Täyskymppi!

Kuraposki, riivinrauta, punainen paholaiseni.

On ollut ylämäkeä ja alamäkeä ja itkua ja hammastenkiristystä

ja huikaisevaa iloa ja ylpeyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta myös.

Vuodet ovat salakavalasti juosseet eteenpäin niin ettei minulla enää minkään laskukaavan mukaan ole nuorta hölmöä hevosta, 

vaan ihan aikuinen, yhä vaan hölmö hevonen.

Toivon meille paljon vuosia tästä eteenpäinkin, 

hyviä ja huonoja ja kaikenlaisia, 

täysiä vuosia. 

29.6.2016

  Paljon onnea Pena 10 vuotta!!

Synttärisankarin kurainen ahteri ja kesäkaverit aamusumussa

Läheltä, kaukaa ja siitä mistä pitääkin

Mitäs muuta voisi juhannusaattoiltana klo 19 tehdä kuin ratsastaa? Ehkä olla kaverina valvomassa ettei kokko (lue: ne syksyllä puretut kentänaidat ja muu talven aikana kertynyt risuryönä) riistäydy naapuriin. Mutta valitsin silti ratsastamisen.

Kannoin kentälle tarvikkeet molemmista suunnista lähestyttävään tasaokseriin, mutta aloitin harjoituksen levittämällä kaikki kuusi puomia tolppien väliin. Sopiva ravipuomiväli on n. 4,5 kengänmittaa, nyt jätin välit tarkoituksella muutaman sentin lyhyemmiksi koska halusin harjoitella odottamista. Ensin käynnissä, sitten ravissa. Siirtyminen alaspäin tai seis jos Pena kävi ryysimään. Puomien jälkeen seis ja kiitos ja toisto. Kun ravipuomisarjasta poistaa joka toisen puomin, tulee sopivat laukkapuomivälit. Sitä seuraavaksi ja taas aina vauhti pois jos meni painamiseksi.

Sitten pikkuinen pysty, pikkuinen okseri, okseria ylös, okseria uudestaan ylös ja pidemmäksi, ja kerran vielä. Lopullinen korkeus oli 70 cm, vaivatonta ja kivaa kun kaikki sujui.

Kokosin kuvasarjat "läheltä", "kaukaa" ja "siitä mistä pitääkin". Laatu on juuri sitä mitä voi kännykkävideokaappaukselta odottaa... Mutta idea käy selville.

Läheltä

Kaukaa, mutta rohkeasti sieltä kaukaa! Siitä paljon kiitosta

Ja sitten balanssissa siitä mistä pitääkin. Miten helpolta voikaan tuntua!

Meillä oli korvapallot käytössä ja alan kallistua siihen suuntaan, että levollisella mielellä ja mokomilla vaahtomuovitolleroilla on yhteys. Pena saattoi, kuten kuvista näkyy, erehtyä ja mokata, mutta sillä ei keittänyt yli eikä leikannut kiinni, vaan sain ihan rauhassa korjata ja ottaa uudestaan.

Se yritti rykiä aluksi puomeillekin lujaa, mutta suostui vastaanottamaan pidätteet ilman hermostumista, ja sitten sujuikin varsin rytmikkäästi. Tätä lisää!

Lopuksi vielä videopätkät kaikista ponnistuspaikan variaatioista.



Pena on kyllä aika kiva. Ei helppo, ei aina kovin luotettava, mutta jotenkin niin oikealla tavalla ärsyttävän oikukas tyyppi että välillä meinaan ihan pakahtua onnesta kun saan omistaa sen.

(PS. Huomaa että kirjoitin tämän päivityksen 2 vrk reaaliajasta jäljessä. Ko. ajankohtana Herr Pena keräsi kontolleen vielä yhden katkenneen aitatolpan, koska pelkäsi vesikärryjä niin paljon että ryki laidunportista lankojen läpi ja sotkeutui niihin ja sai tällin ja peruutti miljoonaa niin että kaverihevonen toisesta kädestäni pääsi karkuun ja sitten se aitatolpanperkelekin sanoi poks. Vieressä höyrysi siis myös juhannuskokon jämät mutta hevoseni pelkäsi vesikärryjä. Niitä joilla lykkään sille vettä joka päivä. Mutku ne oli väärässä paikassa.)

Kuinka ponista tuli hevonen ja muita klinikkakuulumisia

Klinikkapäivä onnellisesti ohi, ja kotiintuomisina hyviä uutisia.

Kintereiden kuvissa ei näkynyt muutosta kahden vuoden takaiseen, eli kintereet olivat edelleen siistit ja "terveet". Eläinlääkäri myös avasi minulle tuota nivelrikko -termiä ja sanoi, että lääketieteellisesti sen alle menee ihan kaikki poikkeamat joita nivelessä voi nähdä. Hänen tulkintansa Penan v. 2014 ja nyt näistä 2016 kinnerkuvien muutoksista oli, että kyseessä on ennemminkin rakenteelliset poikkeamat kuin varsinaiset nivelrikkomuutokset, siten kuin maallikko sanan nivelrikko käsittää. Sama pieni terävöitymä näkyi molemmissa takajaloissa samansuuruisena.

"Kintereen muutokset eivät ole edenneet 2 vuoden takaisiin kuviin verrattuna ja ovat hyvin lieviä. Muutosten puolesta hevosta voi käyttää täysin normaalisti", oli kirjattu paperiin.

Juhannuskännissä klinikalla

Jos halutaan spekuloida, niin voihan olla että Penassa on jossakin jotakin, joka aiheuttaa sille epämukavuutta silloin kun sen pitäisi koota enemmän tai ponnistaa esteelle siitä mistä minä ehdotan. Yhtä vahvan painoarvon arvauksissa saa se, että hetkittäin vaatimustaso on vain ollut sen verran liikaa yli mukavuusrajan, että Penalla on keittänyt yli. Toistaiseksi en kuitenkaan koe tarvetta tutkituttaa hevosta enempää, vaan jatkamme harjoituksia ja muistamme myös nollata päätä välillä.

Matkalainen

Pena ansaitsee reissukäytöksestään täyden kympin! Kuinka mutkattomasti voikaan hevonen käyttäytyä. Harjaus, suojat, riimunvaihto, ja suorilta mitään miettimättä traileriin. Perillä yhtä kiltisti ulos trailerista, esimerkillistä ja levollista käyttäytymistä klinikalla, ja kotimatka aivan yhtä sujuvasti lastauksineen ja purkuineen. Se on uskomattoman hienosti hevoselta joka ei juuri koskaan käy missään, ja joka yleisesti ottaen kiihtyy nollasta sataan nanosekunnissa.

Mutta niin vain kävi että menin klinikalle ponin kanssa ja lähdin pois hevosen kanssa. Pena on nelivuotiaana mitattu 148 cm korkeaksi, mutta olen ollut melko varma että se on kasvanut korkeutta noista mitoista. Eläinlääkäri arveli ensin silmämääräisesti että Pena olisi peräti 153 cm korkea ja minun veikkaukseni oli 150 cm tai 151 cm. Suoritimme (epävirallisen) mittauksen ja, tadaa, tulos oli 150 cm! Pitääköhän blogin nimikin nyt muuttaa kun ei minulla olekaan enää Penaponia vaan Penahevonen...

Toinen huipputieteellinen analyysi tehtiin klinikkahoitajan kanssa Penan otsakarvojen pyörteistä. Arabit eivät kuulemma osta (arabi)hevosta ollenkaan jos sillä ei ole useita kunnollisia pyörteitä otsassaan, koska pyörteet ovat viisaan hevosen merkki!

Älypää vai ällipää, kas siinä pulma.

Me mennään klinikalle

Olen vähän toisinaan sivunnut tätä kinner-aihetta täällä blogissa. En oikein itsekään tiedä, mitä ajattelisin, mutta joskus asioiden kirjoittaminen selkiyttää ajatuksiakin, niin yritetään.

Syksyllä 2014 Pena kävi Viikissä koska se oli jotenkin outo. Se oli palannut toukokuussa "armeijasta" eli oli viettänyt talvikauden valmentajallani kun minä olin muuttunut muumiksi ja lopulta jakautunut. Kesän siinä ihmettelin Penaa kun se oli haluton vähän kaikkeen, todella vino ja tuntui luisuvan kuin saippuapala joka suuntaan. Se vastusteli todella rankasti kengittämistä, kulutti takakaviot aivan vinoon ja liikkui suppeasti. Toki tuli ottaa huomioon minun vähän väsähtänyt keskikehoni ja puolivuotinen ratsastustaukoni ja niin edelleen, mutta koin että poni oli outo ja halusin näyttää sitä eläinlääkärille.

Käynnistä Viikissä jäi olo että minua pidettiin vähän kahjona, raahasin terveen hevosen klinikalle. Kintereet sain kuvautettua puoliväkisin kun hiekkaröntgenkin otettiin, ja minulle lausuttiin että ei mitään sellaista löydöstä mitä ei olisi kaikilla kahdeksanvuotiailla. Ohjeeksi sain että juoksuta pessoalla ja voimistele hevosta niin kyllä se siitä. No, yhden tai kaksi kertaa sidoin hevoseni suun sen takajalkoihin ja sitten tulin järkiini. Kuitenkin kun potilaskertomus myöhemmin tuli postissa, luki siellä nivelrikkomuutoksia.

Näin jälkikäteen kyllä tajuan, että tuo käynti oli sellainen wake up call sen suhteen, että minun tuli oikeasti opetella ratsastamaan ja vaikuttamaan hevoseen siten että saisin muutettua sen vääränlaisen ja kuluttavan liikkumistavan toisenlaiseksi. Aloin vaiston varassa rakentaa jännittyneestä virkkuukoukusta oikeinpäin liikkuvaa ratsua, ja sittemmin tässä on menty ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäki ja kokeiltu jos jonkinlaista lähestymistapaa. Olen varmasti tehnyt virheliikkeitäkin, mutta jotakin olen myös saanut aikaan.

Tässä sitä karmeinta EI NÄIN -settiä kesältä 2014

Ja tässä tämä likaisen linssin läpi otettu kuva aika mukavasti itsensä kantavasta hevosesta kesältä 2016

Suurin muutos minussa on tapahtunut tammikuun 2016 jälkeen. Aloitin ratsastuksenohjaajaopinnot ja pääsin hiukan jyvälle ratsastamisen saloista. Olen siitä lähtien saanut joka päivä opetusta, joka korostaa hevosen keveyttä, hevosen rytmin kuuntelemista, oikeanlaista passiivista istuntaa, hevosen self-carriagea (jolle ei ole mitään lauseessa toimivaa suomennosta!!), nopeutta, apujen ja kiitoksen oikea-aikaisuutta. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Olen ratsastanut yli kaksikymmentä vuotta ja nyt vasta tuntuu että alan vähän tajuta jotain. Ja myös tajuta kuinka vähän tajuan. Toisaalta olen saanut myös vahvistusta sille, että tunteeni on ollut oikea, ja että olen osannut tuntea oikeita asioita ja metsästää niitä. Vain välineitä, hevosia, toistoja, palautetta on uupunut. 

Pena on vastannut pääsääntöisesti hyvin siihen, että olen alkanut suoraviivaisemmin ratsastaa sitä "oikein" ja päämäärätietoisesti koota sitä. Se on harpannut huimasti eteenpäin, suoristunut, saanut lihasta oikeisiin kohtiin ja antanut väläyksinä superhienoja fiiliksiä. 

Mutta. 

Se on myös sanonut en haluu. 

Se on aika usein jämähtänyt paikalleen sätkimään, hypännyt siitä pystyyn ja käännähtänyt ympäri ja yrittänyt singota pois. Se on kieltänyt esteille, rynnännyt sekaan. 

Tilanteet ovat olleet melko identtisiä - aika alkuvaiheessa ratsastusta, silloin kun pyydän Penaa ottamaan painoa takajaloille, odottamaan, lopettamaan etupainoisen vyörymisen. Kun pidän tuntumaa ja silti haluan Penan astuvan kunnolla takajaloillaan rungon alle. Kun pyydän sitä kantamaan. Tämä käytös voi olla kiukuttelua - Penalla ei ole kovin suurta työntekijän sydäntä. Se on mukavuudenhaluinen ja vähän laiska, ja olen pyytänyt siltä paljon enemmän kuin aiemmin. Mutta tämä käytös voi myös johtua kivusta. 

Voi olla, että vien taas klinikalle terveen hevosen. Mutta vaisto sanoo, että sinne kintereisiin kannattaa kurkistaa nyt. Haluan myös toisen mielipiteen siitä, onko Penan kintereissä nivelrikkoa, ja onko se harventumaa vai tihentymää vai mitä. Vaatiiko se jotain hoitoa. Hyötyisikö Pena jostain nivelravinteesta. Joten me matkaamme torstaina kotiklinikalle ja kurkkaamme, mitä kintereisiin kuuluu. 

Melko ironista, että juuri edellisellä ratsastuksella hevonen oli taas aivan super, ei kiukkuuntunut kertaakaan, liikkui irtonaisesti, kokosi hyvin, meni sivulle ehkä paremmin kuin vielä koskaan. Mutta silti varasin sen ajan. 

Pieniä ihmeitä

Parhaat asiat ovat joskus, jos eivät aivan ilmaisia, niin ainakin tosi edullisia ja yksinkertaisia.

Minä työnsin tänään hetken mielijohteesta kuvassa näkyvät vaahtomuovipallerot Penan korviin kun lähdin tuuliseen tihkusateeseen hyppäämään korjaussarjaa edellispäivän sekoilulle. En tiedä johtuiko palleroista, asioiden prosessoimisesta, toistosta vai vaan silkasta tuurista, mutta minulla oli alla aivan eri hevonen kuin keskiviikkona. Sellainen joka oli kuulolla avuille ja joka meni tehtäviin eikä jäänyt töllistelemään ylimääräisiä. Okei, tuli pari kieltoakin, mutta kun muutin hetkeksi lähestymisaskellajiksi ravin niin palikat sopi taas kohdilleen ja päästiin jatkamaan. Ja mikä parasta, Pena ei kiehunut yli äyräiden! Se ei mennyt sellaiseen sekopäiseen sättäämismielentilaan jossa siihen ei pysty saamaan yhteyttä. Se oli läsnä, jopa vähän laiska, mikä on viimeaikaisen raketin lailla esteiden sekaan rynnimisen jälkeen tosi tervetullut vaihtoehto.

Tämä on niitä hetkiä kun tunnen itseni vähän tolloksi. Voiko tyynemmän mielentilan salaisuus todella olla siinä, että tukin Penan korvat? Olen ajatellut aina, että Pena pelkää silmillään enemmän kuin korvillaan. Ei se nytkään mikään ameeba ollut, näki kyllä mörköjä ja hiukan puski sivuillekin, mutta ei sellaista kokoaikaista rauhatonta ympäristön skannausta kuin mitä aiempina päivinä. Voisinko korvat sulkemalla saada helpotuksen vaikeisiin päiviin? Miksi se tuntuu vähän huijaamiselta? Voinkohan minä lähteä vaikka maastoon vaahtomuovin turvin? Hemmetti, jos minulla on koko ajan ollut ratkaisu laatikossani ja tajuan sen vasta nyt!

Palaamme tähän, ehdottomasti.

Se fiilis

Kaksi tuulista päivää. Eilen koulutreeniä ja tänään hyppyjä. Samat haasteet, Pena olisi mielellään tehnyt kaikkea muuta paitsi keskittynyt, se halusi säikkyä ja tuijottaa ja jännittyä ja kulkea vinossa.

Mutta se fiilis kun onnistun. Miten saisin sitä talteen, miten saisin säilöttyä sen järkähtämättömän vahvan mutta rennon keskikehon joka ei heilahda mukana vaikka hevonen koittaa sitä heiluttaa. Miten saisin tallennettua sen keskittyneen, rauhallisen, määrätietoisen asenteen jolla järjestäin aina selviän vaikeistakin päivistä? Miten oppisin tuomaan itseni siihen mielentilaan aina kun tuntuu siltä ettei ota sujuakseen koska hevonen on liian jännittynyt tai touho. Koska sieltä, loppuviimein vain sieltä, löytyy avain - minun mielenhallinnastani.

Kuvituksena kuvakaappaus videolta joltain aiemmalta treenikerralta

Teemat olivat molempien päivien treeneissä samat vaikka laji oli eri. Suoruus, paino takajaloille, odota ratsastajaa, mene jalasta eteenpäin isommin, ei nopeammin.

Sileän treenissä ympäristön säpsimistä oli paljon enemmän, mutta haluttuun lopputulokseen päästin inasen nopeammin. Siten, että riitti vielä paukkuja tehdä jotain "temppuja" kun Pena viimein suostui järjestämään palikkansa niin kuin pyysin. Tunne on aika hieno, kun se oikeasti jaksaa pysyä takaosansa päällä ja sieltä pystyy pyytämään isompia raviaskeleita. Suunnanvaihdot ovat haasteellisia, koska niissäkin pitäisi säilyttää suoruus eikä lähteä vyörymään uuteen suuntaan ennen aikojaan.

Samaa kuvakaappaussettiä

Esteilläkin päästiin lopulta kohtuulliseen lopputulokseen, mutta töitä sai tehdä. Tehtävät eivät olleet haastavia, vaan tosi simppelisti lävistäjäkahdeksikolla toiseen suuntaan yhden askeleen välillä kaksi pikkuristikkoa ja toiseen suuntaan kahden askeleen välillä kaksi pikkuristikkoa. Mutta se suoruus. Pena kuumeni, sättäsi, stoppaili eikä olisi millään antanut koskea itseensä jalalla. Tiputin esteet puomeiksi jotta niistä pääsi yli vaikka käynnissä ja harjoittelimme ihan vain kulkemaan suorassa, tunkematta vasenta pohjetta vasten. Lopulta alkoi sujua ja aivan viimeiselle kierrokselle pystyi jo nostamaan toisen linjan 60 cm pystyiksi ja toisen linjan ristikoksi ja minipystyksi. Ja se fiilis niillä pienillä pystyillä - kun olen liikkeessä tarpeeksi mukana, menossa itse, ilman painetta, hevonen odottaa minua eikä harppaa vauhtia juuri ennen ponnistusta. Se on se fiilis missä pitäisi päästä hyppäämään.

Sen verran työläältä tämä simppeli harjoitus tuntui että kokeilen hypätä ihan samat tehtävät heti huomenna uudelleen. En ole ennen hypännyt kahta päivää peräkkäin, mutta sileän treeneissä on toisinaan toiminut tällainen toisto on tehokeino -tyyppinen ajattelu. Josko me huomenna saisimme aloittaa siitä mihin tänään ja edellispäivänä päästiin? Ja minun pitää päästä siihen omaan keskittyneeseen kuplaani vielä kolmas päivä putkeen, tuli mitä tuli, oli kuinka tuulista ja jännää tahansa.

Note to self: Muista se fiilis! Ei saa provosoitua!

Samojen asioiden perässä

Kanna, käänny, odota ratsastajaa.

Ole avuilla!

Tämänpäivän hyppyreenistä jäi sekavat fiilikset. Olin rakentanut neljän esteen radan ja aikomukseni oli tänään laukata vähän isommin ja nostaa esteitä vähän enemmän (tarkoittaa siis meidän kohdalla sitä että kaikki eivät jää siihen 60-70 senttiin vaan estekorkeus voisi olla jopa 80 cm). Osittain onnistuttiin, mutta tuli myös aika monta kieltoa ja ihan lopuksi myös pari totaalista crashia joissa tolpatkin kaatuilivat.

Onnistumiset ensin. Pena kuumenee heti kun se näkee esteet kentällä - hyvä että intoa on. Huonompi juttu että yleensä into menee aivan väärien juttujen töröttämiseen eikä itse tehtäviin ja niiden pohtimiseen. Tänään kuitenkin verrytellessä sain hyvän fiiliksen, Pena tuli lämpenemisestään huolimatta aika hyvin avuille eikä sätkinyt sivuloikkia, ja teki oikein mallikkaat puomin- ja pienen ristikkolinjan ylitykset. Ei siis pilkkonut atomeiksi jokaista puomikasaa eikä rykinyt ristikkolinjaan aivan vailla järkeä. Onnistumisotsikon alle myös se, että epäonnistumisista huolimatta minä pysyin tyynellä mielellä enkä ihan kamalasti livennyt päätöksestäni ratkaista asioita laukkaamalla eteen, sen minulle tyypillisemmän turvaperuuttamisen sijaan. Ja ehdoton onnistuminen, ylitimme 80 cm korkeudelta oksereita.

Sitten niitä epäonnistumisia. Hankalampi homma. Uskon että pohjimmiltaan esteidenkin seassa kyse on samoista ongelmista kehittämiskohteista kuin sileällä. Pena ei ole sataprosenttisesti kuulolla eikä se malta odottaa ratsastajan apuja, vaan mielellään vain vyöryy siihen suuntaan mihin arvelee reitin vievän. Se ei anna ratsastajan korjata vaan käpertyy itseensä ja vastaa viiveellä jos silloinkaan. Kun se keskittyy lähestymisessä kuuntelemaan tuulen suhinaa kentänlaidan heinikossa, tuleekin estetehtävä sen eteen "täysin yllätyksenä", jolloin ekasta ristikosta vielä rämpii yli mitenkuten, mutta kun yhden laukan päässä odottaa okseri niin siitä ei sitten enää puoliteholla mennäkään. Ja seuraa kielto. Ja kieltoa seuraa sellainen dramaqueen -henkinen emmääpystykuntulivirhe -kiehunta, jolloin suurella todennäköisyydellä myös se korjaava hyppy on jotain sinnepäin, ja vasta kolmannella kerralla alkaa sujua.

Laukka vaatii töitä. Kun esteiden seassa pitäisi pystyä laukkaamaan enemmän, tarjoaa Pena helposti vain vauhtia eikä askelpituutta. Se on huono homma kun sitä yrittää tuoda esteelle hyvään paikkaan ja joutuu vähän ratsastamaan eteen. Silloin(kaan) vastaus pohkeeseen ei saisi olla pään nostaminen ja puikahtaminen nopeaa-lyhyttä, vaan pitäisi tulla voimakasta, isoa, eteenpäin työntävää askelta. Uskon että maastolaukkaamisesta olisi Penalle paljon hyötyä, mutta minkäs teet...

Haasteellista on sekin, että meillä on aika kevyt estekalusto. Puomit eivät paina yhtä paljon kuin "oikeat puomit", ja jos aina harjoittelen vain niillä korkeuksilla joista Pena selviää aivan sama millä tyylillä, oppiiko se ikinä tarkemmaksi? Tänään se syöksyi muutaman kerran täysin minun avuistani piittaamatta kasikymppisen okserin sekaan eikä kyllä mainittavasti korjannut virheitään sen jälkeenkään, vaikka helpotin tehtävää laskemalla estettä. Jotakin kai tulisi jättää hevosenkin vastuulle tässä hyppyhommassa, en minä voi "käsilläni kannatella" puomeja ylhäällä. Jos Pena lähtee ennen estettä lujaa pää ylhäällä ja sitten ponnistushetkellä kurvaa sivuun, jarruttaa ja hyppää sittenkin, niin ei siinä tämän tason ratsastaja oikein ehdi muuta kuin tarrata harjasta.

Tämän viikon toisen hyppykerran harjoittelinkin pienillä ristikkolinjoilla vain odottamista, rytmiä ja rauhaa, ja estetehtävien väleissä otin siirtymisiä ja väistöjä. Pena höyrysi ja höyrysi mutta lopulta ihan viimeinen suoritus oli sitä mitä pitäisikin - rytmikästä, sujuvaa ja helpontuntuista. Pikkuesteiden ongelma vaan on siinä että niitä ei ikinä saa jaloilleen vaikka kuinka räpeltäisi.


Toki meillä on rutiininpuutettakin hyppäämisessä, ja tosi paljon olen ihan itse turannut ja pilannut Penaa omalla osaamattomuudellani ja jännittämiselläni. Epävarma ratsastaja ja ailahtelevainen hevonen eivät ole hyvä yhdistelmä, mutta näillä nyt mennään mitä on jaettu. Ei Penasta tule estetykkiä eikä varmaan koulutykkiäkään, mutta kunhan siitä tulisi sellainen kelpo harrastuspeli niin olisin ihan iloinen.

Näköjään me metsästämme esteissä ja koulussa ihan samoja teemoja - ole läsnä, ole avuilla, kuuntele ratsastajaa, anna vaikuttaa. Kun nämä palaset loksahtavat kohdalleen, ei Penalta lopu kapasiteetti. Mutta niitä juttuja me haetaan, kerta toisensa jälkeen, harjoitus harjoitukselta.

(Ja juu, mietin minä onko se kipeä. Mietin niin paljon että mennään taas klinikalle "koska musta tuntuu että se on jotenkin outo välillä". Yhtä vahvana kuin on epäilys siitä että hevosen kintereissä on jotain pielessä, on epäilys siitä että tämä saattaa olla kuitenkin nöyryys-, temperamentti-, koulutus- ja palveluhalukkuuskysymys. Jos on lusikalla annettu niin kauhalla on paha vaatia. Mutta mielenrauha, sille ei tunnetusti voi laittaa hintalappua.)

Suitsipulma

Kyllä nyt on murheiden mittasuhteet ihan vinksallaan kun olen viimeisten viikkojen aikana pohtinut kipeimmin sitä, minkälaiset suitset haluaisin Penalle tilata! Ihanaa tietysti niin, on ollut ja tulee varmasti taas olemaankin myös monia suurempia murheita.

Sen verran olen pähkäilyissäni edennyt, että aion tilata suitset kotimaiselta Wahlstenilta, eli nahkatuotemerkki on W-Profile. Ja ihan omalla rahalla olen ostamassa ja ihan omasta halustani näitä tässä pohdin, minkäänlaista mainontahyötyä en saa eikä ko. firma edes tiedä että kohta saavat minulta varustetilauksen.

Mikä sitten on niin hankalaa? No ensinnäkin se turpahihna. En käytä arjessa turpahihnaa laisinkaan, joten turpahihna pitää saada suitsista kokonaan pois, ilman että poskiin jää mitään remminpäitä lepattamaan. Ja koska haluan muotoillun ja vähän pehmustetun niskahihnan (koska ne miellyttävät silmääni ja haluan uskoa että leveämpi nahanpala korvien takana on hevoselle kivampi kuin kapeampi nahanpala korvien takana), tulee siinä niskahihnassa olla kuja jossa turpahihnan niskan yli menevä remmi kulkee. Ei muuten ollut ihan läpihuutojuttu löytää tähän kriteeriin sopivia suitsia!

Ja sitten vielä se, että Pena käyttää tosi epämuodikasta hannoverilaista turpahihnaa eli remonttiturpahihnaa. Jos siis on pakko käyttää turpahihnaa. Toistaiseksi kaikissa kisakinkereissä on pakko, joten nyt kun ajattelin satsata suitsiin vähän enemmän kuin 30-50 euroa niin pitää miettiä kaikki mahdolliset optiot ettei sitten harmita jälkeenpäin. Remonttiturpahihnasuitsia löytyy joka hevostarvikepuljusta suunnilleen yhdet kiintiörumat, joten olen tässä pidemmän ajan selannut nettikauppoja ja ruksinut niitä vaihtoehtolistasta yli.

Wahlsten tarjoaa läjän vaihtoehtoja ja vielä isomman läjän muokkausvaihtoehtoja ja sieltä sitten bongasin W-Profile Classic-sarjan suitset joissa kriteerini täyttyvät.

Kaikki allaolevat kuvat on törkeästi kuvakaapattu Wahlstenin e-katalogista!

Vähän niinku tuollaiset paitsi että nuo saattavat olla "pelkät" W-Profilet, mutta ainakin turpahihnan malli on oikea jotta pääsette tunnelmaan

No niin. Suitsimalli valittu.
Mutta sitten otsahihna. Suora vai kaareva? Helmee, blingii, blankoo?

Kaunis kaareva. Mutta onko se kaunis hevoseni päässä? Olisiko suora kuitenkin turvallisempi valinta?

Ja sitten vielä tereet! Hemmetti! Otsahihnaan ja tietty myös turpahihnaan saa erivärisen tereen halutessaan. Valkoisen, konjakin, mustan, kullan tai hopean. Ehkä jonkun muunkin, en uskalla sekoamisen pelossa enää tarkistaa.

TERE!

Niin että mitä minä nyt haluan? Terettä vai ei-terettä? Pelkkään otsahihnaan vai myös siihen turpahihnaan, JOS tulee pakottava tarve osallistua kinkereihin?

Kullanvärinen tere turpahihnassa

Minusta tuo kulta on tosi kaunis ja sopii punaiseen päähän. Mutta inhoan messinkisiä solkia! Ja siis toki myös solkien värin saa itse valita, hopea tai messinki. Ei kai voi olla kultaista terettä mutta hopeisia solkia? Ja onko se kulta sitten pröystäilevä täällä landella? Olisiko mustat perussuitset ilman härvellyksiä kuitenkin klassisen arvokkaan oloiset? Ja miten tämä kaikki sopii tai on sopimatta noihin remonttimallisiin suitsiin, jotka näyttävät aina, anteeksi vaan, enemmän tai vähemmän tolloilta?

Tähän naamaan sopivat remmelit, kiitos!

Älä ota tätä kovin vakavasti. Mutta auta minua, kerro suitsimieltymyksistäsi!

No news is good news

Täällä me ollaan! Kesäkuu on jo pitkällä eikä blogissa ole näkynyt elonmerkkejä. Mutta ei hätää, no news is good news, niinhän ne sanovat.

Ollaan hiukan hypelty, reenattu dressagea (huomattavasti paremmalla menestyksellä nyt kun viileämmät kelit vähensivät ötökkäseuralaisia), käyty metsässä kävelemässä. Laitumelle tuli kesäkaverit ja niiden kanssa on haettu järjestystä - Pena mokoma tossukka on hankkinut lauman kakkospäällikön paikan, hehe! Siellä se irvii sellaiselle jättiläishevoiselle jonka mahan alta se mahtuisi puikkaamaan tiukan paikan tullen.

+ 27 °C

Kattokaa mun narukaulan kaulaa!!

Ainakin kuski yrittää ravata eteen-alas... 

Huh huh, olipa raskasta

Joo mä oon nätti ja taitava, voidaanko jo mennä laitsalle. 

Ja laitsallehan me mentiin. 

Kesäjengi

Varoitus!

Viimeinen kuva ei sovi heikkohermoisille!

Sehän se.