Tänään nimittäin palasin, tänne ja Penan selkään.
Jännitti. Kiipesin kyytiin ja sitten itketti.
Minun hieno ponini.
*
Olen tässä joutunut miettimään kaikenlaista, jopa sitä että luopuisin omista hevosista kokonaan. Olen miettinyt kaikkia niitä aikoja kun arki Penan kanssa oli säntäilyjen ja loikkimisen sietämistä, varotoimenpiteitä, jännittämistä, juoksuttamista, valmistautumista. Olen miettinyt aikoja kun istuin ratsastusten jälkeen saunassa itkemässä, koska tunsin epäonnistuneeni aivan kaikessa. Olen kyseenalaistanut kaiken tekemiseni tuon eläimen kanssa, olen ajatellut että ehkä sen olisi parempi jonkun sellaisen kanssa jolla on enemmän pitkäjännitteisyyttä ja kokemusta ja vakaammat hermot jotka eivät ikinä leikkaa kiinni. Jonkun sellaisen kanssa jolla ei tule monen kuukauden paussia siihen väliin jolloin olisi juuri pitänyt takoa kuumaa rautaa.
Olen miettinyt, millä tavalla haluan harrastaa, nyt kun enää vain harrastan. Nyt kun aikaa harrastamiseen on todella vähän. Harrastamisen pitää olla mukavaa ja mielekästä - ei se sitä ihan joka sekunti voi olla, mutta kokonaisuudessa omasta vapaa-ajan tekemisestä pitäisi jäädä hyvä mieli. En ole osannut myöntää sitä ääneen edes itselleni, mutta on ollut aikoja kun minulla on ollut kaikkea muuta kuin hyvä mieli Penan kanssa.
*
Tänään minulla oli Penan selässä sellainen olo kuin olisin tullut kotiini. Tuli myös olo, että minusta on tullut parempi kouluratsastaja esteratsastuksen myötä, mutta siitä havainnosta ehkä lisää myöhemmin. Nyt aion vain olla iloinen siitä, että Pena on juuri Pena, ja että olen jaksanut sen kanssa kaikki nämä ajat.
 |
| Punainen möhömaha ja kesäkaverit |
Olisin voinut melkein itse kirjoittaa tuon tekstin, niin tuttuja ajatuksia, vaikkei omat hevoset mitään rodeo-koneita olekaan. Jossain vaiheessa sitä vaan huomasi suorittavansa, ei enää tullut iloa yhtään, lähes vaan pelkkää epäonnistumisen ja turhautumisen tunnetta, itku ratsastuksen jälkeen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Kun ratsastin yliyrittäen, en pystynyt elämään siinä hetkessä ja kuullut hevosen viestejä, miten se koitti kertoa, että asiat voi tehdä vähemmälläkin. Meni myös kauan, että sallin itselleni ajatuksen, että on IHAN OK luopua hevosista, jos niiden pitäminen alkaa olla liian rankkaa. Helpotti kummasti, kun sai itseltään sen ajatuksen pois, että olisi PAKKO jaksaa ja haluta jatkaa harrastusta, koska on hevosen hankkinut. Kun niin kovasti haluaa olla tunnollinen hevosenomistaja, niin ottaa helposti ratsastuksesta ja hevosen pitämisestä aivan liikaa paineita, välillä on parempi vaan pitää se vapaapäivä/viikko/kuukausi tai höllätä päivärutiineista niin paljon kuin pystyy, jos se saa ilon takaisin touhuun :) -Kathy
VastaaPoistaKiitos kommentistasi Kathy! Mukava huomata että vielä juttujani luetaan vaikka olenkin viettänyt hiljaiseloa. Yllätyin tänään siitä, miten vähän oikeastaan oli hukassa. Kuntoa ja lihasvoimaa, toki, mutta muuten tauko ei tuntunut tehneen pahasti pahaa.
PoistaMukava, että palasit. Kumpaankin, sekä ponin selkään että tänne.
VastaaPoistaKyllä se oikeasti niin on, että harrastamisen tulee olla pääasiassa mukavaa. Tottahan niitä huonoja päiviä ja huonoja aikoja osuu kaikkien tielle, mutta pääasiassa asioitten pitäisi olla kivoja. Ihan varmasti estetunneista on ollut hyötyä kaikin tavoin.
Tässä on itse päässyt nyt nauttimaan hevosen omistajuuden ihan erilaisesta puolesta tuon varsan myötä. Tällä hetkellä on aika kaukaisena ajatuksena valmennukset ja kilpailut. Nyt sitä on jotenkin niin levollinen, kun katselee laitumella kirmailevia hevosiaan tippa linssissä. Tippa linssissä siksi, että ne ylipäätään on olemassa ja myös siksi, että kaikista viime syksyisistä peloistani huolimatta rakas tammani juoksee jännevammasta parantunein jaloin varsansa perässä.
Minäkin olen antanut itselleni armoa siinä, että hevoseni ovat varmasti olleet ihan tyytyväisiä ollessaan vain hevosia. Tarhaillessaan "mitään tekemättä". Ratsastaminen on kuitenkin kovin lyhytkestoista verrattuna siihen miten paljon vuorokaudesta hevonen on vain hevonen, ja kun tällaiseen eloon koittaa tarjota hyvät olosuhteet, on hevonen varmasti ihan tyytyväinen. Puhumattakaan laiduntavasta emätammasta! Olen tosi onnellinen sun puolesta että varsaprojekti toteutui näin hienosti ja että Vihru voi hyvin. Toivon samaa jatkossakin :)
PoistaSamoin olen iloinen kun sain lukea kuulumisistanne. Sun blogi on yksi mun suosikkeja, niin rehellinen ja todenmakuinen.
VastaaPoistaSilloin ne parhaimmat hetket usein tulevat, kun antaa itselleen luvan luopua, luvan lopettaa suorittaminen. Kun menee hevosen selkään ja ajattelee aloittavansa alusta, ja on vain iloinen siitä että ylipäätään saa ratsastaa. Kun oma mieli on nöyrä ja lempeä. Ainakin mulle kävi aina näin, niiden itkuratsastusten jälkeen, jo melkein luovuttaneena tulivat parhaimmat ratsastukset.
Myös nyt on sellainen olo, että jos vain joskus pääseen hevosen selkään, se ei satu enkä pelkää, olen onnellinen :)
Mukavaa ja rentoa kesää sulle ja Penalle!
Kiitos Liisa ihanasta kommentista, lämmittää tosi paljon huomata että edelleen joku lukee näitä ajatuksiani!
PoistaKiva kuulla teistä taas! En minä tiedä, onko sellaista hevosenomistajaa olemassakaan, joka ei koskaan hermostuisi ja joka jaksaisi joka hetki tehdä täysillä, vaikka on vaikeaa. Veikkaan, että ei. Ainakaan en ole koskaan itse tavannut.
VastaaPoistaMutta tuo on varmasti totta, että esteratsastus tekee paremmaksi kouluratsastajaksi. Ainakin oma opettajani vaikutti ilahtuneelta, kun lopulta uskalsin sanoa ääneen, että haluaisin palata esteiden pariin. Hän on hehkuttanut sitä, miten paljon esteet opettavat ratsastajalle sellaista, mitä ei pelkällä sileän treenillä opi.
Se on se blogimaailman illuusio, että kaikki aina jaksaa. Että kaikkien hepat liikkuu aina vähintään kuudesti viikossa ja vapaapäivinäkin talutetaan viidentoista kilometrin lenkki ihanilla maastopoluilla vaikka sataisi akkoja ilman alushousuja. Eikä koskaan pala hermo tai lennä perkeleet tai oteta turhan ronskisti ohjasta tai räimäistä riimunnarulla. Sitten kun oma heppa muhii harjaamattomana tarhassa toista kuukautta niin saattaa tulla himpan epäonnistunut olo...
PoistaOdotan innolla sun esteraportteja! Vertaillaan sitten mietteitä hyppäämisestä. Minä huomasin erityisesti eron asenteessani Penan kanssa, käsien paikassa sekä laukan ratsastamisessa. Myös siinä, että maltoin jättää Penallekin ratkaistavaa. Onnistuin olemaan enemmän ratsukon toinen osapuoli ja vähemmän diktaattori. Kunhan saadaan vähän lisää sileänkertoja alle, taidan kokeilla taas hyppyjä Penan kanssa, jännä nähdä miltä se tuntuu nyt kun minulla on niskalenkki pelostani.
Blogimaailman illuusioista ja todellisuudesta:
Poista"Että kaikkien hepat liikkuu aina vähintään kuudesti viikossa ja vapaapäivinäkin talutetaan viidentoista kilometrin lenkki ihanilla maastopoluilla vaikka sataisi akkoja ilman alushousuja."
- > oikeasti se on max vartti talutusta maneesissa tai "lasin sen irti laitsalle juoksemaan". Henkilökohtaisesti olen aikaa sitten tehnyt päätöksen, että 5 kertaa viikossa on ihan riittävä liikuntamäärä ja jos tulee vapaata putkea enemmän niin sitten tulee - varsinaisia lomia kun meillä hevonen ei pidä.
"Eikä koskaan pala hermo tai lennä perkeleet tai oteta turhan ronskisti ohjasta tai räimäistä riimunnarulla. "
-> kyllä palaa ja perkeleet taitaa olla miedoimmasta päästä sanavarastoani... Ylipäätään palautekeskustelut käydään sävyyn, jota ei oppikirjoissa neuvota. Harvakseltaan kylläkin, kenties sävyn vakavuudesta johtuen.
Nykyään et vaan voi kirjoittaa mihinkään julkiselle foorumille mitä oikeasti tapahtui - siitä väännetään eläinsuojelurikkomus keinolla millä hyvänsä ja nimesi pistetään mustalle listalle ja riepoteltavaksi Totuus.nettiin. Eläköön some... :(
Olet Laura asian ytimessä (niin kuin monesti olet). Joskus harkitsen, lisäisinkö blogini johonkin portaaliin jotta lukijamäärä kasvaisi, mutta toistaiseksi olen jättänyt lisäämättä. Haluan edelleen kirjoittaa niin ettei ihan älyttömästi tarvitse varoa ja sensuroida ja pelätä että joku vääristelee ja lukee rivien välistä asioita joita siellä ei ole. Ja kolmenkymmenen lukijan blogiksi minulla on harvinaisen paljon aktiivisesti kommentoivia lukijoita joiden kanssa olen tullut tutuksi, joten mikäs tässä ollessa :)
PoistaMukava kuulla sinuta, juuri eilen ajattelin, miten teillä menee. :)
VastaaPoistaMinä olen onnistunut pääsemään (melkein kokonaan) huono hevosenomistaja -syndroomasta, kun en liikuta hevostani niin ahkerasti. Aloitin taas innoissani Ripen saavuttua, mutta nyt kun se ontuu, olen huomannut olevani paljon tyytyväisempi, kun minun ei TARVITSE ratsastaa. Hah.
Toki joskus on kiva hypätä selkään jne., mutta enemmän minä nautin siitä hevosten kanssa olemisesta ja nypräämisestä. Ja niin se saa sitten ollakin.
Ja kyllä ne perkeleet täälläkin välillä soi ja riimunnarullakin tulee napattua ruohon kimppuun ryysivää ponia.. Mutta se on elämää.
Tsemppiä Sanna!
Onpa kiva kuulla että olen ollut ajatuksissasi!
PoistaMinä olen vielä sillä tiellä että etsin tapaani harrastaa Penan kanssa. Olen melko pitkälti päästänyt irti kisatavoitteesta - ehkä se jännitys vain on liikaa Penalle, ja kun minulla ei ole mahdollisuutta kuljettaa sitä joka kissanristiäisiin harjoittelemaan olemista niin miksi sitten takoisin päätäni seinään kerran-kaksi vuodessa? Mutta sitten toisaalta kun tulee hetkiä jolloin poni on niiiiiin hieno ja niiiiin taitava, alkaa harmittaa ettei kukaan näe sitä :D
Oma motivoituminen harjoitteluun on hankalampaa, kun ei ihan tiedä, mihin tähtää. Vai täytyykö sitä tähdätäkään mihinkään, en vielä tiedä. Opettelen!
Ihana kuulla sinusta, usein tai harvoin. Kauniita kesäpäiviä teille :)
VastaaPoistaKiitos Noora!!
Poista:) Mukava kuulla teistä! Sanottakoon että hevosmaailma kun on mitä on, niin se tuottaa helposti hevosihmisiä, jotka eivät näytä kipua, pelkoa tai epätoivoa senkin takia kosa "mitä kaikki muut sanovat". Tosiasia on että tarpeeksi kauan jos on kuuntelematta miltä itsestä tuntuu, jokin menee vähän hajalle jolloin unohtaa kaiken sen hyvän mitä harrastus on joskus antanut. Silloin on vain kaikki se paska. Paskoja fiiliksiä, paskoja kelejä, syyllisyyttä koska ei ole tarpeeksi hevosen, perheen, ystävien kanssa. Ja sitten ei kohta ole harrastusta kun se on muuttunut paskaksi. Kävin talvella siellä ja olin jo hetken sitä mieltä,, että kun Bronca menee taivaslaitumille, niin toista hevosta ei tule. Mulla se vaati rähän rahallista panostusta, talliasioiden ja elämän organisointia ja ennen kaikkea siitä SYYLLISYYDESTÄ päästämistä.
VastaaPoistaKirjoitat Enni asiaa. Ja mukava kuulla sinustakin, olen monesti miettinyt että kuinka mahdat(te) voida. Mun elämäni on pyörinyt hevosten ympärillä niin pitkään - omia hevosia varhaisteinistä, opiskelu alan ammattiin, siitä suoraan yrittäjäksi... En ole oikeastaan koskaan edes ajatellut, että voisi olla muutakin. Ja se "muu" voisi olla mukavaa, jos ei kokoaikaisesti niin vaihtelun vuoksi ainakin.
PoistaJatkuva vastuu, huoli ja syyllisyys ovat näivettäviä tunteita joista ei usein haluta tai uskalleta puhua, koska pelätään että leimataan itsekkääksi, kevytkenkäiseksi tai ettei tykkää tarpeeksi tai ole tarpeeksi OMISTAUTUNUT.