Ja sit mä tahtoo estesatulan.
Eilen kokeiltiin, vieläkö Pena muistaa hyppäämisen ja miltä minusta nyt tuntuu sen selässä, kun esteet itsessään ei pelota. Puomipirkkona toiminut mieheni sanoi että vaikka ei ratsastuksesta juuri mitään ymmärrä niin eron näkee - nyt kuulemma näyttää siltä että ollaan menossa esteistä yli. Hyvä. Siltä sen pitääkin näyttää, ja siltä sen pitää tuntua, ja siltä se tuntuikin.
Elävä esimerkki: Pena rykäisi linjaan sisään liian kovaa, hyppäsi selkä notkolla huonot kaksi hyppyä ja pudotti jälkimmäisen esteen. Vanha minä olisi vetänyt ohjasta ja ollut peloissaan ja tullut jarru päällä uudestaan. Uusi minä sen sijaan jatkoi laukkaa eteenpäin, ei muuttanut mitään koska tiesi ettei ollut mokannut itse vaan että arviointivirhe oli yksin hevosen. Uusi minä tuli samalla tavalla etenevässä laukassa sisään, teki puolipidätteen joka meni läpi ja antoi hevosen korjata itse virheensä. Viimeinen hyppy sille edelliskierroksella pudotetulle pystylle oli terävä, korkea ja pyöreä, ei tietoakaan loppajaloista tai rytmittömyydestä. Siihen oli hyvä lopettaa.
Mutta estesatula, sellainen me tarvitaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti