Joskus on sellainen.
Mikään ei varsinaisesti ole huonosti, mutta tavarat ei vaan pysy käsissä, ruoka ei osu suuhun vaan tippuu haarukasta pöksyille, tulee hukkareissuja autolla ja hukkuu tärkeitä kuitteja ja kaikki on jotenkin vaikeaa ja hankalaa. On irtokenkää, vesisadetta, mutaliejua, pimeää, koko ajan olo että tulee päänsärky ja vaikka kuinka puuhaa niin ei saa mitään valmista ja aika vaan kuluu niin että koko ajan on kiire.
Joten tein luultavasti tälle päivälle sen ainoan fiksun päätöksen: jätin ratsastamatta.
Olisi kyllä pitänyt, Penalla oli jo sen tämänviikkoinen viikkovapaa, ja eilen se oli aika hyvä ratsastaa vaikkakin ilma oli kuin morsian (not). Saatiin jälleen kerran taisteltua läpi se ettei kentänlaidan puinen säilytyslaatikko/istumapenkki syö poneja ja sen ohi voi mennä ilman että pitää vääntää kaulaa ja tehdä sivuloikkia ja pullistaa silmiä. Sellaisesta kyttäämisestä tulee Penalle oikein hupi ja harrastus, ja kun minä hiukan ärsyynnyn siitä ja alan ennakoida sen kuikuilua, se kahta voimakkaammin muka-säikkyy ja keskittyminen hajoaa joka kierroksella sen kirotun laatikon kohdalla. Eilen poltin sen verran proppuni siihen kyttäämiseen, että vein Penan pari kertaa jämäkkää pakkoa käyttäen laatikon ohi ja kas kun se ei sitten ollutkaan enää niin pelottava. Jos Penan antaa vain katsoa laatikkoa, se menettää kiinnostuksensa mutta heti kun sitä pyytää uudestaan eteenpäin, se säikkyy taas. Ja se tekee sen joka päivä.
Tänään oli tarkoituksena tehdä väistöjä ja ravia hitaammassa ja kootummassa tempossa, mutta se ei nyt vaan missään määrin ole järkevää. Omatunto kolkuttaa mutta vielä enemmän se kolkuttaa, jos lähden huonotuulisena ratsastamaan ja ratsastan rumasti ja vailla kärsivällisyyttä siitä syystä että itselläni on huono päivä.
Joten olkoon vapaalla. Ei se ehkä siitä kärsi.
Ehkä huomenna on taas parempi meno.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti