Rasti seinään

Minä pelkuri, rimakauhuinen koulupiipertäjä, hyppäsin tänään tunnilla 110 cm korkeita esteitä. Enkä vain selvinnyt niistä, vaan nautin hyppäämisestä. Eikä minun pasmojani sekoittanut edes se että hyppyvuorossa minua edeltäneellä ratsukolla tuli kommunikaatiokatkos, mistä seurasi kielto ja ratsastajan putoaminen ja esteen hajoaminen. Ei. Minulla oli niin hienohienohieno hevonen, sellainen oikea kone, upea tarkka taitava kokenut tamma jonka sydän sykki hyppäämiselle ja joka vei minut tehtävistä läpi varmuudella kunhan minä tein osuuteni kaarteissa ja itse esteille käännettäessä jäin vain odottamaan. 

Tuli sitten kertarysäyksellä 30 cm lisää korkeimpaan hyppäämääni esteeseen. 80 cm on ollut se maaginen raja, "jättiläinen", ja kun tänään luulin hypänneeni 80 cm mutta se olikin 90 cm, kävi rimakauhurajalleni jotain. Se ohentui ja hälveni ja hävisi. Sitten seuraavalle kierrokselle tuli vielä lisää korkeutta ja minä ajattelin: no, ei tuo opettaja olisi nostanut jos ei uskoisi että selviän. Ja sitten annoin hevosen tehdä oman työnsä ja menin itse mukana.

En tiedä kuinka tätä hehkuttaisin jotta iloni välittyisi tarpeeksi. Olen niin onnellinen näistä tunneista, olen onnellinen siitä että meillä on hyvä ope joka myös nostaa estekorkeutta - koska millä muulla oppii hyppäämään yhtään isompaa kuin hyppäämällä isompaa? Olen iloinen siitä että viimeinkin alan olla siinä hollilla etten pelkää. Vatsanpohjassa vähän nipistelee mutta ei liikaa, ehdin ajatella, ehdin hengittää, ehdin nähdä paikkoja, ehdin jopa vähän ratsastaa esteväleissä. Olen saamassa pelostani niskalenkkiä ja se jos mikä on arvokasta. 

Tämä onnistumisen ja uskaltamisen ilo vie minua eteenpäin vielä monta päivää.