Täällä ollaan! Ihan hyvissä sielun ja ruumiin voimissa vaikka lähes koko kesä on humahtanut ilman blogimerkintöjä. Nyt lyhyt vilkaisu siihen missä mennään.
"Mutsi. Oikeesti?!"
Joku innokas stalkkaaja on saattanut jo saada selville, että meidän talo ja tallitilukset ovat myynnissä. Ovat olleet jo jonkin aikaa (joten jos olet ihastuttavaa hevostilaa vailla Lounais-Hämeestä niin tässä elämäsi tilaisuus!), ja siksi jo jonkin aikaa elämämme on ollut sit ku -painotteista. Myyntiin ei liity suurta draamaa, vaikka täältä irtautuminen on vaatinut ja vaatii edelleen surutyötä. Olemme jo parin vuoden ajan pikkuhiljaa taustalla valmistautuneet muuttoon - minun sukutilani synnyinseudullani jäi v. 2017 yllättäen tyhjilleen, aiemmin kuin ajateltiin niin käyvän. Ja kun tila on ollut omalla suvulla useiden sukupolvien ajan, ei sitä noin vain voi laittaa myyntiin.
Kyseessä on (ainakin) 125-vuotta nykysijoillaan seissyt hirsitalo, joka tosin vaati melko massiivista remontointia. Kulunut kesä onkin seilattu nykykodin ja työmaan väliä, yritetty tehdä töitä hiukan joka välissä, vähän koitettu pitää lomaakin, hoidettu kesälaidunvieraita... Ja sen sellaista. En tiedä koska muutamme, ehkä sitten kun talossa esimerkiksi on taas lattiat. Ja sähköt sekä vesi. Pikkujuttuja.
Levyjen, tapettien ja pinkopahvien alta löytyi hirrestä Turun Lehti v. 1894
Toistaiseksi pääpaino on ollut itse päärakennuksen remontissa, mutta nyt kun sieltä on purettu käytännössä kaikki pois mikä purkaa voidaan, ovat seuraavat työvaiheet ammattilaisten heiniä. Me olemme siis hieman voineet kurkistaa myös hevosten tulevaan lukaaliin, joka tosin ei vielä tunnu lukaalilta lainkaan. Tilalla on iso kivinavetta, jonka viimeiset eläinasukkaat olivat sikoja (ja hallitsematon kissalauma ja kissojen hallintaan saannin jälkeen rottalauma). Pidin melko todennäköisenä vaihtoehtona sitä, että jahka muuton aika joskus koittaa, asettuvat hevoset siirtotalliin ainakin ensimmäiseksi talveksi/mikä-ikinä-vuodenaika-silloin-onkaan, ja navettaa laitellaan kuntoon vähitellen. Mutta nyt kun olen muutaman viikonlopun viettänyt raivaten navettaa romusta, en ehkä pidäkään niin mahdottomana skenaariona sitä että saisin hevoset suoraan tulevaan talliinsa.
Aihio
Olisiko siinä tarpeeksi syitä blogihiljaisuudelle? No, pannaan vielä vähän pökköä pesään ja kerrotaan, että kun asuinpaikkaa ollaan vaihtamassa, niin samaan syssyyn mies vaihtaa ammattia eli alotti opiskelun uuteen ammattiin, ja minullakin työkuviot menevät syksyn aikana uusiksi. Ala sentään pysyy samana, mutta sen sijaan että käyn siellä täällä ja tuolla ratsastuskoulussa pitämässä yrittäjänä tunteja, saan vakituisen paikan yhteen ja samaan kouluun. Vastuu ja työnkuva laajenee, ja tarkoitus olisi myös mahdollistaa minun kouluttautumiseni eteenpäin, ratsastuksenopettajaksi. Siis mikäli minut otetaan kouluun.
Viime aikojen kevyt aivosumu selittynee näillä.
Huonosti näkyy, mutta siinä Pena ja Sulo rapsuttavat toisiaan
Kotosalla olen ratsastanut Penaa sen minkä olen ehtinyt, ja pääasiassa aina on ollut hyvä mieli. Hellejakso oli hieman haasteellinen, kun Pena ei siedä ötököitä eikä suostu kävelemään jos ympärillä lentelee paarmoja. Siispä teimme 25-minuuttisia ravi- ja laukkatreenejä, ja livahdimme talliin suojaan. Jossain vaiheessa tarvitsisi ottaa Penalle taas kiropraktikko, sillä sen vasemmassa takasessa tuntuu jotain - palaute on nyt tullut muutaman kerran kengittäjältä, joka ei myöskään osaa eritellä sen tarkemmin, mikä se jokin on, mutta vasen takanen tuntuu erilaiselta. Se on myös ainut jalka jonka laittamisessa Pena vääntelehtii, ja nimenomaan kun naulataan. Lyönti tietysti kulkee luita pitkin vaikka kuinka ylös, joten se jokin voi olla lähes missä vaan. Kengittäjän mukaan se jokin tuntuu myös ihan siinä, miten Pena antaa jalan pideltäväksi, ei pelkästään naulatessa. Nyt olen itsekin taas havainnut oikean laukan noston olevan työläs, eikä kokoaminen oikein tahdo pysyä läpi noston. Takaosa tahtoo olla vasemmalla vähän koko ajan, eli vasen takanen ei viihdy rungon alla. Tätä vinoutta kiropraktikko on saanut aina aiemmin hyvin korjattua, ja ajattelin luottaa hänen taikanäppeihinsä nytkin, ainakin analyysinä ennen kuin näytetään jalalle röntgeniä.
Meillä on kesän aikana käynyt laidunvieraita: ensin oli pieni lauma tuntihevosia yhdestä minun työpaikastani, sitten tuli tamma ja tämänkesäinen tammavarsa (ja ovat meillä edelleen), ja sitten tuli huligaanilauma 1- ja 2-vuotiaita varsoja (ovat edelleen). Penan ja Sulon olen pitänyt koko ajan kaksin, kun tuntuu että ne ovat nyt löytäneet toisensa. En halua sotkea niiden suhdetta satunnaisilla vierailijoilla, joten kesävieraita on treffattu vain aidan yli.
Sulon ajolleoppimisprosessi on ollut yksi tämän kesän työllistäjä, ja siitä aion kirjoittaa joskus tarkemmin. Lyhyesti: ensin meni aika hyvin, sitten ei. Nyt ollaan peruutettu opettelussa niin paljon taaksepäin että ollaan ihan perä lähtöpisteessä kiinni. Hevosen aito siedättäminen on hidasta, ja päivät eivät todellakaan ole edellisten kopioita, ja ahnehtia ei saa. Olen oppinut aika tavalla itsestäni ja Sulosta, heitellyt tuhkaa päälleni ämpärikaupalla, kiroillut ja iloinnut, ja nyt yritän taas tehdä järkevämmin. Maalliset aikarajat olen heittänyt romukoppaan, tästä tulee valmista sitten kun tulee.
Toukokuu on aina tällainen. Kesä jotenkin roihahtaa niin ettei meinaa ehtiä mukaan. Meillä laidunnetaan jo melko kokopäiväisesti - portti vihreälle aukeaa puoleen päivään mennessä ja yöksi tullaan sisään.
30.4. ekat maistiaiset
Vaikka laiduntaminen on ihanaa ja parasta, ei se huoletonta ole. Sulo lihoaa ja kerää taas "vaarallista ihraa" ihan silmissä. Lapojen taakse ja hännäntyveen on ilmestynyt ihramollukat, ja vielä hetki sitten tuntuneet kylkiluut ovat hävinneet. Oma vika - kevättalvella tuntui että Sulo alkoi olla aika lähellä normaalipainoa ja hiukan hölläsin dieettiä. Laiskuuttani jätin yöheinistä oljen pois ja aloin antaa yöksi pelkkää heinää entisen 50:50 -seoksen sijaan. Ja ehkä siinä ne tarhaan jaettavat satsitkin vähän suurenivat. Ja sitten olikin jo tämä aika kun piti aloittaa vihreään totuttamista, jo valmiiksi vähän lihavalla ponilla. Voi minua minkä tein!
Nyt on ahmatinkoppa taas tilattu. Ihanaa olisi antaa Sulonkin laiduntaa vapaasti, mutta kun se ei vain ole sille turvallista, niin sitten mennään rajoittimella. Ja toinen produktio läskinhallintaan valmistunee tuotapikaa, nimittäin kärryt vaunut (valjakkomenopeliä ei kuulemma sovi sanoa kärryiksi)!
Itte teen ja säästän! Tai ainakin huudan tahtia kun mieheni tekee...
Pienen ponin hikiliikuttaminen on jalkaisin aika työlästä: ohjasajaminen ja juoksuttaminen ovat ihan kelpo konsteja, mutta niin kauan kuin ihminen on jalkaisin, joutuu poni väkisinkin pyörimään aika pienellä alalla ja kääntymään lähes koko ajan, mikä rasittaa niveliä turhan paljon. Olen ottanut polkupyöräilyn Sulon kanssa takaisin ohjelmistoon ja siinä saadaan sykettä ihan hyvin ylös. Huomaan kuitenkin taas saman kuin viime keväänäkin Sulon muuttaessa meille: sen aineenvaihdunta menee jotenkin tukkoon laitumesta eikä hiki irtoa kunnolla. Viime kesänä tämä tasaantui kun ruoho hieman vanheni ja buustasin kivennäisruokintaa. Toivottavasti nytkin.
Läskin lisäksi päänvaivaa tuottaa kutina. Pena hankaa harjaansa ja Sulo häntäänsä, kumpikin vain yhtä kohtaa. Oletan että tämäkin liittyy uuteen ja valkuaisrikkaaseen laidunruohoon, mutta ärsyttää silti. Penalla on 15 cm mittainen, likimain kalju kohta harjamarrossaan ja Sulon häntä on pöllähtänyt vappuhuiskan näköiseksi. Solhedsin seerumi vie kutinan pariksi päiväksi joten ei tässä nyt mistään kesäihottumakutinasta puhuta, mutta voisivathan nuo olla kutisemattakin. Jouhikatoon liittyy myös esteettinen puoli. Jouhet saa poikki varsin vikkelästi, mutta niiden takaisin kasvattaminen...
Mr. Pälvikalju
Mr. Vappuhuiska
Jos jotain ratsastuskuulumisia pitäisi listailla, niin voisinpa sanoa että aika kivasti kulkee! Mitään ihmeellistä ei todellakaan olla tehty, ihan perusvoimistelua, mutta useimmiten treenin jälkeen on tosi hyvä mieli. Kevät tosin tekee Penasta vähän laiskanpulskean ja hitaan, ja herkkäsieluiseen tapaansa se tahtoo pahastua jos sitä herättelee sieltä laahustusmoodista nopeammaksi. Tarkoitan, että pohkeeseen se reagoi ehkä, kohta, vähän sinnepäin ja sittenkun, mutta kun kosken raipalla, alkaa silmienpyörittely, sinkoilu ja draamailu. Kaipaisin myös sivuttaisliikkeisiin lisää kantovoimaa, koska niissä Pena mielellään tiputtaa rintakehän alas ja "luikkii" sivulle, sen sijaan että etenisi kantaen, ryhdissä ja rauhassa.
Hypännyt olen viimeksi eilen, ja ai vitsi kun tuntuu että v-i-h-d-o-i-n alkaa jotenkin sujua. Tein 4 esteen tehtävää, ja ihan viimeisessä (okserin!) lähestymisessä tuli välähdys: vaikka Pena kuumenneena kiihdyttää kohti estettä, uskon että se hyppää. Ja tässä yksinkertaisessa oivalluksessa on rohkeuden siemen. Vauhti itsessään ei ole minulle ongelma, vaan se, jos ensin on vauhtia ja sitten tulee äkkipysähdys tai suunnanvaihto. Koska kaikki tietää, kuinka siinä käy ratsastajalle.
Minkäänlaisia tavoitteita en ole ratsastukselle asettanut tälle kesälle. Teen sen minkä teen. Jos tulee joku innostus lähteä pikkukisoihin niin lähden, ja jos ei tule, niin en ota paineita.
Olisikohan tämänvuotinen laidunperiodi nyt taputeltu? On ollut muutama kylmä aamu, jolloin olen sulkenut pääsyn laitumeen, mutta avannut sen iltapäivästä kun keli on taas lämmennyt. Ponit ovat olleet joka kerta sitä mieltä että jo oli aikakin, ja painelleet peltoon hännät suorina. Yöt meillä on oltu sisällä jo hyvän aikaa, mutta päivisin on vielä saanut laiduntaa.
Eilinen syysmyrsky puhkui ja puhalsi sellaisella voimalla, että tarhaan kaatui kaksi puuta. Onneksi oli laidun auki ja hevoset siellä! Tänään en kuitenkaan avannut laidunta lainkaan. Ehkä toivotamme nyt syksyn tervetulleeksi.
Myrskyn jälkeen on poutasää. Jätin oksien karsinnan hevosvoimien tehtäväksi
Laidunkuulumisten jälkeen otsikon aiheeseen, jolla viittaan tällä kertaa Penaan. Minulla on hiukan epämukava tunne siitä että kaikki ei ole ihan niin kuin pitää. Pena on ollut kovin kiltti, ihan tyytyväisen oloinen, mutta jotenkin... flegmaattinen. Ponneton. Tavallaan pitäisi kai olla tyytyväinen, ettei mitään ylenpalttista sätkimistä tai säätämistä ole, mutta tällainen tasainen kiltteys nyt vaan on aika epäpenamaista. Eikä kyse ole vain siitä että se olisi ratsailta vähän laiska, vaan sen koko yleisolemus on jotenkin hiukan liian tyyni, tai uupunut, tai miten sen nyt osaisi muotoilla. Ei se ole mitenkään apea tai sairaan oloinen, seuraa tapahtumia ja eilisellä myrskyllä veti Sulon kanssa hillitöntä laukkaa pellossa ihan koska vaan oli mahdollista. Se syö, juo ja sontii, mutta jokin sen tasaisuudessa vaivaa minua.
Kunnon hysteerisen ponitädin tavoin olen käynyt mielessäni läpi kaikki skenaariot hiekkamahasta matoihin ja imeytymishäiriöihin. Hiekan kumoaa se että kipuoireet puuttuvat ja ajanjakso on väärä - ikävä kyllä nämä olen jo oppinut hevosestani näkemään. Matojen varalta truuttasin Penaan matolääkkeen pari viikkoa sitten, ja tavallaan sen hiukan kuiva yleisolemus tuntui kääntyvän parempaan suuntaan. Tai sitten vain näin mitä halusin nähdä. Joka tapauksessa matolääkettä on vielä toinen satsi jemmassa odottamassa ajankohtaa jolloin madotan Sulonkin. Pena saakoon tuplat tänä syksynä. Yksi epäilys on liittynyt ruokaan - rypsi loppui ja syistä x, y ja z laari ehti olla tyhjänä jonkun viikon, ennen kuin sain aikaiseksi noutaa uuden säkin. Mutta ei Pena ole ennenkään ollut mikään ämpärikaupalla ruokittava, joten voisiko muka muutaman desin väkirehuvaje, vieläpä laidunnuksen aikaan, aiheuttaa hevosessa flegmaattisuutta? Epäilen. Veriarvot voisi olla aiheellista tarkistuttaa jos puolitehoisuus jatkuu vielä pitkään. Ainakin oman mielenrauhan vuoksi!
Olen kuitenkin kallistumassa siihen suuntaan, että syyllinen hieman nuupahtaneeseen olemukseen löytyy Penan korvien välistä. Sissen poismuuton jälkeen Pena on joutunut päälliköksi päällikön paikalle, eikä se ole ollut siinä asemassa koskaan ennen. Luulen, että Pena on väsynyt, koska sillä on nyt vastuu näiden kahden hengen laumasta. Pena on koko ikänsä ollut jonkun toisen helmoissa ja voinut kesselehtiä mielin määrin, kun joku muu on aina sanonut viimeisen sanan. Tätä teoriaa puoltaa se, että Pena on jotenkin erityisesti minun perääni juuri nyt. Se hörisee minulle paljon ja tahtoo nyhjätä kanssani. Kokeekohan se että kun minä olen läsnä, ei sen tarvitse pitää vahtia?
Yleensä viilenevä keli pistää virtaa kavioihin, joten uutta tämä tämmöinen on. Tulipahan nyt kirjattua blogiinkin ylös niin pystyy sitten tarvittaessa selaamaan taaksepäin ja tarkastelemaan, mikäli tilanne muuttuu.
Hevosten liikalihavuus on alkanut puhututtaa ja hyvä niin. On ihan totta, että harrastajien käsitys normaalipainoisesta hevosesta on muuttunut epäterveempään suuntaan. Halutaan "massaa" ja tykätään että on "ylälinjaa" eikä eroteta lihasta ja läskiä toisistaan. Myynti-ilmoituksiin on tullut ihmeellinen käsite muhku, joka usein on ihan vain rehellisesti liian lihava hevonen. Heinän pitää olla vimpan päälle priimaa ja valkuaisrikasta, vaikka hevosen käyttö olisi kevyttä kenttäjumppaa ja helppoja maastoja 3-5 kertaa viikossa. Ylipäätään ajatus siitä, kuinka raskaasti oma hevonen liikkuu, on hukassa.
Miksi sitten on vaarallista olla pullero?
Lihavuus altistaa hevosen paitsi nivelten, jänteiden ja nivelsiteiden ylirasittumiselle ja vaurioitumiselle, myös sisäelinten rasittumiseen. Vain noin puolet ylimääräisestä rasvasta on näkyvillä - tarkoittaa siis että puolet on näkymättömissä, sisäelinten ympärillä. Liikalihavuus altistaa hevosen metaboliselle oireyhtymälle (EMS eli equine metabolic syndrome), joka taas altistaa mm. insuliiniresistenssille sekä kaviokuumeelle (akuutille ja krooniselle). Kaviokuume on kammottavan kivulias, monisyinen sairaus josta paraneminen on todella pitkä ja vaativa prosessi eikä suinkaan aina edes mahdollinen.
Hevosen lihavuuskunnon arvioimiseksi on olemassa erilaisia asteikkoja. Tässä allaolevalla videolla esitetään yksi kolmeosainen, viisiportainen asteikko, ja vaikka minäkin olen näitä erilaisia mittareita aika paljon tuijotellut, oli tämä minulle hyvin avaava ja havainnollistava. Sinällään videolla esiteltävät ponit eivät ole sellaisessa lihaskunnossa jossa minä haluaisin hevosen nähdä, mutta jos nyt keskitytään vain siihen läskin määrän arviointiin, on tämä klippi minusta oikein hyvä. Tämän katsottuani menin heti käpälöimään meidän tontin hevoset läpi, koska näppituntuma vaan on niin paljon enemmän kuin pelkkä silmämääräinen arviointi.
(Älä hämäänny että videolla puhutaan Cushingista)
Sitten on tämä 9-portainen asteikko (Henneke Body Condition Score), joka sekin on havainnollistava, joskin ehkä pelkkänä kuvamateriaalina hankalampi hahmottaa:
Syy siihen miksi nämä lihavuusasiat ovat nyt pinnalla minun ajatuksissani, on tietenkin Sulo. Se on liian lihava ja sen kehossa on epänormaaleja rasvakertymiä jotka viittaavat EMS:n. Insuliiniarvon määrittämisellä voisin saada varmistuksen tälle, mutta en tiedä tekisikö tieto numeerisesta arvosta suurta muutosta. Suloa on kohdeltava ja hoidettava metabolisena, ylilihavana ponina ja reagoitava sen vointiin ennen kuin se kehittää kaviokuumeen.
En lähde tässä ja nyt kirjoittamaan tieteellistä artikkelia hevosen lihavuudesta ja/tai EMS:sta saati sitten kaviokuumeesta. Sen sijaan olen koonnut loppuun linkkilistan joiden avulla olen itse tässä viidakossa viime ajat suunnistanut. Teoriassa kuka tahansa osaa ja voi laihduttaa hevosta, mutta kaikki jotka ovat sitä käytännössä kokeilleet, tietävät ettei asia olekaan ihan niin yksioikoinen. Tässä minun mietteitäni ja aikomuksiani projektiponi Sulon tapauksessa. Jotta tämä kirjoitus ei paisuisi ihan vallan jättimäiseksi, käsittelen tässä nyt meidän kesäajan ruokintaproblematiikkaa ja palaan läskinlähdetyshommiin (liikuntaan ja sisäkauden ruokintaratkaisuihin) pitkin loppuvuotta muutamaan otteeseen.
Tätä kuvaa ei tarvinne selittää. Yhdenkään normaalipainoisen hevosen selkä ei näytä tältä. Sulolla rasva kertyy kylkiin ja vatsaan sekä takapuoleen. Sen kaula ei ole yhtä ihrainen, kuin mitä keskikehon ja takapuolen ulkomuodosta voisi päätellä. Tämä sinällään on huojentavaa, sillä eritoten niskaan kertyvän ihran on arvioitu olevan hälytysmerkki kohonneesta kaviokuumeriskistä
Turvonnut esinahan alue, jota voidaan erehtyä luulemaan esinahan tulehduksesi. Tässä tapauksessa aiheuttaja on kuitenkin lihavuus ja rasvan kertyminen
"Älä laita sitä vihreälle jos se pitää saada laihtumaan!"
Totta. Hyvä lähtökohta. MUTTA: Sulo tuli meille paikasta jossa se oli tarhannut 4 h päivässä, yksin ja pelkässä hiekkatarhassa, läpi vuoden. Se nyt ei vaan vastaa minun käsitystäni siitä kuinka hevosta tulisi pitää. Tiedän että on poikkeuksia: poikkeusyksilöitä ja poikkeustilanteita, ei mennä niihin nyt. Minun muumimaailmassani hevonen saa olla laumassa ja saa laiduntaa. Lisäksi Sulon psyykkinen terveydentila oli sellaisissa kantimissa, että halusin sen ehdottomasti laumaan ja sitä kautta luonnollisesti liikkeelle. Sen jätökset haisivat ihmeelliseltä, makealta ja tunkkaiselta, aivan erilaiselta kuin muiden meillä asuvien hevosten jätökset, mistä pystyi päättelemään ettei suolistossa ollut kaikki niin kuin pitäisi. Tässä valossa tarkasteltuna seison edelleen valintani takana laittaa Sulo laitumelle. Mutta tuota sen vyötärönympärystä seuraillessani olen monesti ajatellut, että olisipa ollut joku muu vuodenaika kun Sulo saapui. Olisin (ehkä!) saanut sen aineenvaihdunnan heräteltyä vähän virkeämmäksi ennen laidunta, jolloin se ehkä ei olisi paisunut niin järkyttävästi.
Sulohan syö laitumella koko ajan. Kun muut huilaavat, Sulo syö. Se ei pidä taukoja. Tämä ahmiminen voi olla sellaista, että se joskus tasaantuu tai sitten ei. Kun hevosen normaalia syömiskäytöstä rajoitetaan voimakkaasti, voi esiintyä myös voimakasta kompensaatiota. Hevonen syö hullun tavalla silloin kun ruokaa on saatavilla, koska sen elimistö on totutettu siihen että kohta ruokaa ei taas pitkään aikaan olekaan. Hevonen voi syödä muutamassa tunnissa koko vuorokauden energiantarpeensa, ja minun kokemukseni on, että mitä rankemmin laiduntamista rajoittaa, sitä päättäväisemmin hevonen ahmii. Siksi hylkäsin myöskin osapäivälaidunnuksen. Ja henkinen terveys tässäkin puntarissa. Minä en halunnut eristää Suloa porukasta. Se epäilemättä olisi tyytynyt osaansa yksin tarhassa kun muut laiduntavat, mutta kuinka se olisi oikeasti voinut?
Huom. Luulen että osasyyllinen siihen, miksi nykyään jopa puolet hevosista on ylipainoisia (Hevostietokeskuksen arvio), johtuu osaltaan siitä että olemme tulleet tietoisemmiksi näistä hevosen hyvinvointitekijöistä, ja tehneet ylilyönnin tässä hyvin hoitamisessa. Luonnossa hevonen syö koko ajan, MUTTA liikkuu myös kymmeniä kilometrejä päivässä. Sen syömä ravinto ei ole viljeltyä laidunheinää, vaan niukkaa arokasvustoa. Saaduissa ja kulutetuissa kaloreissa on vissi ero nykyhevoseen!
Joten meillä meni jo valmiiksi lihava poni laitumelle. Sillä on lauma. Se tulee ihmistä vastaan ja lähtee laitumelta mielellään poiskin. Se on muuttunut kahdessa kuukaudessa epäluuloisesta jännittyjästä rennoksi ja tyytyväiseksi. Minulla on tunne, että sen mieli voi hyvin.
Nyt on aika saada myös kroppa voimaan hyvin.
Niinpä ostin tällaisen
Jep, se on kuonokoppa. Ostin sen ja sitten olen roikottanut sitä viikon siellä ja toisen täällä ja kamppaillut itseni kanssa. Miten on tuntunut niin julmalta ajatukselta pukea tuollainen vekotin ponille jolle selvästi syöminen on maailman tärkeintä?
Mutta hei, en ole yksin. Lopun linkkilistassa on erinomainen sivusto jossa käsitellään kuonokopattamista kaikilta mahdollisilta kanteilta, eikä suinkaan vähäisin ole omistajien oma tuska, hevosen inhimillistäminen ja kaikki miljoonat tekosyyt joita voi keksiä jotta ei laitakaan hevoselleen syömisenrajoitinta.
Muzzlen eli kuonokopan hyötyjä on maailmalla tutkittu melko runsaasti, ja arviot siitä kuinka paljon muzzle vähentää mahaan päätyvän ruohon määrää vaihtelevat 70-85% välillä. Tuossa meidän kuonokopassa oli tosi pieni reikä keskellä ja kun seurailin Suloa sen kanssa, totesin että se oikeasti varmaan rajoittaa tuon 80%. En pidä tavoiteltavana sitäkään, että koko syömishomma on yhtä turhauttavaa taistelua, joten otin puukon kauniiseen käteen ja koversin reikää hieman suuremmaksi.
Ja sitten kovetin itseni ja puin kopan. Ei koppa päässä laiduntaminen mitään unelmaelämää ole, mutta nyt poni saa olla porukassa, saa ruokaa tasaisesti pitkin vuorokautta mutta ei pääse ahmimaan. Sulo ei pyristele kopasta eroon eikä vaikuta mitenkään lannistuneelta se päässä. Ja mikä mainiointa, se ei kaasuunnu ollenkaan laiduntaessaan koppa päässä! Vapaasti syödessään se keräsi hillittömästi ilmaa mahaansa ja piereskeli paljon. Tietysti toivon, että se voisi laiduntaa vaikka jo ensi kesänä vapaasti, ilman että paisuu hillittömästi. Tuleva talvi näyttää, kuinka onnistun saamaan sitä hoikemmaksi, ja kuinka herkässä takaisin lihominen on. Eniten toivon, että se kestää terveenä ilman kaviokuumetta.
Tässä video kuinka syöminen sujuu koppa päässä:
Kopan käyttö edellyttää sellaista laumadynamiikkaa ettei hevonen joudu kokemaan puolustuskyvyttömyyttä. Lisäksi käyttöön tulee asteittain totuttaa ja seurata, että hevonen saa syötyä ja uskaltaa myös juoda koppa päässä! Koppaa suositellaan käytettäväksi max. 12 h/vrk ja lopun aikaa pitämään hevonen pois laitumesta. Meillä Sulo pitää koppaa pidempiä aikoja, mutta on nyt toistaiseksi muun lauman kanssa päivän paahteisimmat ajat sisällä tallissa ja siis ilman koppaa. Se saa sisällä pienen satsin niitetyn ruohon ja oljen sekoitusta, eikä hyökkää tämän annoksen kimppuun mitenkään yltiöpäisenä, joten oletan ettei koppa rajoita sen syömistä niin että se näkisi nälkää. Toivottavasti se kuitenkin rajoittaa tarpeeksi, jotta laihtumista tapahtuisi!
Seuraan Sulon lihavuuskuntoa valokuvaamalla sitä kuukauden välein. Lisäksi käytän mittanauhaa. Painomittanauha näytti juhannuksen tietämillä 334 kg (Sulolla korkeutta 129 cm). Uskoisin että sen tavoitepaino olisi jossain 270-290 kg tietämillä. Mielenkiintoista olisi käyttää se myös vaa'alla jossain vaiheessa. Lisäksi seuraan mittanauhalla sen kropan mallia. Mittaan kuukausittain sen kaulanympäryksen kolmesta kohtaa: ylhäältä niskasta heti korvien takaa, keskeltä kaulaa sekä kaulan ja lapojen liittymäkohdasta. Lisäksi mittaan cm-mitan rinnanympäryksestä heti etujalkojen takaa ja vatsanympäryksen viimeisen kylkiluun kohdalta. Ja taulukoin nämä. Laitan mittojen muutoksia näkyviin kunhan muutama kuukausi on kulunut lisää.
Seuraava katsaus taisteluun läskiä vastaan tehdään liikunta-aiheiden merkeissä.
Kaviokuume http://www.thelaminitissite.org/ Aivan huippu sivusto!! Paljon asiaa myös PPID:sta ja EMS:sta, linkkejä tieteellisiin artikkeleihin, paljon kuvia, videolinkkejä ym ym.
Muutama videoilta kaapattu kuva koska aika ei tunnu riittävän sanoihin:
Vähän tämmöistä...
Ja sit myös tämmöistä
Isäntä sai juoksuseuraa
Hepat ovat aloittaneet laidunnuksen viikko sitten. Olen Sulon takia aloittanut supervarovasti, sillä se ei ole ainakaan viimeisimmässä kodissaan ollut laitumella. Viikossa ollaan edetty niin että nyt hevoset ovat laitumella kuusi tuntia päivässä. Ei pulssintykytyksiä väärissä paikoissa. Mutta sen verran pullukka tuo Sulo on että liikettä täytyy pitää yllä ettei tulisikaan murheita.
Ilmoitin itseni ja Penan harkkakisoihin tulevalle viikonlopulle. Hui hai! Taidan palata seuraavan kerran niissä tunnelmissa. Siihen saakka, heippa!
Pena on lihava. Vähäinen liikkuminen ja uusittu, ensimmäistä kesää syötössä oleva laidunlohko ovat tehneet ponistani syöttöporsaan. Oi voi.
Minulla(kin) alkaa olla etureppua sen verran, että energiani menee töistä selviytymiseen, ja vapaapäivät on pakko viettää enemmän tai vähemmän sohvalla lepäillen. Pena on siis lähinnä laiduntanut ja se näkyy ulkomuodossa. Lisäksi Roosa oli sairaana joten ratsastuksetkin jäivät reiluksi viikoksi kokonaan pois.
Tällä viikolla Pena on kengitetty - ollaan heinäkuun puolivälissä ja laitumeen on hukkunut vain yksi kenkä! Hyvä saavutus. Ennen kengitystä kesytin Penaa hetken irtojuoksuttamalla sitä kentällä, jotta se ei olisi ihan apina itse toimenpiteessä. Laidunaikaan heinänsyönti ei oikein ole toimiva konsti rauhoittua kengitettäväksi... Ihan asiallisesti se kuitenkin malttoi olla.
Niin, mä oon AINA asiallisesti, t. Pena
Tänään sunnuntaina Roosa oli tokeentunut sen verran että tuli Penan kanssa nesteenpoistojumpalle. Penalla on oikein kunnon laidunpöhö päällä ja kun se lähtee kentällä ensi kertaa liikkeelle, on se todella sen näköinen että tukalaa on. Ei se (kai??) oikein kaasuakaan ole, ei Pena piereskele eikä pasko liikutuksen aikana, mutta kyllä se vaatii vartin verran hölkkää alle ennen kuin alkaa näyttää omalta itseltään eikä liian täyteen puhalletulta ilmapallolta. Vasta sitten alkaa nivelet koukistua ja takajalat ylettyä kunnolla rungon alle.
Koska sekä ratsastaja että ratsu olivat vähän puolikuntoisia, ei tehty kentällä muuta kuin 20 minuuttia ravia ja laukkaa, ja lähdettiin sitten radalle. Minä otin tosihoikan turvaratsuni Pohjantytön alleni ja lähdin polkemalla Penan seuraksi ja turvaksi. Oli jo ehtinyt tulla lämmin, vaikka ajoitettiinkin treenit aamuun, ja paarmat kävivät joukolla kimppuun. Penan sietokyky paarmoihin on todella, todella rajallinen, mutta aika kivasti se silti malttoi käyttäytyä. Kävelystä tosin ei meinannut tulla mitään kun piti niin paljon huiskia ja heiluttaa, helpompi oli edetä ravia. Kolme kierrosta tehtiin ja käytiin loppukävelemässä postilaatikolle ja takaisin, ja sitten Pena sai jäädä talliin paarmoilta turvaan. Liikkumisen jälkeen sen vatsanseutu ei ole ollenkaan sellainen pinkeä kuin aloittaessa. Ei se läski tietenkään mihinkään sula, mutta turvotus häviää.
Alkava viikko onkin jo täytetty ohjelmalla. Huomenna maanantaina koitan liikuttaa Penan liinassa, jotta se olisi tiistaina edes auttavasti notkeampi ja valmiimpi Roosan kanssa koulutreeniin. Ja keskiviikkona saapuu hartaasti odotettu kiropraktikko tutkimaan Penan vinouksia! Palaan niihin kuulumisiin viikon loppupuolella.
Paljon onnea tänään 11-vuotias punainen paholaiseni!!
Kesä on roihahtanut täyteen loistoonsa ja blogin päivittäiminen on jäänyt vähemmälle. Tuntuu ettei ole juuri mitään kerrottavaa, kun ratsastusvastuu on nyt siirtynyt kokonaan apukuski Roosalle. Minulla on raskausviikkoja 28 ja olen ollut pois hevosen selästä kaksi viikkoa. Kroppa olisi ehkä vielä mennytkin, ja mieli myös jossain määrin, mutta ehkä se on se äidinvaisto joka sitten kehotti jo jättämään hommat muille.
Laidunvieraat saapuivat, samat kaksi hevosta kuin viime kesänäkin. Lauman muodostuminen kesti muutamia päiviä, ensin hevoset liikkuivat tiukasti "omissa porukoissaan", Pena ja Sisse yhtenä porukkana ja nämä toisilleen tutut tamma ja ruuna omana porukkanaan. Nyt ne ovat jo sulautuneet yhdeksi laumaksi ilman draamaa. Laumaa on ihana katsella! Porukan tuoma turva, vuorottaiset lepohetket ja vartiovuorot, pyrähdykset ja vaeltelu isolla alalla.
28.6.2017
Pena on kesäläski, mutta en ajatellut stressata siitä. Se liikkuu kevyesti ihmisten ehtimisen ja jaksamisen mukaan, ja laidun sekä seura toki liikuttavat sitä myös. Minä olen tehnyt työskentelyä liinassa ja ohjasajanut ja Roosa on käynyt ratsailta jumppaamassa vähän kaikkia lajeja - koulua, puomi-kavaletti -juttuja ja hyppyjä. Minulla on taas vähän sopeutumista siihen etten ole itse yksinvaltiaana hevoseni selässä, mutta toisaalta on myös superkiinnostavaa nähdä Pena toisen ratsastajan alla. Kaikki vieraskoreus on jo ehtinyt Penasta karista. Se on esittänyt Roosalle aimo repertuaarin tuhmailujaan älyttömästä kyttäämisestä napakoihin säikähdysryntäyksiin, jumittumiseen sekä köyrypukkisarjoihin ihan vaan siksi kun on niin pinkeä, elinvoimainen, tuhma tai pollea omasta osaamisestaan. Toistaiseksi apukuskin huumori on riittänyt... Penan kimpoilut kertovat minulle osaltaan myös siitä, että Pena luottaa ratsastajaansa. Se osaa olla niin herranterttuna vieraassa tilanteessa, kujeilu tulee esiin vasta kun yhteisiä kilometrejä kertyy. Ja tavallaan iloitsen myös siitä, että samat "ongelmat" esiintyvät myös toisen ratsastajan kanssa, minä en siis aiheuta sitä hörhökäytöstä...
28.6.2017
28.6.2017
Eilen oli herranterttu-päivä, kun Roosa kävi puomeilemassa. Pena oli unelias ja jotenkin alkuun tosi kankea. Vatsanseutu näytti juuri siltä kuin voi olettaa uudelle lohkolle siirtymisen jälkeen, ja vaati jonkun aikaa rentoa, avaavaa verryttelyravia ja -laukkaa ennen kuin pöhötys väheni ja liikkuminen alkoi näyttää sulavammalta. Tehtävinä oli puomiviuhka ravissa ja suhteutettu kaareva kavalettilinja 17,5 m, jota tultiin kuudella ja viidellä laukalla. Penan moottori alkoi hyrrätä toistojen myötä ja kuuteen askeleeseen sitä joutui jo todella ottamaan kiinni. Kuuliaisuus kuitenkin löytyi lopulta ja sitten sai tulla pari kertaa linjan isommin laukaten viidellä askeleella.
28.6.
Näissä tunnelmissa kesää eteenpäin. Leppeitä päiviä myös kaikille lukijoille!
Pena tuli hieronnan jälkeen hieman paremmaksi ratsastaa. Vinous ei ollut kadonnut niin kuin ei odotettukaan, mutta tuntui että sen sai nopeammin ja vähemmällä työllä jumpattua suoremmaksi. Saman kävi toteamassa lainakuski Roosa, kun pidin hänelle ja Penalle loppuviikosta koulutunnin. Kiropraktikon sain sovittua vasta heinäkuulle, joten voi olla että hieronta kannattaa vielä uusia ennen kiropraktikon käsittelyä.
Ollaan rassattu Penan mukavuusalueen reunoja sillä, että meillä on ollut ratsastuksessa seuraa. Naapuri käy meidän kentällä suomenhevosineen, ja kun he saapuvat traikulla pihaan, menee Penalle hetkellisesti kuppi ihan nurin. Mutta aika mainiosti se pääsee yli järkytyksestään ja pystyy kentällä toimimaan liki normaalisti vaikka ei olisikaan siellä yksin.
Olen vielä itsekin ratsastanut Penaa, mutta vieraiden hevosten ratsastukset taisivat loppua tähän viikkoon. 25. raskausviikon maha on jo melko komea eikä enää tunnu siltä että haluaisin nousta vieraiden selkään. Itse ratsastaminen ei ole aiheuttanut huonoja tuntemuksia, mutta pää alkaa jarruttaa vastaan. Ja kehoa tulee kuunnella! Penan ratsastamisesta en ota paineita, teen sen minkä teen, en ota hölmöjä riskejä ja pidän kynnyksen matalana lopettaa kesken jos siltä tuntuu. Nyt olen ollut Penan selässä kerran-pari viikossa. Alan olla jo niin painavakin että kohta alan sääliä Penaa taakankannossa... Mutta ratsastaminen hoitaa korvienväliäni niin hyvin, siinä saa keskittyä tekemiseen ja unohtaa kaiken muun, saa liikuntaa ja hyvän mielen. Työnnän haikeutta mielestäni sivuun, en haluaisi taukoa ratsastukseen mutta yritän muistuttaa itseäni, että nyt keskityn olemaan Penan kanssa muilla tavoin. Ja toisaalta on aika avartavaa katsoa hevostaan toisen ratsastamana ja tajuta, että onkin itse saanut vietyä sen aika pitkälle.
Tänään kokeilin pitkästä aikaa ohjasajaa Penaa. Ja sepä olikin mukavaa! Tarvitsen vain pidemmät ohjat siihen hommaan, ihan oikeat ohjasajo-ohjat. Nyt olen käyttänyt nylonisia ajo-ohjia, mutta niiden kanssa joutuu aika tavalla kiirehtimään itsekin. Enkä enää liiku ihan niin sulavasti kuin ennen!
Lyhyen ohjasajon jälkeen Pena pääsi/joutui pesulle. Ja kylläpä siitä irtosikin likaisenväristä vaahtoa kun kumisualla oikein pyörittelin!
Pesun jälkeen olisi tietenkin pitänyt päästä heti laitumen portin savikohtaan pyörimään, mutta seisoin kieltämässä. Pena piehtaroi noin viisitoista kertaa jossain muualla ja nakkeli mielenosoituksellisesti niskojaan kun ajoin sen aina kauemmas parhailta apajilta.
Illalla ahkeroin vielä Sissen saippuapesuun. Nyt on keväthuollot tehty ja talven möhnät pesty nahasta pois.
Laidun! Vielä kovin köyhä, mutta kuitenkin. Iso vihreä ala jonne pääsee joka päivä (ja jonne myös naru piukalla koitetaan vetää joko etu- tai takaperin ja aina tulee käytösmuikkari). Aloitin laitumeen totuttelun viime viikolla - olen suosinut tyyliä viedä hevoset iltapäiväheinäaikaan peltoon ja hakea yöksi talliin. Näin ensilaidunnus kestää 4-5 tuntia ensimmäiset päivät ja edelleen vuorokauteen mahtuu kolme normaalia kuivaheinäsatsia. Samalla voi tsekkailla pysyykö kakat palleroina eikä tule viileiden aamujen sokeririskiä. Tältä sokerivouhotukselta tosin ruokintamaestro Markku Saastamoinen katkaisi melko yksiselitteisesti siivet viime valmentajakoulutuksen ruokintaluennolla:
"Sokeripitoisuus sinällään on harvoin ongelma, hevoset pystyvät pilkkomaan ohutsuolessaan hyvin sokereita. N. 20 % sokeriosuus on vielä ok (tarkoittaa 200 g/kg ka sokeria). Ongelmat syntyvät kun suuri määrä sokeria tulee kerralla tai sokeripitoisuudet vaihtelevat runsaasti vuorokauden aikana. Vrt. aamulla tarhaan koko päivän heinäsatsi -> hevonen saattaa kahdessa tunnissa syödä koko vuorokauden sokerit. Jos saman määrän jakaa 6-10 annokseen, tulee sokeri tasaisesti elimistöön ja ohutsuoli pystyy pilkkomaan sokerin. Ihminen aiheuttaa sokeriongelman! Hevosen luonnollisin ravinto eli laidunruoho sisältää 15-20 % sokeria. Laiduntamalla sokerin saanti on tasaista."
Nyt olen pidentänyt laidunaikaa niin että hevoset syövät aamuheinät tarhassa ja menevät laitumelle puoliltapäivin ja tulevat taas yöksi sisään heinille. Tänä aamuna hevosia tarhannut mieheni tosin raportoi että oli jo liirausta havaittavissa laitumen suuntaan eikä suinkaan tarhaa kohti. Eikä niitä paljon tarvinnut tarhan portilla odotella kun aamupäivästä hain Penaa liikutukseen. Molemmat olisivat työntäneet päänsä samaan riimuun jos olisi onnistunut. Kyllä laiduntava hevonen on vaan onnellinen, siitä ei pääse mihinkään. Ja laidunnuksen katselu on parasta mindfullnessia omistajalle.
Kentällä tein Penan kanssa siirtymisiä askellajin sisällä ja askellajien välillä. Se oli aika kesselillä tuulella, kaikenlainen sekoilu ja venkoilu olisi puhutellut paljon enemmän kuin asiallinen kouluratsastelu. Oltiin kättä vasten ja pohkeen takana ja korvat kuikuili ihan muihin suuntiin kuin minuun. Kun alkoi löytyä jonkinlaista harmoniaa ja keskittymistä, tuli kentän viereen traktori kevättöihin ja sinnehän se meidän harmonia sitten hujahti. Lopetin kompromissiin ja vein hevoset laitumelle. Pena ei malttanut edes melassivettä juoda tallissa kun piti töllöttää sitä traktoria.
Laitumeen pääsyyn ajoitin myös kevään toisen psyllium-kuurin, nyt kun hevosilla on muutakin puuhaa kuin kaivella juuria tarhasta. Hyvin putoaa toistaiseksi. Jauhemaisella psylliumilla mennään, annos n. tuplat mitä purkin kylki sanoo (eli syötän n. 80 g jauhetta / vrk). Turvotan pari kourallista viherpellettiä ja neljä desiä mashia, sekoitan siihen kivennäiset ja täysrehunappulan ja psylliumjauheen, jatkan ämpärin täyteen vettä armottomasti vatkaten ja kaadan tarjolle. Kuppi kiiltää aamulla!
Sunnuntaina saapuu hieroja kertomaan, mitä hänen näppinsä Penasta tuntevat. Vasen puoli ei ole hyvä, ja saman allekirjoitti Roosakin. Vasemmalta ei ratsastaessa meinaa saada mitään, jotenkin ei löydy koko vasenta kylkeä ja vasen suupieli jää tyhjäksi jos ei koko ajan jalalla rummuta sitä kylkeä liikkeelle. Katselin Penaa maasta kun Roosa ratsasti yhtenä päivänä, ja minusta vasen kankku jäi alemmaksi kuin oikea. Täytyy kysyä hierojan mielipidettä ja alkaa sitten harkita järeämpiä aseita ongelman selvittämiseen. Kiropraktikon näkemys Penasta kiinnostaisi joskus kuulla, mutta olen kuullut kiropraktikoista myös paljon huonoja kokemuksia jos ei olekaan asiantunteva kaveri kyseessä. Jos lukijoilla on vinkata nimiä tai ylipäätään kertoa kokemuksia kiropraktikoiden palveluista, kuulen mielelläni!
Enpä muista olenko koskaan pystynyt jatkamaan laidunnusta näin myöhään. Hevoset tulivat tänään talvitarhaan, ainakin kuukautta myöhemmin kuin yleensä! Eivät ne laitumella ole elokuun puolivälin jälkeen yötä olleet, mutta aamusta iltaan. Viimeisen viikon olen ruokkinut niitä lisäheinällä.
Tarhamaisemassa taas
Mutta hetkinen, mikäs se kuvassa etualalla komeilee?
Kyllä vaan, katos!
Ihan vallan hevosblogiin liittymätön sivujuonne, mutta mulla on maailman paras mies. Se on joutunut hevosnaisen puolisoksi ja hevostilalliseksi ihan vahingossa, ja kun vihjaan että olen vähän miettinyt niin sitten se (mun suihkiessa kaiket päivät koulussa) rakentaa mulle sen mitä olin vähän miettinyt. Nyt kelpaa hevosten olla lipan alla sadesäällä. Tuo pihattomökki on kiva, mutta oviaukko on huono - siihen mahtuu yksi heppa parkkiin eikä sinne sisään sitten kukaan muu pääsekään. Katos toivottavasti tuo avun.
Tehtiin myös uudet heinälaarit, mutta koska projekti on vielä viime silausta vaille, en ottanut kuvia tähän hätään. Kroonisen majavan omistajana päädyimme muuhun materiaaliin kuin lautaan tällä erää...
Muita pikku uudistuksia tälle vuodelle oli esikuivatun heinän vaihtaminen kuivaan heinään. Viime talvena oli vielä kolme päätä ruokittavana ja niillä hyvin kuiva esikuivattu säilyi ihan mallikkaasti, vaikka paalin syömiseen meni sellainen kymmenen päivää. Nyt kun päitä on vain kaksi, en jaksanut enää ressata siitä alkaako paali käydä vai ei, ja sattumalta myös heinänmyyjäni vastasi tiedusteluuni ettei oikein olisi esikuivattua myydä, mutta kuivaa kylläkin. Kuivalla siis mennään. Ensi kertaa teetin myös analyysin heinästä, tuloksia tässä odotellaan!
Rouva Sipuli 20 v.
Oikeasti halusin kirjoittaa Christoph Hess -nimisen saksalaisen herrasmiehen kouluratsastusklinikasta jota olen saanut seurata kaksi päivää (vielä yksi päivä edessä samaisen gurun sihteerinä tuomarikopissa!) sekä kokemistani oivalluksista ja epätoivosta. Siitä miten kouluratsastajan identiteettini on pohjamudissa, siitä miten tuntuu että epäonnistun aina kun olisi tilaisuus näyttää että osaan ratsastaa ja ymmärrän ratsastuksesta jotain. Siitä miten ratsastin tutkintotilaisuudessa kouluohjelman oikeasti parhaimmalla draivilla ikinä, ja sain hylätyn, ja siitä miten viikkoa myöhemmin uusin saman radan, epäonnistuin kaikessa ja pääsin läpi. Siitä miten aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen törmään siihen, että vika todella on satulan päällä. Tänään, herra Hessin ajatuksista inspiroituneena, ratsastin koulussa hyvin, ja sopersin opettajalle että ei tää oo yhtään sitkeä kunhan mä lakkaan olemasta sitkeä. "Nii-in!!" vastasi opettaja, vähän turhautuneena hänkin. Tiedän, tiedän, sitä hän on koittanut takoa päähäni viimeiset 9 kk, mutta miten helevetin kauan voi kestää että se oivallus todella asettuisi taloksi tähän jähmeään, vanhoihin tapoihin juuttuneeseen kehooni? Ja jos minä kerran osaan ratsastaa siten kuin tänään, hyvin, niin miksen ratsasta niin aina?
Ja siitäkin haluaisin kirjoittaa, miten murheellista on tajuta olevansa aivan alkeissa, ja että ei minusta ehkä koskaan ehdi tulla niin hyvää kuin haluaisin olla. Siitä miten riittämätön on oma kehonhallinta, nopeus, keveys. Ja siitä, mikä epätoivo valtaa mielen kun hetken onnistuu ratsastamaan oikeasti hyvin ja hevonen syttyy ja alkaa liikkua -oikeasti liikkua- ... ja sitten loppuu kahden kierroksen jälkeen kunto istua sitä oikeaa liikettä.
Ääääh miksen harrasta vaikka postimerkkejä.
Lupaan ja vannon avata Hessin klinikkaa vielä, joudun (tai saan) tehdä siitä muutenkin kirjallista tuotosta niin melkein menee samalla vaivalla. Mutta nyt alkaa painaa tämä aamuviideltä alkanut päivä, ja vielä on hepat haettavana sisään ja ruokittavana.
Täällä ollaan ja pelataan taas arjen mosaiikkipeliä ja yritetään ehtiä joka asiaan ja silti jää paljon puolitiehen. Lyhyt katsaus kuitenkin siihen mitä on ja mitä on ollut:
- Hepat laiduntavat edelleen aamusta iltaan ja yöksi tulevat heinän ääreen sisään. On varmaan ennätysvuosi tämä, yleensä olen kerännyt hevoset talvitarhaan aiemmin. Nyt on ollut kuivaa ja kaunista niin mikäs siellä ollessa. Ja minusta liki olemattomiin syödyn ison laitumen kiertäminen ja miniruohon nyppiminen on mitä parhainta painonhallintaa kesäpulskille otuksille. Koko ajan on fiilis että syö mutta ravinnonsaanti on todellista slowfeedingiä. Nyt kun yöt alkavat olla aika vilpoisia niin sokeririski täytyy huomioida, mutta toistaiseksi vielä näin. Järjestelyyn saattaa vaikuttaa myös se, että talvitarhassa on traktori parkissa, aidat maassa monesta kohtaa, katoksenlaajennus suunnitteluvaiheessa ja pohjanparannukset kesken. Viime tippaan menee mutta eikös kiire ja paniikki ole parhaat motivaattorit...?
- Viikko sitten tömähdin tantereeseen Penalta. Oli kyttäyspäivä ja juuri kun olin saanut ponin alkuverryttelyssä relaamaan ja siirsin mörköpäädyssä käyntiin, hyppäsi kissa puskassa pöllin päältä heinikkoon myyrän perään ja avót! Pena heitti takajalkapiruetin ja minä jäin siihen. Tai en aivan - rutistin ohjia rystyset sinisinä ja sihisin etten aio päästää irti. Pena peruutti vetäen minua perässään persluisua pari metriä, mutta pysähtyi sitten. Eikä päässyt irti. Vauriot: henkiset + saappaat täynnä hiekkaa + seuraavana päivänä hellä kankku. Kun ratsastaminen lisääntyy, lisääntyy näköjään töyssytkin. Tämä oli kolmas tippumiseni tälle vuodelle. Se on enemmän kuin edeltäneinä viitenä vuotena yhteensä! Mutta eipä ole edeltäneinä vuosina ollut tällaista määrää ratsujakaan alla.
- Starttasin elämäni ensimmäisen helpon A:n ja vieläpä kangilla. Tuloksella ei paljon tuuletella koska reenaaminen oli painottunut estehyppelöön ja esim. kokeilin ensi kertaa verkassa, pysähtyykö ratsuni laukasta (no ei kovin hyvin) ja osaako se peruuttaa (no ei kovin hyvin). Mutta tuli takaosakäännökset, raviväistöt ja vastalaukat ja jotain etäisesti keskiaskellajeja muistuttavaa myös, ja näin on yksi peikko selätetty. Ehkä uskallan joskus uusiakin tämän.
- Mikä on ilahduttanut:
Tämä ja moni muu este tämän valkoisen tuhmeliinin kanssa. Näissä kuvissa kolmoissarjan c-osa 100 cm. Ja minä ajattelen: vau, hui, ja lisää tätä!
- Mikä on vihastuttanut:
Tämä.
Tässä se läski joka saa vain 5 kg heinää/vrk. Ihan hevoskokoinen eläin.
Olkoon hevonen kuinka "läski" tahansa, niin 5 kg punnittua kuivaa heinää vuorokaudessa on liian vähän. Se on shetlanninponin annos! Voi olla että kohta ei ole läski vaan on mahahaava. Ellei jo ole. Ja vaikka olisi "läski" niin tietty tapakulttuuri on olemassa ja asiat on tapana yrittää ilmaista jotenkin korrektisti tai neutraalisti. Tämän kyltin kohtaamisesta on jo jonkin aikaa mutta yhä vaan meinaa tulla huutokiukku kun ajattelen miltä tuntui antaa yli 160-senttiselle hevoselle yöksi 2 kiloa heinää. Jos ette ole koskaan punninnut heiniä, niin kokeilkaa millainen nöttönen se 2 kg on ja arvioikaa, onko siinä tarpeeksi pitämään vatsahapot kurissa liki 12 h.
Kuinka paljon yksi poni voi lihota kolmessa viikossa?
Vastaus näyttäisi olevan että aika paljon. Tänään viimein katkesi kolmen viikon kouluputkeni ja talutin Penan talliin lähempää tarkastelua varten. Tai onhan se tallissa ollut liki joka päivä, aina kun on ollut ötökkäkeliä niin hevoset tulevat laitumelta talliin huilaamaan, mutta en ole ehtinyt muuta kuin tsekata että on pää ja neljä jalkaa ja kenkää ja ettei missään turvota eikä ole nahka rullalla.
Nyt turvotti vähän kaulan alta, siitä kaulalaskimon kohtaa. Luulen että siitä on joku paarma purrut oikein mehevästi eikä kyse ole sen vakavammasta, mutta laitetaan seurantaan. Pena oli seurallinen ja superkiltti, luuli vissiin etten ikinä enää paijaa sitä kun olen nämä viime viikot vaan käynyt kääntymässä tallissa ja laitumella. Täytyy muuten mainita että tällä viikolla Pena kengitettiin ensimmäisen kerran niin etten ollut itse paikalla (koska aikatalut), ja jälkeenpäin tuli kengittäjältä viestiä että Pena oli käyttäytynyt oikein hyvin! Tosin mieheni oli käynyt siellä vilkaisemassa ja kertoi, että kerran Pena oli purrut kengittäjää persiistä ja pari kertaa nyppinyt jalkaansa pois. Kertonee kuitenkin siitä käyttäytymisskaalasta jotain, kun kengittäjälle ei ollut näistä jäänyt mitään hampaankoloon vaan hän oli poniin tyytyväinen.
Meillä on täällä vielä sellaistakin eksotiikkaa että kenttää reunustava heinälato on remontissa. Siitä puuttuu koko kentänpuoleinen seinä ja ennen kuin seinä voidaan rakentaa uudestaan, täytyy antura valaa uudestaan. Ja ennen kuin antura voidaan valaa, pitää kaivaa salaoja. Ja niin edelleen. Homma etenee hitaasti eli hitaasti, ja sydämeni itkee verta kun kentällä on kasoja isoa mursketta, mutaa, puunsälettä, sahanpurua, kiviä ja työkaluja ja pressuja. Traktorikin on ottanut pitkäaikaisparkin sieltä.
Sinne sekaan sitten vein kolme viikkoa lomailleen Pentin. Odotin että sen silmät pullahtaa poskille järkytyksestä, mutta mitä vielä. Pena kävi työntämässä päänsä kottikärryihin, traktoriin ja kurottajan kouraan ja oli sitten valmis hommiin.
En todellakaan tehnyt mitään ihmeellistä, hain vaan Penan tuntumalle ja suoraksi kaikissa askellajeissa. Hiukan notkistavaa avotaivutusta ja ihan vähän vastalaukkaa suoristukseksi, mutta muuten hyvin sellaista matalan vaatimustason liikkumista. Pena yllätti todella positiivisesti - se tarjosi enemmän ja kootumpaa ja korkeampaa kuin pyysin ja oli niin virkeä ja liikkuvainen että ihan hämmennyin. Piti todella toppuutella sitä että pysy siellä matalammalla vaan, ei tarvita koko repertuaaria nyt. Muutama ryppy tuli heti aluksi kun takaosa oli taas massiivisen paljon vasemmalla ja koitin suoristaa ponia enemmän oikealle ohjalle. Piti yrittää poistua takajalkapiruetin varassa koska kamalan vaikeita juttuja pyysin, mutta kun ei saanut poistua vaan piti silti koittaa ottaa apuja vastaan niin lopulta sitten mielikin tyyntyi.
Jäi todella hyvä mieli tästä, Pena oli niin super-asenteella tekemässä! Minä aina moitin sen työmoottoria, mutta nyt todella tuntui että se nautti kun pääsi töihin. Katsotaan mahdunko huomenna remontin keskelle ratsastamaan vai pitääkö ottaa joku aamuyön vuoro.
Huhhei, nyt olen lomalla! Viimeinen kouluviikko rypistettiin läpi tiukkoina ja pitkinä päivinä jotka huipentuivat toimihenkilötehtäviin isoissa estekisoissa. Pena vietti 7 päivää tahatonta lomaa, laidunsi ja lihoi, ja kun tänään taas kiipesin sen selkään, ei ollut työmotivaatio ponilla ihan tapissaan.
Kiiltoa kyllä löytyy!
Minäkö villi, en.
Halusin ratsastaa rennosti eteen-alas, Pena ehkä halusi etten ratsastaisi ollenkaan. Käytiin aika monta neuvottelua siitä, voinko pitää ohjissa tuntumaa (voin), voinko ohjata pohkeella (voin) ja voiko minun ohjaavaa pohjettani tai pidättävää istuntaani vasten vyöryä kun siltä tuntuu (ei voi). Nämä karmeat vaatimukseni saivat kruununsa vielä siitä tosiseikasta, että on tainnut tulla kesä ja kärpäset ja paarmat. Niitä oli aivan liikaa, ainakin viisi kärpästä ja ainakin kaksi paarmaa - eikö siitä ole yhteensä jo seitsemän syytä ravistaa niin vimmaisesti päätä että suitset tippuu kahteen otteeseen?!
Hieman katastrofaalisista lähtökohdista huolimatta jäimme molemmat henkiin ja lopulta pystyin ratsastamaan niinkin vaikeita reittejä kuin kahdeksikkoja ja ympyröitä ilman että Penalla meni aivan tyystin kuppi nurin kaikista ylenpalttisista vaatimuksistani. Tämä hyvä, tästä on taas suunta ylöspäin.
Luulen että loma, kesä ja tuo koulunkäynti ovat aiheuttaneet minulle jonkinsortin järjenjuoksun aleneman. Meille tuli viikonloppuna tällainen keko pihalle:
Ensi talven polttopuuprojekti siis. Siitä se ajatus sitten lähti...
Juuri kävin kommentoimassa Anun blogiin että meillä on vielä niin märkää etteivät hevoset pääse laitumelle totuttelemaan. Otinpa sitten silmän käteen ja kävin toteamassa, että viikko aurinkoa ja +20 °C onkin (yllättäen...) tehnyt tehtävänsä ja laidun näytti ihan hyvältä.
Hiukan sain kantapäitä painaa soraan kun heppaset älysivät mihin niitä talutan! Nyt ne ovat olleet kahtena päivänä pellossa, eilen pari-kolme tuntia ja tänään kuutisen tuntia. Tiedän että moni totuttaa laitumeen minuutteja laskien, mutta itse en pidä sitä tarpeellisena. Hiukan mekin ollaan narussa syöty ruohoa ennen tätä, mutta kyllä nuo pääasiassa hoitavat ruohoon tottumisen ihan itse.
Ajattelen tämän laidunruohohomman lähinnä vuorokautisen kokonaisheinämäärän kautta - tällainen puolipäiväinen laidunnus vielä melko niukalla laitumella korvaa suunnilleen yhden heinäaterian, ja muut ateriat ovat kuitenkin sitä tuttua heinää jota on koko talvikausi popsittu. Toistaiseksi meillä on vältytty vatsanväänteiltä tällä systeemillä, eikä kokopäiväiseen ja lopulta ympärivuorokautiseen laidunnukseen siirtyminenkään ole aiheuttanut löysää lantaa.
Tyytyväisiä hevosia
Meno ei ole ollut kovin villiä, siksi piti satunnaiset raviaskeleet ottaa videolle:
Kunhan tästä ruoho vielä hiukan kasvaa, saapuu meille muutama vieraileva tähti kesää viettämään. Tai no, samoja naamoja ne ovat kuin aiempinakin kesinä, joten saadaan taas asiallisesti toimiva, tuttu lauma kasaan.
Aika tarkkaan vuosi sitten kirjoitin kohtaamisesta rusakon kanssa. Tänä syksynä luonto on lähestynyt meitä hieman isommassa mittakaavassa.
Joitain viikkoja sitten, kun meillä vielä oli koko seitsemän hevosen kesäpoppoo koossa, olin iltatarkastuksella ja ihmettelin, kun lauma oli pörheänä. Viereisellä viljapellolla, aivan joenrannan tuntumassa, puskien välistä vilahti jokin iso ja tumma - lehmä karkuteillä? Hevonen? Se jokin juoksi viljapellolla samaa tahtia kuin lauma laitumella, pysähtyi kun lauma pysähtyi ja kun lauma sinkosi uudelleen laukalle, seurasi se jokin, koko ajan aitaa lähestyen. Pääsin tosi lähelle enkä voinut uskoa silmiäni kun viimein tajusin että siinä juoksee hirvi. Suuri sarvipäinen uroshirvi, ja se elehti ihan siihen tapaan että ellen tekisi jotain, niin kohta se olisi lankojen sisäpuolella. Nostin kädet ilmaan, taputin niitä lujaa yhteen ja pidin meteliä. Hirvi seisahtui, tuijotti vuoroin minua ja vuoroin hevosia ja käännähti ympäri. Se juoksi takaisin joelle, laskeutui veteen ja ui joen yli, kiipesi vastarannalle ja hävisi metsään.
(Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että tämän urotekoni jälkeen olin todella vahvasti lauman suosiossa. Ruokakuski ajoi pörön pois!!)
Tänä aamuna olin taluttamassa Emmiä ja Penaa laitumelle, kun hirvi oli taas meitä vastassa. Se poukkoili joen toisella puolella pellolla, ja kun se näki hevoset n. 400 metrin päässä, se pulahti taas jokeen ja pyrki täl pual jokkee. Ilmeisesti penkka oli kuitenkin siitä kohtaa liian jyrkkä, sillä aikansa räpiköityään hirvi nousi taas vastarannalla ylös, ravisteli turkkinsa, juoksi rinksan pellolla ja hölkkäsi sitten metsään.
Tietävätkö arvoisat lukijani, miksi yksinäinen uroshirvi käyttäytyy tällä tavoin? Onko siltä oma jengi hukassa ja koittaako se siksi soluttautua hevoslaumaan? Ihan kovin nuorelta kolpilta tämä ei näytä, sarvet sillä on jo päässä ja kokoa riittää. Onko se minua huomenaamulla tallissa vastassa?
*
Toinen melkohirvee juttu on se, että ostin sokkona estesatulan. Kun halvalla sain. Että jos kohta on myynnissä Frank Baines estesatula niin metsään meni tämäkin hankinta.
Kolmas muistiin merkittävä asia ei ole ollenkaan niin hirvee: Kengittäjämme soitti meille tänään, että hän on kengittämässä tässä naapurissa, miten Pena voi erikoiskenkiensä kanssa, hän voisi tulla lähtiessään katsomaan onko siellä kaikki ok. Tätä kutsun asiakaspalveluksi!