Poniini voi paremmin. Selän kipu on mennyt oikeastaan kokonaan ohitse, ja mitä enemmän aikaa kului, sitä selvemmin kävi ilmi että revähdysvammasta oli kyse. Onneksi! Ainahan sitä säikähtää, että kyse on jostain vakavammasta.
Myös oma käteni selvisi potkusta säikähdyksellä. Vaikka kengittäjän odottaminen on rasittavaa, oli nyt kuitenkin onni onnettomuudessa että Penalla ei vielä silloin ollut hokkeja.
Nyt on hokit ja tilsakumit alla ja vettä sen kun sataa...
Pena on liikkunut pari päivää verrytellen liinassa ja lämmettyään myös kentällä irti. Liikkeet ovat olleet symmetrisia ja normaaleja eikä selkä ole reagoinut. Olen kuitenkin käyttänyt ahkerasti linimenttiä ja loimittanut liikkumisen jälkeen. Tänään kävin selässä pitkähköksi venyneen tauon jälkeen ja kylläpä tuntui taas monella tapaa nurjalta. Poni meni ihan hyvin mutta miten kaikki tuntuu aina niin vaikealta kun on ollut ratsastustauko? Itse könötän jotenkin oudosti ja jännitän ja tarkkailen ja Pena on jäykkä ja kankea kuin sitä ei olisi koskaan ratsastettu. Kävin askellajit läpi, laukka oli aivan hirveetä.
Koitan olla positiivinen että se lähtee tästä taas kun saadaan rytmistä kiinni. Tekisi myös mieli pyytää Maria ratsastamaan Penaa kerran-pari, jotta saisin taas kokeneemman analyysia ponin vaiheesta.
Ja pakollinen narina vielä loppuun: miks on niin pimeetä ja niin marraskuu. Voi rähmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti