Vitsi miten pienestä voi tulla iloiseksi. Käytiin nimittäin tänään ensimmäistä kertaa Penan kanssa ihan oikeasti maastossa. Siis pois kotitontilta, pois omilta pelloilta, pois radalta. Maastossa!!
Meillä oli veturina tarhakaveri Alex, joka on kohtalaisen varma maastopuksu, toisinaan tosin kyselee kuskilta onko pakko edetä siihen suuntaan kun kuski sanoo. Ongelma onkin ollut siinä, ettei Alexille ole ollut riittävän osaavaa kuskia joka tahtoisi maastoilla meidän tukena ja turvana. Alexin kanssa pärjää vähän kokemattomampikin, mutta jos kuitenkin tulee joku tilanne niin minun täytyy pystyä keskittymään sataprosenttisesti Penan hallintaan ja silloin on ehdotonta, että voin luottaa Alexin kuskin handlaavan Alexin, en ehdi siinä huutelemaan neuvoja. Vetohevosen kuskin täytyy myös olla sillä lailla samalla aaltopituudella minun kanssani, että tietää kuinka toimitaan JOS jotain käy, ja osattava ja uskallettava aina ratsastaa reippaasti eteenpäin jolloin totaalikatastrofin riski pienenee. Vain siis yksi opetettava kerrallaan reissuun, ja se on tällä haavaa Pena.
Maastoretken askellaji oli luonnollisesti vielä käynti. Mentiin metsässä, jonne pääsy oli ensin pienen keskustelun takana koska piti ohittaa vaarallinen lato, kivi ja puukasa. Alexin kiemurtelu hiukan ahdisti Penaa mutta selvittiin eteenpäin. Metsässä lomposteltiin nenä Alexin hännässä puolipitkin ohjin, ja voi että, en voisi ylpeämpi olla pikku-Penasta. Epätasainen pohja oli tosi hyvä juttu, sillä heti kun Pena alkoi kuikuilla ympärilleen, se astui jonkun juuren tai kiven päälle ja meinasi kompastua, joten sen oli pakko suunnata keskittymisensä jalkoihin. Hyvää oli myös seura, sillä kun juttelee ratsastuskaverinsa kanssa koko ajan, ei ehdi itse yhtään jännittyä mistään eikä silloin hevonenkaan jäykistele.
Käveltiin semmoinen kolmen vartin lenkki. Kotimatkalla tulin alas selästä potkimaan kakkakikkareita tiensivuun, ja Pena oli ihan lunkisti, seisoi paikallaan kun kiipesin takaisin kyytiin eikä hötkyillyt. Olen ollut koko päivän yhtä hymyä, oli niin mukava ratsastaa jossain muualla kuin kentällä, ja kun kaikki vielä meni hyvin! Yritetään nyt käydä ainakin kerran viikossa maastossa yhdessä, ehkä tähän pikkuhiljaa saisi jonkinlaisen rutiinin.
Penan mahaoireiluun ei kuulu mitään uutta, en tiedä onko se hyvä vai huono asia. Hiukan keljulta tietty tuntuu satuloida hevosta jota ahdistaa sinne mahan alle koskeminen, mutta en myöskään uskalla jättää Penaa seisomaan, jos kuitenkin kyse on hiekasta suolessa ja on riski, että sen suoli menee kokonaan tukkoon. Pieni kevyt liikkuminen ilman suuria vaatimuksia tai ponnisteluja on se kompromissi johon olen päätynyt. Tämä maastoreissu oli siitäkin hyvä, että Pena sai uutta ajateltavaa ja fyysisesti pieni rasitus väsytti sitä henkisesti melko tehokkaasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti