oikeastaan olen tässä puoli päivää pyöritellyt tuota tuntia mielessäni ja pohtinut, mikä meni vikaan. Noora kirjoitti blogissaan osuvasti hevosen raameista - siis siitä muodosta johon haluaa hevosen saada ratsastettua:

Kun hevonen kantaa itseään, on koottu vaatimallaan koulutustasolla, se tunne on kutakuinkin se, että olisin yhtä hevosen kanssa. Ei hevonen + ratsastaja, vaan ratsukko. Ikään kuin en enää istuisi hevosen päällä, vaan olen ”sulautunut” siihen yhdeksi kokonaisuudeksi. Hevonen kantaa itseään haluamassani raamissa, jolloin kokonaisuus on eheä. Hevonen ei heilu ja huoju tai valu mihinkään. Ei sivuille, ei pohkeen eteen tai taakse. Hevonen on siinä raamissa minkä minä sille asetan. Ei takaosa kilometrin pitkällä takana tai kaula kilometrin edessä ja painoa 500 kiloa ohjilla.

Noora jatkaa luonnehtimalla hevostaan Herttaa:

Hertta on tamma, johon ei saa koskea ja sille pitää antaa tilaa. Hertta tahtoo kulkea liikaa raamin sisäpuolella, toisin sanoen se jää helposti pohkeen taa, ja on lyhyt edestä. Se nostaa niskaansa ja vetää kaulaansa lyhyeksi. Sillä on ihanan kevyt suu, mutta kun se pitäisi saada ottamaan enemmän tukea kuolaimeen ja hyvällä tavalla ottamaan tuki vastaan ”lepäämällä” kuolaimella.
Hertan tahdon siis saada venytettyä siihen raamiin, jossa se ”täyttää koko raamin” ja kantaa itseään.

Ei tarvitse kuin nimi ja sukupuoli vaihtaa niin puhutaan Penasta. Tänään jäi puuttumaan kaikki, se koko raami. Ok, Pena oli tehnyt alle kaksi aika rankkaa treenipäivää ja sillä varmasti kiristeli lihaksissa, mutta siitä huolimatta olen todella pettynyt, kun tuntui että koko vaivalla sovittu tunti meni ihan harakoille sen takia etten oikeastaan saanut Penaa askeleenkaan ajaksi oikeasti hyväksi. Hävetti, koska koin että ratsastin huonosti. Ja ratsastinkin, koska olin ladannut itselleni paineet onnistumisesta ja näyttämisestä. Halusin tauon jälkeen näyttää kotiopelle, miten ollaan kehitytty ja miten hienosti mennään. No ei menty ei. Ja kun koin etten saa Penaan yhteyttä, turhauduin. Ja mitä tekee turhautuminen ratsastustaidolle...

Jouduttiin hylkäämään kaikki suunnitellut tehtävät ja vain hakemaan Penaa suoraksi ja avuille. Pena käpertyi itseensä eikä antanut koskea. Ei todellakaan tullut tunnetta sulautumisesta, vaan joka askeleella minä jumpsutin irrallisena yksikkönä siinä Penan päällä. Olin hetkittäin niin neuvoton että halusin vain heittää ohjat pitkäksi ja luovuttaa. Ja voi olla että se olisikin ollut viisain vaihtoehto, mutta miksi sitä haluaa valmennuksessa jotenkin päteä? Onnistua?

Huonoin mieli tuli nimittäin siitä, että kun tunsin etten nyt vain onnistu tässä, niin jatkoin silti. Ei se Pena siitä tullut paremmaksi. Sen sijaan saimme taas kilometreihin yhden liian jännittyneen treenikerran kun hevonen "saa" repiä itseään eteenpäin väärillä lihaksilla. Ja yhden treenikerran kun minä olen sille vihainen ja epäreilu siksi että koen ettei se toimi.

Tällaista haluaisin...

Ja suunnilleen tällaista sain. (kuva syksyltä 2015)
Huomaa muuten mitä Penan kropan kanto (ja minun istuntani) tekee meidän mittauhteillemme! Alemmassa kuvassa näytän paljon isommalta Penan selkään kuin ylemmässä, vaikka olen ihan samanpituinen ja -painoinen sekä samassa satulassa samoin jalustimin molemmissa kuvissa. 

Toki toivoisin, että Pena vähän enemmän kamppailisi minun kanssani. Ettei se heti vaikean hetken tullessa sanoisi, että älä koske minuun, minä käperryn nyt tänne enkä aio tulla täältä pois koska kiristelee. Mutta odotinko minä siltä liikaa? Olinko minä itse tänään sen arvoinen, että se kamppailisi minun kanssani? En tainnut olla. Minä halusin suorittaa ja esiintyä.

Niin paljon hevosen raamiin vaikuttaa ratsastajan asento. Ihan huippuhuippuoppia tästä oli Maiju jakanut blogissaan. Ja ratsastajan asentoon vaikuttaa ratsastajan psyyke. Jos minun päässäni on napikat nurinkurin niin asentoni on nurinkurin ja hevoseni on nurinkurin. Ja sitten minä kiukuttelen hevoselleni kun se ei toimi.

Aargh miten inhoan ratsastamista toisinaan.

Mainio ratsastussää

Tuskin osaan päättää mitä tehtäviä tekisin tuolla unelmakuntoisella luistinradalla ratsastuskentällä? Piruetteja, spagaatteja, persluisuja? Nivelrikon alkuja ja lihaskramppien varmistelua?

Oikeasti, jos arki on nykyään sellaista että omaa hevosta olisi mahdollisuus ratsastaa kahtena päivänä viikossa niin kerron että aika lailla nyppii tämä näiden leveysasteiden talvi. Ensin on niin helevetin kylmää että räkä jäätyy nokanpäähän, sitten lauhtuu 30 astetta puolen vuorokauden aikana ja losottaa vettä seuraavan viikon. Joo, keli on asennoitumis- ja pukeutumiskysymys mutta kun pohjat ovat tuollaiset niin ratsastamaan ei yksikertaisesti ole pääsyä. Talutuslenkitkin näillä keleillä ovat synonyymi kallonmurtumalle.

Siispä Pena vain on. Jipii.

Harmiani tasatakseni ajelin näin lauantainakin koululle ja kiipesin Ison Vaaleen kyytiin maneesin sulalla kuitu-hiekkapohjalla. Iso Vaalee jatkaa ratsunani taas seuraavalle viikolle. Minulla on tähän mennessä ollut sen kanssa arviolta n. kolme minuuttia sellaista aikaa jolloin luulen vähän osaavani ratsastaa. Ratsastan sitä joka arkipäivä tunnin verran ja viikonloppuisinkin oman ehtimiseni ja jaksamiseni mukaan.

Tässä hän on:

Tärppänä!

Iso Vaalee on kokenut konkari eikä hän tykkää puristamisesta tai vetämisestä. Olen saanut huomata että puristan ja vedän aika paljon. Iso Vaalee on myös rakentunut sillä lailla hullustipäin, että jos ihannehevosen ylälinja olisi kaarisillan mallinen niin Ison Vaaleen ylälinja on riippusillan mallinen. On siis jonniin verran työsarkaa jotta en ratsastuksellani aiheuttaisi Isolle Vaaleelle sellaisia ärhäköitä lihasjumipalleroita satulansijan taakse. Toistaiseksi vielä paikkaan kehnoa ratsastustani hoivaamalla Isoa Vaaleeta solariumissa, BOT-peiton alla sekä voitelemalla hänen riippusiltaselkäänsä arnikalla. Miten se nyt oli, on kiva kun näkee heti työnsä tulokset?!

Semmoista tänne, mitäs sinne?

Hrrr!

Kaikenlaista olen nähnyt ja tänään näin taas vähän lisää. On rapeat miinus kaksikymmentä pakkasastetta ja poimin hevoset illalla seitsemän jälkeen sisään talliin. Penan karsinassa alkoi vimmattu pyöriminen, kuopiminen, piehtaroiminen, potkiminen, outo koko kropan kouristaminen joka huipentui keinuhevosmaiseen pukkilaukkaan. Siis karsinassa. Yhdeksän neliön karsinassa. Pena nousi pystyyn ja pukitti ja loikki ja esitti liudan muita epätavallisia liikesarjoja.
Olin aivan varma että sillä on ähky. Kelasin heti läpi että juu, juuri irtisanoin sen vakuutuksen ja odotan yhä uuden henkivakuutuksen voimaantuloa. Mietin kenet soitan avuksi taluttamaan kun olen lapsen kanssa kaksin kotona ja on noin saakelin kylmäkin. Menin karsinaan ja laitoin korvani kiinni Penan mahaan: molemmin puolin normaalit suolistoäänet. Tarjosin heinää - söi ahnaasti. Turpa oli sileä ja rento ja ilme valpas, mutta vatsalinja oli ylösvedetty, lanne jännittynyt ja välillä Penan läpi kävi väristys.
Väristys.
Sen on kylmä!
Toppaloimi päällään se oli ulkoillut mutta näköjään näille pakkasille meidän paksuinkaan loimi ei ollut tarpeeksi. Penalla ei oikein ole eikä tule oikeaa talvikarvaa ja ehkä olen tämän syksyn loimittanut sitä hanakammin kuin aiemmin ja karvapeite on jäänyt vielä tavanomaistakin onnettomammaksi. Röykkyinen ja vähäluminen tarhakaan ei innosta omatoimiseen lämmittelyyn (mikä tietty jänteiden kannalta on vain hyvä asia).
Yhtään sisätoppaloimea en omista joten kaupoille on ryhdyttävä. Ensi hätään Pena sai villaloimen päällensä talliin, mutta ulkoloimen alle se ei ole kovin kestävä ratkaisu koska istuvuus on vähän niin ja näin.


Eilen oli kengitys ja tänä aamuna kun olin sissihengessä lähdössä talutuslenkille pakkasta uhmaamaan, totesin että Pena onkin polkaissut toisen takakengän niin että se roikkuu lähinnä pyhällä hengellä mukana. Ei muuta kuin kengitystyökalut esiin, kenkä irti ennen kuin se repii puoli kaviota mennessään ja soitto kengittäjälle. Aina yhtä kiva hälyttää toinen takaisin alle vuorokausi tehdyn työn jälkeen. Menee torstaille ennen kuin saadaan kenkä takaisin. Siihen saakka katson kun hevoseni lihakset rapistuu ja energia pakkautuu... Ai miten niin on nyt taas vähän vaikea harrastaa ulkona, -20 astetta, ei juuri lunta, kaikki paikat kivikovia. Ehkä tämä tästä taas. Ehkä joskus saan taas uuden tietokoneenkin koska vanhasta ei ole enää edes sytykkeeksi ja loppuu tämä kömpelö kännykän tihrustaminen. Vali vali! Pysykäähän lämpiminä.

Ei o todellista!

Mikä h*lvetin kaviokarma minua vainoaa? Tänään oli laitumen portilla vastassa Emmi, oikea takakenkä vääntyneenä kavion alle ja käänne uponneena kavion pohjasta sisään.

Pääsi ruma sana ja toinenkin, hevonen oli kolmijalkainen, viuhtoi kärpäsiä vimmaisena ja potki minua kun yritin repiä kenkää irti. Lopulta onnistuin ja kinkkaava hevonen pääsi talliin vaurioiden tarkasteluun.

Ei hyvä.
Identtinen vaiva kuin Penalla kolme viikkoa sitten, syvä lovi kavion pohjassa, tämä vielä enemmän valkoviivan sisäpuolella kuin Penalla. Pesin, putsasin, ruuttasin neulalla ja ruiskulla Betadinea onkalon perukoille, tein hauteen ja ristin käteni ja kaikki muut ulokkeeni. Eipaisetta eipaisetta eipaisetta jooko?!

Apinapäivä

Luonnehdin Penaa juuri hevoseksi, josta uskon joka toinen päivä kaikkea hyvää, ja joka toinen päivä en keksi siitä mitään positiivista ajateltavaa. Sattui sellainen toinen päivä.

Olin virittänyt videokameran tolpan nokkaan tarkoituksenani antaa kameran kuvata ja muokata video siitä, miten näppärästi ja monipuolisesti hevosta voi maasta käsin treenata esimerkiksi pienen estetehtävän avulla. Jep jep. Tällainen siitä sitten tuli:




Lisättäköön, että kyseisenä hetkenä kiehuin kiukusta ja olin aivan valmis lykkäämään koko ponin ensimmäisen vastaantulijan takaluukkuun ja käskemään viedä mennessään. Nyt jälkeenpäin ehkä jo vähän naurattaa. Ja onneksi on tullut niitä toisenlaisiakin päiviä!

Tänään haluaisin luovuttaa

Flunssan voitettuani halu ratsastaa oli korkealla, ja vesisateesta huolimatta menin. Käynnissä ja ravissa väistöjä, ja ne oli tosi hyviä, Pena pysyi hienosti rentona ja muotokin säilyi liki koko ajan riittävän matalana ja pitkänä. Väistöt oikeaan oli hankalampia, eli ihan sama ongelma kuin myöhemmin laukassa - takapuoli on vasemmalla ja sitä oli vaikea saada ratsastettua suoraksi ja mukaan väistöön. Onnistuin kuitenkin, ja Pena säilyi hyvässä, vastaanottavaisessa mielentilassa. Mietin, että pitäisiköhän lopettaa tähän, kun meni niin hyvin. 

Olin ahne enkä lopettanut. Ajattelin ihan vain nostaa laukat pääty-ympyrällä, katsoa, millä mallilla ne on.

Huonollahan ne.

Aloitin vaikeampaan eli oikeaan. Sen sain vielä jotenkin lopulta rullaamaan eteenpäin, vaikka alun pitkästä ja matalasta ei ollut enää tietoakaan. Vaikeaa oli saada asetusta oikealle ja kylkeä taipumaan, takapuoli halusi huidella omalla, isommalla ympyrällään, ja kun asetin ja taivutin, hävisi laukasta kolmitahtisuus ja tilalle tuli nelitahtinen pupuloikkalaukka. Ja Pena hermostui, alkoi aivan mahdottoman sähläämisen, hyökkäsi laukkaan selkä alhaalla ja pää taivaissa, tai vaihtoehtoisesti räpelsi omituisen ravikiihdytyksen kautta.

Vasempaan paketti hajosi sitten ihan totaalisesti. Lopulta Pena ei enää suostunut nostamaan laukkaa lainkaan, jäi vaan paikalleen rempomaan ja yritti pari kertaa ihan tosissaan poistua paikalta. Enkä minä pyytänyt muuta kuin laukannostoa ilman että se hyökkää jompaa kumpaa pohjetta vastaan tai kiihdyttää pää ylhäällä apuja pakoon. Pysyin itse hämmentävän rauhallisena, kehuin aina kun se edes yritti, mutta lopputulos oli kuitenkin täydellinen sotatila, hermostunut hikinen hevonen ja edelleen todella epämääräiset suoritukset.

Minä en ihan oikeasti tiedä, onko tuo hevonen jostain kipeä vai ei.

Vai onko sittenkin kyse siitä, ettei Penalla vain ole päätä näihin hommiin. Että se on löytänyt itselleen sopivan tavan liikkua eikä se halua luopua siitä. Että sillä ei riitä motivaatiota eikä moottoria työskennellä niin kuin ratsastaja haluaa. Kun vaadin siltä suoruutta ja samaan aikaan selkää ja takajalkoja töihin, tuntuman hyväksymistä ja muodon säilymistä, ja kaikkea tätä laukassa (jota sillä on kaikista vähiten työstetty), se ikään kuin heittää hanskat tiskiin ja kieltäytyy edes yrittämästä.


Myönnän, että grillasin Penaa liikaa. Ratsastin sitä vaikka se oli jo hermostunut eikä varmasti oppinut enää mitään. Laskin kyllä vaatimustasoa, mutta hermostumisesta huolimatta jatkoin niin kauan että sain jotenkuten siedettävän laukannoston myös siihen vasempaan, ja rauhallista mihinkään karkaamatonta laukkaa puoli ympyrää. Aikaa tähän tuhrautui ihan tolkuttoman paljon. Ja koska olin harmistunut, ahne jääräpää, otin vielä loppukäyntien jälkeen hetkeksi ohjat käteen, siirsin raville ja nostin vielä kerran laukan. Tämä sujui jo ilman hirveää poikittamista ja pohjetta vastaan puskemista, ja siitä kiitokseksi tulin alas ja lopetettiin siihen.


Tänään on siis aika ankea olo.

Mietin, mitä järkeä tässä on, jos tuo hevonen ei vain syystä tai toisesta kykene toimimaan sellaisena ratsuna kuin haluaisin. Se ei kykene liikkumaan maastossa ellei sen nenä ole kiinni jonkun toisen hännässä. Sitä ei voi viedä vierasiin paikkoihin ilman hemmetinmoisia varotoimia. Se pelkää omalla kentälläkin ladonsyrjää ja paskasaavia toisinaan niin että kierrokset on ihan tapissa, eikä se vain kykene kävelemään uraa pitkin kun aina jossain on jotain pelättävää. Mitäs jos tuo hevonen vain haluaa olla joutilas. Hölkötellä vähän mukavuusalueellaan silloin tällöin ja lopun aikaa syödä ja lihoa.

Ihan rehellisesti, voiko kahdeksanvuotiaasta, tällä lailla edelleen käyttäytyvästä hevosesta vielä tulla jotain? Ja mitä se jotain edes on? Miksi minä käyn tätä kamppailua Penan kanssa vuodesta toiseen? Etenkin nyt kun lapsensaamisen myötä oma harrastusaika on tosi vähissä, niin tuntuu typerältä mennä niiksi vähiksi tunneiksi vain suututtamaan itsensä ja pahoittamaan mielensä hevosen kanssa joka toisinaan tuntuu siltä ettei se edes halua yrittää.

Jos olis tonneittain ylimääräistä tilillä, kuvauttaisin tuon hevosen päästä kavioihin, useammalla eri klinikalla. Koska mikään ei ole koskaan niin yksiselitteistä - joku eläinlääkäri ei löydä tai näe mitään vikaa, toinen löytää niitä listaksi asti. Ja mikä sitten on minkäkin vian painoarvo todellisuudessa. Faktahan on, ettei yksikään hevonen (tai ihminen!) ole aina ihannetilassa fyysisesti. Tasapainossa, suorana, hyvässä lihaskunnossa. Motivoitunut.


Tänään kyseenalaistan rankasti koko touhun mielekkyyden.

Niin siinä sitten kävi

... että juuri kun kerroin ratsastavani raskausaikana ja tietäväni riskit ja niin poispäin, tulin Penalta alas niin että tömähti.

Voi jumaliude että ottaa kupoliin koko tilanne. Viimeisten 15 vuoden aikana olen tippunut vissiin neljästi, miten voi olla että tipun sitten juuri silloin kun sitä koitan välttää. Ehkä siksi että nyt olen ajatellut tippumista (tai tippumattomuutta) enemmän kuin ennen; olen tullut tietoiseksi sen mahdollisuudesta.

Tilanne oli typerä, minun omaa syytäni, eikä siinä onneksi käynyt pahasti. Olin pellolla ratsastamassa, oltiin jo menty ravia ja laukkaa joku tovi, Pena oli kiltti ja vähän veteläkin. Sitten jatkoin ympyrältä laukassa suoraa linjaa kohti pellon toista laitaa, en mitenkään kovassa vauhdissa, mutta pienessä kevyessä istunnassa ja jälkikäteen analysoituna ohjat liian löperösti käsissä. Minä ratsastelin hevosta jota ei koskaan voi vain ratsastella. Sitten siinä oli joku tupsu/varjo/kuoppa/en tiedä mikä, Pena laittoi korvat pystyyn ja kaulan mutkalle ja teki pienen sivuloikan. Minä joka könötin siellä löysällä tuntumalla takapuoli irti satulasta, jäin liikkeestä jälkeen, Pena otti siitä kierroksia ja teki vähän isomman taaksepoistu -loikan ja pienen pukin ja sieltähän minä tulin, oikealta puolelta kuperkeikan kautta alas. Pudotessani ehdin kyllä kiroilla kaikki tietämäni rumuudet ja kuvitella kaikki mahdolliset skenaariot. Löin jonkun verran pääni maahan ja hetken puhalsin että sain taas keuhkoihin ilmaa, mutta totesin nopeasti että tulin sen verran ninjamaisella mykkyrällä maahan ettei selässä tai keskivartalossa tuntunut kipua. Pena meni menojaan ja minä laskin rauhassa raajani ennen kuin nousin ylös ja lähdin sen perään. Pihalle se juoksi (arpoi hetken uskaltaako ohittaa parkkeeratun traktorin ja pressulla peitetyn puupinon), ja löysin sen oman laitumensa vierestä syömästä.

Sitten vein sen takaisin pellolle ja menin uudestaan selkään. Ja menin ravia ja laukkaa sen saman tupsu/kuoppa/varjopaikan ohi, tein vähän laukassa töitä ja lopuksi vielä ravissa. Ja pysyihän sen huomio minussa kun viitsin ratsastaa enkä vain matkustaa.

Hoidin Penan normaalisti pois, tarkastin kypäräni jossa ei näkynyt halkeamia (irrotettava sisävuori on kätevä!), siivosin jälkeni ja menin sisälle tunnustelemaan oloani. Kipuja ei tuntunut, ei tullut vuotoa, lähinnä vaan vitutti niin että savu nousi korvista. Koska kuitenkin elettiin lauantaipäivää, ja maanantaihin ja neuvolan aukeamiseen oli yli vuorokausi aikaa, päätin muutamaa tuntia myöhemmin soittaa sairaalan päivystykseen ja lähteä kuunteluttamaan vauvan sydänääniä. Siinä olikin oma hommansa, kolme hoitajaa kyseli minulta, miten kuuntelulaitetta käytetään ja laitetaanko geeliä ja mistä kohtaa pitää kuunnella ja kuinka kovin anturia pitää painaa. Aikani makasin siinä laverilla, ja juuri kun lääkäri tuli huoneeseen, hoitaja löysi napakan, normaalin sykkeen. Bébéllä kaikki hyvin.

Sain lääkäriltä asiaankuuluvan saarnan siitä että tulisi vaihtaa harrastusta, mutta myös kommentin, että vielä tässä keskikolmanneksella sikiö on melko hyvin suojassa äidin lantiossa ja istukka ja kaikki muu tarpeellinen on niin pientä, ettei yleensä esim. istukan repeämisen vaaraa ole. Tiedän. Tiedän niin hyvin, ja silti olin tyhmä ja putosin. En ollut tyhmä kun ratsastin. Olin tyhmä kun putosin, se oli omaa syytäni, vältettävissä.

Totta kai tämä säikäytti. Uskon silti ratsastavani vielä. Mutta järkevämmin.

Vielä satulajuttuja

Olisihan se ollutkin satumaista jos olisin saanut noin vain kaupan (tai tässä tapauksessa auton) hyllystä sopivan satulan.

Olen siis kallistumassa siihen Frank Bainesiin, mutta testisatulan 16,5" istuin on minulle ahdas. Kysyin myyjältä, sovitimmeko 17-tuumaista ja juu, sovitimme, mutta siinä kuulemma toppausten malli on sellainen että paneelit tulivat selvästi taaemmas kuin tässä puolikasta tuumakokoa pienemmässä vastaavassa. Eli 17" istuimella oleva sama satula saattaa olla Penalle liian pitkä. Itse en muista, mikä sovitetuista oli tämä kyseinen satula, joten koitan nyt vielä jos saisin noudettua sen uusintatestiin - satulan pituutta osaan arvioida itsekin, koska se on ollut Penan ongelmakohta alusta asti, ja riittävän lyhytpaneelinen satula on ollut hakukriteerinä koko ajan. Nyt vain nämä säkä- ja selkärangantilan leveysvaatimukset tulivat rinnalle.

Satulamyyjä kertoi myös, että jos en 16,5-tuumaista halua ja 17-tuumainen on liian pitkä, voidaan minulle teettää Frank Bainesilla 17-tuumainen satula 16,5-tuumaisen paneeleille. Tämä ei itse asiassa maksa sen enempää kuin mitä tuollainen valmis uusi satulakaan, joten sinällään ihan varteenotettava vaihtoehto. Ja kun kuitenkin puhutaan kahden tonnin satulasta, haluaisin että se olisi hyvin liki täydellistä istuvuudeltaan sekä minulle että hevoselle. Se pakollinen MUTTA tässä on se, että tällaista teetettyä erikoisuutta saa odottaa n. kuusi viikkoa. Ja sehän tässä vaiheessa tarkoittaa lähinnä koko kesää. Ja meillähän meni jo viime kesä harakoille kaiken suhteen, koska satula ei sopinut enkä päässyt ratsastamaan.

En ala! Miksi tää on niin vaikeeta?

Sattuu

Se on minun polvitaipeeni uusissa saappaissa ratsastetun valmennuksen jälkeen. Itku meinasi päästä suihkussa kun kirvelsi niin, ja laina-Kiefferin jäljiltä ei ollut paljoa vaille etteikö -anteeksi nyt vaan- toosani olisi ollut samassa kuosissa. Siitä ei tule kuvaa, lupaan sen.

Liikun kuin rampa ankka, eikä hevoseni taida voida sen paremmin. Ei todellakaan oltu hohdokkaita tänään, Penan sään seutu on turvoksisissa oman satulan jäljiltä ja kaikki liikkuminen on taas lähtökohtaisesti jännittynyttä. Laina-Kieffer pysyy paikallaan mutta jokin siinä on ettei Pena viihdy siinä, ja ratsastaminen menee kipittämiseen ja kiemurtamiseen. Laukassa tilanne on merkittävästi parempi, ravi sen sijaan... noh, ei takerruta siihen. Olen toiveikas että viikon päästä tilanne helpottuu kun satula-auto saapuu.

Omaan surkeuteeni sen sijaan saattaisin kaivata pari lohduttavaa sanaa siitä, että saappaat kyllä muokkautuvat ja pehmiävät ja ovat vielä jonain päivänä aivan ihanat, kuin päälleni valetut. Tai vaikka pari näppärää käytännönvinkkiä, mitä teen siihen asti...

Pettymys

Ehdinkin jo hyvän tovin olla tyytyväinen. Sen täytyy tietää sitä että ennemmin tai myöhemmin tulee taas notkahdus.

Se meidän perinteinen. Radan takakaarre ja ylitsepääsemätön pelko. Sellainen, joka valtaa Penan mielen niin ettei se näe eikä kuule. Vannon, että siellä ei ollut mitään pelättävää. Kevätilta, aurinko, lumi sulaa niin että humisee, linnut laulaa, joutsenia lentää välillä yli. Kaikin tavoin kaunista ja ihanaa, oikein rentouttavaa käydä radalla loppukäynnit kenttätyön jälkeen. Ja paskat.

Ensimmäisen kierroksen takakaarre oli tyylikästä tärinäpiaffia ja ryöstöyrityksiä. Toisella kerralla... no. Sinne jäätiin. Olin selässä ja tulin alas, odotin odotin odotin. Kun kerta kaikkiaan missään ei ole mitään pelättävää, ja silti Pena lietsoo itsensä täyteen pakopaniikkiin. Yritin vain seistä sen kanssa hiljaa niin kauan että se oivaltaisi, ettei ole hätää. Mutta ei se vain oivalla.

Olen niin pettynyt.
Pettynyt siihen, että yrityksistäni huolimatta en pystynyt olemaan sellainen luotettava hahmo, johon Pena luottaisi vaikka pelottaa. Pettynyt siihen, että se kerta toisensa jälkeen pystyy kehittämään tyhjästä täyden paniikin ja unohtaa siinä kaiken. Pena koitti rynnätä ohitseni taluttaessani sitä ja onnistuikin muutaman kerran. Olin sille ilmaa, se vain halusi paeta. Tyhjää.

Olisin varmaan viettänyt siellä kaarteessa vieläkin pidempään kuin mitä nyt vietimme, mutta iltatalli alkoi painaa päälle ja minun oli pakko tyytyä jonkinlaiseen kompromissiin. Päästiin lopulta kaarteesta taluttaen kohtalaisen järjestyksessä pois, mutta pettymystäni se ei poistanut. Hyvin vähin äänin hoidin hevosen karsinaansa.

Asian jälkipyykki suoritettiin varsin suomalaiseen tapaan: tein rommipaukun ja menin saunanlauteille vollottamaan omaa surkeuttani. Miten tuntuukin niin paskalta kun yrittää ja yrittää ja sitten kuitenkin tulee jotain tällaista? Miksen minä vain pysty, miksei Pena pysty? Olen laittanut siihen hevoseen niin paljon aikaa, rahaa ja rakkautta. Tällaisina päivinä tuntuu siltä, ettei mitään saa takaisin.

Vaikka ei se hevonen minulle mitään velkaa ole. Itse olen valintani tehnyt.

Joskus vielä

Joskus vielä opin ratsastamaan
ja löydän sen mistä kiikastaa, että toisinaan mennään mielellään eteenpäin ja kaikki on helppoa ja kevyttä, ja toisinaan on niin kuin tänään, että mitä enemmän pusken sitä vähemmän liikettä löytyy, ja jos lakkaan puskemasta niin Pena pysähtyy niille sijoilleen (tai siltä se ainakin tuntuu).

Oli tunti ja kaikki oli vaikeaa ja hankalaa ja sitkeää ja tahmeaa
minä pusken yhteen suuntaan ja Pena toiseen
ja lopputulos on jotakuinkin paikalleen jääviä väistöjä, tuhat väärän laukan nostoa (koska kuski könöttää vinossa väärään suuntaan), rikkoja, puskemista, työntämistä, krampissa puristamista ja semmoista ratsastusta josta noin niinku kaikkinensa on ilo ja tasapaino kaukana

Jotenkin Pena ei vaan jaksa
se tuntuu ihan siltä että se ei vain kykene

Olen nostanut sen rehumäärää reilulla kädellä eikä mitään
pitää siis ruveta muihin toimenpiteisiin

Ensi viikolla tulee hammashuolto ja taidan sopia hieronnan taas
ja pitäisköhän tälle mun könötyskriisillekin tehdä jotain
jos joku vaikka katsois ihan silmä kädessä, että estänkö minä hevosta ja millä tavalla

Joskus vielä opin tämän lajin
vaikka siihen menis toiset kaksikymmentä harrastusvuotta.

Ei toimi

Jokin ei nyt toimi.

Tänään oli tunti, ratsastin tosi huonosti, keskittyminen oli ihan jossain muualla, Pena oli taas nihkeäntahmea lukuunottamatta pari köyrypukkisäikähdysloikkaa, ja minä koitin ratkoa sitä nihkeyttä puristamalla jalat krampissa sen kylkiä. No eihän se mihinkään edennyt, puski vaan lapa edellä aina väärään suuntaan, ja mitä huonommin ratsastin, sitä enemmän harmitti. Ja harmitti sekin, että ollaan viikko vain hömpötelty ja virkistetty kehoa ja mieltä ja eilen Penalla oli kokonaan vapaa, jo toinen tällä viikolla, eikä se siltikään liikkunut mihinkään.

No joo, mutta nyt ehkä viimein sain vahvistuksen sille ettei jokin nyt toimi.
Minä en tiedä, mikä mahan tilanne on. Hiekkaa ei nyt ainakaan ole, mutta onko siellä jotain muuta pielessä. Vai onko se vain kipumuistia, että toisinaan vyön laittoa pitää ihan potkimalla potkia. Ja liittyykö tämä laiskuus / haluttomuus liikkua lainkaan sinne mahaan?

En muista olenko maininnut täällä, mutta olen kiinnittänyt huomiota siihen ettei Pena juuri hikoile näin talviaikaan. Sillä on tosi lyhyt karva, lähes kesäkarvanohut vaikka en ole loimittanut sitä muuta kuin sateeseen ja tosi pakkaseen (-10 asteesta alkaen), se ei vain kasvata kunnon karvaa vaikka on asunut pihatossakin. Silti, se ei ole edes raskaan hankilaukan jälkeen kuin korkeintaan satulavyön alta hiukan nihkeä, ja kuivuu ennen kuin sen ehtii loimittaa. Tämä hikoilemattomuus mietityttää.

Nyt teen sellaisia toimenpiteitä, että laitan rehun vaihtoon.
Mietin sitä työmäärää jonka Pena tekee, ja vaikka se ei ole missään hurjassa treeniprässissä niin se kuitenkin liikkuu säännöllisesti, sillä on joitain vaatimuksia, se kasvattaa lihasta ja voimaa. Eikä voida vähätellä myöskään se omatoimitreenejä tarhassa: joka päivä kahteen otteeseen puolesta tunnista tuntiin rallia, leikkiä ja painia kaverin kanssa.

Nykyisellään Pena on syönyt St.Hippolytin Hesta Mixiä, mutta se on matalaenerginen ja suunniteltu enemmän alkuperäisroduille kuin tällaiselle "jalommalle" ratsuhevoselle. Hesta Mixiä on nyt mennyt puolitoista litraa päivässä, ja lisäksi 1,5 litraa (turvotettuna mitattu) puuroa jossa on viherpellettiä, pellavaa ja melassileikettä. Kivennäisenä meillä on koko tallissa Marstall Force, ja kerran viikossa Pena saa monivitamiinivalmistetta. Heinää meillä syödään pihtaamatta varsin runsaasti neljästi päivässä, heinä on esikuivattua säilöheinää luotettavalta tuottajalta.

Uudeksi rehuksi kokeilen St. Hippolytin Reformmüslia, joka lupaa olla suunniteltu eloisille hevosille ja jossa kokonaisenergia on 2 MJ korkeampi kuin Hesta Mixissä.

Kuva kopioitu valmistajan sivuilta

Lisäksi otin kokeeksi samalta merkiltä hiivavalmiste Hefekulturin - ajatuksella, että ei niistä hyvistä bakteereista haittaakaan ole, kun koko ajan kuitenkin on pieni epäilys, onko mahassa kaikki ok.

Kuva kopioitu valmistajan sivuilta

Ja sitten vielä mietin ihan puhtaan merisuolan lisäämistä ruokavalioon, kokeeksi, tapahtuuko hikoamisessa jotain. Vai olisikohan jokin elektrolyyttivalmiste parempi?

Yleisellä tasolla en ole purnukkaihminen, mutta hevosalan ammattilaisena olen oppinut huomaamaan, että on yksilöitä, jotka eivät tule toimeen vain heinällä ja kauralla. Ja toisaalta, moni purnukoista ruokittava tulisi toimeen paljon yksinkertaisemminkin ja purkkiruokinta on joissain tapauksissa vain omistajan mielenrauhan vuoksi, mutta asiat eivät kuitenkaan ole niin mustavalkoisia kuin keskustelupalstojen vastakkainasetteluissa välillä vaikuttaa. Ruokinta hevosen mukaan. Ja harkiten! Niin että osataan lukea, mitä purkin kyljessä sanotaan ja ymmärretään, mitä se tarkoittaa ja mihin ja millä lailla se vaikuttaa. Ja hintatietoisuudesta ei ole haittaa, pelkistä omenankuorista ei ehkä kannata maksaa 40 e/15 kg.

Tällainen sekalainen ajatuspläjäys tänään. Huonosti menneen tunnin ja ruokintapäätösten lisäksi päivääni ilahdutti se, kun hain Penaa tarhasta ja huomasin, että sen molemmat takajalat valuvat verta. Mahtoikohan kuusi hokinpolkeamaa edes riittää... Etujalasta paranikin juuri yksi sitkeä polkeama, nyt voin hoitaa nämä kuusi uutta. Huoh.

Sitähän se

Hiekkaa.

Ja paljon.

Olo on aika pökertynyt, ahdistunut, huolestunut.

Hiekkaa oli röntgenkuvissa arviolta 40 cm x 8 cm kertymä. Sain Penan kuitenkin kotiin, mukanani ämpäritolkulla psylliumia sekä magnesiumsulfaattia. Kolme viikkoa syödään psylliumia, ensimmäinen viikko myös magnesiumsulfaattia, sitten viikko ilman ja uudestaan kuviin.

Ähkyriski on tietenkin hirveän suuri, ja sehän tässä ahdistaakin. Mitä ihmettä teen jos se nyt saa ähkyn kun hiekka lähtee liikkeelle? Minähän en tietenkään yksin päätä (vielä) Penan asioista, mutta omalla kustannuksellani en ähkyleikkaukseen lähde. Osin ihan taloudellisista syistä, mutta myös syistä, joita pidän realismina - toipumisennuste on mielestäni liian huono, uusimisriski suuri, komplikaatioriskeistä puhumattakaan.

Nyt kuitenkin yritetään kotona häätää hiekkaa ulos. Jos ei onnistu, on pakko viedä Pena viikoksi klinikalle jossa sitten letkuttavat psylliumia sen mahaan.

Jossittelen vain. Mitä jos se kuolee tähän. Mitä jos en olisi vienyt sitä klinikalle. Mitä jos en olisi välittänyt siitä että se on äkäinen. Mitä jos ja mitä jos.

Palaan näihin asioihin kunhan vähän rauhoitun ja saan ajatuksia järjestykseen.

*

Miten yllättäen Pena onkin tullut niin rakkaaksi ja tärkeäksi.

Liian huono päivä

Joskus on sellainen.

Mikään ei varsinaisesti ole huonosti, mutta tavarat ei vaan pysy käsissä, ruoka ei osu suuhun vaan tippuu haarukasta pöksyille, tulee hukkareissuja autolla ja hukkuu tärkeitä kuitteja ja kaikki on jotenkin vaikeaa ja hankalaa. On irtokenkää, vesisadetta, mutaliejua, pimeää, koko ajan olo että tulee päänsärky ja vaikka kuinka puuhaa niin ei saa mitään valmista ja aika vaan kuluu niin että koko ajan on kiire.

Joten tein luultavasti tälle päivälle sen ainoan fiksun päätöksen: jätin ratsastamatta.

Olisi kyllä pitänyt, Penalla oli jo sen tämänviikkoinen viikkovapaa, ja eilen se oli aika hyvä ratsastaa vaikkakin ilma oli kuin morsian (not). Saatiin jälleen kerran taisteltua läpi se ettei kentänlaidan puinen säilytyslaatikko/istumapenkki syö poneja ja sen ohi voi mennä ilman että pitää vääntää kaulaa ja tehdä sivuloikkia ja pullistaa silmiä. Sellaisesta kyttäämisestä tulee Penalle oikein hupi ja harrastus, ja kun minä hiukan ärsyynnyn siitä ja alan ennakoida sen kuikuilua, se kahta voimakkaammin muka-säikkyy ja keskittyminen hajoaa joka kierroksella sen kirotun laatikon kohdalla. Eilen poltin sen verran proppuni siihen kyttäämiseen, että vein Penan pari kertaa jämäkkää pakkoa käyttäen laatikon ohi ja kas kun se ei sitten ollutkaan enää niin pelottava. Jos Penan antaa vain katsoa laatikkoa, se menettää kiinnostuksensa mutta heti kun sitä pyytää uudestaan eteenpäin, se säikkyy taas. Ja se tekee sen joka päivä.

Tänään oli tarkoituksena tehdä väistöjä ja ravia hitaammassa ja kootummassa tempossa, mutta se ei nyt vaan missään määrin ole järkevää. Omatunto kolkuttaa mutta vielä enemmän se kolkuttaa, jos lähden huonotuulisena ratsastamaan ja ratsastan rumasti ja vailla kärsivällisyyttä siitä syystä että itselläni on huono päivä.

Joten olkoon vapaalla. Ei se ehkä siitä kärsi.

Ehkä huomenna on taas parempi meno.

Parempia uutisia

Poniini voi paremmin. Selän kipu on mennyt oikeastaan kokonaan ohitse, ja mitä enemmän aikaa kului, sitä selvemmin kävi ilmi että revähdysvammasta oli kyse. Onneksi! Ainahan sitä säikähtää, että kyse on jostain vakavammasta.

Myös oma käteni selvisi potkusta säikähdyksellä. Vaikka kengittäjän odottaminen on rasittavaa, oli nyt kuitenkin onni onnettomuudessa että Penalla ei vielä silloin ollut hokkeja.

Nyt on hokit ja tilsakumit alla ja vettä sen kun sataa...

Pena on liikkunut pari päivää verrytellen liinassa ja lämmettyään myös kentällä irti. Liikkeet ovat olleet symmetrisia ja normaaleja eikä selkä ole reagoinut. Olen kuitenkin käyttänyt ahkerasti linimenttiä ja loimittanut liikkumisen jälkeen. Tänään kävin selässä pitkähköksi venyneen tauon jälkeen ja kylläpä tuntui taas monella tapaa nurjalta. Poni meni ihan hyvin mutta miten kaikki tuntuu aina niin vaikealta kun on ollut ratsastustauko? Itse könötän jotenkin oudosti ja jännitän ja tarkkailen ja Pena on jäykkä ja kankea kuin sitä ei olisi koskaan ratsastettu. Kävin askellajit läpi, laukka oli aivan hirveetä.

Koitan olla positiivinen että se lähtee tästä taas kun saadaan rytmistä kiinni. Tekisi myös mieli pyytää Maria ratsastamaan Penaa kerran-pari, jotta saisin taas kokeneemman analyysia ponin vaiheesta.

Ja pakollinen narina vielä loppuun: miks on niin pimeetä ja niin marraskuu. Voi rähmä.