Video hammashoidosta ja eettistä pähkintää

Penalla oli tällä viikolla hammashuollon ja rokotuksen aika. Penan hampaita on tarkasteltu n. puolivuosittain, mutta nyt näyttäisi siltä että voidaan kokeilla venyttää väliä 9-10 kuukauteen. Suu on pysynyt suunnilleen samanlaisessa kuosissa useamman välin ja hoitava eläinlääkäri tuntee hevosen jo niin hyvin että voi tehdä arvioita siitä, mihin suuntaan tilanne kehittyy jatkossa. Peukku ylöspäin pysyville hoitosuhteille!

Tämännäköistä postia tulee hammashuollon jälkeen

Tässä videokooste toimenpiteistä:
(video on äänetön koska en halunnut kaiken kansan kuultavaksi ei-niin-aiheeseen liittynyttä small talkiamme)




Kysäisin siinä eläinlääkäriltä, mitä mieltä hän on kuolaimen oikeasta paikasta suussa. Lähinnä halusin jutella siitä, millä korkeudella kuolaimen tulisi olla (kuinka kireällä tai löysällä poskihihnoja kuuluisi pitää, näin suomeksi sanottuna). Hän sanoi, että oikeastihan hevosen suussa ei ole kuolaimelle sopivaa paikkaa ollenkaan ja että hän ei itse käytä kuolaimia hevosillaan juuri tästä syystä.

Sain minä siinä sitten vahvistustakin omille ajatuksilleni siitä, että kuolaimen olisi parempi olla kauempana ensimmäisestä poskihampaasta kuin mitä se vanhanaikainen "2-3 ryppyä suupielessä" ohje esittää. Ei sen roikkuakaan pidä, sekin on huono, mutta liian lyhyet poskihihnat vievät hevoselta mahdollisuuden itse hakea kuolaimelle sopivaa vähiten häiritsevää kohtaa.

Tästä keskustelusta lähti ajatuspyörä liikkeelle ja jotenkin se kulminoitui tänään kentällä, kun ajauduimme Penan kanssa neuvotteluun siitä, saako suuhun olla tuntuma ja pitääkö sen kanssa liikkua eteenpäin. Tiedättekö, vaikka me ihmiset olemme kykeneviä loogiseen ajatteluun, järkeilyyn ja analysointiin, mekin silti voimme liikuttaa  kehoamme tosi väärin jos se oikeampi tapa on työläs. Näyttöpäätetyö työntää leuan eteen ja hartiat lysyyn vaikka tiedämme, että päätä ei parane roikottaa niskalihasten varassa eteenpäin työntyneessä asennossa. Tulemme kipeiksi ja silti pidämme sitkeästi kiinni virheasennostamme. Sitten tulee fysioterapeutti ja antaa jumppakuminauhan ja teippaa kinesioteipillä muistutuksen nahkaan ettei leuka valu, ja kamppailemme sen uuden asennon kanssa, koska tiedämme että sitä kautta kipu hellittää.

Pena kulkisi tosi mielellään väärin. Tänään teimme ainakin 25 minuuttia pelkkää käyntiä ryyditettynä välillä puolen kentän mittaisilla protestiperuutuksilla, kun Pena ei yksinkertaisesti sulattanut sitä että halusin pitää ohjalla tuntuman ja silti pyytää sitä astumaan kunnollisia käyntiaskeleita. Ratsastustermein halusin sen avuille, kantamaan itse oman kehonsa. Pena painaa rintakehäänsä alas, notkistaa selkänsä, nostaa kaulan ylös, laittaa nenän kiinni ryntäisiin ja alakaulan eteen ja sipsuttaa pois minun ulottuviltani. Ei oo kiva asento eikä varmasti tee hyvää kropalle sellainen etupainoinen, jännittynyt kipittely. Sanoin sille ihan ääneen monta kertaa, että minä autan sua, anna mun auttaa, minä näytän missä sun on helpompi olla. Pena sanoi äläkoskemuhun ja laittoi pään tiiviimmin ryntäisiin kiinni ja alkoi peruuttaa.

Pysy siinä, on kouluratsastusope koulussa hokenut. Jos hevonen heilahtaa pois tasapainosta niin ratsastajalla täytyy olla niin vahva kehonhallinta ettei heilahda mukana. Pysy siinä. Olla ohjassa ja vetää ohjasta on eri asia. 

Minä siis pysyin ohjan päässä vaikka Pena peruutti. En vetänyt enkä provosoitunut, vaan olin ohjassa. Saavutimme pisteen jossa Pena pysähtyy, on sellaisessa rollkur-sykkyrässä ihan omatoimisesti, nojaa kuolaimeen niin että käsissäni on taatusti ainakin maitopurkin paino per ohja, eikä liiku mihinkään. Ja siinä hetkessä minä ajattelen koko tämän eettisen ajatuspyörän läpi: jos minä nyt hellitän, minä annan periksi, sanon että okei, liiku sitten niin kuin itse haluat vaikka se pidemmän päälle kipeyttää. Mietin painehaavat ja sen ettei kuolain kuulu tuonne suuhun ja siellä se nyt on ja hevonen nojaa siihen ja minä pidän. Minä mietin, onko tässä minkäänlaista eettisyyden häivähdystäkään, tässä hetkessä. Tiesin myös, että jos me nyt käymme tämän neuvottelun läpi, minä pääsen korjaamaan Penan liikkumisen sellaiseen suuntaan jossa se ei kipeytä itseään. Se on sille ensiksi raskasta ja se vaatii siltä koordinaatiota ja oikeiden lihasten käyttöä ja se vastustelee koska se kokee vääränlaisen liikkumisen helpompana. Niin eläin toimii, toimiihan looginen ihminenkin niin.

Tavallaan tiesin, että olen tehnyt tämän eettisen valinnan jo silloin kun olen noussut hevosen selkään. Jos minä joka asiassa ajattelen, haluaako hevoseni todella tätä, en ratsastaisi ollenkaan. Koska ratsastan, koen että velvollisuuteni on auttaa hevosta löytämään tasapaino jossa sen on hyvä olla. Joten minä säilytin tuntuman ohjissa, pyysin Penaa kevyellä pohkeella eteenpäin, ja aikansa pähkäiltyään se lähti. Ja sitten meillä olikin tuntuma, jota hevonen ei karannut. Olikin levollinen hevonen joka kohotti rintakehäänsä vatsalihaksillaan, suoristui, henkäisi kunnolla ja alkoi liikkua vapaammin, laajemmin. Ja se paino ohjassa mikä hetki sitten hirvitti minua, oli kadonnut, ja minulla oli yhteys käsieni kautta hevosen jalkoihin, kevyenä ja yksinkertaisena. Ja se sama tunne säilyi vaikka askellaji vaihtui raviin, laukkaan. Vain pienillä muistutuksilla Pena palasi siihen missä sen oli hyvä, siihen missä se ei aluksi olisi halunnut olla ollenkaan.

Olen koko tämän blogin historian ajan häilynyt siinä rajoilla, mitä minä tältä hevosharrastukselta haluan. Koen, että jollain tavoin eettisyys ja hevoslähtöisyys sekä tavoitteellinen ratsastuksen harrastaminen sotivat toisiaan vastaan. Jos valitsen eettisyyden ja hevoslähtöisyyden, en koskaan laittaisi hevostani tilanteeseen, jossa olen sille ehdoton ja "käytän voimakeinoja" saavuttaakseni sen mitä siltä haluan. Etsisin ratkaisumallit aina jotain toista kautta - en välttämättä lepsummin, mutta toisella tavalla. Sallisin monessa asiassa sen että hevonen tekee niin kuin se itse haluaa, vaikka se olisi minun tietämystäni ja näkemystäni vastaan. Jos taas valitsen tavoitteellisen harrastamisen, joudun väistämättä tilanteisiin jossa minun täytyy viedä hevonen pois sen mukavuusalueelta, koska tavoittelen jotain sellaista mihin hevonen ei itse luonnostaan ilman ihmisen ohjeistamista asetu. En siis ollenkaan sano, että esimerkiksi kokoaminen olisi hevoselle luonnotonta - eihän se ole. Mutta se että hevonen säilyttää kootun asennon hetkellistä brassailua pidempään ja kantaa siinä lisäksi ihmistä, se on luonnotonta ja vaatii harjoittelua ja auttamista. Ei pakottamista, siihen en halua ryhtyä. Mutta auttamista.

Minun ihanteeni on klisee: happy athlete. Minä haluaisin hevosen joka haluaisi tanssia kanssani. Tekisi sen rennoin, tyytyväisin kasvoin. Mutta se on se päämäärä. Luulen, että matkalla sitä päämäärää kohti tulee väistämättä eteen näitä tilanteita, joissa minun pitää määrittää hevoselle aika jämäkästi se, mitä siltä toivon. Ei siksi, että me sillä hetkellä (jos koskaan) esiintyisimme kenellekään, vaan siksi, että tiedän voivani lisätä hevoseni hyvinvointia ohjaamalla sen liikkumista oikeampaan suuntaan. Toki voisin myös laskea sen laitumelle ja antaa sen olla ja katsella sitä koska onhan se kaunis eläin. Varoa koskemasta siihen.

Niin. En tiedä. Nämä ovat aika vaikeita juttuja, minun mielestäni. Mitä sinä ajattelet?

Kaikki on hetken tässä

Kesäpäivä elokuussa. 

Minun sätkäleeni jonka kanssa olen ollut valmis lyömään hanskat tiskiin niin monta kertaa. Ja sitten on tällainen myöhäiskesän lämmin päivä kun voin suurempia miettimättä kiivetä sen kyytiin ilman satulaa, kuolaimettomilla suitsilla ja hölkätä vartin kentällä ristiin rastiin ilman mitään järkevää suunnitelmaa tai tavoitetta. Ja tulla niin onnelliseksi, niin onnelliseksi. 

Ei se ehkä ole kilpaponi eikä siitä ehkä sellaista tulekaan, mutta onko sen sitten loppuviimein niin väliä. Meillä on jo paljon kilometrejä takana, kaks eteen ja yks taakse -tekniikalla. Nämä pienet molemminpuolisen luottamuksen hetket ovat niitä jolloin tajuan että kaikessa on kuitenkin ollut jokin järki. Minä olen kasvanut hevosihmisenä aimo harppauksen Penan myötä, ja uskon ja toivon että se kasvu on vasta alussa. 

Video jossa on heinäsirkan siritystä ja paljon silittämistä eikä sit juuri muuta.



Joskus vaan vähemmän on enemmän.

"Osaahan se nyt peruuttaa"

Vaan osaako sittenkään?

Olen kahtena päivänä ratsastanut ajatuksella, että tunnustelen. Ensimmäinen päivä meni volttikahdeksikolla käynnissä ja ravissa, sitten siirtymisissä näiden välillä ja lopuksi "siirtymisen ajattelussa", eli hain raviin vielä enemmän kantoa ja voimaa ottamalla melkein käyntiin, mutta ratsastamalla kuitenkin juuri ennen siirtymää uudelleen ravia eteenpäin.

Note-to-self: Pena vaatii aikaa lämmetäkseen, mutta sen keskittymiskyky on niin rajallinen, että juuri kun se on kropaltaan ja mieleltään lämmennyt ja oikeassa vireessä, se jo väsyy. Hyvät hetkemme ovat siis todella lyhyitä, ja sekös tällaista melko ahnetta "kerran vielä yhtä hyvin"-henkistä ratsastajaa hämmentää.

Olen ratsastanut kuolaimettomalla, koska olen halunnut edestä ehdottoman rennon hevosen, silläkin riskillä että muotoon hakeutumisessa kestää. Olen halunnut voimaa ja tunteen, että Pena todella kantaa minua eikä lipsahda altani pois, ei eteen, ei kummallekaan sivulle eikä taakse. On hankalaa ratsastaa hitaasti, mutta ei laiskasti. Tarkoitan sitä, kun hevonen koittaa karata avuilta pohkeen taakse ja jäädä itse ihan tosi tosi veteläksi ja, no, hitaaksi. Kiusaus on suuri siinä kohtaa vain ratsastaa vauhtia lisää, mutta olen jo oppinut, että lopputuloksena on kipitystä selkä takuuvarmasti alhaalla. Nyt olen yrittänyt hakea hidastavankin hevosen hitauden kautta takaisin avuille ja pohkeen eteen. Kun tämä onnistuu, Pena alkaakin liikkua itse taas isommin eteen, ja mikä parasta, heti tahdikkaana, ei kipittävänä. Mutta joo, onnistumisen hetket ovat lyhyitä ja muut ajat tuntuu siltä kuin yrittäisin hallita saippuapalaa jalkojeni välissä.

Tänään hipsuteltiin lävistäjäkahdeksikkoa, edelleen hakusessa minua kantava, itse itsensä suoristava hevonen, joka ei kipitä vaan astuu niin suurta askelta kuin tuollaisilla ponijaloilla pystyy. Otin alkuun siellä täällä kesken linjojen pysähdyksiä, ja kun Pena liikkeellelähdöissä aina tippui alaspäin sen sijaan, että olisi astunut ylös minua ja itseään kannatellen, päätin kokeilla, mitä tapahtuu jos otankin muutaman peruutusaskeleen ja vasta siitä uudelleen liikkeelle.

Helpommin sanottu kuin tehty! Pena vastusteli, hermostui, peruutti vinoon, nosteli päätään ja raahasi kaikkia jalkojaan niin että kenttä oli pian täynnä omituisia viistejälkiä. Aloin miettiä, olenko koskaan varsinaisesti opettanut sitä peruuttamaan ratsastajan kanssa. En ole. Ja siinä sitten venkoilevan hevosen selässä totesin, että peruuttaminen on muuten yllättävän vaikeaa! Ja manasin, ettei tullut nameja taskuun. Oli siis pärjättävä äänikehuilla ja oikea-aikaisella paineen poistamisella.

Harjoiteltiin. Puh ja huh, miten vaikeaa! Hevosenhan tulisi peruuttaa ikään kuin se ravaisi taaksepäin - ristikkäiset jalat yhtä aikaa. Pena oli vino ja tahditon ja vastusteli apujani. Vähitellen sain siltä yhden-kaksi ihan kelpoa askelta, joista päästin aina eteen. Vaikeaa tämäkin, kun halusin sen lähtevän liikkeelle voimakkaasti ponnistaen, ei nenälleen kaatuen. Pieni raipannapautus sai sen kuitenkin ymmärtämään, että halusin vähän sähäkämmän liikkeellelähdön, ja lopputulemana sainkin ihan ok liikkeellelähtöjä. Taas vain tuli jaksamisen rajat vastaan.

Tein tänään myös laukkaa siinä lävistäjäkahdeksikollani, edelleen sama ajatus: laukka nousee, ei putoa tai kaadu. Note-to-self 2: älä työnnä! Ei se hevonen todellakaan nouse laukkaan jos kuski koittaa tuupata ylävartalolla siihen vauhtia. Laukkaan olen kuitenkin olosuhteisiin nähden tyytyväinen, Pena oli jo hieman väsynyt ja se oli koko ratsastuksen ajan ollut sillä tuulella, että taatusti kyttään jotain. Erityisen iloinen olen laukasta raviin siirtymisistä, jotka ovat aina olleet meidän heikkous. Pena yleensä aina tipahtaa raville selkä alhaalla ja juoksee ekat raviaskeleet lähes holtittomasti. Sillä ei ole voimaa koota itseään laukassa niin että siirtymisestä tulisi tasapainoinen, ja sitten minä olen vain antanut sen livahtaa raville mitenkuten ja jatkanut ratsastamista vasta kun kipitykset on hoidettu. Hyi hyi! Tänään hoin itselleni "ajattele hidasta ravia" aina ennen kuin olin siirtymässä raviin, ja vain ihan muutamalla ensimmäisellä kerralla jouduin ottamaan ohjasta napakamman pidätteen, kunnes homma alkoi toimia. Ei ne siirtymiset nyt vieläkään mitään esittelykelpoisia ole, mutta ainakin sain hevosen nyt huomattavasti nopeammin takaisin tahtiin, mikä taas edesauttoi uuden laukan nopeampaa ja hallitumpaa nostoa. Kaikki tämä vaati vain, yllätys yllätys, tarkempaa ja keskittyneempää ratsastusta.

Välillä meinaa tulla epätoivo kun tajuan, miten tarkasti pitäisikään keskittyä ihan joka kerta, kun hevosen selkään nousee! Sinnepäin roiskimiset muuttuu äkkiä tavaksi, ja alkaa itsekin ajatella ja ennen kaikkea hyväksyä, että näinhän se vain meillä aina menee.

Mitenkäs lukijoilla, peruutellaanko teillä? Onko se helppoa, teetkö sitä usein, vai onko se se johon törmätään vain ehkä joskus kouluohjelmassa ja josta suoriudutaan läpi otsikon mukaisesti, "osaahan se nyt peruuttaa"?

Hikee, lepoo, treenii

Pääasiassa ollaan harjoitettu keskimmäistä eli lepoo. Suunnittelinkin pitäväni jossain vaiheessa kesää Penalla parin viikon huilijakson, ja nyt helteet päättivät ajankohdan puolestani. Inhimilliset ratsastuslämpötilat olisi aikaisin aamusta tai myöhään illasta, mutta pieni, huonosti nukkuva vauva ja miehen työaikataulut ovat tehneet sopivan ratsastusajankohdan löytymisestä hieman haasteellista. Lisäksi tuo kengityksen muokkaaminen tuntui hyvältä syyltä antaa Penalle vähän kevyempi jakso, jotta se saisi totutella taas uuteen tunteeseen jaloissa.

Tällä viikolla on kuitenkin urheiltu hiukan. Maanantaina kävin iltasella ratsastamassa, tarkoituksena mennä kevyesti ja nopeasti askellajit läpi. Pena oli kuitenkin jo satulanlaitossa hapan ja kentällä se teki totaalisen stopin. En tiedä, häiritsikö sitä kentällä juokstuksessa ollut toinen hevonen, painostava kuumuus ja paarmat, satula, suussa olleet kuolaimet vaiko se muuttunut kengitys, mutta ainakin meno oli tosi tahmeaa heti ensiaskeleista ja hyytyi pian kokonaan. Tulin sitten alas kun en vain saanut ponia jatkamaan oikein mitenkään päin matkaa, otin sen hetkeksi liinaan ja juoksutin molempiin suuntiin. Sitten kun menin uudestaan kyytiin (risupiiska kädessäni), oli menohalut löydetty ja pääsimme etenemään. Tosi vinolta Pena tuntui ja jotenkin yliherkältä myös, tuntui että sitä hermostutti ihan kaikki. Hainkin sitten lopulta vain ravissa rauhallista tempoa ympyrällä ja edes kohtalaista suoruutta ilman että takaosa liiraisi metritolkulla ulos tai sisään, ja kun sen saavutin, lopetin siihen. Myöhemmin onnittelin itseäni oikeasta valinnasta - maltoin olla olematta ahne ja lopettaa ajoissa.

Tiistai meni lepäilyyn ja keskiviikkona pyöräytin Penan liinassa, kahden puomin kanssa. Poni oli laiskottelun maailmanmestari ja käytiin useampaan otteeseen neuvotteluja, saako ympyräuralle asetetut puomit kiertää laiskuuttaan sisäkautta. Ponin mielestä tottakai, varsinkin kun suuntaa vaihdettiin niin aina saattoi laiskotella uudestaan ja olla kuin ei yhtään ymmärtäisi, miksi mokomat puomit on tielle aseteltu. Minun mielestäni sen verran voisi vaivautua katsomaan ihan itse jalkoihinsa, että osuisi niille puomeille. Sitten meiltä hukkui jarrut, tai siis hidastavaan äänikäskyyn reagointi, joten tuli laukkuutettua jonkun verran extraa jotta muistui mieleen, mitä soo prrrr raviiiiiiin tarkoittikaan. Loppukäynnit taluttelin radalla ja tippuvan hikinen poni pääsi suihkuun, sai elektrolyyttivoimajuomaa ja jäi viileään talliin huilaamaan loppupäiväksi. Levitin arnikaa lanneselkään ja linimenttiä takajalkojen kintereisiin ja vuohisiin.

Tänään torstaina oltiin superreippaita, sillä olin sopinut valmennuksen jo aamuyhdeksäksi. Ratsastin kuolaimettomilla tänään, kun ajattelin, olisiko maanantain vänkylöinnillä kuitenkin ollut jotain tekemistä kuolainten kanssa. Alkuun Pena oli todella kankea ja yritti vain kipittämällä laistaa työnteosta. Verryteltiin aika pitkään ympyräkahdeksikolla ja pienemmillä volteilla, ja vähitellen sain ratsastettua tahtia hitaammaksi ja muotoa pyöreämmäksi. Minun täytyy itse muistaa keventää riittävän hitaasti, sitä tahtia jota haluan hevosen liikkuvan, ja pitää samaan aikaan polvi auki ja rentona, etten jää kramppaamaan hevosen ympärille. Ja pitää muistaa pitää tasaista tuntumaa ja ratsastaa heti eteen, kun Pena hakeutuu ohjastuntumaa kohti.

Vetelyyttä oli tänäänkin hiukan havaittavissa, tosin se ilmeni vauhdin lisäyksellä. Tehtiin pitkillä sivuilla loivaa avotaivutusta ajatuksella ravi auki ja eteen, ja lyhyet sivut kokosin ravia aika voimakkaasti. Avotaivutukset ei tahtonut sujua millään, sillä Pena vain spurttasi pitkänä pötkönä altani karkuun sen sijaan, että olisi tehnyt töitä kehollaan, taipunut, kantanut ja liikkunut sitä kautta eteen. Tässä kaipasin jotain muuta jarruttavaa apua kuin hackamorea: kootut ravit sain hyvin ratsastettua lähinnä istunnalla, mutta sitten kun piti samaan aikaan avata ravia ja taivuttaa, tuli olo että en saa alta karkaavaan hevoseen mitään otetta. Helposti myös jään itse sitten vain vetämään, vaikka ei se mitään ratkaise...

Lopuksi tehtiin laukkaa pääty-ympyröillä mahdollisimman suoralla hevosella, ja pitkillä sivuilla laukka eteen. Oikeaan kierrokseen oli hyvä fiilis, pysyin tosi vakaana istuntani kanssa ja sain hyvin laukkaa säädettyä. Vasen, Penan vaikeampi, oli taas vaikeampi, mutta ei huono sekään. Väsymys vaan alkoi jo painaa, ja laukka tippui helposti raville pitkän sivun eteenratsastuksen jälkeen, kun olisi vaadittu voimaa laukan hidastamiseen. Suoralla uralla tuntuu myös, että takaosa karkaa sisälle eli vasempaan. Tosin ympyröillä sain Penan hyvin suoraksi ja kääntymään ulkoavuistani.

Taas tuli kunnon hiki ja päädyttiin pesulle ja energiajuomaa nauttimaan. Ainakin Pena nyt hikoilee kunnolla, edellistalvena olin siitä hieman huolissani kun tuntui etten saanut sitä millään hikeen. Olen ottanut tavaksi antaa sille elekrtolyyttijuomaa aina hikitreenin jälkeen, ja onneksi se on ahne ja juo mielellään kaiken tarjotun. Linimentitkin laitoin, arnikan selkään ja kaksitehon takajalkoihin.

Katsotaan, miten helteet antaa myöden jatkaa treenejä tästä eteenpäin!

*

Mieleni tekisi kovasti uutta banneria, mutta olen toivottoman kömpelö niitä tekemään. Mahtaisiko jollain lukijalla olla intoa väkertää semmoista?

Toisenlainen tilasto

Nimittäin syyniin jouduin nyt minä itse. Sykemittari tissien alle ja tunnille. Tulos: valmennustunti kestoltaan 1 h 6 min, keskisyke 121, maksimisyke 176. Kulutetut kalorit 465.

Aamulla ennen valmennusta ratsastin itsekseni toisen hevosen, puolen tunnin pikatreeni aika samoilla keskisykkeillä ja kalorinkulutus reilut 200.

Mielenkiintoista! Aion ehdottomasti pukeutua sykevyöhön useamminkin. Kyllä siellä kyydissä töitä saa tehdä, hiki tulee ja sykkeet nousee.


Valmennuksesta sananen: olin ensimmäistä kertaa valvovan silmän alla kuolaimettomilla, ja hyvin meni. Vieläkään muoto ei ole niin vakio kuin kuolaimella, mutta nyt oli koko ajan hyvä fiilis. Ihan tosissani saan ratsastaa, yhtään ei auta jäädä haaveilemaan tai Pena jää pohkeen taakse, alkaa kiemurrella ja hukkuu tuntumalta. Tyhjäksi ei saa laskea edestä näilläkään välineillä, jos haluaa selän ylös ja töihin. Mutta kun jaksoin koko ajan työstää ja tehdä, tuli pari kertaa sellainen wow-fiilis. Ratsastaja-fiilis, niin kuin Saija blogissaan kuvaili. Tänään oli erityisen helppo istua ja kantaa oma keho, myös laukassa. Tänään tunsin paljon ja keskityin hetkeen enkä kaikkeen muuhun. Ratsastin. Kunnes armas mieheni tuli vauvan kanssa kentänlaidalle ja Pena otti lyhyet hatkat kesken laukkaympyrän ja siihen hukkui meidän flow. Mutta ei se mitään. Lopulta oli ponilla vaahtohiki eikä paljon puuttunut kuskiltakaan. Ja niin hyvä mieli. Ratsastaminen on kivaa. Ai että!

Se pyörii sittenkin

Kuolaimettomilla testailu jatkuu edelleen. Olen siinä rajalla, että kohta hurahdan tähän hommaan ihan tyystin...

Takaosan väistätystä, sisätakajalka astuu syvälle rungon alle

Pena alkaa saada jutun juonesta kiinni. Edelleen se on ollut joka kerta tosi kilttinä - odotan siis yhä sitä kertaa, kun se laittaa vaihteen silmään ja toteaa, ettei kuolaimeton jarrutakaan samalla lailla kuin kuolain. Tähän saakka ollaan oltu mukavasti samassa kurssissa kaikki testikerrat. 

Ei-niin-edustavat ilmeet, mutta alahuuli!

Ei tehty mitään ihmeellistä, lähinnä pyörittelin ympyröillä ja hain rentoutta ja rehellistä taipumista. Vasen oli tosi paljon vaikeampi, ja siihen suuntaan otinkin oikeaa kierrosta enemmän hidastuksia, joiden aikana väistätin vähän takajalkoja ympyrältä ulos jotta sain sisäpohkeen läpi ja Penan mahan taipumaan ulos, ja siitä yritin ratsastaa eteen säilyttäen taivutuksen. Joskus toimi, joskus ei.

Pyllyt

Olin kuitenkin todella tyytyväinen, sillä Pena on selvästi pääsemässä jyvälle siitä että voi liikkua oikeinpäin myös ilman että sillä on kuolain suussa. Tänään se tarjosi päätään alaspäin tosi useasti - rauhaton se vielä pääasiassa on, mutta suunta on oikea. Kunhan se löytää (ja minä myös) oikean tavan tukeutua ohjaan, uskon että saadaan muoto pysymään vakaana. Pääasia kuitenkin on, että nyt saavutetut lyhyet pätkät peräänannossa olivat nimenomaan avoimemmassa, matalammassa muodossa sen normaalin virkkuukoukun sijaan. Siirtymisissä pakka vielä hajoaa ja Pena kohoaa ja jännittyy. Etenkin siirtymisissä ylöspäin.

Tänään ratsastin myös laukat lyhyesti molempiin suuntiin. Edelleen vasen oli vaikeampi, mutta ei mitenkään järkyttävän huono tänään. Oikeassa laukassa minun oli helpompi istua, se vaan rullaa paremmin. Ravissa saavutettu muoto ei laukassa pysy, mutta ei se mitään. Senkin aika tulee vielä, uskon niin.

Jotain jännää edessäpäin

Pena on niin kesähevonen tuon punaisen värinsä kanssa! Vihreää taustaa vasten sen punaisuus pääsee oikeuksiinsa. Minun kaunis! Vaikka onhan se tavallaan aika tylsän näköinen hevonen, ei muita merkkejä paitsi nuo pienet sukat takana. Mutta minusta se on silti ihan hirmuisen kaunis otus.

Meillä on myös videota tämänpäivän humppailusta. Latasin ne ihan muokkaamattomina, sellaisenaan. Ei siis kannata odottaa ihmeellistä esitystä tai mahtipontisia kuvioita. Luvassa on vain rentoa hölkkää kaikissa askellajeissa, tai ainakin siihen oli pyrkimys. Miltä näyttää? (pahoittelen jälkimmäisen videon lopussa esiintyvää vauvakommentaattoria...)

Kiitokset ja ratsailta. 

PS. Tämä oli 200. postaukseni!!

Onnittelen itseäni ja ponia myös

Olin uusintakokeilulla kuolaimettomien kanssa, hieman uusituin säädöin. Tein alkuun käyntitöitä hetken, hieman sulkutaivutuksen alkeita (niitä reenattiin eilen tunnilla ravissa) ja sitten siirryin työskentelemään ravissa keskiympyrälle. Saijan valmennusvideopätkän innoittamana päätin ratsastaa ravissa siirtymisiä askellajin sisällä, eli tietyssä kohtaa ympyrää ratsastin niin hidasta ravia kuin pystyin. Juju olikin siinä, ettei ravin tahti ja pomppu saanut hävitä, vaikka vauhti hidastuikin. Siinä on muuten tekemistä!

Science of motion -nettisivut odottavat vielä sopivaa hetkeä alkaa perata ja kahlata, mutta olen siitä ihan mahdottoman kiinnostunut. Herkkyys, keveys, suoruus. Oikeanlainen, vaivaton tapa liikkua ja saumaton yhteistyö. Ilolla totteleva hevonen! Sitähän minä haluan, ja yritän löytää metodeja sinne päästäkseni.

Tänään harjoittelin hieman, oikeastaan edes tietämättä mitä tein. Yritin kuunnella. Yritin tuntea. Yritin päästä yli siitä, että kuolaimettomalla Pena ei automaattisesti kuljekaan niska nyökyssä, mutta että minä voin sitä silti ratsastaa. Yritin ansaita peräänannon. Ja jokin siinä yksinkertaisessa harjoituksessa - ravin ratsastamisessa niin hitaaksi kuin suinkin pystyi ja sieltä taas eteen- antoi minulle hetkeksi askeleita, joiden aikana tuli tunne. Tunne siitä, että nyt, nyt just tämän nanohetken tämä hevonen suoristui ja kantoi minua. Rehellisyyden nimessä kerron, että ne hetket oli tosi tosi lyhyitä. Mutta luulen että olen jonkin uuden alussa.

Onnittelut olen ansainnut siitä, että maltoin lopettaa ajoissa. Maltoin jättää laukan kokonaan ratsastamatta, ja lopetin kun sain ravissa noita hyviä askeleita.

Poni ansaitsee onnittelut siitä, että sillä oli sunnuntaina kahdeksas syntymäpäivä! Minä tosin huonona hevosenomistajana muistin ne vasta tänään tiistaina...


Nyt on ollut taas monta päivää ihan hyvä mieli. Ollaan oltu tosirohkeita radalla ja eilen oli tosiaan tunti, jolloin taas tuupittiin niitä mukavuusalueeni rajoja kun ratsastettiin ravissa sulkuja ja työstettiin vastalaukkaa. Pena ei ollut mitenkään helppo, oikeastaan se oli aika tuhma, mutta silti jäi hyvä mieli.

Kuolaimeton kuolain

Viimeinkin tilaamani star wheel -hackamore oli saapunut ja pääsin eilen niitä testaamaan!

Tällainen pyörylä sieltä paketista tuli, kuva Päivölän tilan sivuilta.

Onnettomalla 3D-hahmotuskyvylläni pähkäilin kyseisen kapineen asettamista suitsiin, ja sitten minulle valkeni että niin, näistä suitsistahan pitää siis ottaa ihan koko turpahihna pois ja tämä uusi hackamorehässäkkä tulee sen tilalle. Tuli ihan aivohiki kun yritin käsittää, että näissähän tavallaan turpahihna tulee kiinni poskihihnojen päihin.

Onneksi oli tallessa vanhat ruskeat suitset ja ostin niihin mätsäävän hackamoren, ei tarvitse aina vaihtaa suitsiin noita kuolaimia. 

Osaavammat saavat kommentoida tuon hackamoren asettumista Penan päähän. Mahtaakohan korkeus olla oikea? Ja kuinka tiukalle tuo turpahihna-leukahihna-mikälie tulisi kiristää? Nyt jätin sen melko väljäksi.

Päädyin ensimmäisellä kerralla kokeilemaan ohjia näin:

Tällä tavoin kiinnitettynä ohjasotteeseen ei minun logiikallani tule vipuvaikutusta juuri lainkaan. Jos taas asemoin ohjan tuon leuanalusremmin etupuolelle, tulee jo jonkin verran vipua joka painaa myös niskasta päätä alaspäin.

Sitten vain tuulta päin ja kentälle. Jemmasin vähän hevosnamuja taskuun ja näytin ensin maasta käsin Penalle uudelta tuntuvat ohjasotteet. Kääntävää apua se ei tahtonut hahmottaa millään, vaan tarjosi aina paineesta taaksepäin.

Kun poni kuitenkin tuntui rauhalliselta ja kiltiltä, kiipesin kyytiin. Pena on onneksi tosi hyvin istunnalla ratsastettavissa silloin kun se ei kyttää ja säpsyile mitään, joten hallintaongelmia ei ainakaan näin ensikokeilulla ilmennyt. Olin itse asiassa tosi yllättynyt, että pystyin ratsastamaan asetukset niinkin hyvin, vaikka maasta oli tuntunut siltä ettei Pena millään käännä ohjasotteesta pelkästään päätään sivulle.

Kokeilin kaikki askellajit läpi ja muutamia pysähdyksiä myös. Ainut missä Pena selvästi kummasteli uutta kuolaimetonta kuolaintaan oli pysähdyksestä liikkeellelähdöt, kun pidin ohjat tuntumalla pyytäessäni eteenpäin. Muutaman kerran Pena ehdotti peruutusta eteenpäinliikkumisen sijaan ja tuntui siltä, ettei oikein ymmärtänyt, mitä halusin. Pari kertaa palkitsin Penaa selästä käsin namuilla ja siitähän ahne poni tykkäsi.

Ensi kokeiluksi minulle jäi tästä tosi hyvä mieli! Mistään peräänannosta ei kyllä voida puhua, Pena jolkotteli melko löysänä ja nenä ensimmäisenä, mutta enpä minä siltä juuri mitään vaatinutkaan, vain sitä rentoutta. Luulen että ensi kerralla vaihdan ohjan ja leuanalusremmin paikkaa, koska nyt ei ainakaan ollut mitään viitteitä liian rullaavasta ja lyhyestä muodosta, päinvastoin. Jos nyt näillä säädöillä olisin enemmän ratsastanut käsilläni, luulen että turpahihna olisi alkanut kiivetä nenällä ylöspäin.

Huomasin, miten vahvasti kuolaimilla ratsastaminen on minuun iskostunut. Olin hirmu epävarma kaikesta tekemästäni, en oikein tiennyt millaisella voimakkuudella tuntumaa saa ja voi pitää kun kuolain ei olekaan suussa vaan siinä nenällä. Näin tottumattomalle hevoselle tämänkaltainen kuolaimeton kuolain tuntui myös aika hitaalta, eli mitään hienosäätöä en ainakaan nyt ensimmäisellä kerralla olisi kyennyt pään ja kaulan asentoon tekemään. Toisaalta myös jäin ratsastamaan siten että ajattelin koko ajan käsiäni, ohjastuntumaa ja sitä miltä Penasta mahtaa tuntua, enkä oikeastaan edes muistanut vaikuttaa hevoseen jaloillani. Jatkamme harjoituksia, ehkä ensi kerralla tämä jo tuntuu luontevammalta! Koska oli se aika palkitsevaa nähdä selästä käsin, miten hevosen alahuuli lerppuu ihan rentona ja löysänä.