Huinahaina, älä ole onneton

Täällä ollaan! Ihan hyvissä sielun ja ruumiin voimissa vaikka lähes koko kesä on humahtanut ilman blogimerkintöjä. Nyt lyhyt vilkaisu siihen missä mennään.

"Mutsi. Oikeesti?!"

Joku innokas stalkkaaja on saattanut jo saada selville, että meidän talo ja tallitilukset ovat myynnissä. Ovat olleet jo jonkin aikaa (joten jos olet ihastuttavaa hevostilaa vailla Lounais-Hämeestä niin tässä elämäsi tilaisuus!), ja siksi jo jonkin aikaa elämämme on ollut sit ku -painotteista. Myyntiin ei liity suurta draamaa, vaikka täältä irtautuminen on vaatinut ja vaatii edelleen surutyötä. Olemme jo parin vuoden ajan pikkuhiljaa taustalla valmistautuneet muuttoon - minun sukutilani synnyinseudullani jäi v. 2017 yllättäen tyhjilleen, aiemmin kuin ajateltiin niin käyvän. Ja kun tila on ollut omalla suvulla useiden sukupolvien ajan, ei sitä noin vain voi laittaa myyntiin.

Kyseessä on (ainakin) 125-vuotta nykysijoillaan seissyt hirsitalo, joka tosin vaati melko massiivista remontointia. Kulunut kesä onkin seilattu nykykodin ja työmaan väliä, yritetty tehdä töitä hiukan joka välissä, vähän koitettu pitää lomaakin, hoidettu kesälaidunvieraita... Ja sen sellaista. En tiedä koska muutamme, ehkä sitten kun talossa esimerkiksi on taas lattiat. Ja sähköt sekä vesi. Pikkujuttuja.

Levyjen, tapettien ja pinkopahvien alta löytyi hirrestä Turun Lehti v. 1894

Toistaiseksi pääpaino on ollut itse päärakennuksen remontissa, mutta nyt kun sieltä on purettu käytännössä kaikki pois mikä purkaa voidaan, ovat seuraavat työvaiheet ammattilaisten heiniä. Me olemme siis hieman voineet kurkistaa myös hevosten tulevaan lukaaliin, joka tosin ei vielä tunnu lukaalilta lainkaan. Tilalla on iso kivinavetta, jonka viimeiset eläinasukkaat olivat sikoja (ja hallitsematon kissalauma ja kissojen hallintaan saannin jälkeen rottalauma). Pidin melko todennäköisenä vaihtoehtona sitä, että jahka muuton aika joskus koittaa, asettuvat hevoset siirtotalliin ainakin ensimmäiseksi talveksi/mikä-ikinä-vuodenaika-silloin-onkaan, ja navettaa laitellaan kuntoon vähitellen. Mutta nyt kun olen muutaman viikonlopun viettänyt raivaten navettaa romusta, en ehkä pidäkään niin mahdottomana skenaariona sitä että saisin hevoset suoraan tulevaan talliinsa.

Aihio

Olisiko siinä tarpeeksi syitä blogihiljaisuudelle? No, pannaan vielä vähän pökköä pesään ja kerrotaan, että kun asuinpaikkaa ollaan vaihtamassa, niin samaan syssyyn mies vaihtaa ammattia eli alotti opiskelun uuteen ammattiin, ja minullakin työkuviot menevät syksyn aikana uusiksi. Ala sentään pysyy samana, mutta sen sijaan että käyn siellä täällä ja tuolla ratsastuskoulussa pitämässä yrittäjänä tunteja, saan vakituisen paikan yhteen ja samaan kouluun. Vastuu ja työnkuva laajenee, ja tarkoitus olisi myös mahdollistaa minun kouluttautumiseni eteenpäin, ratsastuksenopettajaksi. Siis mikäli minut otetaan kouluun.

Viime aikojen kevyt aivosumu selittynee näillä.

Huonosti näkyy, mutta siinä Pena ja Sulo rapsuttavat toisiaan

Kotosalla olen ratsastanut Penaa sen minkä olen ehtinyt, ja pääasiassa aina on ollut hyvä mieli. Hellejakso oli hieman haasteellinen, kun Pena ei siedä ötököitä eikä suostu kävelemään jos ympärillä lentelee paarmoja. Siispä teimme 25-minuuttisia ravi- ja laukkatreenejä, ja livahdimme talliin suojaan. Jossain vaiheessa tarvitsisi ottaa Penalle taas kiropraktikko, sillä sen vasemmassa takasessa tuntuu jotain - palaute on nyt tullut muutaman kerran kengittäjältä, joka ei myöskään osaa eritellä sen tarkemmin, mikä se jokin on, mutta vasen takanen tuntuu erilaiselta. Se on myös ainut jalka jonka laittamisessa Pena vääntelehtii, ja nimenomaan kun naulataan. Lyönti tietysti kulkee luita pitkin vaikka kuinka ylös, joten se jokin voi olla lähes missä vaan. Kengittäjän mukaan se jokin tuntuu myös ihan siinä, miten Pena antaa jalan pideltäväksi, ei pelkästään naulatessa. Nyt olen itsekin taas havainnut oikean laukan noston olevan työläs, eikä kokoaminen oikein tahdo pysyä läpi noston. Takaosa tahtoo olla vasemmalla vähän koko ajan, eli vasen takanen ei viihdy rungon alla. Tätä vinoutta kiropraktikko on saanut aina aiemmin hyvin korjattua, ja ajattelin luottaa hänen taikanäppeihinsä nytkin, ainakin analyysinä ennen kuin näytetään jalalle röntgeniä.

Meillä on kesän aikana käynyt laidunvieraita: ensin oli pieni lauma tuntihevosia yhdestä minun työpaikastani, sitten tuli tamma ja tämänkesäinen tammavarsa (ja ovat meillä edelleen), ja sitten tuli huligaanilauma 1- ja 2-vuotiaita varsoja (ovat edelleen). Penan ja Sulon olen pitänyt koko ajan kaksin, kun tuntuu että ne ovat nyt löytäneet toisensa. En halua sotkea niiden suhdetta satunnaisilla vierailijoilla, joten kesävieraita on treffattu vain aidan yli.

Sulon ajolleoppimisprosessi on ollut yksi tämän kesän työllistäjä, ja siitä aion kirjoittaa joskus tarkemmin. Lyhyesti: ensin meni aika hyvin, sitten ei. Nyt ollaan peruutettu opettelussa niin paljon taaksepäin että ollaan ihan perä lähtöpisteessä kiinni. Hevosen aito siedättäminen on hidasta, ja päivät eivät todellakaan ole edellisten kopioita, ja ahnehtia ei saa. Olen oppinut aika tavalla itsestäni ja Sulosta, heitellyt tuhkaa päälleni ämpärikaupalla, kiroillut ja iloinnut, ja nyt yritän taas tehdä järkevämmin. Maalliset aikarajat olen heittänyt romukoppaan, tästä tulee valmista sitten kun tulee.

Olen ihana ja viisas, anna karkki

Semmoista meidän kesään!

Kuulumiset

Jäätikön jäykistämät täällä terve!

Meillä oli kengitys tällä viikolla. Kengittäjältä tuli terveisiä, että Pena tuntui kovin kankealta ristikkäisestä jalkaparista eikä ollut niin leppoisa laittaa kuin viime aikoina on ollut. Totesin, ettei mikään ihme, kun tässä on viime ajat seisty ja luisteltu ja siinä se sitten onkin ollut, se arki. Mutta sainpa taas herätyksen siihen että jotain on keksittävä hevosten hyvinvoinnin vuoksi, vaikka tarjolla on luistinrataa sekä hankikantoa (joka tosin sekin tänään muistutti tässä pakastaa-lauhtuu-pakastaa-lauhtuu -kelissä luistinrataa. Lapsi lähti hiihtämään pellolle mutta totesin siinä vierellä liukastellessani että luistimet olisi ollut suksia fiksumpi välinevalinta).

Kengityksen jälkeen otin sitten molemmat ponit naruun ja lähdin metsään. Kolmen kilometrin lenkistä Sulo piffasi kaksi kolmasosaa ja huokaisi itsensä käyntiin vasta viimeisen kilometrin ajaksi. Miten niin tekemättömyys kiristää päätä??

Siinä tarpoessani oli aikaa miettiä, miten on tultu tähän että Pena on se joka kulkee monen viikon seisomisen päätteeksi talutusmaaston niin ettei sen narua tarvitse kertaakaan kiristää. Sen mukanaoloa ei oikeastaan edes huomannut. Ei Sulokaan käsistä pyri lähtemään, mutta leijailee heliumpallon lailla ja välillä tarvitsee voimasanan jottei koko ajan nypytä narusta tai taklaa taluttajan päälle kapealla polulla.

Luottamus on eräänlainen klisee näissä hevoshommissa, ja olen sen verran monissa liemissä keitetty että meinaan saada näppyjä kun joku kertoo luottavansa hevoseensa täysin tai pyrkivänsä saavuttamaan hevosensa luottamuksen. Siis joo, nimenomaan siihen pyritään, mutta sitten mielessäni vilahtaa kaikki ei-se-koskaan-ennen -kauhuskenaariot ja taas haluan välttää tuon termin käyttöä. Kun se pelkkä (pahimmassa tapauksessa yksipuolinen) luottamus ei riitä, vaan siihen tarvitaan kylkeen roppakaupalla hevosenlukutaitoa ja reaktiokykyä ja tilannetajua, ja vasta silloin voidaan puhua turvallisuudesta, eli "luottamuksesta", hevosten parissa.

Luottamusallergiastani huolimatta en keksi parempaa termiä kuvaamaan tunnetta, kun nousin metsälenkin jälkeisenä päivänä Penan selkään. Ratsastamattomat päivät olivat venyneet viikoiksi, mutta laitoin Penalle vain villaviltin ja loimivyön ja hyppäsin tuulihoususillani sen selkään (toim. huom.: se mitään hyppäämistä ollut, vaan paskanjäykkää pungertamista. Jäätikkö on kangistanut hevosen lisäksi ratsastajan). En ole vieläkään varma, missä vaiheessa tämä meidän yhteiselo on muuttunut tällaiseksi. Iso osa minusta muistaa edelleen ne ajat, kun säännönmukaisesti piti laskeutua kesken ratsastuksen juoksuttamaan, jotta pysyttiin jotenkin samassa kurssissa. Tai kun ratsastamisen päätteeksi oli aina pääasiassa paha mieli, koska Pena keskittyi pelkästään sinkoiluun ja kyttäilyyn. Nyt me mennään käyntiä ja hölkkää ilman satulaa pitkän löysän jakson päätteeksi, ja vaikka joen takaisella pellolla menee hiihtäjiä, pysyy Pena järjissään. Ja joka kerta on hyvä mieli - tällaisten kertojen jälkeen oikein erityishyvä.

Tänään oli Sulon vuoro päästä jumpalle. Otin sen ohjasajo-ohjien päähän ja totesin, että yhtä kankeita ollaan kummatkin. Narut oli aina käsissä jotenkin väärin, piiska osoitti väärään suuntaan ja enin aika meni säätämiseen. Mutta Sulokin notkistui pikkuisen - sillä oli tässä eräs epäonnen päivä kun se ensin kaatui tarhassa (koska pitää mennä juosten joka paikkaan, kelistä viis) ja saman päivän iltana juuttui piehtaroidessaan karsinan seinälle. Ei siis ihme että ruoto on kiero ja kankea.

Ja vielä pari riviä siitä L-sanasta: tämä voipullan värinen tyyppi on se sama, joka edellisessä kodissaan ratsastuskoulussa jaakattiin karsinasta puoliväkisin kiinni. Ja nyt se tulee tarhasta laukalla vastaan kun vain otan riimun tolpasta käteeni, en ehdi edes viheltää.

Jotain on tehty oikein. Olkoon se mitä tahansa, niin uskaltanen pikkuisen taputella itseäni olalle.

Kengättömyyskeissin ratkaisu

Virittelin keskustelua kengättömyydestä ja kenkiä korvaavista bootseista jokunen viikko sitten. Seurasi pohdintaa ja googlailua ja ponin liikkumisen syynäämistä sillä silmällä. Tämän viikon maanantaina pohdinnat päättyivät ja siirryttiin käytännön tekoihin:

Sulolle napsuteltiin kiinni kengät kokoa 0000. Olisin voinut päätyä ratkaisuun jopa hiukan aikaisemmin, sen verran ohueksi antura oli jo ehtinyt kulua. Seinämää oli kuitenkin vielä kelvollisesti naulaamiseen, takakavioissakin, vaikka ne ovat vinouteen taipuvaiset. Perfektionisti kengittäjämme tosin sanoi ettei lopputulos ollut mikään nappisuoritus, mutta kengät on nyt kiinni ja niillä mennään. Anturan ohuuden vuoksi ei laitettu tilsakumeja alle lainkaan, koska pelkään että niiden väliin tunkeva hiekka ja rapa olisi hiertänyt anturoita turhaan. Lumi luultavasti sataa maahan än-yy-tee-nyt kun tähän ratkaisuun päädyin ja sitten toikkaroidaan koroilla... Suo siellä ja vetelä täällä.

Tämä talvi mennään siis kengillä. Keväällä arvioin uudestaan, jäävätkö kengät pysyvästi vai onko Sulo paljain jaloin taas kesäkauden.

Kengitystä oli seuraamassa myös esikoiseni, hiukan vajaa 5 v. Hän katsoi silmä kovana kun kengittäjä takoi kenkää muotoonsa, ja joka kerta kun kengittäjä meni ja sovitti kenkää Sulon kavioon, hän henkäisi "Oooh, täydellinen..." Hiukan meinasi hymyilyttää. Niin ja sen jälkeen kengitin keppihevosen pahvilla ja jesarilla, koska niin mutsit tekevät.

Tässä olisi nyt iso potti kehonhuollollisia juttuja kirjoitettavana: ollaan taas uuden kuun puolivälissä joten Sulon läskipäivitys pitäisi tehdä, ja tänä aamuna oltiin kärppänä trailerissa klo 07 ja ajelutin ponini klinikalle tapaamaan hammaslääkäriä! Siltä reissulta jäi paljon käteen, joten luvassa kariesraporttia, suun mittoja ja mittasuhteita ja kuolaimensovitusta ja sitä ja tätä - kunhan löydän aikaa kirjoittaa. Lämmin kiitos kaikille edelliseen tekstiin kommentoineille sallivasta vastaanotosta, kannustuksesta ja tsemppaamisesta! Olette ihania. Marraskuu ei niinkään ole, mutta kyllä tämä tästä taas iloksi ja valoksi muuttuu.

Tänä aamuna klo 06.50.
Sulo: JEEEE mihin mennään, mennäänkö heti?!?
Pena: Ei saatana

Keskikokoinen kengättömyyskeskustelu

Syksyn tulo, kylmästi puhaltava tuuli ja räntähippulat tuulen mukana ovat saaneet minut havahtumaan siihen todellisuuteen, että kohta on maa jäässä. Sulo on porskutellut kengättä meilletulostaan saakka ja pärjännyt hyvin. Olen vuollut sen itse, joten kavionhuolto on ollut helppoa. Kerran pyysin kengittäjää vilkaisemaan, olenko vuolujeni kanssa oikeassa kurssissa. Kysyin neuvoja miten pitäisi vuolla Sulon takakavioita, jotka ovat kuten Penallakin, eli paino kiertyy kavion ulkosyrjälle joka kuluu sisäsyrjää enemmän. Sain ohjeet ja taas kulki hyvin.

Sulon kavioaines on kestänyt hyvin tämän käytön ja nämä pohjat joilla se meillä liikkuu. Tosin viime kerralla vuollessani taisin ottaa takakavioita vähän turhan ahneesti lyhyemmäksi, sillä nyt Sulo on hieman arkonut niitä karhealla alustalla. Tai sitten arkominen johtuu siitä että kosteus tekee kavioaineksen ja anturan pehmeämmäksi. Tai siitä, että viime kerralla vuolin kavioista pois aika merkittävän "rannun" - sen juovan joka oli muodostunut kavioon kun Sulo muutti vanhasta kodistaan meille ja sen ruokinta (ja muukin elämä) muuttui toisenlaiseksi. Tämän rannun takia vuolinkin kavioita varmaan vähän enemmän kuin olisi ollut ihanteellista.

Nyt sitten pohdin, mitä tehdä kun talvi tulee. Haluaisin (ja minun pitäisi!) pitää Sulon käyttökunnossa eli liikkeessä läpi talven, joten kengättömyys näillä leveysasteilla on melkoinen haaste. Eikä siinä mitään, jos olisi hyvä lumitalvi, mutta täällä tahtoo olla ihan arpapeliä, onko lunta lainkaan ja jos on, montako päivää/viikkoa se pysyy ennen kuin on taas kaikki paikat peilijäässä. Lisäksi pelkään jonkun verran liukastumista tarhassa, sillä Sulo on eläväinen tyyppi (ja tuntuu tulevan sitä eläväisemmäksi, mitä enemmän laihtuu ja mitä alemmas lämpötila painuu...).

Mitä sinä tekisit? Kengittäisitkö? Silläkin riskillä, että kengittäminen sotkee hyvin alkaneen kengättömyyden? Keväällä menee taas aika tovi siihen että naulojen riipimä seinämä kasvaa kokonaan alas, ja tässä vaiheessa voi tulla kurjiakin lohkeamia. Ja onhan kengittäminen yksi kulu lisää tällaiselle tarkan markan vartijalle. Kengättömyys maksaa minulle toistaiseksi nolla euroa, kun hoidan vuolut itse.

Sitten on tämä bootsiosasto, johon erityisesti kaipaisin näkemyksiä ja vinkkejä. Minulla on kengättömien bootseista sen verran kokemusta, että Mikuvainaalla oli Easybootit n. kymmenen vuotta sitten. Miku tosin käytti bootsejaan vain kesäaikaan, joten bootsit + hokit -kombosta minulla ei ole kokemusta. Googlasin vähän ja täytyy sanoa että meinasin silmäni pudottaa kun näin mikä hintakehitys niillä töppösillä on kymmenessä vuodessa ollut! Herrasiunaa! YKSI bootsi maksaa tänä päivänä liki sata euroa! Minä muistelin, että sain Mikulle kaikkiin koipiin töppöset n. 200 eurolla, ja pidin sitä jo silloin aika sijoituksena. Ohuesti nyt harmittaa että myin Mikun bootsit aikanaan pois. Ne olisivat varmaankin olleet Sulolle ihan sopivan kokoiset.

Bootseja on kuitenkin tullut kymmenessä vuodessa markkinoille hurjan paljon lisää, ja olen niiden osalta pudonnut kehityksen kelkasta. Voitko auttaa minua?

Original Easyboot.
Tällaiset Mikulla oli takajaloissa ja näitä muuten etsittiin pitkin sänkipeltoja aika moneen otteeseen, kun Miku paineli Immun perässä vapaana pierupukkilaukkaa

Easyboot Epic.
Nämä oli Mikulla etujaloissa ja pysyivät matkassa mukana myös siellä sänkkärillä

Tässä bootsihommassa mättää lähinnä se, että niitä ei voi pitää jatkuvasti. Vai olenko väärässä? Vaikka noiden pukemiseen harjaantui aika pian ja ne olivat oikeinkin näppärät käyttää, niin tiedostan nykyiset aika- ja jaksamisresurssini sen verran hyvin, että epäilen kykyäni pukea ja riisua bootseja aamuin illoin. Toisaalta, jos liukkaita kelejä ei olisikaan kovin paljon, niin menisivätköhän nämä kumminkin...

Kukkaron kannalta bootsien hankinta vs. kengittäminen läpi talven menisivät ekana vuonna suunnilleen samoihin euromääriin. Jos bootseihin hokkeineen ja tykötarpeineen saa laskea n. 400 euroa, niin sama raha uppoaa kyllä kengittämiseenkin. Ekana vuonna tosin bootsien hankintahinta kirpaisisi kerralla, kun kengittämisen kulut tulisivat osissa. Toisena talvena bootsit alkaisivat sitten maksaa itseään takaisin.

Pikaisella perehtymisellä nämä Easyboot Glove Soft -bootsit herättivät suurimman mielenkiintoni, ja yhtä pikainen fb-keskustelujen penkominen antoi osviittaa siitä, että tämmöiset jopa pysyisivät jaloissa haastavissakin oloissa

Myös tämä Scoot Boot vaikutti ihan pätevältä

En ole intomielisesti kengättömyyden puolesta enkä sitä vastaan. Pena on ihan selvä tapaus, se on pidettävä kengässä tai sillä ei ole takakavioita enää lainkaan. Kengättömyys on kokeiltu Penan menneisyydessä, ja sieltä sitten rakennettiin pikkuhiljaa ponille kaviot takaisin. Sulo sen sijaan näyttäisi menestyvän ihan kelvollisesti ilmankin kenkiä, joten en nyt varsinaisesti tunne suurta paloa laittaa sitä kenkään. Toki tuota arkomishommaa täytyy nyt seurata silmä kovana, ja jos näyttää siltä että arkominen jatkuu vaan niin sitten tietenkin kengitetään.

Anna tulla! Mitä sinä ajattelet kengättömyydestä, kengittämisestä ja sen tarpeellisuudesta ja näistä bootseista?

Kesäpläski

Pena on lihava. Vähäinen liikkuminen ja uusittu, ensimmäistä kesää syötössä oleva laidunlohko ovat tehneet ponistani syöttöporsaan. Oi voi.

Minulla(kin) alkaa olla etureppua sen verran, että energiani menee töistä selviytymiseen, ja vapaapäivät on pakko viettää enemmän tai vähemmän sohvalla lepäillen. Pena on siis lähinnä laiduntanut ja se näkyy ulkomuodossa. Lisäksi Roosa oli sairaana joten ratsastuksetkin jäivät reiluksi viikoksi kokonaan pois.

Tällä viikolla Pena on kengitetty - ollaan heinäkuun puolivälissä ja laitumeen on hukkunut vain yksi kenkä! Hyvä saavutus. Ennen kengitystä kesytin Penaa hetken irtojuoksuttamalla sitä kentällä, jotta se ei olisi ihan apina itse toimenpiteessä. Laidunaikaan heinänsyönti ei oikein ole toimiva konsti rauhoittua kengitettäväksi... Ihan asiallisesti se kuitenkin malttoi olla.

Niin, mä oon AINA asiallisesti, t. Pena

Tänään sunnuntaina Roosa oli tokeentunut sen verran että tuli Penan kanssa nesteenpoistojumpalle. Penalla on oikein kunnon laidunpöhö päällä ja kun se lähtee kentällä ensi kertaa liikkeelle, on se todella sen näköinen että tukalaa on. Ei se (kai??)  oikein kaasuakaan ole, ei Pena piereskele eikä pasko liikutuksen aikana, mutta kyllä se vaatii vartin verran hölkkää alle ennen kuin alkaa näyttää omalta itseltään eikä liian täyteen puhalletulta ilmapallolta. Vasta sitten alkaa nivelet koukistua ja takajalat ylettyä kunnolla rungon alle.

Koska sekä ratsastaja että ratsu olivat vähän puolikuntoisia, ei tehty kentällä muuta kuin 20 minuuttia ravia ja laukkaa, ja lähdettiin sitten radalle. Minä otin tosihoikan turvaratsuni Pohjantytön alleni ja lähdin polkemalla Penan seuraksi ja turvaksi. Oli jo ehtinyt tulla lämmin, vaikka ajoitettiinkin treenit aamuun, ja paarmat kävivät joukolla kimppuun. Penan sietokyky paarmoihin on todella, todella rajallinen, mutta aika kivasti se silti malttoi käyttäytyä. Kävelystä tosin ei meinannut tulla mitään kun piti niin paljon huiskia ja heiluttaa, helpompi oli edetä ravia. Kolme kierrosta tehtiin ja käytiin loppukävelemässä postilaatikolle ja takaisin, ja sitten Pena sai jäädä talliin paarmoilta turvaan. Liikkumisen jälkeen sen vatsanseutu ei ole ollenkaan sellainen pinkeä kuin aloittaessa. Ei se läski tietenkään mihinkään sula, mutta turvotus häviää.

Alkava viikko onkin jo täytetty ohjelmalla. Huomenna maanantaina koitan liikuttaa Penan liinassa, jotta se olisi tiistaina edes auttavasti notkeampi ja valmiimpi Roosan kanssa koulutreeniin. Ja keskiviikkona saapuu hartaasti odotettu kiropraktikko tutkimaan Penan vinouksia! Palaan niihin kuulumisiin viikon loppupuolella.

Hei me melkein maastoillaan, kun yksi ei riitä ja mietteitä vinoista varpaista

Hei me melkein maastoillaan

Pena on palautellut itseään reissun koettelemuksista. Jos henkisessä taakassa ei ollut riittävästi, varmistettiin ponin epamukavuuskerroin vielä ensimmäisellä rokotusreaktiolla koskaan: kotimatkalle lähtiessä haettiin klinikalta vuosirokotteet matkaan mukaan, ja seuraavana päivänä ihmettelin ylisiistiä karsinaa, syömättömiä heiniä kasassa ja jotenkin kovin vaisua ponia. Lapatessani kakkaa tarhasta tajusin - ponin kaula oli kipeytynyt pistoksesta. Mitään paukamaa pistokohtaan ei onneksi noussut, mutta kipeä se oli, eikä Pena saanut kurkotettua kaulaansa alas syödäkseen. Ankeasti hinautui heinälaarille ja yritti jotenkin mutkalla närppiä korkeimpia korsia suuhunsa. Ei muuta kuin eväät pussiin, pussi korkealle puuhun ja homma alkoi luistaa vähän paremmin. Luojan lykky etten ottanut rokotusta ennen reissua, "ei sillä koskaan ennenkään ole mitään tullut..." Pistokohdan kipu kesti pari päivää ja loiveni sitten pois.

Töihin on siis palattu varsin maltillisesti. Hiukan kenttäjumppaa ja tänään oli vain liian kaunista mihinkään hinkuttamiseen. Siispä lähdin kuljeksimaan tiluksia ympäri selästä käsin. Pena oli hieman hämmentynyt tästä äkillisestä maastoilun kaltaisesta toiminnasta, mutta ei kesselöinyt juuri mitään. Hölkyteltiin radalla, pellolla, toisella pellolla, taas radalla, ja hetken harkitsin että sujahdettaisiin metsäänkin tuosta noin vaan, mutta ajattelin, että aloitetaan nyt tämäkin ralli taas pehmeästi. Mutta niin vaan oli hyvä mieli molemmilla tämän seikkailun päätteeksi!

Kun yksi ei riitä

Pena polki toissakesänä massiivisen haavan vasemman etusen kantapalloonsa ja sitä paranneltiin kaiken kaikkiaan kolme kuukautta. Lopulta tuli ihan hyvä, tosin kunnollinen arpi jäi. Mutta miksi tyytyä yhteen! Eilen oli vastassa tällainen näky: 

Vanha arpi siis tuo vaalea viiru uuden haavan oikeasta reunasta kohti vuohiskuoppaa

Ei helevetti sanon minä. Samaan jalkaan, lähes samaan kohtaan, lähes samanlainen kraateri!! Tämä ei ihan niin syvä taida olla kuin parivuotias kaverinsa oli, ja on enemmän tuota ruununrajan kudosta kuin ihan varsinaista ihoa. Mutta on siinä taas kurottavaa ennen kuin tuo saadaan umpeen. Nyt ei onneksi ihan vielä ole kura-aika eikä ötököistä ole tietoa. Mietin tässä että sulfalleko vai ei...


Vinot varpakset

Penan kokovartalovinous on viime aikana ollut lisääntyvää. Takaosa huitelee vasemmalla ja oikea kylki on laiska. Ihan hiljattain olen alkanut ynnätä yksi plus yksi: ollaan tänä talvena painittu uusvanhan ongelman kanssa, nimittäin vinojen takakavioiden. Kavion asento kestää hyvänä neljä viikkoa kengityksestä, sitten vääntyy taas paino kokonaan ulkosyrjille, kenkä pakenee kannatinpinnan alle ja lopputulos on ruma ja kaikkea muuta kuin optimaali. Kengittäjä raapii päätään ja levittää kenkää ja kokeilee niksit X ja Y, mutta maksimissaan viisi viikkoa ja taas ollaan tilanteessa että pitää laittaa uudestaan.

Penalla on kuusi hokkia joka jalassa ja ilmeisesti niiden tekemä vastus yhdistettynä takakavioiden voimakkaaseen kiertoon aiheuttaa sen että kenkä lähtee pakenemaan. Huomenna taas kengitellään ja ehkä jätetään se kolmas hokkipari pois ja katsotaan mitä tapahtuu.

Olen pohtinut mielessäni, voisiko tällä hokkiajalla ja Penan ratsastuksellisella vinoudella olla yhteys? Onko se ollut vinoimmillaan aina keväisin ja parhaimmillaan syksyisin, kesäkenkäkauden jälkeen? Onhan se selvää että vahva hokitus vahvasti kiertävässä jalassa on aika rasite koko jalalle ja sitä myöden vähitellen ylemmäs koko muulle kropalle...

Tuhmeliini takaisin töihin ja muut kuulumiset

Nyt kun minulla on koulun loppumisen myötä vain aikaa (phahah!), päättyy Penan villikkoelo ja poni palautetaan säännöllisempään reeniin. Valmennuskuviot vaativat päivityksen tai oikeastaan uudelleenluonnin, ja nyt kun minulla on pikku-E niin ehkä liikkuminen valmennuksen perässä helpottuu. Traileria ei vielä ole, mutta ainakin saan sellaista vetää jos lainaan saan!

Pena on keskittynyt lähinnä olemaan villi ja tuhma. Itsenäisyyspäivänä työskentelin hetken in-hand -tyylillä maastakäsin. Opeteltiin myös minipiaffia leikin varjolla ja pakkaspinkeä Pena harjoitteli paikallaanpolkemista oikein terhakkaasti. Loppukävelyt radalla osoittautuvat kuitenkin turhan haasteellisiksi, koska iiiiik naapuri oli kaatanut metsää ja maisema oli muuttunut. Kireääkin kireämpi poni meinasi lähteä kuuta kiertävälle radalle joten siirryin laitumen puolelle ja annoin sen hetken pupuloikkia juosta liinan päässä ympyrää. Kun pahin tirinä oli lakannut, pääsimme sovussa takaisin pihalle.

Sitten hurahti taas lähes viikko ennen kuin tänään pääsin seuraavan kerran Penaa ulkoiluttamaan. Satuloin sen (estesatulaan, toim. huom., koska sain meidän koulusatulan myytyä! Tein ehkä maailman vaivattomimmat satulakaupat! Nyt vain odotamme että meille oikea Amerigo tulee vastaan) ja vein kentälle, ja jo kun talutin alkukäyntejä maasta, totesin ettei kannata yrittää urotekoja ja mennä selkään. Joten taas piti laittaa poni liinaan purkamaan enimmät kireydet pois.

Loppuviimein sain kuitenkin ratsastaa ihan kelvosti käyttäytyvällä ponilla. Tosin se piti pitää koko ajan ravissa ja työskentelemässä, sen verran pyöri sätkytutka korvien välissä. Mutta tähän epäsäännölliseen liikkumiseen, melko reippaaseen ruokintaan ja pakkaskeleihin suhteutettuna en muuta ole odottanutkaan. Ehkä se tästä taas tasaantuu.

Pena sai valmistujaislahjaksi villaviltin ja on nyt tosi vakavasti otettava ratsuhevoinen!

Postinhakureissulla ratsastuksen jälkeen

Penalle kengitettiin viime viikolla täysi talvisetti, tilsakumit ja kuusi hokkia per jalka. Pitäisi pysyä pystyssä nyt! Kenttä on kova ja jäinen joten työskentely on mälsää hissuttelua. Jos kelit jatkuvat tällaisina (pakkasta eikä lunta), koitan uskaltautua tuohon sänkipellolle ratsastamaan jonain päivänä. Näiden edelliskertojen fiilisten perusteella se ei kuitenkaan tapahdu ihan vielä huomenna eikä ylihuomennakaan...

Kuinka paljon

Kuinka paljon yksi poni voi lihota kolmessa viikossa?

Vastaus näyttäisi olevan että aika paljon. Tänään viimein katkesi kolmen viikon kouluputkeni ja talutin Penan talliin lähempää tarkastelua varten. Tai onhan se tallissa ollut liki joka päivä, aina kun on ollut ötökkäkeliä niin hevoset tulevat laitumelta talliin huilaamaan, mutta en ole ehtinyt muuta kuin tsekata että on pää ja neljä jalkaa ja kenkää ja ettei missään turvota eikä ole nahka rullalla.

Nyt turvotti vähän kaulan alta, siitä kaulalaskimon kohtaa. Luulen että siitä on joku paarma purrut oikein mehevästi eikä kyse ole sen vakavammasta, mutta laitetaan seurantaan. Pena oli seurallinen ja superkiltti, luuli vissiin etten ikinä enää paijaa sitä kun olen nämä viime viikot vaan käynyt kääntymässä tallissa ja laitumella. Täytyy muuten mainita että tällä viikolla Pena kengitettiin ensimmäisen kerran niin etten ollut itse paikalla (koska aikatalut), ja jälkeenpäin tuli kengittäjältä viestiä että Pena oli käyttäytynyt oikein hyvin! Tosin mieheni oli käynyt siellä vilkaisemassa ja kertoi, että kerran Pena oli purrut kengittäjää persiistä ja pari kertaa nyppinyt jalkaansa pois. Kertonee kuitenkin siitä käyttäytymisskaalasta jotain, kun kengittäjälle ei ollut näistä jäänyt mitään hampaankoloon vaan hän oli poniin tyytyväinen.

Meillä on täällä vielä sellaistakin eksotiikkaa että kenttää reunustava heinälato on remontissa. Siitä puuttuu koko kentänpuoleinen seinä ja ennen kuin seinä voidaan rakentaa uudestaan, täytyy antura valaa uudestaan. Ja ennen kuin antura voidaan valaa, pitää kaivaa salaoja. Ja niin edelleen. Homma etenee hitaasti eli hitaasti, ja sydämeni itkee verta kun kentällä on kasoja isoa mursketta, mutaa, puunsälettä, sahanpurua, kiviä ja työkaluja ja pressuja. Traktorikin on ottanut pitkäaikaisparkin sieltä.

Sinne sekaan sitten vein kolme viikkoa lomailleen Pentin. Odotin että sen silmät pullahtaa poskille järkytyksestä, mutta mitä vielä. Pena kävi työntämässä päänsä kottikärryihin, traktoriin ja kurottajan kouraan ja oli sitten valmis hommiin.

En todellakaan tehnyt mitään ihmeellistä, hain vaan Penan tuntumalle ja suoraksi kaikissa askellajeissa. Hiukan notkistavaa avotaivutusta ja ihan vähän vastalaukkaa suoristukseksi, mutta muuten hyvin sellaista matalan vaatimustason liikkumista. Pena yllätti todella positiivisesti - se tarjosi enemmän ja kootumpaa ja korkeampaa kuin pyysin ja oli niin virkeä ja liikkuvainen että ihan hämmennyin. Piti todella toppuutella sitä että pysy siellä matalammalla vaan, ei tarvita koko repertuaaria nyt. Muutama ryppy tuli heti aluksi kun takaosa oli taas massiivisen paljon vasemmalla ja koitin suoristaa ponia enemmän oikealle ohjalle. Piti yrittää poistua takajalkapiruetin varassa koska kamalan vaikeita juttuja pyysin, mutta kun ei saanut poistua vaan piti silti koittaa ottaa apuja vastaan niin lopulta sitten mielikin tyyntyi.

Jäi todella hyvä mieli tästä, Pena oli niin super-asenteella tekemässä! Minä aina moitin sen työmoottoria, mutta nyt todella tuntui että se nautti kun pääsi töihin. Katsotaan mahdunko huomenna remontin keskelle ratsastamaan vai pitääkö ottaa joku aamuyön vuoro.

"Käyn nopeesti ratsastamassa"

Ja sitten vastassa on tämännäköinen kaveri:

Eipä mennyt ihan putkeen minun poikkeuksellisen ruhtinaalliset 4 päivän vapaat, jotka oli tarkoitus hyödyntää huolellisesti Penaa liikuttaen. Eka vapaa meni suunnitellusti veljen kemuissa, sitten tokana ehdin vähän ratsastella (mutta auts, en keventää - pääsin hyppäämään maastoesteitä koulussa ensimmäistä kertaa ikinä ja ne viisi reikää normaalia lyhyemmät jalustimet ja takapuoli ei maastoradalla koske satulaa kertaakaan!!! -ohje vetivät pohkeet melko tanakkaan kramppiin), ja sen tokan päivän iltana talliin tallusteli kolmikenkäinen poni. Jippii.

Sitten oli hierontapäivä - Pena oli "sopivasti kireä", ei mitään mikä ei olisi iisisti lähtenyt sulamaan käsittelyssä, ja nekin kireydet olivat siellä missä piti tai missä aavistelin. Lähinnä siis lonkankoukistajissa, sillä kokoamista on harjoiteltu, ja lavassa vasemmalla puolella, kun sitä jouduin aika tavalla työstämään menoon mukaan edeltävänä päivänä. Marraskuiset satulan aiheuttamat toispuoleiset kipupaikat olivat kokonaan kadonneet. "Täällä ei oo mitään, ei yhtään mitään hoidettavaa", sanoi hieroja ja vellasi Penan satulansijaa. Mahtihomma! Pena myös otti hoitoa vastaan hyvin, se jopa haukotteli! Saattoi olla myös vahinko. Saatiin ohjeeksi että hyvin menee, hevonen on hyvässä lihassa ja lihaksiston puolesta sopii vääntää taas pykälää kireämmälle kokoamistreenien vaativuus. Hyvä, tämän halusin tietää sillä minulle koittaa ihan pian kesäloma jolloin olisi ajallisesti hyvä mahdollisuus ratsastaa vähän enemmän.

Hierontapäivän jälkeen ihana kengittäjä pääsi kuin pääsikin lyömään irtokengän takaisin. Hän tosin totesi, että nyt on edellisestä kengityksestä mennyt neljä viikkoa ja kaviot olivat kasvaneet enemmän kuin talvella kahdeksassa viikossa. Voipi siis olla että kohta lentää seuraava kenkä ja sitten kannattaakin jo laittaa koko poni ympäri vaikka kalenteri sanoisi mitä.

Irtokengän jälkeen piti mennä leppeästi hölkkäämään, mutta poni näytti kengitykseen tullessaan tuolta kuin kuvassa, niin eipä siihen märkään mutaan saanut satulalle puhdasta paikkaa vaikka kuinka harjasi ja kampasi. Päädyin juoksuttamaan (mitä en muuten edelleenkään ole tehnyt kuin ehkä kerran sen jälkeen kun viime syksynä pohdin koko juoksutuksen mielekkyyttä ja päätin yrittää elellä ilman) ja käymään kävelyllä ja sekin oli ihan mukavaa.

Huomenna aion rakentaa pieniä hyvänmielen hyppyjä kentälle! Ja juu, kohta on loma! Täytyy ratsastaa vimmaisesti omaa (ja jos joku haluaa että vieraitakin niin niillekin olen avoin!) jotta pysyy koulussa saavutettu hyvä tatsi yllä koko neljän viikon opintopaussin.

Kuvia ei ole

Kuvia viikonlopulta ei ole mutta kirjataan silti ylös tapahtumat.

Perjantaina siis kouluratsastusta Richard Whiten oppeja muistellen.

Lauantaina estehyppelöitä, nyt vähän paremmalla onnistumisprosentilla kuin viikko sitten jolloin avasimme hyppykauden. Silloin ylipinkeä poni liiraili mihin sattuu, suoriutui verryttelypuomeista ja -hypyistä hyvin, mutta kun pörinä koneesta loppui ja olisikin pitänyt vähän tehdä duunia roiskimisen sijaan, päädyimme pattitilanteeseen sarjavälissä. Siinä seistiin eikä menty eteen eikä taakse, ei hyvällä eikä pahalla, ei edes puomipirkon taluttamana. Vasta kun minä (hermoni menettäneenä, myönnän) tulin alas ja hujautin raipankorvike-koivurisulla ponia persiille, se havahtui jäkityksestään ja osasikin yllättäen kävellä tolppien välistä puomikasan yli pois. Sen jälkeen rakennettiin puomi kerrallaan tehtävä uudestaan ja saatiin lopulta hypyt siihen suuntaan ja siinä tahdissa kuin minä halusin. Outo otus tuo Pena, kerta kaikkiaan!
Mutta tänä lauantaina hyppääminen luonnistui huomattavasti sutjakkaammin vaikka aivan suoraan meneminen onkin ihan älyttömän vaikeaa. Vaan hypättiinpä meidän yhteinen korkeusennätyskin, linjan lopussa okseri 80 cm! Huh huh, eikä se edes tuntunut hurjalta. Minut on vallan aivopesty tähän estehommaan tuolla koulussa, huomaan.
Tässä pieni näyte lauantailta, tuossa okseri ei vielä ole sitä kahdeksaakymppiä vaan olisikos 70 cm.



Sunnuntai aloitettiin kengityksellä kesämonoihin. Pena käyttäytyi superhienosti, aloitettiin takajaloista joista ensimmäinen saatiin kuntoon ilman heinäpussia!! Siis ihan niin kuin normaaleilla hevosilla! Miinus se ettei Pena koskaan missään ole kahdelta puolen kiinni. Ja loput jalat laitettiin sitten heinäpussin kera, mutta niin asiallisesti käyttäytyen että pystyin siivoilemaan tallia siinä samalla eikä koko ajan tarvinnut olla pelastamassa kengittäjän persausta/vaatteita/pakkia/seiniä/kaltereita Penan hampailta ja/tai kavioilta. Toiseen takasäteeseen oli tilsakumi ja hiekka hiertänyt asvaltti-ihottumaa joka alkoi sädettä vuollessa vuotaa verta. Putsattiin ja laitettiin tervaa kuivattamaan, ja toistin tervakäsittelyn vielä illalla kaikkiin säteisiin. Ne ovat olleet poikkeuksellisen pehmoiset tänä keväänä.
Kengityksen jälkeen dressage-moodiin, jota tosin heikensi reippaanpuoleinen vesisade ja napakka tuuli. Pena ehdotteli alkukäyntien ajan josko vain käännettäisiin peffa tuulta ja sadetta vastaan ja jäätäisiin odottelemaan kesää. Ei jääty, vaan jumpattiin avo- ja sulkutaivutuksia, ja uskokaa tai älkää, lopputulemana ratsastin kokonaisia diagonaaleja ravisulkutaivutuksessa! Laukka meinasi olla vähän kulmikasta, varmaan edellisen päivän hypyistä johtuen, mutta kantovoima löytyi vastalaukan kautta. Pitää vain uskaltaa ratsastaa eikä antaa ponin kaahata vastalaukkakaarteita vauhdin avulla läpi. Olin niin superonnellinen Penasta ettei lainkaan haitannut läpimärät vaatteetkaan.

Tänään maanantaina poikkeuksellisen lyhyt koulupäivä sekä miehelläkin vapaa, on yhtä kuin mahdollisuus harrastaa iltapäivällä kuten normaalit ihmiset. Tehtiin kolmen kilometrin metsärundi ja roiskuteltiin pienessä lammessa. Hiukan nähtiin aurinkoa ja linnut lauloi vimmaisesti. On se kevät, todellakin.

Kuppi nurin

Taidan nykyään aloittaa aina toteamalla, miten kotoisalta tuntuu kavuta oman Penan selkään kun koko viikon humppailee menemään vierailla hevosilla. Koulussa ratsuni Iso Vaalee vaihtui Pieneen Tummaan (toim. huom. suorastaan minimaalisen pieneen, nippanappa 140 cm korkeaan...) suomenhevostammaan. Kuluneen viikon ajan liikutettavien listaani kuului myös ihana tosikko Musta Työmyyrä, suomalaista tekoa tämäkin. Sanotaanko näin, että on ollut opettelemista noissa suomalaisissa! Ja silläkin riskillä että astun suomenhevosfanien varpaille totean, että olipa mukava olla tänään Penan selässä ja todeta, että hevosen etuosaa ei tarvitse alkaa etsiä sieltä jostain etualaviistosta vaan se on ihan siinä suoraan edessäsi, luonnostaan.

Pienen Tumman kanssa huristellaan tulevalla viikolla koulunäyttönä FEI:n kenttäkilpailuohjelma poneille 1993 ja toivottavasti saan tästä tapahtumasta myös videotaltioinnin - haluaisin kovasti nähdä miltä tuo pikkuruinen tamma allani näyttää. Tässä linkissä minipätkä estetunnilta - haluni setälaukkailla on saanut kyytiä kun tuon pienen kanssa täytyy oikeasti mennä lujaa että se sopii hevosille mitoitettuihin esteväleihin. Mutta niin vaan minä kimmahdan sen kanssa yli ysikymppisestä okserista! (syy sille miksi hyppäämme "aina" tuota samanlaista linjaa on siinä, että monelta jäi estenäyttö tekemättä oksennustautirintaman vuoksi joten estetreeneissä ei ole voitu siirtyä asioissa eteenpäin ihan siinä tahdissa kuin alunperin oli tarkoitus).

No mutta se koulujorinoista, Penastahan minun piti kirjoittaa. Tänään oli hieman hämmentäviä hetkiä kentällä, kun tein Penan kanssa perustyöskentelyä sen kropan suoristamisen kanssa. Pena nimittäin oli hyvinkin vahvasti sitä mieltä, että tee keskenäs, tää tuntuu musta liian vaikealta. Aivan alkuun sitä olisi huvittanut töröillä kaikkea muuta, mutta olin hyvin zen ja onnistuin voittamaan ponin puolelleni.

Verryttelin pitkään käynnissä suorien väistöjen kanssa, ja väistöt vasempaan olivat vaikeita. Pena halusi kipittää alta, ei antanut hidastaa etuosaansa ja tarjosi kaikenlaista siksakkia rennon kantamisen ja rentojen ristiaskelien tilalle. Lopulta onnistuttiin, otettiin välikäynnit ja aloitettiin ravityö. Tai siis yritettiin aloittaa. Pena heittääntyi useampaan kertaan aivan kuuromykäksi, kieltäytyi liikkumasta eteen tai taakse ja hetken tuntui siltä että se ihan tosissaan aikoo istua siihen kentälle! Ja kaikki tämä siksi, että korjasin sen asentoa suoremmaksi. Rehellisesti, tänään minä olin oikein hyvällä tuulella ja ratsastin mielestäni erittäin reilusti ja johdonmukaisesti. Pena vaan ei halunnut tehdä yhteistyötä. Aikansa se jäkitti, poikitti, pyörähteli ja sitten kun sain sen siirtymään askeleen-kaksi haluamaani suuntaan ja pääsin kehumaan sitä, se jotenkin taas palasi maan pinnalle ja lähti puksuttamaan haluamaani suuntaan. Ja sitten taas jossain vaiheessa sillä meni uudestaan kuppi nurin ja se jämähti mitään tekemättömäksi.

Oma tulkintani oli, että pyysin siltä aiempaa suoraviivaisemmin suorana liikkumista ja kropan kantamista. Penahan on rangastaan kierossa ja se mielellään heijaa ja huojuu sen sijaan että liikkuisi "raiteilla", suorana eteenpäin. Suoruus vaatii voimaa ja kantamista, ja siinähän tahtoo tulla vähän hiki. Pena tuntui siltä, että se todella kokeili, onko sen nyt ihan pakko. Oli. Koska aina kun sain sen suoristumaan, se pärskähteli ja päristeli ja kaikki tuntui moninverroin helpommalta. Oikeinpäin liikkuminen tuntuu siis mukavalta, mutta on työläämpää kuin sinnepäin kierona roiskiminen. Ja kuten olen monesti sanonut, Penalla ei ole kovin suurta työntekijän moottoria (sitä nöyrää työmyyräasennetta voisin noilta suomenhevosilta pikkaisen ottaa Penaankin!).

Taas huilattiin pitkin ohjin ennen laukkatyötä, mutta silti laukassakin piti kerran molempiin suuntiin kysyä, koskeeko tämä harjoittelu ihan oikeasti minua. Vaikeampaan, oikeaan kierrokseen Pena itsepintaisesti tiputti raville ja nosti vain vasenta laukkaa pari-kolme-neljä kertaa, kun oikean laukan pyörittäminen kävi raskaaksi. Ihme epeli. Sitten kun oikea laukka taas muistui mieleen ja sain Penan siinä suoristumaan, oli kaikki taas oikein mukavasti. Teimme jopa loivia vastalaukkakiemuroita ilman hillitöntä turvaspurttausta - Pena siis todella pystyy kantamaan itsensä vastalaukassakin, jos se vain haluaa. Vasempaan kierrokseen alkoi jo väsy painaa ja hiki irrota, mutta vielä kerran piti yrittää josko luopuisin laukkatyöstä sillä että mennään pikkuravia poikittain ja paiskotaan päätä.

Saattaisin olla tällaisesta käytöksestä huolissani, mutta koska Pena kuitenkin kykeni tekemään pyytämäni asiat (ja vieläpä aika hyvin!), tulkitsin tämän nyt vain jonkinlaiseksi auktoriteetin tarkastukseksi. Mitään uutta tai eksoottista en ponilta pyytänyt, lähinnä vain kerroin jalallani että takaosaa ei työnnetä vasemmalle ja lavat pitää kääntää ympyrän suuntaan. Laukassa pitää mennä pyydettäessä eteen ja tulla takaisin eikä voi juosta alakaula edellä kokoavia apuja karkuun. Kaikki avut pystyin tekemään kevyesti ja Pena reagoi niihin kevyesti - halutessaan. Sitten kun alkoikin tuntua raskaalta, se alkoi sanoa ettei huvittaisikaan.

Lopuksi kävelimme radan ympäri taluttaen ja tallissa voitelin lähes koko ponin arnikalla. Hiki oli kummallakin, mutta uskon että loppuviimein myös ihan tyytyväinen ja hyvä mieli. Katsellaan mitä huominen tuo tullessaan!

DIY-kintereen kylmäyssuojat: lunta muovipusseihin ja pintelillä pussit kiinni koipiin

PS. Pena kengitettiin maanantaina ja se veti vain kerran jalkansa pois kengittäjän otteesta! Vain kerran! Vain viimeisen jalan! Takajalkoja se ei remponut kengittäjän otteesta pois ker-taa-kaan! Kuinka onnellista!!

Kuulostaa irtonaiselta

Ja onkin sitä.

Kuvan kesäkengät eivät liity tapaukseen

Aina yhtä kiva yllätys kun hevosesta kuuluu irtonainen kilinä matkalla tarhasta talliin. En sitten mennyt ratsastamaan, vaan vedin puoli-irti lonksuvan takakengän pois ja palautin ponin tarhaan. Johan minä yhden kerran ehdinkin selkään tässä vapaideni aikana, eikös se jo riitä.

Lauantain auringosta käytiin nauttimassa metsäkävelyllä, joten ei tämä viikonloppu kengänirrottamisesta huolimatta ihan harakoille mennyt.

Sopivasti oli sovittu kengittäjä huomiselle joten sinällään tässä ei käynyt isoa vahinkoa. Penaa kun ei voi montaa hetkeä pitää ilman takakenkää, tai palaamme taas nollapisteeseen takakavioiden asennonkorjaamisen suhteen. Nyt ehtikin mennä kokonaiset kahdeksan viikkoa edellisestä kengityksestä, kun yritettiin tarkoituksella kasvattaa vähän lisää kaviota jota muokata. Normaalisti Penalle sopiva väli on siinä kuudesta seitsemään viikkoa. Yhden hätäpaikkausnaulan löin itse takakenkään runsas viikko sitten, kun kenkä oli hieman löysässä. Nyt sitten antautui se viereinen kenkä.

Hrrr!

Kaikenlaista olen nähnyt ja tänään näin taas vähän lisää. On rapeat miinus kaksikymmentä pakkasastetta ja poimin hevoset illalla seitsemän jälkeen sisään talliin. Penan karsinassa alkoi vimmattu pyöriminen, kuopiminen, piehtaroiminen, potkiminen, outo koko kropan kouristaminen joka huipentui keinuhevosmaiseen pukkilaukkaan. Siis karsinassa. Yhdeksän neliön karsinassa. Pena nousi pystyyn ja pukitti ja loikki ja esitti liudan muita epätavallisia liikesarjoja.
Olin aivan varma että sillä on ähky. Kelasin heti läpi että juu, juuri irtisanoin sen vakuutuksen ja odotan yhä uuden henkivakuutuksen voimaantuloa. Mietin kenet soitan avuksi taluttamaan kun olen lapsen kanssa kaksin kotona ja on noin saakelin kylmäkin. Menin karsinaan ja laitoin korvani kiinni Penan mahaan: molemmin puolin normaalit suolistoäänet. Tarjosin heinää - söi ahnaasti. Turpa oli sileä ja rento ja ilme valpas, mutta vatsalinja oli ylösvedetty, lanne jännittynyt ja välillä Penan läpi kävi väristys.
Väristys.
Sen on kylmä!
Toppaloimi päällään se oli ulkoillut mutta näköjään näille pakkasille meidän paksuinkaan loimi ei ollut tarpeeksi. Penalla ei oikein ole eikä tule oikeaa talvikarvaa ja ehkä olen tämän syksyn loimittanut sitä hanakammin kuin aiemmin ja karvapeite on jäänyt vielä tavanomaistakin onnettomammaksi. Röykkyinen ja vähäluminen tarhakaan ei innosta omatoimiseen lämmittelyyn (mikä tietty jänteiden kannalta on vain hyvä asia).
Yhtään sisätoppaloimea en omista joten kaupoille on ryhdyttävä. Ensi hätään Pena sai villaloimen päällensä talliin, mutta ulkoloimen alle se ei ole kovin kestävä ratkaisu koska istuvuus on vähän niin ja näin.


Eilen oli kengitys ja tänä aamuna kun olin sissihengessä lähdössä talutuslenkille pakkasta uhmaamaan, totesin että Pena onkin polkaissut toisen takakengän niin että se roikkuu lähinnä pyhällä hengellä mukana. Ei muuta kuin kengitystyökalut esiin, kenkä irti ennen kuin se repii puoli kaviota mennessään ja soitto kengittäjälle. Aina yhtä kiva hälyttää toinen takaisin alle vuorokausi tehdyn työn jälkeen. Menee torstaille ennen kuin saadaan kenkä takaisin. Siihen saakka katson kun hevoseni lihakset rapistuu ja energia pakkautuu... Ai miten niin on nyt taas vähän vaikea harrastaa ulkona, -20 astetta, ei juuri lunta, kaikki paikat kivikovia. Ehkä tämä tästä taas. Ehkä joskus saan taas uuden tietokoneenkin koska vanhasta ei ole enää edes sytykkeeksi ja loppuu tämä kömpelö kännykän tihrustaminen. Vali vali! Pysykäähän lämpiminä.

Koko setti

"Nyt mä uskallan sanoa", sanoi kengittäjä kun sai kotkattua jälkimmäisenkin takakavion ja laskettua sen maahan, "että Penahan alkaa käyttäytyä tässä hommassa!"

Totta. Puolisen vuotta se on vaatinut: kengittäjä-hevonen-kengittäjä -yhteyden löytäminen, mutta toden totta, nykyään vähemmän sikailua ja enemmän asiallista käytöstä. Mallioppilas Pentti tienasi yhden tähtitarran lisää reissuvihkoonsa.

(Kyllä se kolme kertaa vähänkeuli etupäätä laitettaessa ja viis-kuus kertaa nyppäisi hankalamman takajalan alas omin luvin, mutta siis verrattuna sellaiseen poukkoiluun jossa suoni pullottaa niin minun, kengittäjän kuin ponin itsensäkin otsassa niin tämä oli jo tosi mallikelpoista käytöstä. Heinää Pena edelleen syö verkosta koko toimituksen ajan ja se on osoittautunut parhaaksi rauhoittavaksi tekijäksi. Ylipäätään tunnelma on rauhallinen läpi koko kengitystapahtuman.)

Takakavioiden asento on parantunut koko ajan. Pienet ne kaviot ovat edelleen mutta ei Roomaakaan päivässä jne. Kokonainen rengaskenkä takajalassa on tuntunut toimivalta joten sillä jatketaan vielä ainakin seuraava kengitysväli. Ja kuten varmaan jokainen hevosenomistaja tähän aikaan vuodesta, minäkin vietin liki unettoman yön miettiessäni, laitetaanko hokit, laitetaanko niitä kaks vai neljä, laitetaanko tilsakumit, uskaltaako jättää laittamatta. Alkuviikosta oli hetken talvi, lunta pikkuinen ripaus, ja kesäkengät eikä tilsakumeja tarkoitti sitä että ristin käteni ja toivon ettei konin koivet katkea tarhassa. Ratsastaa ei voinut kuvitellakaan. Sitten talvi meni pois ja nyt on losottanut kaksi päivää vettä eli kurassa kahlataan taas.

Hokit rassaa jalkoja ja tilsakumit syö anturoita - turhaan käytettynä. Mutta kuka näyttäis kristallipallolla seuraavan kuuden-seitsemän viikon sään?

Päädyttiin laittamaan koko setti kaikilla herkuilla. Eli neljä hokkia joka koipeen sekä tilsakumit. Toki hokit olisin voinut veivata kiinni itsekin sitten kun niitä tarvitaan, mutta näin saatiin pelattua vähän jatkoaikaa melko kuluneille rengaskengille. Tervetuloo koko talven mittainen syksy sitten vaan, me ei ainakaan kurassa nurin mennä!

"Sun mami pitää susta huolta"

Satula lähti. Käytiin Penan kanssa satulansovittajalla näytillä ja satula menee heidän sopimusvaljassepälle työstettäväksi. Ei lisäillä tai vähennetä merkittävästi villoja mutta tsekataan suoruus ja tasapaino sekä korjataan lässähtämistä. Sovittajan mukaan satula on malliltaan Penalle vielä ihan kelpo - rivien välistä luin että ei ehkä parhain mahdollinen hänen mielestään, mutta koska toistaiseksi hevonen on ollut sen kanssa tyytyväinen, yritämme nyt villojen pöyhinnällä ensin fiksata näitä esiintulleita ongelmia ja vasta sitten tarpeen mukaan siirtyä kovempiin aseisiin (lue: satulanvaihtoon). (Tähän vilunväristyksiä ja horror-musiikkia.)

Kokonaisuuden hallinta aiheuttaa minussa huolikramppia. Mikä aiheuttaa mitä? Ovatko takajalat ihan ok? Onko kintereiden satunnainen lämpöily ja liikkeen pieni epäsymmetria peräisin siitä, että erikoiskengityksellä on nyt muutettu kavion asentoa? Vai mättääkö siellä jokin muu? Olisiko kavioiden pitänyt vain antaa olla?

Sovittaja vastasi osaltaan pohdintoihini niin, että tällaisella tosi pyöreärunkoisella ja leveärankaisella hevosella satula ei ikinä ole selässä niin stabiili kuin harjakattomallisilla joilla on selkeä satulansija, joten jo pieni epäsymmetria liikkeissä voi työntää satulan villat epätasapainoon.

Jotenkin tässä pelataan niin pienillä asioilla että tunnen itseni toisinaan vähän ylihysteeriseksi. Mutta kun vaisto sanoo että jokin ei ole kohdillaan! "Sun mami pitää susta hyvää huolta", jutusteli satulansovittaja Penalle. Tulihan siitä ihan hyvä mieli, vaikka kyllä minä mieluummin elelisin ilman murheita hevosen hyvinvoinnista.

Superhyvä mieli tuli kuitenkin siitä, miten Pena käyttäytyi! Oma äitinikin jo puhelimessa ihmetteli, kun nykyään kuulemma aina hämmästelen miten hyvin Pena käyttäytyy. Mutku se käyttäytyy! Otan ponin tarhasta, putsaan jalat, vaihdan loimen, puen kuljetussuojat, talutan ponin suorilta traileriin, ajetaan perille, otan ponin ulos, riisun suojat ja loimen, talutan ponin riimusta sisään sovituspajaan, sovitellaan, mitataan, valokuvataan, jutellaan, ja poni seisoo vaan, vaihtaa vähän jalkaa ja pyörittelee silmiään mutta ei huuda, riehu, pompi, nyi, pasko tai kuovi. Sitten homma on ohi, puetaan taas suojat ja loimi ja kävellään suorilta traileriin ja ajetaan kotiin. Tämmöistäkö on elo ihan normaalin aikuisen hevosen kanssa? Ihanaa.

Hyvä heppa, hyvä mieli

Eilen kengitettiin. Takasia varten hitsattiin ja rälläköitiin taas ihan vain Penaa varten fiksatut rengaskengät, jotka sovitettiin mahdollisimman väljästi. Kehän asento olisi kengittäjän mukaan voinut muuttua enemmänkin oikeaan suuntaan, mutta nyt kun ulkokannat olivat jo niin kuluneet ja Pena tuntui hieman oirehtivan niitä, ei enää jatkettu sillä katkaistulla rengaskengällä vaan laitettiin tukea koko kaviolle. Penan kunniaksi täytyy kyllä nostaa hattua, sen maltti riitti todella hyvin vaikka aikaa sen kengittämiseen kului liki kolme tuntia. Välissä toki Pena oli karsinassa lepäämässä, kun kengittäjä hitsasi ja muotoili sille niitä rengaskenkiä meidän pienessä verstaassa. Jopa kengittäjä itse sanoi, että Penahan on käyttäytynyt hyvin, ja se on aika paljon sanottu se! Pena ei aina tee kengittäjän työtä kovin helpoksi. Heinää Pena saa syödä verkosta koko toimituksen ajan, ja naulaamisen ajan minä vielä pitelen verkkoa koholla ja nyhdän sieltä esiin suuhunsopivia tukkoja, niin kaikki ylimäärinen heiluminen tulee minimoitua. Silti välillä menee hermo ja reuhtominen alkaa.

Tänään käväisin ratsailla totuttamassa Penaa uudentuntuisiin kenkiin. Käveltiin alkukäynnit pellolla (joo-o!) ja vaikka kyttäystutka pyöri niin hepuliloikkia ei tullut. Sitten kentälle hölkkäilemään kahdeksikolle, siinä siirtymisiä käyntiin ja takaisin raviin, ja lopuksi vielä siirtymisiä laukkaan ja laukasta takaisin. Pena tuntui kivalta! En vaatinut hirveästi vaan halusin että se liikkuu rentona ja silti antaa minun vaikuttaa. Intoa ainakin oli, laukannostoapuja ei millään olisi malttanut odottaa. Edelleen tuntui siltä että takapuoli oli enemmän vasemmalla, mutta nyt Pena ei liiraillut alta pois.

Omassa istunnassani huomio: laukassa pyrstöni ei pysy satulan syvimmässä kohdassa vaan siirtyy takakaarelle. Siitä seuraa se että pohje on vähän lepattava. Olen yrittänyt olla puristamatta polvella ja ajatella pohjetta hevosen ympärille. Peltoratsastuksessa toissapäivänä tuntui että sain jalan paremmin lähelle kun Penaa ei tarvinnut yhtään pohkeella pyytää eteen, kentällä huomasin taas killiväni jossain muualla kuin siellä satulan kupissa.

Loppukäynnit "koko köörillä" radalla, eli minä Penan selässä, ipana rattaissa isänsä työntämänä ja koirat vapaana. Niissä pienissä hetkissä on ihan kaikki - Pena on rento, kulkee korvat lerppuen, minä voin istua selässä ohjat vapaina ja vain olla ja ihailla syksyistä aamua.

Jokin mättää

Tarkoitus on siirtyä huiliviikolta taas takaisin normaalihommiin. Eilen irtohypytin (ja siitä sikailusta voisi kirjoittaa oman stoorinsa mutta tyydyn toteamaan, että lopulta mentiin kuitenkin siihen suuntaan ja sitä tahtia kuin minä edellytin) ja tänään olin sänkkärillä tekemässä vähän perusratsastusta. Pyysin miestä ottamaan videolle Penan liikettä - tunnustelin jo viikko sitten, että ravi jotenkin... Ei tuntunut hyvältä. Eikä se tänään näyttänytkään hyvältä.

Uskon ja toivon että tämä johtuu nyt taas sieltä takakavioista. Modifioitujen rengaskenkien takia ulkokannat ovat olleet paljaina ja kuluneet rankasti. Myös säteeseen tulee eri tavalla kuormitusta nyt ja kengittäjän mukaan osa hevosista vaatii tällaisen erikoiskengän kaveriksi pohjalliset suojaamaan säteitä. Penalle niitä ei laitettu koska se ei ole ollut erityisen herkkä säteistään.

Huomenna värkätään ilmeisesti perinteiset rengaskengät tilalle, jos kehä on suoristunut toivotunlaisesti. Pena on aiemminkin reagoinut kavio-ongelmissaan vähän samankaltaisesti kuin nyt - liikkuu vinossa, takapuoli liiraa vasemmalle, takajalkojen liike jää töpöksi, lyhyeksi ja nopeaksi vaikka kuinka koittaisi ratsastaa takaosaa mukaan. Videolta katsoin että takajalat potkii taakse eivätkä tule kovin pitkälle rungon alle. Epäpuhdas Pena ei siis varsinaisesti ole ja laukassa se liikkui tänäänkin ihan ok (ja teki aika komeasti myös keskilaukkaa kun pellolla olosta saatiin luonnollista lisäboostia), mutta jotain sellaista sen raviliikkeessä on mihin en ole tyytyväinen. Oletan että tämä asia tulee kuntoon kun saadaan taas kauttaaltaan tukeva kenkä alle.

Hiukan olen pohtinut myös Penan vasemmassa reidessä olevaa kuhmuraa. Siihen on varmaan jompikumpi tammoista potkaissut ja kuhmura on tuntunut lihaksessa jo hyvän tovin. Ei ole painelulle arka mutta ei ole sulanut poiskaan. Sellainen epämääräinen röpelö siinä tuntuu. Onko sillä mitään merkitystä kokonaisuuden kannalta ja pitäisikö jotain lihashuollatusta taas harkita? Ja miten osaisin nyt taas loimittaa kun on aurinkoista, mutta viileää. Pitääkö nakuna vai laittaako loimi, miten herkkä tuo nyt taas olikaan. Kesänjälkeisahdistus!

Tämmöisiä mietintöjä täällä. Sen haluan vielä merkitä muistiin että olen huippuiloinen Penan käytöksestä nyt kun en ole kenttää paljon kuluttanut. Me poistutaan pihasta ja palataan pihaan rennosti ratsain ja sekä radalla että pellolla pystyy käyskentelemään löysin ohjin. Maastakäsin tehdyillä lenkeillä ei ole tarvinnut kertaakaan käydä mitään neuvotteluja siitä, kuljetaanko esim. kahdella jalalla tai edetäänkö köyryloikkaa. Ei, Pena kanssa on ollut ilo liikkua. Se on ollut ihan niin kuin normaalit hevoset on!

Hirvee

Aika tarkkaan vuosi sitten kirjoitin kohtaamisesta rusakon kanssa. Tänä syksynä luonto on lähestynyt meitä hieman isommassa mittakaavassa.

Joitain viikkoja sitten, kun meillä vielä oli koko seitsemän hevosen kesäpoppoo koossa, olin iltatarkastuksella ja ihmettelin, kun lauma oli pörheänä. Viereisellä viljapellolla, aivan joenrannan tuntumassa, puskien välistä vilahti jokin iso ja tumma - lehmä karkuteillä? Hevonen? Se jokin juoksi viljapellolla samaa tahtia kuin lauma laitumella, pysähtyi kun lauma pysähtyi ja kun lauma sinkosi uudelleen laukalle, seurasi se jokin, koko ajan aitaa lähestyen. Pääsin tosi lähelle enkä voinut uskoa silmiäni kun viimein tajusin että siinä juoksee hirvi. Suuri sarvipäinen uroshirvi, ja se elehti ihan siihen tapaan että ellen tekisi jotain, niin kohta se olisi lankojen sisäpuolella. Nostin kädet ilmaan, taputin niitä lujaa yhteen ja pidin meteliä. Hirvi seisahtui, tuijotti vuoroin minua ja vuoroin hevosia ja käännähti ympäri. Se juoksi takaisin joelle, laskeutui veteen ja ui joen yli, kiipesi vastarannalle ja hävisi metsään.

(Sivuhuomautuksena kerrottakoon, että tämän urotekoni jälkeen olin todella vahvasti lauman suosiossa. Ruokakuski ajoi pörön pois!!)

Tänä aamuna olin taluttamassa Emmiä ja Penaa laitumelle, kun hirvi oli taas meitä vastassa. Se poukkoili joen toisella puolella pellolla, ja kun se näki hevoset n. 400 metrin päässä, se pulahti taas jokeen ja pyrki täl pual jokkee. Ilmeisesti penkka oli kuitenkin siitä kohtaa liian jyrkkä, sillä aikansa räpiköityään hirvi nousi taas vastarannalla ylös, ravisteli turkkinsa, juoksi rinksan pellolla ja hölkkäsi sitten metsään.

Tietävätkö arvoisat lukijani, miksi yksinäinen uroshirvi käyttäytyy tällä tavoin? Onko siltä oma jengi hukassa ja koittaako se siksi soluttautua hevoslaumaan? Ihan kovin nuorelta kolpilta tämä ei näytä, sarvet sillä on jo päässä ja kokoa riittää. Onko se minua huomenaamulla tallissa vastassa?

*

Toinen melkohirvee juttu on se, että ostin sokkona estesatulan. Kun halvalla sain. Että jos kohta on myynnissä Frank Baines estesatula niin metsään meni tämäkin hankinta.

Kolmas muistiin merkittävä asia ei ole ollenkaan niin hirvee: Kengittäjämme soitti meille tänään, että hän on kengittämässä tässä naapurissa, miten Pena voi erikoiskenkiensä kanssa, hän voisi tulla lähtiessään katsomaan onko siellä kaikki ok. Tätä kutsun asiakaspalveluksi!

Johan on erikoista

Penalla on nyt takajaloissaan tällaiset:

En edes yritä selittää oikeaoppisesti ja juurta jaksaen, miten nämä toimivat, kun en ehkä ihan itsekään tajua. Mutta ideana on korjata kehän vinoutta. Yritin hahmottaa tätä piirtämällä viivoja valokuviin:

Otj (kuva tosin viime kesältä mutta ongelma on taas/edelleen sama). 

Vtj

Vaakaviivat kuvaavat sitä miten kehän tulisi olla. Pystyviivat osoittavat, missä se Penan takaissa on. Jalan ulkosyrjältä kehä siis kohoaa ylemmäs kuin sisäsyrjältä, tai sitten sisäsyrjältä kehä kippaa alaspäin. Oletan että ongelma on ulkosyrjän kohoaminen, sillä Penan paino tulee pistemäisesti sinne kavion ulkosyrjälle ja kuluttaa sieltä kavion pieneksi nysäksi.

Tässä muokatussa rengaskengässä tuo ulkokanta on siis jätetty kokonaan paljaaksi. Siihen ei sitten enää minun fysiikanymmärrykseni riitä, miten tämä operaatio toimii korjaavana tuohon kehän asentoon. Tarkoitus kuitenkin olisi saada kehä suorempaan ja vähentää näin virheellistä kuormitusta jalan nivelissä. Kengittäjä kyllä selitti nämä asiat minulle, mutta vaikka kuinka pinnistelen niin ymmärrys ja muistikapasiteetti ei vain riitä toisintamaan sitä. Nyt katsotaan tällä virityksellä yksi lyhyehkö kengitysväli ja ihmetellaan sitten lisää.

Ei kavioo, ei hevosta

Voi murhe noita Penan kavioita!

Kaikki on ihan hyvin niin kauan kun on a) hyvä kengittäjä ja b) ei satu mitään eli kengät voi pitää jalassa ja ne myös pysyy siellä.

Nyt meillä on ihan kelpo tuuraava kengittäjä, jonka löysin "pompun kautta" eli yksi hutilyöntikenkääjä mahtui väliin. Isompaa vahinkoa ei saatu aikaan vaikka tällainen lipsahdus sattui mukaan. Ongelma on nyt kohdassa b, kun on vähän sattunut sitä ja tätä.

Penan etukaviot ovat kurjasti kahden kenkäkoon välistä. Nollan kenkä on hiukan ehkä pieni, ykkösen kenkä hiukan iso. Kokeiltiin tuuraavan kengittäjän kanssa n. kuukausi sitten laittaa eteen ykkösen kengät. Ne kestivät laitumella rallittavaa Penaa pari viikkoa, sitten katosi toinen ja parin päivän päästä toinen. Ok, ajattelin, etukaviot kestää olla ilman kenkiä kun poni ei juuri muuta tee kuin laidunna. Takakaviot ovat ne meidän todellinen murhe, ne kuluvat todella vinoon jos eivät ole asianmukaisesti kengitetty.

No, sittenhän kävi niin kuin kävi: Pena polki etuselleen ja repäisi koko kantapallon halki. Päivää myöhemmin se (tai joku laumakaveri) oli tallannut takakengälle niin että kenkä oli siirtynyt sivuun ja käänne uponnut anturasta sisään. Poistin tämän takakengän itse, jäljelle jäi yksi takakenkä, muut jalat olivat kengättömiä. Kengittäjä kävi tarkastelemassa tilannetta ja otettiin se viimeinenkin takakenkä pois jonkinsortin tasapainon saavuttamiseksi. Jäätiin odottamaan tilanteen kehittymistä: etupäätä ei voinut kengittää ammottavan haavan takia (jalasta ei saisi kunnon otetta), takajalkaan saattoi tulla paise tai saattoi olla tulematta.

Pena oli kengättä puolitoista viikkoa. Tämän ajan se seisoi sisällä kaikki päivät ja oli nurmipohjaisessa pienehkössä tarhassa yöt. Ei liikuntaa, ei taluttelua, ei mitään.

Haava 14 vrk

Haava 14 vrk

Tänään haavan tilanne alkoi olla kohtuullinen eikä paiseestakaan toistaiseksi ole ollut merkkejä, joten kengittäjä pääsi tekemään työnsä. Päivän motto oli laitetaan nyt nää kengät kiinni tänne mitä täällä on kaviota jäljellä ja korjataan asentoa sitten kun siihen on taas varaa. Puolessatoista viikossa ollaan taas jouduttu siihen tilanteeseen että takakaviot ovat onnettomat vinot pienet nysät joita täytyy kikkakolmosilla korjailla, ettei hevonen mene rikki kun koko sen paino lepää kavion ulkosyrjällä, joka kuluu silmissä olemattomiin. Etukavioissakaan ei ollut hurraamista mutta niiden tilanne ei ole niin surkea kuin takasten.

Tämmöisinä hetkinä minun tekisi mieli ravistella niitä jotka huurupäinä huutelevat että kengättömyys on ainoa oikea vaihtoehto ja sopii joka konille.

Penan kaviolaatu ei varsinaisesti ole huono - sen kaviot eivät ole sillä tavoin hauraat että ne lohkeaisivat, irtokengät eivät vie mukanaan puolta kaviota ja kaviot kasvavatkin (onneksi!) ihan kiitettävää tahtia. Kavioaines ei vain kestä vänkyröiden jalka-asentojen aiheuttamaa epätasaista kulutusta ilman kengän tuomaa suojaa. Kengät on oltava. Ja ne on oltava jalassa oikein. Ja niiden soisi pysyä siellä jalassa ihan koko kengitysvälin ilman mitään tällaisia ylimääräisiä kommervenkkejä. Mutta sano se hevoselle joka normaalioloissa laiduntaa laumassa, päästää laumakaveri-kolmevee-jättiläisen nyhjäämään ihan perskarvoihinsa kiinni ja kohlaa muutenkin menemään sellaisin askelein että saa ylläolevien kuvien kaltaista jälkeä aikaan kesäkengällä...

Itse kengitystapahtuma oli taas hankala, kun takakaviot olivat arat. Reuhtomista, nyppimistä ja potkimista. Kiitos ja anteeksi, ihana kengittäjä! Ja taas mennään pienellä riskillä, takakengät levitettiin niin paljon yli kavion reunasta kuin suinkin uskalsi, jotta kavio ja sitä myöten koko jalka saisi tukea. Riskinä on se, että joku toinen hevonen (tai Pena itse) polkee kengän päälle ja kenkä irtoaa, eikä niin nyt vain yksinkertaisesti saisi tapahtua ennen kuin kavio on kasvanut vähän.

Kengittäjä lupasi soitella omalle mentorilleen ja kysyä, auttaisiko Penaa rengaskenkä takakavioissa. Sillä saisi painetta pois sieltä kavion ulkosyrjältä. Toisaalta rengaskengän irtipolkemisriski on vielä suurempi kuin tällaisen väljästi sovitetun tavallisen ja/tai levikekengän.

Sairastupa jatkaa haavanpesua ja kavioidenvahdintaa, mitäpä sitä muutakaan parhaaseen ratsastusvuodenaikaan tekisi.