Kuulumiset

Jäätikön jäykistämät täällä terve!

Meillä oli kengitys tällä viikolla. Kengittäjältä tuli terveisiä, että Pena tuntui kovin kankealta ristikkäisestä jalkaparista eikä ollut niin leppoisa laittaa kuin viime aikoina on ollut. Totesin, ettei mikään ihme, kun tässä on viime ajat seisty ja luisteltu ja siinä se sitten onkin ollut, se arki. Mutta sainpa taas herätyksen siihen että jotain on keksittävä hevosten hyvinvoinnin vuoksi, vaikka tarjolla on luistinrataa sekä hankikantoa (joka tosin sekin tänään muistutti tässä pakastaa-lauhtuu-pakastaa-lauhtuu -kelissä luistinrataa. Lapsi lähti hiihtämään pellolle mutta totesin siinä vierellä liukastellessani että luistimet olisi ollut suksia fiksumpi välinevalinta).

Kengityksen jälkeen otin sitten molemmat ponit naruun ja lähdin metsään. Kolmen kilometrin lenkistä Sulo piffasi kaksi kolmasosaa ja huokaisi itsensä käyntiin vasta viimeisen kilometrin ajaksi. Miten niin tekemättömyys kiristää päätä??

Siinä tarpoessani oli aikaa miettiä, miten on tultu tähän että Pena on se joka kulkee monen viikon seisomisen päätteeksi talutusmaaston niin ettei sen narua tarvitse kertaakaan kiristää. Sen mukanaoloa ei oikeastaan edes huomannut. Ei Sulokaan käsistä pyri lähtemään, mutta leijailee heliumpallon lailla ja välillä tarvitsee voimasanan jottei koko ajan nypytä narusta tai taklaa taluttajan päälle kapealla polulla.

Luottamus on eräänlainen klisee näissä hevoshommissa, ja olen sen verran monissa liemissä keitetty että meinaan saada näppyjä kun joku kertoo luottavansa hevoseensa täysin tai pyrkivänsä saavuttamaan hevosensa luottamuksen. Siis joo, nimenomaan siihen pyritään, mutta sitten mielessäni vilahtaa kaikki ei-se-koskaan-ennen -kauhuskenaariot ja taas haluan välttää tuon termin käyttöä. Kun se pelkkä (pahimmassa tapauksessa yksipuolinen) luottamus ei riitä, vaan siihen tarvitaan kylkeen roppakaupalla hevosenlukutaitoa ja reaktiokykyä ja tilannetajua, ja vasta silloin voidaan puhua turvallisuudesta, eli "luottamuksesta", hevosten parissa.

Luottamusallergiastani huolimatta en keksi parempaa termiä kuvaamaan tunnetta, kun nousin metsälenkin jälkeisenä päivänä Penan selkään. Ratsastamattomat päivät olivat venyneet viikoiksi, mutta laitoin Penalle vain villaviltin ja loimivyön ja hyppäsin tuulihoususillani sen selkään (toim. huom.: se mitään hyppäämistä ollut, vaan paskanjäykkää pungertamista. Jäätikkö on kangistanut hevosen lisäksi ratsastajan). En ole vieläkään varma, missä vaiheessa tämä meidän yhteiselo on muuttunut tällaiseksi. Iso osa minusta muistaa edelleen ne ajat, kun säännönmukaisesti piti laskeutua kesken ratsastuksen juoksuttamaan, jotta pysyttiin jotenkin samassa kurssissa. Tai kun ratsastamisen päätteeksi oli aina pääasiassa paha mieli, koska Pena keskittyi pelkästään sinkoiluun ja kyttäilyyn. Nyt me mennään käyntiä ja hölkkää ilman satulaa pitkän löysän jakson päätteeksi, ja vaikka joen takaisella pellolla menee hiihtäjiä, pysyy Pena järjissään. Ja joka kerta on hyvä mieli - tällaisten kertojen jälkeen oikein erityishyvä.

Tänään oli Sulon vuoro päästä jumpalle. Otin sen ohjasajo-ohjien päähän ja totesin, että yhtä kankeita ollaan kummatkin. Narut oli aina käsissä jotenkin väärin, piiska osoitti väärään suuntaan ja enin aika meni säätämiseen. Mutta Sulokin notkistui pikkuisen - sillä oli tässä eräs epäonnen päivä kun se ensin kaatui tarhassa (koska pitää mennä juosten joka paikkaan, kelistä viis) ja saman päivän iltana juuttui piehtaroidessaan karsinan seinälle. Ei siis ihme että ruoto on kiero ja kankea.

Ja vielä pari riviä siitä L-sanasta: tämä voipullan värinen tyyppi on se sama, joka edellisessä kodissaan ratsastuskoulussa jaakattiin karsinasta puoliväkisin kiinni. Ja nyt se tulee tarhasta laukalla vastaan kun vain otan riimun tolpasta käteeni, en ehdi edes viheltää.

Jotain on tehty oikein. Olkoon se mitä tahansa, niin uskaltanen pikkuisen taputella itseäni olalle.