Opetan tällä hetkellä ratsastuskoulussa 10 h/viikko ja yksityiset ratsukot päälle. Maaliskuun ajaksi ratsastuskoulutuntien määrä tuplaantuu, sillä sain yhden tuuraushomman nykyisen jobin kylkeen. Tuntisuunnitelmien teko on siis jokapäiväinen rutiini - en kuulu "ovenkahvaopeihin" joilla tuntien aiheet tupsahtavat mieleen samalla hetkellä kun tartutaan maneesin ovenkahvaan.
Yksityisratsukoiden opettaminen on aika lailla erilaista kuin täyden ratsastuskouluryhmän, ihan jo siitä syystä, että tilaa on usein merkittävästi enemmän eikä suunnanmuutoksissa tarvitse huolehtia, tuleeko törmäys. Yksityisratsukoilla on usein selkeämpi ratsastuksellinen tavoite, jonka saavuttamiseksi luonnostellaan tehtäviä, ja niiden parissa vietetään aikaa sen verran kuin tarve sillä kertaa on: joskus riittää 40 min ja joskus menee 68 min. Ratsastuskoulutunti on 60 min, sisältäen selkäännousut, jalustintensäätörallin, kävelyt... Ratsukkokohtainen intensiivinen opetusaika ei millään matikalla ole edes 10 minuuttia, jos ryhmäkoko on kuudesta ylöspäin. Se on fakta joka ratsastuskoulussa täytyy hyväksyä ja sisäistää, kun suunnittelee sinne sopivia tehtäviä. Ratsastuskoulussa tehtävät palvelevat oppimista pidemmällä aikajänteellä, sen sijaan yksityisratsukolle voi antaa yhden tunnin aikana eväät työstää samaa teemaa ominpäin vaikka seuraavat kaksi viikkoa.
Polveilevan alkujorinan kautta pääsen itse aiheeseen eli siihen, mitä reenaan kotona. Ja minähän reenaan niitä samoja ratsastuskoulujuttuja! Ei tarvitse kauaa miettiä, mitä tekisin kun kotona pääsen selkään. Lähipäivinä on varmasti tullut teetettyä jotain sellaista harjoitusta, josta olisi hyötyä itsellekin. Kun on yhden opetuspäivän aikana pitänyt vaikkapa neljä tuntia aiheesta kolmikaarinen kiemuraura tai asettaminen, on aiheeseen päässyt itsekin melkoisen syvälle noin teoriatasolla. Pienistä asioista löytyy paljon hiottavaa, vaikka toki omassa ratsastuksessani on muuten enemmän yksityisratsukkotunnin meininkiä. Ei riitä, että ajaa oikean reitin, vaan on oltava tahdissa, tasapainossa, kauniilla tuntumalla ja istuttava ja vaikutettava oikein. Ja ennen kuin kukaan älähtää, ettenkö puutu näihin ratsastuskoulutunnilla, niin tietenkin puutun, ryhmän tason mukaisesti. Mutta jos taso on vielä se että onnistuu ehkä yhdellä kerralla neljästä pitämään hevosen ravissa koko pääty-ympyrän ajan, niin luotiviivoista on vielä turha puhua.
Tänään ratsastin huippuhyvän treenin myötä- ja vasta-asetuksen kanssa. Asetus lähtee siitä että hevonen kantaa itsensä yhtä paljon molemmista kyljistä. Yksinkertaisella tehtävällä aseta puoli ympyrää ulos, puoli ympyrää sisään pääsin käsiksi aika moneen asiaan. Ja sain lopputulokseksi notkean, pehmeän ja köykäisen hevosen, joka liikkui hienosti.
Hienosti liikkumisen yksi osatekijä oli ehdottomasti myös uudelleen muotoiltu Amerigomme, jonka kanssa ratsastuksen ilo nousi jälleen pykälän ylöspäin. Miten pienellä villojen järjestelyllä voikaan olla niin iso vaikutus perstuntumaan ja tapaan, jolla hevonen kulkee!
Muutenkin fiilis dressageen oli tapissaan, viime aikojen ratsastukset ovat pohjien vuoksi olleet hevosen liikuttamista, ei niinkään ratsastamista. Pisteet meille kuitenkin siitä että pellolla on menty, välillä enemmän höyryten ja poikittain, välillä jopa aika miellyttävän yhdensuuntaisesti. Nyt kenttä oli ok, kovahko mutta pitävä, joten päästiin taas piipertämään. Ja Pena vaan on mainio!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ratsastuskoulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ratsastuskoulu. Näytä kaikki tekstit
maanantai 13. helmikuuta 2017
torstai 17. joulukuuta 2015
Eläköön ratsastuskoulu!
Olen ratsastanut 21 vuotta, joista viimeiset 16 pääasiassa omalla hevosella. Tämän vuoden helmikuussa varasin vakiotunnin ratsastuskoulusta ja palasin hattu kourassa sinne hevostelun alkulähteille. Halusin oppia hyppäämään. Halusin tulla rohkeammaksi. Halusin saada rutiinia ja halusin saada sitä varmalla hevosella jonka kanssa ei tarvitse arvailla, mihin suuntaan se mahdollisesti kimpoaa.
Nopealla laskutoimituksella olen tämän vajaan vuoden mittaisen ratsastuskouluekskursioni aikana ratsastanut yhdeksällä minulle uudella hevosella. Näistä kolme on ollut puoliverisiä ja loput kuusi suomenhevosia. Pääasiassa minulla on kuitenkin ollut 1-3 vakiratsua joilla olen mennyt enemmän.
Tällä viikolla ratsastin viimeisen ratsastuskoulutuntini, sillä, hassua kyllä, pyörä pyörähtää nyt sillä tavoin että minusta tulee opintojeni ajaksi opettaja tuossa samaisessa ratsastuskoulussa.
Mitä jäi käteen kuluneesta vuodesta?
Vaikka mitä! Rehellisesti sanoen en usko, että olisin päässyt ratsastuksenohjaajaopintoihin ellen olisi satsannut esteratsastuksen opetteluun ja ruvennut käymään tunneilla. Työtä on vielä edessä ihan hurjan paljon, jotta oikeasti olisin sillä tasolla jolla valmiin ratsastuksenohjaajan tulee olla, mutta verrattuna silloin helmikuussa hypänneeseen Sannaan on tämä joulukuun Sanna paljon rennompi, rohkeampi, tasapainoisempi ja enemmän menossa kohti tehtäviä. Hyppypelko on pienentynyt liki olemattomiin - en enää hyperventiloi jokaista kuuskytsenttistä estettä vaan pystyn tekemään ratkaisuja hevosen selässä (ei ne läheskään aina ole oikeita, mutta ratkaisu se on huonokin ratkaisu...).
Älyttömän iso plussa on myös se, että olen saanut ratsastaa erilaisia hevosia ja ollut sitä myöten pakotettu tutustumaan hevoseen, sen laukkaan, säädeltävyyteen, rytmiin, hyppyyn ja tapaan reagoida hyvin nopealla aikataululla. Ratsastustunti on kuitenkin vain 60 minuuttia alku- ja loppuverryttelyineen, joten sellaiseen kouluratsastajan rakastamaan pikkutarkkaan piperrykseen ei vain ole ollut aikaa. En ole alun jälkeen jännittänyt uusia hevosia, vaan lähtenyt heti ensimmäisestä käyntiaskeleesta alkaen rohkeasti tutustumaan, millainen peli minulla on alla. Ratsastuskoulun hevoset toki ovat tässä suhteessa aika helppoja - ne eivät villeile eivätkä hätkähtele, ne ovat tehtäviensä tasalla ja suorittavat vaikka ratsastaja ei olisikaan aina ihan kartalla.
Oma kokemukseni ratsastuskouluhevosista on ollut tosi positiivinen. Olen tavannut omilla jaloillaan liikkuvia, työhönsä motivoituneita ja kilttejä hevosia, joiden hyvinvoinnista pidetään huolta. Olen tuntini jälkeen jäänyt kylmäämään jalkoja ja käärimään lämpöpinteleitä, olen vetänyt BOT-loimea päälle ja niin edelleen. Tottakai hevosten lihaksistossa näkyy se, että työ on yksipuolista eikä sitä aina tehdä "oikeilla" lihaksilla, enkä aina ole ymmärtänyt miksi jollain hevosella täytyy olla apuohja joka tunnilla, mutta pääasiassa olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvinvoivilta ratsastuskouluhevoset ovat näyttäneet ja tuntuneet. Niihin on saanut oikein hyvin kontaktin sekä selästä että maasta, eli ainakin omalta kohdaltani sellainen silmät lasittuinena kiertää kehää -stereotypia joutaa romukoppaan.
Pääasiassa tuntien estetehtävät on suoritettu maltillisella 60-80 cm tasolla, mutta olen hypännyt korkeimman esteeni ikinä eli 110 cm noilla tunneilla, sekä useampana kertana 90-100 cm kokoisia esteitä. On nähty vesimattoa, kapeaa estettä, laineita, laatikoita ja johteita jos jonkinlaisia. Hypätty ulkokentällä ja maneesissa, ja ryhmäni oli käynyt myös maastoesteillä mutta valitettavasti minä en sillä kertaa päässyt tunnille.
Ja kermana kakun päällä, tämä "uusi harrastus" antoi minulle vapaa-aikaa! Kun omat hevoset on omassa pihassa, on siinä aina kuitenkin kotiasioiden tavoitettavissa. Mutta kun lähden toiselle paikkakunnalle, saan olla ihan omissa oloissani koko harrastusajan. Tuoreelle äidille on ollut todellinen henkireikä päästä edes epäsäännöllisesti muutamaksi tunniksi kotoa pois, keskittymään vain itseensä.
Ei pidä ollenkaan aliarvioida ratsastuskouluja - vaikka minulla on melkoisen laaja hevososaaminen taustalla, koen että sain älyttömät määrät uutta oppia olemalla hetken tavallinen tuntiratsastaja. Vastedes aion aina jakaa ratsastuskoulujen ilosanomaa, jos kohtaan jonkun jolla on halu kehittyä tai rohkaistua.
Nopealla laskutoimituksella olen tämän vajaan vuoden mittaisen ratsastuskouluekskursioni aikana ratsastanut yhdeksällä minulle uudella hevosella. Näistä kolme on ollut puoliverisiä ja loput kuusi suomenhevosia. Pääasiassa minulla on kuitenkin ollut 1-3 vakiratsua joilla olen mennyt enemmän.
Tällä viikolla ratsastin viimeisen ratsastuskoulutuntini, sillä, hassua kyllä, pyörä pyörähtää nyt sillä tavoin että minusta tulee opintojeni ajaksi opettaja tuossa samaisessa ratsastuskoulussa.
Mitä jäi käteen kuluneesta vuodesta?
Vaikka mitä! Rehellisesti sanoen en usko, että olisin päässyt ratsastuksenohjaajaopintoihin ellen olisi satsannut esteratsastuksen opetteluun ja ruvennut käymään tunneilla. Työtä on vielä edessä ihan hurjan paljon, jotta oikeasti olisin sillä tasolla jolla valmiin ratsastuksenohjaajan tulee olla, mutta verrattuna silloin helmikuussa hypänneeseen Sannaan on tämä joulukuun Sanna paljon rennompi, rohkeampi, tasapainoisempi ja enemmän menossa kohti tehtäviä. Hyppypelko on pienentynyt liki olemattomiin - en enää hyperventiloi jokaista kuuskytsenttistä estettä vaan pystyn tekemään ratkaisuja hevosen selässä (ei ne läheskään aina ole oikeita, mutta ratkaisu se on huonokin ratkaisu...).
Älyttömän iso plussa on myös se, että olen saanut ratsastaa erilaisia hevosia ja ollut sitä myöten pakotettu tutustumaan hevoseen, sen laukkaan, säädeltävyyteen, rytmiin, hyppyyn ja tapaan reagoida hyvin nopealla aikataululla. Ratsastustunti on kuitenkin vain 60 minuuttia alku- ja loppuverryttelyineen, joten sellaiseen kouluratsastajan rakastamaan pikkutarkkaan piperrykseen ei vain ole ollut aikaa. En ole alun jälkeen jännittänyt uusia hevosia, vaan lähtenyt heti ensimmäisestä käyntiaskeleesta alkaen rohkeasti tutustumaan, millainen peli minulla on alla. Ratsastuskoulun hevoset toki ovat tässä suhteessa aika helppoja - ne eivät villeile eivätkä hätkähtele, ne ovat tehtäviensä tasalla ja suorittavat vaikka ratsastaja ei olisikaan aina ihan kartalla.
Oma kokemukseni ratsastuskouluhevosista on ollut tosi positiivinen. Olen tavannut omilla jaloillaan liikkuvia, työhönsä motivoituneita ja kilttejä hevosia, joiden hyvinvoinnista pidetään huolta. Olen tuntini jälkeen jäänyt kylmäämään jalkoja ja käärimään lämpöpinteleitä, olen vetänyt BOT-loimea päälle ja niin edelleen. Tottakai hevosten lihaksistossa näkyy se, että työ on yksipuolista eikä sitä aina tehdä "oikeilla" lihaksilla, enkä aina ole ymmärtänyt miksi jollain hevosella täytyy olla apuohja joka tunnilla, mutta pääasiassa olen ollut positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvinvoivilta ratsastuskouluhevoset ovat näyttäneet ja tuntuneet. Niihin on saanut oikein hyvin kontaktin sekä selästä että maasta, eli ainakin omalta kohdaltani sellainen silmät lasittuinena kiertää kehää -stereotypia joutaa romukoppaan.
Pääasiassa tuntien estetehtävät on suoritettu maltillisella 60-80 cm tasolla, mutta olen hypännyt korkeimman esteeni ikinä eli 110 cm noilla tunneilla, sekä useampana kertana 90-100 cm kokoisia esteitä. On nähty vesimattoa, kapeaa estettä, laineita, laatikoita ja johteita jos jonkinlaisia. Hypätty ulkokentällä ja maneesissa, ja ryhmäni oli käynyt myös maastoesteillä mutta valitettavasti minä en sillä kertaa päässyt tunnille.
Ja kermana kakun päällä, tämä "uusi harrastus" antoi minulle vapaa-aikaa! Kun omat hevoset on omassa pihassa, on siinä aina kuitenkin kotiasioiden tavoitettavissa. Mutta kun lähden toiselle paikkakunnalle, saan olla ihan omissa oloissani koko harrastusajan. Tuoreelle äidille on ollut todellinen henkireikä päästä edes epäsäännöllisesti muutamaksi tunniksi kotoa pois, keskittymään vain itseensä.
Ei pidä ollenkaan aliarvioida ratsastuskouluja - vaikka minulla on melkoisen laaja hevososaaminen taustalla, koen että sain älyttömät määrät uutta oppia olemalla hetken tavallinen tuntiratsastaja. Vastedes aion aina jakaa ratsastuskoulujen ilosanomaa, jos kohtaan jonkun jolla on halu kehittyä tai rohkaistua.
keskiviikko 9. joulukuuta 2015
Mihin saa puuttua, mitä voi tehdä?
Minä tein tänään eläinsuojeluilmoituksen. Elämäni ensimmäisen. En tiedä hevosten omistajaa edes nimeltä, mutta asutaan samalla seudulla ja olen miettinyt ko. pihan hevosenpitoa niin kauan kun siinä pihassa on hevosia ollut (muutaman vuoden). Ilmeisesti paikassa tavoitellaan jonkinlaista pihattoasumista. Ongelma vaan on siinä, että "pihatto" on aina suljettuna, eikä hevosilla ole minkäänlaista suojaa tai kuivaa makuupaikkaa, vaan ne seisovat samassa kuralillissä vuorokaudet läpeensä, viikosta toiseen ja kuukaudesta seuraavaan. Ja juu, olen ajellut paikasta ohi jos jonkinlaisiin vuorokaudenaikoihin ja koskaan hevosilla ei ole pääsyä suojaan tai kuivaan. Ei myrskyssä eikä helteellä, ei yöllä eikä päivällä.
Miksi on niin vaikea puuttua?
Mikä on tarpeeksi huonoa kohtelua - mikä oikeuttaa puuttumiseen?
Miksi asiasta tulee vielä vaikeampi, kun puuttuminen pitäisi tehdä suoraan kohdehenkilölle eikä viranomaistaholle niin kuin nyt?
Minulla on jäänyt mieleen muutamia valmennuksia, joita olen seurannut ja halunnut nousta katsomosta ylös ja sanoa, että nyt tuo on sopimatonta. Sopimatonta ratsastusta, hevosen kurittamista valmennuksen nimissä. Selvästi läpeensä hermostuneen ja mistään enää mitään ymmärtämättömän hevosen prässäämistä ja tarpeetonta voimankäyttöä. En ole todistanut valmentajan maltinmenettämistä, vaan sellaista... Noh, sopimatonta, epäasiallista, ei-mihinkään johtavaa paineistamista. Hermostunut hevonen ei opi.
Olen myös seurannut hevosten irtojuoksuttamista, niin jalostustapahtumissa kuin kotikentilläkin ja halunnut puuttua. Sanoa, että ei se hevosrukka tiedä yhtään mitä te siltä haluatte kun huidotte noin, olette sen tiellä, ahdistatte ja suljette siltä suunnat. Myös traileriin lastaamisessa on nähty jos jonkinlaista, useimmiten toimimatonta, metodia.
Olenko puuttunut?
En.
Koska mikä minä olen sanomaan. Virallisessa tilaisuudessa. Olen sivullinen. Mikä minä olen nousemaan auktoriteettia (järjestäjää, valmentajaa, ihan vaan hevosen omistajaakaan) vastaan?
Mutta ne muutamat tapaukset ovat palaneet niin kiinni verkkokalvoilleni, että kadun vielä vuosia myöhemminkin etten ole noussut ylös ja sanonut. Olen ollut nössö ja suojannut omaa nahkaani. Hävettää. Jos jossain haluan kasvaa, niin rohkeudessa puuttua. Rohkeudessa olla hevosen puolella.
Eilen ratsastuskoulutunnilla oli vähän samankaltainen tilanne. Minulle tuttu ratsu oli muuttunut karsinakäytökseltään radikaalisti. Ennen kiltti, lempeä ja kiinnostunut hevonen oli kireä, pyöri karkuun, väisti kosketusta ja yritti tosissaan purra ja potkia. Minä laitoin sen ensi kertaa kiinni. Ja mietinmietinmietin. Mitä nyt? Voinko sanoa, etten nouse tämän hevosen selkään? Voinko sanoa, että tämä on kipeä jostain? Koska kipua se hevonen viesti.
Olin jo aiemmin sanonut tällä hevosella ratsastettuani, että sen satula ei ole sille hyvä. Silloin henkilökunta tuli kanssani katsomaan satulaa ja toteamaan saman. Satula oli nyt vaihdettu uuteen mutta hevonen oli kuin tulta syöksevä lohikäärme. Minä en pelännyt sitä, tulin vain surulliseksi. Mutta arvaan, että joku pieni hevostyttö varmasti pelkäsi.
Mitä tein? Menin hevosen selkään. Maneesissa se meni työmoodiin ja teki hommansa ihan hyvin. Tunnin päätteeksi loppupalautteen aikana kerroin, mitä ajattelin ja epäilin. Ratsastuksenopettaja otti asiani todesta, kiitti siitä että kerroin ja sanoi ottavansa tämän nyt selvitykseen.
Silti jäi paha mieli. Olisin voinut olla ratsastamatta. Mennä heti sanomaan, että tämä hevonen ei käyttäydy normaalisti ja en suostu ratsastamaan sillä.
Mitä minä pelkään?
Tämä on se asia jonka on muututtava. On mentävä hevonen edellä näissä asioissa, työnnettävä oma arkuutensa sivuun. On oltava enemmän kuin pyhät puheet. On tehtävä jotain.
Miksi on niin vaikea puuttua?
Mikä on tarpeeksi huonoa kohtelua - mikä oikeuttaa puuttumiseen?
Miksi asiasta tulee vielä vaikeampi, kun puuttuminen pitäisi tehdä suoraan kohdehenkilölle eikä viranomaistaholle niin kuin nyt?
Minulla on jäänyt mieleen muutamia valmennuksia, joita olen seurannut ja halunnut nousta katsomosta ylös ja sanoa, että nyt tuo on sopimatonta. Sopimatonta ratsastusta, hevosen kurittamista valmennuksen nimissä. Selvästi läpeensä hermostuneen ja mistään enää mitään ymmärtämättömän hevosen prässäämistä ja tarpeetonta voimankäyttöä. En ole todistanut valmentajan maltinmenettämistä, vaan sellaista... Noh, sopimatonta, epäasiallista, ei-mihinkään johtavaa paineistamista. Hermostunut hevonen ei opi.
Olen myös seurannut hevosten irtojuoksuttamista, niin jalostustapahtumissa kuin kotikentilläkin ja halunnut puuttua. Sanoa, että ei se hevosrukka tiedä yhtään mitä te siltä haluatte kun huidotte noin, olette sen tiellä, ahdistatte ja suljette siltä suunnat. Myös traileriin lastaamisessa on nähty jos jonkinlaista, useimmiten toimimatonta, metodia.
Olenko puuttunut?
En.
Koska mikä minä olen sanomaan. Virallisessa tilaisuudessa. Olen sivullinen. Mikä minä olen nousemaan auktoriteettia (järjestäjää, valmentajaa, ihan vaan hevosen omistajaakaan) vastaan?
Mutta ne muutamat tapaukset ovat palaneet niin kiinni verkkokalvoilleni, että kadun vielä vuosia myöhemminkin etten ole noussut ylös ja sanonut. Olen ollut nössö ja suojannut omaa nahkaani. Hävettää. Jos jossain haluan kasvaa, niin rohkeudessa puuttua. Rohkeudessa olla hevosen puolella.
Eilen ratsastuskoulutunnilla oli vähän samankaltainen tilanne. Minulle tuttu ratsu oli muuttunut karsinakäytökseltään radikaalisti. Ennen kiltti, lempeä ja kiinnostunut hevonen oli kireä, pyöri karkuun, väisti kosketusta ja yritti tosissaan purra ja potkia. Minä laitoin sen ensi kertaa kiinni. Ja mietinmietinmietin. Mitä nyt? Voinko sanoa, etten nouse tämän hevosen selkään? Voinko sanoa, että tämä on kipeä jostain? Koska kipua se hevonen viesti.
Olin jo aiemmin sanonut tällä hevosella ratsastettuani, että sen satula ei ole sille hyvä. Silloin henkilökunta tuli kanssani katsomaan satulaa ja toteamaan saman. Satula oli nyt vaihdettu uuteen mutta hevonen oli kuin tulta syöksevä lohikäärme. Minä en pelännyt sitä, tulin vain surulliseksi. Mutta arvaan, että joku pieni hevostyttö varmasti pelkäsi.
Mitä tein? Menin hevosen selkään. Maneesissa se meni työmoodiin ja teki hommansa ihan hyvin. Tunnin päätteeksi loppupalautteen aikana kerroin, mitä ajattelin ja epäilin. Ratsastuksenopettaja otti asiani todesta, kiitti siitä että kerroin ja sanoi ottavansa tämän nyt selvitykseen.
Silti jäi paha mieli. Olisin voinut olla ratsastamatta. Mennä heti sanomaan, että tämä hevonen ei käyttäydy normaalisti ja en suostu ratsastamaan sillä.
Mitä minä pelkään?
Tämä on se asia jonka on muututtava. On mentävä hevonen edellä näissä asioissa, työnnettävä oma arkuutensa sivuun. On oltava enemmän kuin pyhät puheet. On tehtävä jotain.
tiistai 29. syyskuuta 2015
Vielä kun oppisi ratsastamaan
Tänään siis Penan kanssa ratsastuskoulussa estetunnilla. Penan käytöksessä ei taaskaan moitteita, kuskissa kylläkin. Käsijarrua, käsijarrua ja vielä kerran käsijarrua. Harmittaa oma arkailu - Pena teki parhaat hypyt kun kuvittelin että ratsastan jotain muuta hevosta kuin omaani. Vasta silloin uskalsin edetä. Ja kun ei Pena edes tyhmäillyt! Hyi minua! Miksi olen niin nössö. Pelkään kuvitteellisia loikkia ja köyrimisiä niin paljon että estän hevosta tekemästä niitä hyviäkään asioita.
Ja hienosti tuli taas kuvamateriaalia autonpenkillä lepäävällä, täyteen akkuvirtaan ladatulla kameralla.
No, nyt Pena saa ansaitsemansa breikin. Huomenna käppäillään narun päässä sänkkärillä ja radalla ja ollaan vaan. Urhea heppani sietää kaikenlaisia kotkotuksiani, suussa roikkumisiani ja turhaa jännittämistäni. Se on edelleen kaikki kehunsa ansainnut. Minä sen sijaan voisin viimeinkin opetella ratsastamaan.
Ja hienosti tuli taas kuvamateriaalia autonpenkillä lepäävällä, täyteen akkuvirtaan ladatulla kameralla.
No, nyt Pena saa ansaitsemansa breikin. Huomenna käppäillään narun päässä sänkkärillä ja radalla ja ollaan vaan. Urhea heppani sietää kaikenlaisia kotkotuksiani, suussa roikkumisiani ja turhaa jännittämistäni. Se on edelleen kaikki kehunsa ansainnut. Minä sen sijaan voisin viimeinkin opetella ratsastamaan.
torstai 24. syyskuuta 2015
Pena ratsastuskoulussa!
Nyt seuraa luokatonta hehkutusta, mutta minkäs teet kun on vaan niin fiksu poni!
Oltiin tänään Penan kanssa ratsastuskoulussa tunnilla. Tämän hullutuksen funktio on vielä hullumpi: olen ilmoittanut että osallistun seuraavan tiistain hyppytunnilleni omalla hevosellani. Nyt piti käydä vähän näyttämässä Penalle mestoja etukäteen (ja testaamassa, linkoaako se minut maneesin kuituihin jo sileänhommissa).
Ei puhettakaan pöllöilystä tai yleisen kaaoksen aiheuttamisesta tai häpeään saattamisesta (jos ei lasketa sitä että Penalla oli puoli päätä pihkassa ja toisen silmän päälle se onnistui trailerissa raapaisemaan komean vekin), vaan Pena oli todella, todella, todella fiksusti. Hiukan jännittynyt, mutta ei kertaakaan räpsähtänyt mihinkään, kääntynyt, kieltäytynyt liikkumasta tai saanut vedän-häntäni-jalkoväliin-ja-karkaan -kohtausta. Ja olosuhteet eivät todellakaan ole maalaistollolle helpot: jättimäinen maneesi jossa pyörii kaksi tuntia samaan aikaan, toinen näistä esteitä. Peilit, estevarastot, nouseva katsomo, ihmisiä tulossa ja menossa ja hevosiakin jos ei nyt ruuhkaksi asti niin huomattavasti enemmän kuin kotona koskaan. Siellä Pena pötki muiden mukana ja pystyin jopa ratsastamaan sitä, tosin taisin itse suuren osan ajasta sortua matkustamaan ja tekemään puoliteholla. Vasta lopputunnista havahduin että voisinhan minä pyytää enemmänkin kun hevonen kerran toimii.
Monelle nämä ovat varmaan ihan arkipäiväisiä asioita, mutta eivät meille. Meille on hurjan iso juttu lastautua, matkustaa, tulla ulos traikusta, saada kamat niskaan vieraalla pihalla, mennä maneesiin vieraiden hevosten sekaan ja ruveta töihin. Olen niin käsittämättömän ylpeä pikku Penastani ettei sille ole sanoja. Ja totta kai mieltä lämmitti myös opettajan palaute: kivan näköinen hevonen ja ratsastat sitä tosi kauniisti ja eleettömästi, ja se kuuntelee sinua hienosti, kun sanot vain pienesti prrrr niin se jo jarruttaa.
Huippua! Olen niin iloinen! Ihana Pena!
(Tällaisesta tulee laittoman kova kuume ratsastaa useammin maneesin ihanalla äänettömällä joustavalla pohjalla ja päästä valmennuksiin ja ehkäjoskusvieläkisoihin ja ja ja! Niin ja kameran kanssa kävi klassiset, paikan päällä huomasin että akku vilkuttaa punaista. Ei siis todistusaineistoa.)
Oltiin tänään Penan kanssa ratsastuskoulussa tunnilla. Tämän hullutuksen funktio on vielä hullumpi: olen ilmoittanut että osallistun seuraavan tiistain hyppytunnilleni omalla hevosellani. Nyt piti käydä vähän näyttämässä Penalle mestoja etukäteen (ja testaamassa, linkoaako se minut maneesin kuituihin jo sileänhommissa).
Ei puhettakaan pöllöilystä tai yleisen kaaoksen aiheuttamisesta tai häpeään saattamisesta (jos ei lasketa sitä että Penalla oli puoli päätä pihkassa ja toisen silmän päälle se onnistui trailerissa raapaisemaan komean vekin), vaan Pena oli todella, todella, todella fiksusti. Hiukan jännittynyt, mutta ei kertaakaan räpsähtänyt mihinkään, kääntynyt, kieltäytynyt liikkumasta tai saanut vedän-häntäni-jalkoväliin-ja-karkaan -kohtausta. Ja olosuhteet eivät todellakaan ole maalaistollolle helpot: jättimäinen maneesi jossa pyörii kaksi tuntia samaan aikaan, toinen näistä esteitä. Peilit, estevarastot, nouseva katsomo, ihmisiä tulossa ja menossa ja hevosiakin jos ei nyt ruuhkaksi asti niin huomattavasti enemmän kuin kotona koskaan. Siellä Pena pötki muiden mukana ja pystyin jopa ratsastamaan sitä, tosin taisin itse suuren osan ajasta sortua matkustamaan ja tekemään puoliteholla. Vasta lopputunnista havahduin että voisinhan minä pyytää enemmänkin kun hevonen kerran toimii.
Monelle nämä ovat varmaan ihan arkipäiväisiä asioita, mutta eivät meille. Meille on hurjan iso juttu lastautua, matkustaa, tulla ulos traikusta, saada kamat niskaan vieraalla pihalla, mennä maneesiin vieraiden hevosten sekaan ja ruveta töihin. Olen niin käsittämättömän ylpeä pikku Penastani ettei sille ole sanoja. Ja totta kai mieltä lämmitti myös opettajan palaute: kivan näköinen hevonen ja ratsastat sitä tosi kauniisti ja eleettömästi, ja se kuuntelee sinua hienosti, kun sanot vain pienesti prrrr niin se jo jarruttaa.
Huippua! Olen niin iloinen! Ihana Pena!
(Tällaisesta tulee laittoman kova kuume ratsastaa useammin maneesin ihanalla äänettömällä joustavalla pohjalla ja päästä valmennuksiin ja ehkäjoskusvieläkisoihin ja ja ja! Niin ja kameran kanssa kävi klassiset, paikan päällä huomasin että akku vilkuttaa punaista. Ei siis todistusaineistoa.)
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Aikakuplassa
Viime treenit on tehty vähän enemmän kello kädessä kuin yleensä. Maanantaina klo 15 pähkäilin ehdinkö ratsastaa ennen iltamenoa, ja kun mies ilmoitti että auto lähtee pihasta 16.40 ja jos en ole kyydissä niin jään kyydistä, niin päätin sitten pistää töpinäksi ja ehtiä.
Ponin takkutukka jäi selvittämättä mutta onneksi muu kuontalo oli kohtalaisen siisti joten päästiin kentälle ja hommiin. Alkuverryttelyt ajatuksella matalasta hevosesta (myös laukassa, jossa mataluus jäi haaveeksi mutta tulipahan kuitenkin laukattua), välikäynti ja sitten uran sisäpuolelle suorakaiteelle tekemään kulmia ja siirtymisiä. Ensin siirtymiset käynnin ja ravin välillä, sitten ravin ja laukan välillä ja lopulta vähän kaikkia sekaisin. Laukkaaminen on sen verran työlästä että siinä Pena tarjoaa jäykkyyttä ja jännittymistä, jolloin taipuminen häviää. Pohkeesta se menisi mielellään vain lujempaa eikä voimakkaammin. Pääsin kuitenkin aika kivaan lopputulokseen kun jätin jännittymisen huomiotta, kiitin aina kun tuli hyvä pätkä ja lopulta sain molemmissa kierroksissa kohtalaisen maltillista, pyörivää laukkaa sekä suoralla linjalla että kulman läpi. Meille vaikeaa on laukasta raviin siirtyminen, ja se on ihan oma mokani, olen kiskonut Penaa liikaa ohjalla ja saanut sen jännittämään siirtymistä kun se ei ole saanut minulta tarpeeksi neuvoa siihen mitä oikeasti siltä haluan. Nyt siirtymiset raviin tippuvat tosi rumasti lavoille ja peräänanto häviää. Kokeilin tähän avuksi ratsastaa laukassa loivasti avotaivutusta (tai sellaista alku-avoa pikemminkin) ja siirtyä siitä raviin edelleen avotaivutusajatuksessa, ja näin sain jo tosi potentiaalisia siirtymisiä. Ehkä tästä työkalu jatkoon?
Tiistai meni Penalla levossa ja minä kävin ratsastuskoulussa hyppelehtimässä jättiläishevosella, sillä oli kaulaa yhtä paljon kuin Penalla koko runkoa!
Keskiviikkona eli tänään oli taas liki minuuttiaikataulu. Tavoite oli olla hepan kyydissä klo 10 ja taas valmiina lapsenhoitovuoroon klo 12. Aloitus kyllä venähti puolella tunnilla, koska piti soittaa kissalle eläinlääkäriä, kantaa estetarpeet kentälle ja raapia poni esiin tuuman mutakuoren alta. Tänään hepat jäivät ekaa kertaa tarhaan eli laiduntaminen on nyt kai tältä vuodelta virallisesti ohi, ja sekös nosti kierroksia kun oli taas niiiiiin jännää olla pihapiirissä ja syödä heinää laareista! Ponilla oli siis alkulämpö jo otettuna, ja käytävällä sain pitkästä aikaa ärähtää sille seilaamisesta ja sättäämisestä.
Tiistain ratsastuskoulutunnin estetehtävä oli niin kiva että kopioin sen heti Penalle käyttöön. Loivasti kaarevalla linjalla pitkän sivun suuntaisesti puomi - kuusi laukkaa - kavaletti - kuusi laukkaa - puomi. Harjoitus oli iisipiisi tiistaina kun alla oli fiksu ja kokenut hevonen, Penan kanssa tänään... No, melko paljon vaikeampi! Penaa kun ei haittaa jos kolisee, tippuu raville, tulee tasajalkaloikka tai muuten vaan askel ei sovi. Ja jos askel ei sovi, Pena ei tee mitään korjatakseen tilannetta. Sitten säleet lentää ja matka jatkuu, noin kuvainnollisesti. Minä teen helposti sen virheen että alan auttaa Penaa tuuppimalla sitä näin mitättömille "esteille", vaikka minun pitäisi jättää se oman onnensa nojaan ja pakottaa näin katsomaan itsekin paikkoja ja etäisyyksiä.
Toistojen kautta saatiin ihan kelpo korjauksia tehtyä ja väleissä alkoi jo olla edes sinnepäin tasamittaiset kuusi laukkaa. Tältä kaarevalta linjalta jatkettiin lävistäjälle jossa oli kavaletti - kaksi laukkaa - este. Toisella lävistäjällä samanlainen setti, eli kuviota pystyi tulemaan molemmista suunnista. Näille lävistäjälinjoille tuli ihan ensiyrittämällä hyvät hypyt, sitten Pena väsyi ja alkoi roiskia ja arvailla, osuisiko askel - ei osunut, eikä sitten vaihtunut enää laukatkaan, joten mentiin aika monta sakkokiekkaa ennen kuin taas onnistui. Loppukäynnit radalla (ratsain!!) ja hikinen poni pesun kautta loimitukseen ja ulos. Ja minä ehdin kuin ehdinkin lentävään hoitovuoronvaihtoon.
Tykkään kun ei ole kiire, mutta joskus napakka aikataulu tuo tekemiseen enemmän suunnitelmallisuutta ja täsmällisyyttä. Ja merkitään muistiin sellainenkin seikka, että olen vihdoin tainnut oikeasti ruveta ratsastamaan Penaa vaikka ei olisi opea kentänlaidalla käskemässä - olen nimittäin nykyisin itsekin suihkun tarpeessa joka ratsastuksen jälkeen.
Huomenna onkin luvassa jotain superjännää, pysykää kuulolla!
Ponin takkutukka jäi selvittämättä mutta onneksi muu kuontalo oli kohtalaisen siisti joten päästiin kentälle ja hommiin. Alkuverryttelyt ajatuksella matalasta hevosesta (myös laukassa, jossa mataluus jäi haaveeksi mutta tulipahan kuitenkin laukattua), välikäynti ja sitten uran sisäpuolelle suorakaiteelle tekemään kulmia ja siirtymisiä. Ensin siirtymiset käynnin ja ravin välillä, sitten ravin ja laukan välillä ja lopulta vähän kaikkia sekaisin. Laukkaaminen on sen verran työlästä että siinä Pena tarjoaa jäykkyyttä ja jännittymistä, jolloin taipuminen häviää. Pohkeesta se menisi mielellään vain lujempaa eikä voimakkaammin. Pääsin kuitenkin aika kivaan lopputulokseen kun jätin jännittymisen huomiotta, kiitin aina kun tuli hyvä pätkä ja lopulta sain molemmissa kierroksissa kohtalaisen maltillista, pyörivää laukkaa sekä suoralla linjalla että kulman läpi. Meille vaikeaa on laukasta raviin siirtyminen, ja se on ihan oma mokani, olen kiskonut Penaa liikaa ohjalla ja saanut sen jännittämään siirtymistä kun se ei ole saanut minulta tarpeeksi neuvoa siihen mitä oikeasti siltä haluan. Nyt siirtymiset raviin tippuvat tosi rumasti lavoille ja peräänanto häviää. Kokeilin tähän avuksi ratsastaa laukassa loivasti avotaivutusta (tai sellaista alku-avoa pikemminkin) ja siirtyä siitä raviin edelleen avotaivutusajatuksessa, ja näin sain jo tosi potentiaalisia siirtymisiä. Ehkä tästä työkalu jatkoon?
Tiistai meni Penalla levossa ja minä kävin ratsastuskoulussa hyppelehtimässä jättiläishevosella, sillä oli kaulaa yhtä paljon kuin Penalla koko runkoa!
Keskiviikkona eli tänään oli taas liki minuuttiaikataulu. Tavoite oli olla hepan kyydissä klo 10 ja taas valmiina lapsenhoitovuoroon klo 12. Aloitus kyllä venähti puolella tunnilla, koska piti soittaa kissalle eläinlääkäriä, kantaa estetarpeet kentälle ja raapia poni esiin tuuman mutakuoren alta. Tänään hepat jäivät ekaa kertaa tarhaan eli laiduntaminen on nyt kai tältä vuodelta virallisesti ohi, ja sekös nosti kierroksia kun oli taas niiiiiin jännää olla pihapiirissä ja syödä heinää laareista! Ponilla oli siis alkulämpö jo otettuna, ja käytävällä sain pitkästä aikaa ärähtää sille seilaamisesta ja sättäämisestä.
Tiistain ratsastuskoulutunnin estetehtävä oli niin kiva että kopioin sen heti Penalle käyttöön. Loivasti kaarevalla linjalla pitkän sivun suuntaisesti puomi - kuusi laukkaa - kavaletti - kuusi laukkaa - puomi. Harjoitus oli iisipiisi tiistaina kun alla oli fiksu ja kokenut hevonen, Penan kanssa tänään... No, melko paljon vaikeampi! Penaa kun ei haittaa jos kolisee, tippuu raville, tulee tasajalkaloikka tai muuten vaan askel ei sovi. Ja jos askel ei sovi, Pena ei tee mitään korjatakseen tilannetta. Sitten säleet lentää ja matka jatkuu, noin kuvainnollisesti. Minä teen helposti sen virheen että alan auttaa Penaa tuuppimalla sitä näin mitättömille "esteille", vaikka minun pitäisi jättää se oman onnensa nojaan ja pakottaa näin katsomaan itsekin paikkoja ja etäisyyksiä.
Toistojen kautta saatiin ihan kelpo korjauksia tehtyä ja väleissä alkoi jo olla edes sinnepäin tasamittaiset kuusi laukkaa. Tältä kaarevalta linjalta jatkettiin lävistäjälle jossa oli kavaletti - kaksi laukkaa - este. Toisella lävistäjällä samanlainen setti, eli kuviota pystyi tulemaan molemmista suunnista. Näille lävistäjälinjoille tuli ihan ensiyrittämällä hyvät hypyt, sitten Pena väsyi ja alkoi roiskia ja arvailla, osuisiko askel - ei osunut, eikä sitten vaihtunut enää laukatkaan, joten mentiin aika monta sakkokiekkaa ennen kuin taas onnistui. Loppukäynnit radalla (ratsain!!) ja hikinen poni pesun kautta loimitukseen ja ulos. Ja minä ehdin kuin ehdinkin lentävään hoitovuoronvaihtoon.
Tykkään kun ei ole kiire, mutta joskus napakka aikataulu tuo tekemiseen enemmän suunnitelmallisuutta ja täsmällisyyttä. Ja merkitään muistiin sellainenkin seikka, että olen vihdoin tainnut oikeasti ruveta ratsastamaan Penaa vaikka ei olisi opea kentänlaidalla käskemässä - olen nimittäin nykyisin itsekin suihkun tarpeessa joka ratsastuksen jälkeen.
Huomenna onkin luvassa jotain superjännää, pysykää kuulolla!
torstai 13. elokuuta 2015
Hyp hyp hyp
Vaikka viime päivitykset ovatkin keskittyneet tankkeri-lohikärmekseen niin ei huolta, Penaa ei ole unohdettu. Se on pikkuhiljaa palaillut hommiin vaikka haava edelleen on auki (nyt 35 vrk tapahtuneesta) ja sen suojaaminen on hivenen hankalaa. Olen pitänyt treenit kohtuullisen lyhyinä mutta aina haava hiukan hinkkaantuu pinnastaan auki. Kokonaan bootsittamatta en ole uskaltanut pitää, kompromissiratkaisuilla mennään.
Pena on koulutreeneissä ollut hieman... hankala. Tai periaatteessa ihan ok, mutta rauhallinen tahti on ollut kovin vaikea löytää. Pena on ikään kuin käpertynyt omaan kuoreensa ja kun sitä on sieltä houkutellut töihin, se on vain mennyt lyhyemmäksi ja tikuttanut pois apujen ulottuvilta. Korjaaminen on aiheuttanut jännittymistä. Olen hieman huolissani myös siitä, että sen takaosa luistaa taas turhan paljon oikealle eikä asetusta oikeaan saa mitenkään rehellisesti läpi. Oireet ovat kovin samankaltaiset kuin viime kesänä & syksynä, jolloin sitten kuvattiin ja syynättiinkin eikä löydetty vikaa, ja jolloin vika oletettavasti oli vinojen kavioiden kipeyttämissä sekundäärisissä paikoissa. Nyt meillä on taas ollut vähän probleemaa tämän kengityksen kanssa kun luottokengittäjä on pitkällä sairaslomalla. Kurja tilanne kaikenkaikkiaan! Kuulostelen ja tarkastelen, mihin suuntaan tämä kehittyy. Tosin myös hammaseläinlääkäri saapuu ensi viikolla, suustakin saattaa löytyä selitys haluttomuuteen tulla tuntumalle.
Tänään kuitenkin tehtiin rennolla otteella 40 min hyppyjumppaa. Pituushalkaisijalla innarilinja puomeja ja pikkupikkupystyjä, ajatuksena vähän voimistaa ja nopeuttaa takaosaa laukassa. Ollaan ratsastuskoulutunneilla tehty paljon näitä innarilinjoja ja tykkään niistä tosi paljon - kun hevosen saa tuotua hyvin ensimmäiselle puomille/hypylle, loppu sujuu kuin liukuhihnaa pitkin. Hyp hyp hyp. Tällaisessa linjassa voi aivan mainiosti olla lopussa isompikin este, sen lähestyminen on helppoa kun linja ikään kuin imee koko ajan eteenpäin ja riski outoon karhunloikkaan on aika vähäinen, jos vain rytmi pysyy hyvänä.
Pena oli huippukiva ja hyvä. Ravissa se vähän koitti koheltaa vauhtia lisäämällä vaikeasta paikasta, mutta laukassa kaikki sujui hienosti eikä pudotuksia juuri tullut. Mieleni teki ihan hirveästi nostaa viimeistä estettä kun kaikki meni niin kivasti, mutta maltoin kuitenkin. Meillä on ollut tämä sairastauko takana ja edellisenä päivänä olin tehnyt vähän tehokkaammin koulutreeniä laukassa, joten oli varmasti hyvä valinta pitää tämä hyppytreeni lyhyenä, helppona ja kivana eikä hakea turhaan epäonnistumista. Niinpä linjan viimeinenkin este pysyi viidessäkympissä ja Pena sai kokea olevansa maailman paras estePena kun selvitti kaikki esteet kunnialla.
Videopläjäys:
Pikkaisen on löysän näköistä kun ei noin pienille esteille tarvitse paljon jalkoja nostaa. Jumppahyödyn maksimoimiseksi saisi ainakin osan esteistä nostaa 10-20 cm.
 |
| Loppuhölkkä |
torstai 11. kesäkuuta 2015
Hajanaisia ajatuksia ratsastuksesta
Olen nyt vähän ratsastellut. Meillä on takana X-mittainen tauko yhteisestä tekemisestä, minä olen ratsastanut ratsastuskoulussa esteitä kerran viikossa tai kerran kahdessa viikossa tai kerran kuukaudessa tai jotain sinnepäin, miten nyt on sattunut sopimaan aikatauluihin. Pena on ollut vapaalla.
Pelkäsin että olisin (olisimme) aivan kuutamolla kun palaan satulaan. Pelkoni osoittautui vääräksi. Itse asiassa nämä ratsastelut ovat tuntuneet aivan älyttömän hyviltä siihen nähden millainen tekemättömyystauko tässä on taustalla.
Viittasin edellisessä kirjoituksessani siihen että säännöllinen esteratsastus tuntuu tehneen minusta paremman kouluratsastajan, ja näin se todella taitaa olla. Huomaan eron ennen kaikkea asenteessani - teen vähemmän, mutta se mitä teen, teen niin että hevonen ymmärtää. Sitten annan hevoselle aikaa ja tilaa ratkaista. Myös laukan ratsastaminen on parantunut. Kuinka kauan pitää teoriassa tankata sitä että puskeminen ja puristaminen ei auta? Estetunneilla on menty laukkaa. Ja laukkaa ja laukkaa ja laukkaa. "Iloista etenevää laukkaa", kevyessä istunnassa, reidet hapoilla. Ja sitten on menty vielä vähän lisää laukkaa. Erilaisilla hevosilla erilaista laukkaa. On koottu laukkaa ja lisätty laukkaa ja laskettu askeleita ja sovitettu oman ratsun laukkaa esteväleihin. Ja kun nostin Penalla tauon jälkeen laukan ensimmäisen kerran, sehän rullasi hienosti. Ihan ilman työntämistä ja puskemista ja auttamista. Kas vain, hevoseni laukkaa oikein hyvin kunhan minä laukkaan vähän vähemmän siellä selässä. Olen estetunneilla myös oppinut ehkä hiukan pitämään käsiäni jossain muualla kuin sylissäni. Ja antamaan ohjien ja sitä myöten hevosen pään olla. Ja kun videolta katsoin omaa kouluratsastustani niin ihan kuin perisyntini takanoja käynnissä olisi vähän vähentynyt? Esteratsastusoppeja en edes ala listata tässä ja nyt, niitä on valtavasti. On huima tunne miten paljon uutta voi oppia, vaikka on ollut lajin parissa yli kaksikymmentä vuotta!
Viritin viime ratsastukselleni videokameran kuvaamaan. On eräänlaista Murphyn lain toteutumista sekin, että en ole vielä koskaan saanut videolle tai edes valokuviin sitä huippufiilistä joka joskus osuu kohdalle. Sitä kun kaikki vaan on niin hienosti ettei tiedä kuinka päin olisi. Haluaisin todella nähdä, miltä Pena näyttää ulospäin silloin kun se tuntuu minusta aivan huippuhyvältä.
Tällä kertaa Pena tuntui tosi lyhyeltä ja hitaalta - siis hitaalta siitä huolimatta, että olen nyt science of motion -hengessä ratsastanut sitä ensin hitaassa käynnissä suoraksi ja "koria korkeammalle", ja jatkanut työtä hitaassa ravissa. Olen käyttänyt paljon avo- ja sulkutaivutusta verryttelynä, jotta saisin rangan rotaation jotenkin hallintaani ja oikeaan suuntaan. Yllätyin siitä, että tuntemuksistani huolimatta Penan muoto näytti... avoimelta. Ei oikeastaan ollenkaan pahalta! Ei sen liikkumisessa nyt ihan hirmuista joustoa ja svengiä ollut, ja epäonnekseni kamera nauhoitti 26 minuuttia pääasiassa alkukäyntiä, ja minuutin ravailun jälkeen oli akku loppunut. Parhaat palat sekä se hehkuttamani laukka jäi tietenkin minulta näkemättä, mutta näinpähän ainakin sen, että vaikka alku tuntui työläältä niin ei se sitten kuitenkaan ulospäin näyttänyt pahalta.
Leikkasin muutaman palan ääritylsästä videosta tähän näytille, se on nyt lähinnä minulle itselleni muistutuksena siitä mistä näin alkukesällä lähdettiin liikkeelle. Jätin siihen näkyviin myös yhden sivuloikan, joka oli Penan loikaksi melko kesy, mutta siitä saattaa saada hiukan osviittaa Penan reaktionopeudesta ja -voimakkuudesta. Ja selkäännousun - siinä minun sähikäiseni seisoo kovassa tuulessa ohjat vapaina ja odottaa lupaa lähteä liikkeelle.
Yksi murheenkryyni meillä on taas käsissä: kengitys. Viime kesänä hehkutin useaan otteeseen (yks kaks kolme kertaa ainakin) meidän huippukengittäjää joka korjasi Penan väärän kengityksen vinouttamat takakaviot ja siten myös hyvin pitkälti koko ponin vinouden. Nyt kevättalvella tämä huipputyyppi mursi polvensa... Tämä tarkoitti minulle hengenahdistusta ja stressiä, eikä syyttä. Käytin kaksi kertaa vierasta kengittäjää ja nyt ollaan taas tilanteessa, etten ole tyytyväinen siihen miltä Penan takaset näyttää. Huomenna tulee uusi kengittäjä, ja taas stressaa ja hermostuttaa. Niin paljon kuin kengittäjiä arvostankin, niin tosi monelta (nuoreltakin!) kengittäjältä puuttuu kyky kuunnella asiakasta. Minä ihan todella tunnen hevoseni jalat ja liikevirheet ja ymmärrän jotain siitä miten se tulisi kengittää. En osaa tehdä sitä työtä itse, mutta näen milloin sitä ei ole tehty niin kuin pitää. Yritän olla tahdikas kun ohjeistan kengittäjää, mutta nytkin törmäsin siihen mitääntarkoittamattomaan joojoohon, ja silti kengitys on päin sanonko mitä. Toivon kaikki raajat ristissä että huominen kengittäjä kuulee mitä minulla on sanottavana ja osaa hommansa.
Pelkäsin että olisin (olisimme) aivan kuutamolla kun palaan satulaan. Pelkoni osoittautui vääräksi. Itse asiassa nämä ratsastelut ovat tuntuneet aivan älyttömän hyviltä siihen nähden millainen tekemättömyystauko tässä on taustalla.
 |
| Reippaana töihin?? |
Viittasin edellisessä kirjoituksessani siihen että säännöllinen esteratsastus tuntuu tehneen minusta paremman kouluratsastajan, ja näin se todella taitaa olla. Huomaan eron ennen kaikkea asenteessani - teen vähemmän, mutta se mitä teen, teen niin että hevonen ymmärtää. Sitten annan hevoselle aikaa ja tilaa ratkaista. Myös laukan ratsastaminen on parantunut. Kuinka kauan pitää teoriassa tankata sitä että puskeminen ja puristaminen ei auta? Estetunneilla on menty laukkaa. Ja laukkaa ja laukkaa ja laukkaa. "Iloista etenevää laukkaa", kevyessä istunnassa, reidet hapoilla. Ja sitten on menty vielä vähän lisää laukkaa. Erilaisilla hevosilla erilaista laukkaa. On koottu laukkaa ja lisätty laukkaa ja laskettu askeleita ja sovitettu oman ratsun laukkaa esteväleihin. Ja kun nostin Penalla tauon jälkeen laukan ensimmäisen kerran, sehän rullasi hienosti. Ihan ilman työntämistä ja puskemista ja auttamista. Kas vain, hevoseni laukkaa oikein hyvin kunhan minä laukkaan vähän vähemmän siellä selässä. Olen estetunneilla myös oppinut ehkä hiukan pitämään käsiäni jossain muualla kuin sylissäni. Ja antamaan ohjien ja sitä myöten hevosen pään olla. Ja kun videolta katsoin omaa kouluratsastustani niin ihan kuin perisyntini takanoja käynnissä olisi vähän vähentynyt? Esteratsastusoppeja en edes ala listata tässä ja nyt, niitä on valtavasti. On huima tunne miten paljon uutta voi oppia, vaikka on ollut lajin parissa yli kaksikymmentä vuotta!
 |
| Laiduntunnelmia |
 |
| Unet |
Viritin viime ratsastukselleni videokameran kuvaamaan. On eräänlaista Murphyn lain toteutumista sekin, että en ole vielä koskaan saanut videolle tai edes valokuviin sitä huippufiilistä joka joskus osuu kohdalle. Sitä kun kaikki vaan on niin hienosti ettei tiedä kuinka päin olisi. Haluaisin todella nähdä, miltä Pena näyttää ulospäin silloin kun se tuntuu minusta aivan huippuhyvältä.
Tällä kertaa Pena tuntui tosi lyhyeltä ja hitaalta - siis hitaalta siitä huolimatta, että olen nyt science of motion -hengessä ratsastanut sitä ensin hitaassa käynnissä suoraksi ja "koria korkeammalle", ja jatkanut työtä hitaassa ravissa. Olen käyttänyt paljon avo- ja sulkutaivutusta verryttelynä, jotta saisin rangan rotaation jotenkin hallintaani ja oikeaan suuntaan. Yllätyin siitä, että tuntemuksistani huolimatta Penan muoto näytti... avoimelta. Ei oikeastaan ollenkaan pahalta! Ei sen liikkumisessa nyt ihan hirmuista joustoa ja svengiä ollut, ja epäonnekseni kamera nauhoitti 26 minuuttia pääasiassa alkukäyntiä, ja minuutin ravailun jälkeen oli akku loppunut. Parhaat palat sekä se hehkuttamani laukka jäi tietenkin minulta näkemättä, mutta näinpähän ainakin sen, että vaikka alku tuntui työläältä niin ei se sitten kuitenkaan ulospäin näyttänyt pahalta.
Leikkasin muutaman palan ääritylsästä videosta tähän näytille, se on nyt lähinnä minulle itselleni muistutuksena siitä mistä näin alkukesällä lähdettiin liikkeelle. Jätin siihen näkyviin myös yhden sivuloikan, joka oli Penan loikaksi melko kesy, mutta siitä saattaa saada hiukan osviittaa Penan reaktionopeudesta ja -voimakkuudesta. Ja selkäännousun - siinä minun sähikäiseni seisoo kovassa tuulessa ohjat vapaina ja odottaa lupaa lähteä liikkeelle.
Yksi murheenkryyni meillä on taas käsissä: kengitys. Viime kesänä hehkutin useaan otteeseen (yks kaks kolme kertaa ainakin) meidän huippukengittäjää joka korjasi Penan väärän kengityksen vinouttamat takakaviot ja siten myös hyvin pitkälti koko ponin vinouden. Nyt kevättalvella tämä huipputyyppi mursi polvensa... Tämä tarkoitti minulle hengenahdistusta ja stressiä, eikä syyttä. Käytin kaksi kertaa vierasta kengittäjää ja nyt ollaan taas tilanteessa, etten ole tyytyväinen siihen miltä Penan takaset näyttää. Huomenna tulee uusi kengittäjä, ja taas stressaa ja hermostuttaa. Niin paljon kuin kengittäjiä arvostankin, niin tosi monelta (nuoreltakin!) kengittäjältä puuttuu kyky kuunnella asiakasta. Minä ihan todella tunnen hevoseni jalat ja liikevirheet ja ymmärrän jotain siitä miten se tulisi kengittää. En osaa tehdä sitä työtä itse, mutta näen milloin sitä ei ole tehty niin kuin pitää. Yritän olla tahdikas kun ohjeistan kengittäjää, mutta nytkin törmäsin siihen mitääntarkoittamattomaan joojoohon, ja silti kengitys on päin sanonko mitä. Toivon kaikki raajat ristissä että huominen kengittäjä kuulee mitä minulla on sanottavana ja osaa hommansa.
tiistai 12. toukokuuta 2015
Rasti seinään
Minä pelkuri, rimakauhuinen koulupiipertäjä, hyppäsin tänään tunnilla 110 cm korkeita esteitä. Enkä vain selvinnyt niistä, vaan nautin hyppäämisestä. Eikä minun pasmojani sekoittanut edes se että hyppyvuorossa minua edeltäneellä ratsukolla tuli kommunikaatiokatkos, mistä seurasi kielto ja ratsastajan putoaminen ja esteen hajoaminen. Ei. Minulla oli niin hienohienohieno hevonen, sellainen oikea kone, upea tarkka taitava kokenut tamma jonka sydän sykki hyppäämiselle ja joka vei minut tehtävistä läpi varmuudella kunhan minä tein osuuteni kaarteissa ja itse esteille käännettäessä jäin vain odottamaan.
Tuli sitten kertarysäyksellä 30 cm lisää korkeimpaan hyppäämääni esteeseen. 80 cm on ollut se maaginen raja, "jättiläinen", ja kun tänään luulin hypänneeni 80 cm mutta se olikin 90 cm, kävi rimakauhurajalleni jotain. Se ohentui ja hälveni ja hävisi. Sitten seuraavalle kierrokselle tuli vielä lisää korkeutta ja minä ajattelin: no, ei tuo opettaja olisi nostanut jos ei uskoisi että selviän. Ja sitten annoin hevosen tehdä oman työnsä ja menin itse mukana.
En tiedä kuinka tätä hehkuttaisin jotta iloni välittyisi tarpeeksi. Olen niin onnellinen näistä tunneista, olen onnellinen siitä että meillä on hyvä ope joka myös nostaa estekorkeutta - koska millä muulla oppii hyppäämään yhtään isompaa kuin hyppäämällä isompaa? Olen iloinen siitä että viimeinkin alan olla siinä hollilla etten pelkää. Vatsanpohjassa vähän nipistelee mutta ei liikaa, ehdin ajatella, ehdin hengittää, ehdin nähdä paikkoja, ehdin jopa vähän ratsastaa esteväleissä. Olen saamassa pelostani niskalenkkiä ja se jos mikä on arvokasta.
Tämä onnistumisen ja uskaltamisen ilo vie minua eteenpäin vielä monta päivää.
lauantai 2. toukokuuta 2015
Mitäs tänne
Ei oikeastaan mitään.
Blogiväsymystä. Ja vähän ihan rehellisesti sanottuna hevosväsymystäkin. Heppailuni ovat viime viikkoina olleet aamulla ulos - illalla sisään -tyyppistäsupertarkkaa hoitoa. Ei ratsastamista, ei harjaamista, silittelyäkin tosi vähän. Sellaista rutiinia vain, haavanhoitoa kun haava löytyi, mutta ei muuta.
Elämä on ollut monta vuotta pelkkiä hevosia, ehkä pieni tauko intensiivisestä hevostelusta on tarpeellinen. Tai ansaittu tai jotain, en tiedä, en ole jaksanut oikein ajatellakaan. Ei vain ole huvittanut tehdä minuuttiaikatauluja jotta ehtisi selkään, joten en sitten ole tehnyt.
Vieraiden hevosten lähdettyä olen saanut lisää vapautta hoitaa hevoseni juuri niin kuin itse katson parhaaksi, ja olenkin tehnyt joitain elämää helpottavia ratkaisuja. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa näistä erikseen mutta en tiedä saanko koskaan aikaiseksi. Olen yhdistänyt kaksi tarhaa joten Emmillä ja Penalla on nyt entistä enemmän tilaa. Ruokin ne tosi levälleen jotta kävelyä tulisi mahdollisimman paljon, lisäksi tarhassa on heinäverkkoa, reilusti kuusenhavuja ja mahdollisuuksien mukaan muitakin virikkeitä. Ja jos iskee sadekausi ja tarhanpohjat menee mutaisiksi, yhdistän tarhan vielä kujan kautta kenttään, jotta hevoset saavat olla kentänpohjalla kuivin jaloin. Myös kevään ensimmäiset vihreät on jo nypitty kentän aitojen alta, ja tarkoitus olisi kohta jo päästää hevosia käyskentelemään kesälaitumelle...
Uskon siis että hevosillani on ihan hyvä hevosenelämä vaikka en olekaan niitä juuri liikutellut. Eilen raaputin niistä irtokarvaa pois oikein antautumuksella ja sellainen paineeton hevosen kanssa oleilu tuntui hyvältä. Rentouttavalta. Ehkä tämä tästä taas lähtee uuteen nousuun.
Lievästä hevosväsymyksestäni huolimatta olen käynyt ratsastuskoulutunneilla aina kun vain olen päässyt. Viime tiistaina sain niin mahtavia fiiliksiä, ratsunani oli uusi tuttavuus, suomitamma nimeltä Turnipsi, ja sen kanssa synkkasi ihan mahdottoman kivasti. Hieman epävarma mutta aivan umpirehellinen hevonen, herkkä, reilu. Sellainen hevonen, joka tekee kyllä kun ratsastaja vain on sataprosenttisen varma siitä, että näin tehdään, eikä kyykytä ratsuaan, vaan neuvottelee ja pyytää. Olen pikkuhiljaa oppinut siihen, miltä kropassani tuntuu kun pääni on oikeasti menossa esteelle, ja se on varmasti avainkysymys esteitseluottamuksen löytämiseksi. Muut tuntilaiset harjoittelivat kisoihin ja tehtävinä oli erikoisesteitä ja estekorkeutta hinattiin normaalia korkeammaksi. Ja minä, vellihousujen kuningatar, selvisin radasta jossa oli 80 cm korkea okseri!! Hemmetti että pelotti, mutta pelotti juuri sillä lailla sopivasti että tiesin kuitenkin selviäväni, ja sitten kun kävi juuri niin, niin fiilis oli uskomaton. Vau!
Tunnin päätteeksi käveltiin pieni maastolenkki, kirkkaassa kevätillassa, ja olin niin onnellinen että itketti.
Ei pidä ymmärtää väärin, Pena on ihana ja paras, mutta olen aika monta vuotta kamppaillut sen sätkyilyn ja epävarmuuden kanssa. Sitten kun pääsee sellaisen hevosen selkään joka ei saa paskahalvausta joka asiasta, joka tallustelee jonon jatkona ohja löysällä ja jos hätkähtääkin, niin palautuu ja toipuu nopeasti normaalitilaan, niin... Niin. Sitä alkaa ajatella, että voisihan sitä näinkin harrastaa. En ole ollut mikään suomenhevosfani vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni olenkin pelkästään suomenhevosilla ratsastanut, mutta nyt olen useamman kerran yllättänyt itseni ajattelemasta, että ehkä meille sopisi joku maltillinen, rehti suomalainen puksuttaja joukon jatkoksi. Sellainen kunnon tädinkuljetin jonka kanssa voisi vain puskea läpi risukoista ja pusikoista. Ajan- ja rahanpuutteessa en ole kolmatta hevosta hankkimassa, mutta ajatusleikkinä tämä on miellyttänyt minua kovasti.
Blogiväsymystä. Ja vähän ihan rehellisesti sanottuna hevosväsymystäkin. Heppailuni ovat viime viikkoina olleet aamulla ulos - illalla sisään -tyyppistä
Elämä on ollut monta vuotta pelkkiä hevosia, ehkä pieni tauko intensiivisestä hevostelusta on tarpeellinen. Tai ansaittu tai jotain, en tiedä, en ole jaksanut oikein ajatellakaan. Ei vain ole huvittanut tehdä minuuttiaikatauluja jotta ehtisi selkään, joten en sitten ole tehnyt.
Vieraiden hevosten lähdettyä olen saanut lisää vapautta hoitaa hevoseni juuri niin kuin itse katson parhaaksi, ja olenkin tehnyt joitain elämää helpottavia ratkaisuja. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa näistä erikseen mutta en tiedä saanko koskaan aikaiseksi. Olen yhdistänyt kaksi tarhaa joten Emmillä ja Penalla on nyt entistä enemmän tilaa. Ruokin ne tosi levälleen jotta kävelyä tulisi mahdollisimman paljon, lisäksi tarhassa on heinäverkkoa, reilusti kuusenhavuja ja mahdollisuuksien mukaan muitakin virikkeitä. Ja jos iskee sadekausi ja tarhanpohjat menee mutaisiksi, yhdistän tarhan vielä kujan kautta kenttään, jotta hevoset saavat olla kentänpohjalla kuivin jaloin. Myös kevään ensimmäiset vihreät on jo nypitty kentän aitojen alta, ja tarkoitus olisi kohta jo päästää hevosia käyskentelemään kesälaitumelle...
Uskon siis että hevosillani on ihan hyvä hevosenelämä vaikka en olekaan niitä juuri liikutellut. Eilen raaputin niistä irtokarvaa pois oikein antautumuksella ja sellainen paineeton hevosen kanssa oleilu tuntui hyvältä. Rentouttavalta. Ehkä tämä tästä taas lähtee uuteen nousuun.
Lievästä hevosväsymyksestäni huolimatta olen käynyt ratsastuskoulutunneilla aina kun vain olen päässyt. Viime tiistaina sain niin mahtavia fiiliksiä, ratsunani oli uusi tuttavuus, suomitamma nimeltä Turnipsi, ja sen kanssa synkkasi ihan mahdottoman kivasti. Hieman epävarma mutta aivan umpirehellinen hevonen, herkkä, reilu. Sellainen hevonen, joka tekee kyllä kun ratsastaja vain on sataprosenttisen varma siitä, että näin tehdään, eikä kyykytä ratsuaan, vaan neuvottelee ja pyytää. Olen pikkuhiljaa oppinut siihen, miltä kropassani tuntuu kun pääni on oikeasti menossa esteelle, ja se on varmasti avainkysymys esteitseluottamuksen löytämiseksi. Muut tuntilaiset harjoittelivat kisoihin ja tehtävinä oli erikoisesteitä ja estekorkeutta hinattiin normaalia korkeammaksi. Ja minä, vellihousujen kuningatar, selvisin radasta jossa oli 80 cm korkea okseri!! Hemmetti että pelotti, mutta pelotti juuri sillä lailla sopivasti että tiesin kuitenkin selviäväni, ja sitten kun kävi juuri niin, niin fiilis oli uskomaton. Vau!
Tunnin päätteeksi käveltiin pieni maastolenkki, kirkkaassa kevätillassa, ja olin niin onnellinen että itketti.
Ei pidä ymmärtää väärin, Pena on ihana ja paras, mutta olen aika monta vuotta kamppaillut sen sätkyilyn ja epävarmuuden kanssa. Sitten kun pääsee sellaisen hevosen selkään joka ei saa paskahalvausta joka asiasta, joka tallustelee jonon jatkona ohja löysällä ja jos hätkähtääkin, niin palautuu ja toipuu nopeasti normaalitilaan, niin... Niin. Sitä alkaa ajatella, että voisihan sitä näinkin harrastaa. En ole ollut mikään suomenhevosfani vaikka lapsuuteni ja nuoruuteni olenkin pelkästään suomenhevosilla ratsastanut, mutta nyt olen useamman kerran yllättänyt itseni ajattelemasta, että ehkä meille sopisi joku maltillinen, rehti suomalainen puksuttaja joukon jatkoksi. Sellainen kunnon tädinkuljetin jonka kanssa voisi vain puskea läpi risukoista ja pusikoista. Ajan- ja rahanpuutteessa en ole kolmatta hevosta hankkimassa, mutta ajatusleikkinä tämä on miellyttänyt minua kovasti.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Nenäkkäin omien virheiden kanssa
Ratsastuskoulupäivä taas takana. Nyt sain hyppykaveriksi uuden tuttavuuden, suomenhevosruunan, jonka kanssa alkuun kaikki sujuikin oikein mallikkaasti, oli hyvä rytmi verryttelykavaleteilla ja hevosella sellainen suokkimaisen suoraviivainen tapa tehdä ja edetä. Ensimmäisen "isomman" tehtävän ensimmäisessä hypyssä jäin itse ihan tökerösti jälkeen, olisin tuupannut mielelläni siihen vielä yhden askeleen jolloin olisi tultu ihan liian pohjaan ja hyppy olisi ollut vielä huonompi kuin nyt. Tästä vielä keräsin itseni, mutta jotenkin se rentous sitten vain karkasi.
Ja kun minä en ollut sataprosenttisesti menossa, hevonen alkoi kieltää. Ja joka kiellon jälkeen ratsastin yhä vain huonommin. Kaikki tehtävät me lopulta selvittiin eikä se ehkä muiden silmään näyttänyt niin pahalta rääpimiseltä kuin miltä se tuntui, mutta vähän veti mielen matalaksi.
Nämä on herkkiä asioita. Minä en ole varma hyppääjä, vielä, en tiedä voiko minusta tullakaan. Ja jokainen epäonnistuminen syö jo saavutettua varmuutta pois. En pelkää kieltoa enkä pelkää putoamista, pelkään sitä epämukavuuden tunnetta joka epäonnistuneessa tiikeriloikassa tulee.
Tämänkertainen tunti oli oikea inhorealistinen pläjäys omia virheitäni ja heikkouksiani. Hevonen imi minun epävarmuuteni ja tuli epävarmaksi, ja kun tunsin sen epävarmuuden, olin itse entistä enemmän epävarma. Epävarmuus näkyy minulla siinä etten uskalla antaa hevoselle vapautta. Minusta tulee kova ja jännittynyt, en päästä hevosta rennosti hyppyyn vaan olen hiukan suussa kiinni koko ajan. Jännittynyt keho ei odota hevosta, ei ajattele tehtävien välillä, on hidas reagoimaan ja kun viimein reagoi, reagoi liian voimakkaasti - ottamalla liikaa kiinni tai työntämällä liikaa kohti estettä. Sinällään tämänpäiväinen ratsuni teki ihan oikein kun jätti hyppäämättä, jos toin sen esteelle epävarmasti enkä ollut rentona sen tukena ja ympärillä. Ja kun palkinnoksi siitä jos se kuitenkin hyppäsi, olin sen suussa kiinni.
Hyppäsinpä sitten loput tehtävät harjasta kiinni pitäen, niin kuin vasta-alkaja. Yli päästiin ja kehujakin tuli siitä että loppurata meni jo paljon paremmin kuin sen takkuinen alku. Käsi hevosen jouhissa ei voi vetää ohjasta taaksepäin vaan käsi on vakaa ja hevoselle reilu. Minä en vain ole ihan valmis vielä antamaan hallinnantunnetta pois, siksi harjasta ottaminen oli kova paikka. Silloinhan en nimenomaan voi vetää taaksepäin vaikka tekisi mieli. Viimeisen radanpätkän jälkeen puuskutin ja oli vähän huono olo, oli hengittäminen unohtunut. Jännityksestä kertoi myös se, että komento loppuverrytellä aiheutti huojennuksen eikä harmistusta siitä että tunti on ohi.
Lisää toistoja, lisää rutiinia. Ja vaikka tämänpäiväinen ratsuni oli supersymppis, minä ehkä tarvitsen varmemman hevosen. Sellaisen joka sietää minun epävarmuuteni paremmin - huonoa ratsastusta ei tarvitse sietää, mutta joka menee siitä huolimatta, että minä en aina ole ihan varma tuleeko mieleni mukana.
Eipä tähän loppuun voi muuta sanoa kuin että free your mind and the rest will follow...
Ja kun minä en ollut sataprosenttisesti menossa, hevonen alkoi kieltää. Ja joka kiellon jälkeen ratsastin yhä vain huonommin. Kaikki tehtävät me lopulta selvittiin eikä se ehkä muiden silmään näyttänyt niin pahalta rääpimiseltä kuin miltä se tuntui, mutta vähän veti mielen matalaksi.
Nämä on herkkiä asioita. Minä en ole varma hyppääjä, vielä, en tiedä voiko minusta tullakaan. Ja jokainen epäonnistuminen syö jo saavutettua varmuutta pois. En pelkää kieltoa enkä pelkää putoamista, pelkään sitä epämukavuuden tunnetta joka epäonnistuneessa tiikeriloikassa tulee.
Tämänkertainen tunti oli oikea inhorealistinen pläjäys omia virheitäni ja heikkouksiani. Hevonen imi minun epävarmuuteni ja tuli epävarmaksi, ja kun tunsin sen epävarmuuden, olin itse entistä enemmän epävarma. Epävarmuus näkyy minulla siinä etten uskalla antaa hevoselle vapautta. Minusta tulee kova ja jännittynyt, en päästä hevosta rennosti hyppyyn vaan olen hiukan suussa kiinni koko ajan. Jännittynyt keho ei odota hevosta, ei ajattele tehtävien välillä, on hidas reagoimaan ja kun viimein reagoi, reagoi liian voimakkaasti - ottamalla liikaa kiinni tai työntämällä liikaa kohti estettä. Sinällään tämänpäiväinen ratsuni teki ihan oikein kun jätti hyppäämättä, jos toin sen esteelle epävarmasti enkä ollut rentona sen tukena ja ympärillä. Ja kun palkinnoksi siitä jos se kuitenkin hyppäsi, olin sen suussa kiinni.
Hyppäsinpä sitten loput tehtävät harjasta kiinni pitäen, niin kuin vasta-alkaja. Yli päästiin ja kehujakin tuli siitä että loppurata meni jo paljon paremmin kuin sen takkuinen alku. Käsi hevosen jouhissa ei voi vetää ohjasta taaksepäin vaan käsi on vakaa ja hevoselle reilu. Minä en vain ole ihan valmis vielä antamaan hallinnantunnetta pois, siksi harjasta ottaminen oli kova paikka. Silloinhan en nimenomaan voi vetää taaksepäin vaikka tekisi mieli. Viimeisen radanpätkän jälkeen puuskutin ja oli vähän huono olo, oli hengittäminen unohtunut. Jännityksestä kertoi myös se, että komento loppuverrytellä aiheutti huojennuksen eikä harmistusta siitä että tunti on ohi.
Lisää toistoja, lisää rutiinia. Ja vaikka tämänpäiväinen ratsuni oli supersymppis, minä ehkä tarvitsen varmemman hevosen. Sellaisen joka sietää minun epävarmuuteni paremmin - huonoa ratsastusta ei tarvitse sietää, mutta joka menee siitä huolimatta, että minä en aina ole ihan varma tuleeko mieleni mukana.
Eipä tähän loppuun voi muuta sanoa kuin että free your mind and the rest will follow...
tiistai 3. maaliskuuta 2015
Hanaa, nyhertäjä, hanaa!
Olen kärvistellyt kolme pitkää väliviikkoa edellisestä estetunnista ratsastuskoulussa mutta tänään taas pääsin! Ratsuna sama kaveri kuin edellisellä kerralla, kilometrikaulainen Konsta, johon saatoin ehkä löytää hiukan nopeammin säätöjä tänään. Nyt meitä oli tunnilla viisi ratsukkoa, vaan ihan mukavasti päästiin silti tekemään hyppyjä. Tehtävinä oli kavaletti-puomi-kavaletti -innarilinja, kavaletti - lankkupysty -linja kahdella laukalla, ja kavaletti-puomi-kavaletti -innari josta kaksi laukkaa toiselle lankkupystylle, ja lopuksi nämä kaikki kolme tehtävää ratana.
Konsta oli tällä kertaa jo aiemmalla tunnilla, ja vaikka se näennäisesti liikkuikin itse eteenpäin, niin tuntui edelliskertaa vaikeammalta löytää riittävän etenevä laukka. Ehkä se oli vähän väsynyt tai sitten minä vain taas aivan liian arka ratsastamaan. Millä saisi naputettua kontrollifriikin päähän sen että kaarteissa esteiden välissä saa ja pitää ratsastaa eteen, jotta voi sitten odottaa kohti estettä? Kavaletti-innarilinja oli hyvä harjoitus minulle, siinä ikään kuin joutui sellaiseen putkeen tai imuun, jossa rytmi tuli itsestään enkä ehtinyt säätää ja peruuttaa niin paljon esteväleissä. Minua vaivaa käänteinen vauhtisokeus, tuntuu että menen jo ihan hurjan kovaa laukkaa vaikka oikeasti ei edetä mihinkään. Erotan kyllä hyvän rytmin hypyissä kun sellainen sattuu kohdalle, mutta rohkeus tuoda hevonen tehtävään sisään riittävän isossa laukassa vielä puuttuu.
Ehkä opin vielä. Kivaa kuitenkin oli taas, ja nyt pitäisi päästä kahtena seuraavanakin tiistaina tunnille. Ratsastamisen ilon lisäksi olen iloinen siitä että pääsen harrastamaan jonnekin muuallekin kuin omalle tontille. Kun on tehnyt töitä kotona monta vuotta, ja koko ajan harrastanut kotona, ja nyt vielä viettänyt reilun vuoden lapsen kanssa tosi tiiviisti kotona, niin on aivan uskomatonta luksusta lähteä jonnekin pois. Olla poissa ja ajatella omia juttuja ja tehdä sitä mikä tuntuu mielekkäältä. Yhteen ratsastustuntikeikkaan menee minulta liki kolme tuntia aikaa, ja ne kolme omaa tuntia tuntuvat tulevan todella tarpeeseen. Enkä niiden aikana uhraa ajatustakaan sille, miten kotona pärjätään!
Konsta oli tällä kertaa jo aiemmalla tunnilla, ja vaikka se näennäisesti liikkuikin itse eteenpäin, niin tuntui edelliskertaa vaikeammalta löytää riittävän etenevä laukka. Ehkä se oli vähän väsynyt tai sitten minä vain taas aivan liian arka ratsastamaan. Millä saisi naputettua kontrollifriikin päähän sen että kaarteissa esteiden välissä saa ja pitää ratsastaa eteen, jotta voi sitten odottaa kohti estettä? Kavaletti-innarilinja oli hyvä harjoitus minulle, siinä ikään kuin joutui sellaiseen putkeen tai imuun, jossa rytmi tuli itsestään enkä ehtinyt säätää ja peruuttaa niin paljon esteväleissä. Minua vaivaa käänteinen vauhtisokeus, tuntuu että menen jo ihan hurjan kovaa laukkaa vaikka oikeasti ei edetä mihinkään. Erotan kyllä hyvän rytmin hypyissä kun sellainen sattuu kohdalle, mutta rohkeus tuoda hevonen tehtävään sisään riittävän isossa laukassa vielä puuttuu.
Ehkä opin vielä. Kivaa kuitenkin oli taas, ja nyt pitäisi päästä kahtena seuraavanakin tiistaina tunnille. Ratsastamisen ilon lisäksi olen iloinen siitä että pääsen harrastamaan jonnekin muuallekin kuin omalle tontille. Kun on tehnyt töitä kotona monta vuotta, ja koko ajan harrastanut kotona, ja nyt vielä viettänyt reilun vuoden lapsen kanssa tosi tiiviisti kotona, niin on aivan uskomatonta luksusta lähteä jonnekin pois. Olla poissa ja ajatella omia juttuja ja tehdä sitä mikä tuntuu mielekkäältä. Yhteen ratsastustuntikeikkaan menee minulta liki kolme tuntia aikaa, ja ne kolme omaa tuntia tuntuvat tulevan todella tarpeeseen. Enkä niiden aikana uhraa ajatustakaan sille, miten kotona pärjätään!
tiistai 10. helmikuuta 2015
"Nyt hiukan ponityttömeininkiä kehiin"
Täällä yks aikuinen ihminen on ratsastuskoulutunnin jälkeen naama kestovirneessä. Miten kivaa! Mikä ihana laji! Ja miten huippua ratsastaa lämmitetyssä maneesissa, vain laittaa hevonen kuntoon, ratsastaa, ja hoitaa tunnin jälkeen pois. Ei murhetta siitä, miten sen viikkoliikutussuunnitelma nyt menee, liikkuuko se tarpeeksi ja oikein, istuuko sen varusteet, koska se pitikään rokottaa ja kengittää. Olen ollut hevosen- ja tallinomistaja niin pitkään, että olen ihan unohtanut, miten huolettomasti hevosia voisikaan harrastaa.
Ratsuni oli ja tulee todennäköisesti vastaisuudessakin olemaan parikymppiseksi ehtinyt konkariruuna Konsta. Erikoisen värinen kukertavankimonharmaanruskea hevosen kokoinen hevonen, jonka selkään pääsin kyllä maasta pinnistämällä, mutta harkitsin tovin, menisinkö kuitenkin jakkaralta. Penaan verrattuna Konsta oli joka suuntaan jäätävän suuri ja pitkulainen, vaikka ei se oikeasti varmaan mitenkään poikkeuksellisen korkea puoliverinen ollut. Hyppykokemusta Konstalla oli 130-tasolta, eli ihan pätevä peli tämmöisen arkailijankin opetella.
Tehtiin puomi- ja kavalettiverryttelyä ja sitten yksinkertaista radanpätkää kavaleteilla ja kahdella esteellä, jotka ensin olivat ristikoina ja nousivat sitten 70 cm korkeudelle (ehkä, kielsin itseäni laskemasta kannatinreikiä!) pystyiksi. Konsta oli alkuun melko jähmeä enkä saanut sen kilometrikaulaa mitenkään kääntymään oikeinpäin, mutta hyppyhommista hevonen syttyi, sai ihan uuden bouncen liikkeisiinsä ja lyheni n. kilometrin ja tuli pyöreäksi avuille. Loppuverryttelyissä uskalsin jo vilkaista peilistä ja todeta, että aika vinkeältähän me näytetään!
Opettaja paikansi nopeasti tyyppivikani: "Sulla on vissiin taipumus ottaa vielä aina yksi askel ennen estettä..." Ou jees, niin on. Ratsastin vieraallakin hevosella juuri niin kuin olen esteitä tottunut ratsastamaan - hieman käsijarru päällä, aika raskaalla istunnalla (ettei vaan kävis mitään) ja ihan se viimeinen varmuus poissa, että oikeasti haluan viedä hevosen yli niistä esteistä. Sain käskyn irrotella vähän, ratsastaa enemmän kuin ponityttö, kuvainnollisesti urku auki reipasta laukkaa esteitä päin. Ihan hulvattomaan lentoon en Konstaa lietsonut, mutta viimeisellä radanpätkällä saatoin ehkä jo 80-prosenttisesti ajatella eteen ja yli.
Kyllä tästä vielä hyvä tulee! Hirmu kiva hevonen, rehti, osaava, ja kunhan pääsen sen säätöjen kanssa sinuksi niin uskon että omat virheet alkavat karista tai ainakin muuttua toisiksi! Ja pakko vielä sanoa, että olin tosi onnellinen kun onnistuin tekemään laukanvaihdon! Enpä ole tainnut ratsastaa hevosta joka osaisi askeleessa vaihtaa laukan, ja nyt vaan kurvasin kentän poikki ja ajattelin kokeilla, osaanko pyytää ja ymmärtääkö Konsta mitä haluan. Osasin, ja ymmärsi!
Ensi viikon tunti jää väkisinkin välistä, mutta odotan innoissani seuraavaa kertaa sitten kahden viikon päästä.
Ratsuni oli ja tulee todennäköisesti vastaisuudessakin olemaan parikymppiseksi ehtinyt konkariruuna Konsta. Erikoisen värinen kukertavankimonharmaanruskea hevosen kokoinen hevonen, jonka selkään pääsin kyllä maasta pinnistämällä, mutta harkitsin tovin, menisinkö kuitenkin jakkaralta. Penaan verrattuna Konsta oli joka suuntaan jäätävän suuri ja pitkulainen, vaikka ei se oikeasti varmaan mitenkään poikkeuksellisen korkea puoliverinen ollut. Hyppykokemusta Konstalla oli 130-tasolta, eli ihan pätevä peli tämmöisen arkailijankin opetella.
Tehtiin puomi- ja kavalettiverryttelyä ja sitten yksinkertaista radanpätkää kavaleteilla ja kahdella esteellä, jotka ensin olivat ristikoina ja nousivat sitten 70 cm korkeudelle (ehkä, kielsin itseäni laskemasta kannatinreikiä!) pystyiksi. Konsta oli alkuun melko jähmeä enkä saanut sen kilometrikaulaa mitenkään kääntymään oikeinpäin, mutta hyppyhommista hevonen syttyi, sai ihan uuden bouncen liikkeisiinsä ja lyheni n. kilometrin ja tuli pyöreäksi avuille. Loppuverryttelyissä uskalsin jo vilkaista peilistä ja todeta, että aika vinkeältähän me näytetään!
Opettaja paikansi nopeasti tyyppivikani: "Sulla on vissiin taipumus ottaa vielä aina yksi askel ennen estettä..." Ou jees, niin on. Ratsastin vieraallakin hevosella juuri niin kuin olen esteitä tottunut ratsastamaan - hieman käsijarru päällä, aika raskaalla istunnalla (ettei vaan kävis mitään) ja ihan se viimeinen varmuus poissa, että oikeasti haluan viedä hevosen yli niistä esteistä. Sain käskyn irrotella vähän, ratsastaa enemmän kuin ponityttö, kuvainnollisesti urku auki reipasta laukkaa esteitä päin. Ihan hulvattomaan lentoon en Konstaa lietsonut, mutta viimeisellä radanpätkällä saatoin ehkä jo 80-prosenttisesti ajatella eteen ja yli.
Kyllä tästä vielä hyvä tulee! Hirmu kiva hevonen, rehti, osaava, ja kunhan pääsen sen säätöjen kanssa sinuksi niin uskon että omat virheet alkavat karista tai ainakin muuttua toisiksi! Ja pakko vielä sanoa, että olin tosi onnellinen kun onnistuin tekemään laukanvaihdon! Enpä ole tainnut ratsastaa hevosta joka osaisi askeleessa vaihtaa laukan, ja nyt vaan kurvasin kentän poikki ja ajattelin kokeilla, osaanko pyytää ja ymmärtääkö Konsta mitä haluan. Osasin, ja ymmärsi!
Ensi viikon tunti jää väkisinkin välistä, mutta odotan innoissani seuraavaa kertaa sitten kahden viikon päästä.
maanantai 9. helmikuuta 2015
Kun ei osaa, opettelee
Nyt kyllä vähän puntti tutisee, olen nimittäin aloittamassa uuden harrastuksen! Lajin nimi on ratsastus. Esteratsastus!
Olen jaakannut ja jaakannut, että en osaa hypätä, en tiedä hyppäämisestä tarpeeksi, arkailen ja silti moinen hullutus kiehtoo minua kovasti. Talvikelien vuoksi Penan hypyt on katkolla kevääseen saakka, joten otin viimein itseäni niskasta kiinni ja nurisemisen sijaan toimin.
Huomenna minulla on esteratsastustunti ihan oikeassa ratsastuskoulussa, ihan oikealla ratsastuskouluhevosella, joka ei toivottavasti linkoa minua tangentin suuntaan jos teen virheen tai loiki tiikerin lailla omituisista paikoista. Tarkoitus on käydä useamminkin kuin vain kerran, mutta koska arkipalapelini realiteetit on hyvin tiedossa, en haaveile ihan jokaviikkoisesta tunnista. Jos vaikka pari kertaa kuussa pääsisin niin olisin jo todella iloinen. Ryhmä on seniorien hyppyryhmä, eli joka tunnilla hypätään tai tehdään puomi-/kavalettityöskentelyä.
Jännittävää! Raporttia seuraa.
Olen jaakannut ja jaakannut, että en osaa hypätä, en tiedä hyppäämisestä tarpeeksi, arkailen ja silti moinen hullutus kiehtoo minua kovasti. Talvikelien vuoksi Penan hypyt on katkolla kevääseen saakka, joten otin viimein itseäni niskasta kiinni ja nurisemisen sijaan toimin.
Huomenna minulla on esteratsastustunti ihan oikeassa ratsastuskoulussa, ihan oikealla ratsastuskouluhevosella, joka ei toivottavasti linkoa minua tangentin suuntaan jos teen virheen tai loiki tiikerin lailla omituisista paikoista. Tarkoitus on käydä useamminkin kuin vain kerran, mutta koska arkipalapelini realiteetit on hyvin tiedossa, en haaveile ihan jokaviikkoisesta tunnista. Jos vaikka pari kertaa kuussa pääsisin niin olisin jo todella iloinen. Ryhmä on seniorien hyppyryhmä, eli joka tunnilla hypätään tai tehdään puomi-/kavalettityöskentelyä.
Jännittävää! Raporttia seuraa.
 |
| Penan freestyle-näyte kesältä 2012 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)