On vain vääränlaista vaatetusta jne

Povattiin talven kylmintä yötä, mutta ei se ihan tässä meidän kulmilla kuitenkaan niin rapea ollut kuin viikko sitten, jolloin mittari näytti -29°C kun ajelin töistä kotipihaan. Ihan tarpeeksi viileää oli kuitenkin, ja huumaavan kaunista!

Ponit pääsivät liikkeelle, koska olen tullut hieman pakkasneuroottiseksi. Minusta tuntuu että Pena kangistuu kun pakkanen painuu alle -15°C. Se seisoo hoidettavana hiukan "käppyrässä" ja tuntuu sivellessä jotenkin... tiukalta. Kovalta. Ei samanlaisen kimmoisan pehmeältä kuin yleensä. Pena on luomukarvassaan eli käytännössä kesäkarvassa, koska se ei vain tee kunnon talvivillaa. Karva aavistuksen tihenee talvisin ja kainaloihin ja haaroväliin kasvaa yks-risti-kaks pari pitkää haitulaa, ja siinä se talviturkki sitten on. Loimien alta Pena tuntuu aina lämpimältä, joten en usko että tämä hienoinen jäykistyminen johtuu varsinaisesti palelemisesta. Näillä -15°C - -20°C lämpötiloilla Pena ulkoilee väliloimen (n. 50 g) ja fullneck-toppaloimen (300 g) kanssa, ja jos vielä kylmemmäksi käy, vaihdan väliloimen paksumpaan fullneck-malliin. Parina viime vuonna ei tosin ole ollut tarvetta kun pakkaset ovat pysyneet kohtuullisissa lukemissa.

Sulon pyöräytin kevyesti liinassa ja lähetin isännän kanssa kävelylle radalle. Pihaan palasi joulupukin näköiseksi muuttunut partanaamainen mies ja tyytyväinen poni. Juomaa ponille ja takaisin tarhaan. Penan kanssa suunnittelin kutakuinkin samaa kuviota mutta ratsailta. Olin tällännyt itseni niin tiukkaan vaatteita että karsinoita siivotessa tuli hiki, eikä kyllä kylmä ehtinyt tulla missään vaiheessa muutenkaan. Penan pieni jäykkyys tuntui selkäänkin saakka, kun hölkkäilin sillä alkuun kentällä muutamia raviympyröitä. Tuntuu siltä ettei liike ihan vaan lähde niin kuin normaalisti. Ravi jää suppeaksi ja jousto puuttuu. Alkuhölkän jälkeen lähdettiin radalle, ja kun Pena tuntui olevan mukavasti kuulolla, jotenkin ajauduin radalta naapurin tielle ja siitä metsään. Hups!

Normaalien ihmisten mittapuulla ei taida olla kovin suuri uroteko käydä 13-vuotiaaksi kääntyneellä hevosellaan yksin pieni maastolenkki, mutta Penan kanssa nämä ovat aina niitä hetkiä, joiden jälkeen voisin vähän pillittää onnesta. Se on ollut koko ikänsä niin kesseli; niin älytön spuukaaja, tärisijä, lähtöjen ottaja, panikoituja, poistuja - kertakaikkisen epäluotettava ja epämiellyttävä tyyppi viedä mihinkään oman tontin ulkopuolelle, missä voi olla mikä tahansa ennalta-arvaamaton muuttuja. Tai ei ole edes tarvittu mitään muuttujia, ylipäätään pihasta poistuminen on ollut potentiaalinen riski täydelliselle paniikille ja pakoreuhtomiselle.

Nytkin alkoi vähän puntti tutista kun piti kävellä naapurin ladon ohi, ja kun nurkan takana sitten olikin kuusentaimi lumen alla kumaraan painuneena, Pena heitti takajalkapiruetin ja pölähti ojaan. Kehitystä on tapahtunut siinä että nykyisin takajalkapiruettia ei enää läheskään joka kerta seuraa pakolaukka, joten ei muuta kuin poni pois ojasta, nokka uudestaan menosuuntaan ja pari ärräpäätä sekä tiukkaa kantapäiden käyttöä, niin selvisimme metsään. Metsässä tuijottelu vähitellen lakkaa lähes kokonaan, ja kun siirrytään leveämmältä väylältä pienille poluille, Pena jo ihan rehellisesti rentoutuu.

Kotiinpäin tullessa oli alla jo niin rela poni että uskalsin kaivaa puhelimen taskusta ja ottaa muutaman kuvan, kunnes puhelin ilmoitti sammuttavansa itsensä. Kaikkia ei ole tehty kylmää varten! Minulla sen sijaan oli kaikkien kerrosteni sisässä oikeinkin lämmin, ja suurin lämpö taisi nousta sielusta saakka. Olen joka kerta maailman onnellisin hevostyttö kun saan ratsastaa omalla kesselilläni maastossa, ilman että kenenkään syke on kahdessasadassa.

Penalla oli korvatulpat, koska ne tuntuvat vähän leikkaavan pahinta tuijottamista ja sätkyilyä. Tulppiin kuitenkin liittyy epämukavuutta, joka ilmenee ilmeenä ja ravisteluna. Nämä mielenilmaukset laantuvat kun lähdetään liikkeelle, mutta olisihan se mukavaa jos voisi olla vähemmän epämukavaa ja enemmän mukavaa. Taidan ottaa projektiksi etsiä istuvan äänieristetyn korvahupun ja kokeilla, toimisiko se riittävänä omana kuplana, ja suostuisiko Pena pitämään hattua. Aiemmat hattukokeilut ovat päättyneet niin raivokkaaseen päänravisteluun että päästä on pudonnut sekä hattu että suitset. Ei järin turvallista sekään.

Liikettä, lämpöä ja juomaa. Niillä nitistän ainakin omaa pakkasneuroosiani, ja tuskin niistä haittaa on hevosillenikaan.

Projekteja ja onnistumisia

Matkalla maastoon

Asetin tälle vuodelle tavoitteeksi päästä yksin ratsain maastoon Penan kanssa. Tiedättekö kun joskus aika vaan on kypsä ja tekeminen on helppoa - tämän maastoonmenon suhteen on käynyt juuri niin. Ok, hevoseni on 12-vuotias eikä todellakaan mikään luottopolle jolla voi mennä minne vaan ja miten vaan, mutta siinä missä en vielä muutama vuosi sitten tohtinut edes ajatella että poistuisin sen kanssa tontilta ratsastaen ilman kenenkään seuraa, on tänä kesänä tapahtunut jonkinlainen loksahdus. Enkä kyllä voi sanoa että olisi hullun lailla reenattu, päinvastoin. Olen välillä halunnut mennä metsään ratsastamaan, ja sitten, noh, olen mennyt.

Tällä viikolla tuli eräänlainen läpimurto siinä, että tein koko lenkin ratsailta. Yleensä olen taluttanut alkumatkan, jolloin pitää oman pihatien jälkeen kulkea reilu sata metriä asvalttitien reunaa, mutta nyt avasimme reitin radan kulmasta metsään niin ettei tarvitse mennä autojen sekaan lainkaan. Ja niin minä sitten menin ja ratsastin sieltä metsään, tein lenkin, menin vähän raviakin, jouduin yhdessä kohdassa vähän patistamaan Penaa ja sanomaan että ei, tuo(kaan) pölli ei aio sinua syödä ja ei, et lähde takajalkapipruetin kautta kotio. Ja Pena tokeni järkytyksestään ja talsi loppulenkin ihan asiallisesti - hieman korvat töröllä ja kroppa kireänä, mutta hallinnassa, suuremmin säpsimättä. Niin, eikä sillä ollut edes korvatulppia.

Ei huono, ei ollenkaan.

Ja koska olen ihminen jolla pitää olla jotain pientä työn alla koko ajan, ollaan aloitettu Sulon kanssa hiljaksiin uuden lajin opiskelua. Hankin sille valjakkovaljaat, tosin nämä ovat kukkaroystävälliset ja räikeät nyloniset versiot eivätkä päihitä nahkaisia kumppaneitaan, mutta saavat kelvata alkuharjotteluun.

Ensisijainen toive olisi opettaa Sulo kevyisiin työajohommiin, siis vetämään kevyitä kohteita perässään. Rengasta, ehkä jotain kuormalavatyyppistä kenttälanaa, talvella pulkkaa. Sellaisia juttuja joita kehtaa vedättää rintaremmillä. Suurempiin kuormiin ergonomisin vetoväline on tietysti länget, mutta tarkoitus ei ole edetä ihan niin hc-asteelle.

Sulo toimii ohjasajossa niin hyvin ettei se tunne paljoa eroa ratsastamisesta. Takaa ajaminen on sille myös ihan iisiä, eikä se ollut millänsäkään häntäremmistä eikä mäkivöistä, kun niitä sille esittelin. Olen myös siedättänyt sitä siihen että remmit osuu jalkoihin ja heitellyt ja sivellyt ja hinkannut sen jalkoja vetoliinoilla. Se kääntää korvaansa minua kohti ja voin nähdä kysymysmerkin sen pään päällä, mutta mihinkään se ei säntää eikä jännity. Seuraavassa vaiheessa aletaan takaa-ajon yhteydessä heilutella vetoliinaa sen jalkoja vasten ja matkia sitä miten remmit käännöksissä painuvat kiinni hevoseen. Aion myös rakennella erilaisia kiliseviä/rahisevia/suhisevia raahattavia häkkyröitä joita voin itse vetää perässäni kun ajan Suloa näin maastakäsin, jotta se tottuu raahautuvaan ääneen.

Sulo on vaan niin kymppi kaikessa. Se on välillä sen näköinen että kaikkea tuokin eukko keksii, mutta toteaa sitten ettei tästä(kään) päähänpistosta taida olla sille välitöntä uhkaa, ja jää siihen. Ja se on vasta yhdeksän! Mitä kaikkea me ehditäänkään, jos se vain saa olla ja elää terveenä. Uskon että Sulosta tulee Penan veroinen sielunkumppani minulle ja elämäni hevonen, yksi niistä. Ja oikeastaan se on sitä jo nyt.

Uusia kotiläksyjä, unelmia ja talveen varautumista

Tällä viikolla tiistaina olin toista kertaa meidän uuden valmentajan, Eerikan silmän alla. Penaa täytyy ihan ekaksi kehua siitä, että entinen keulin-reuhdon-huudan-hikoan-paskon -tyyppi on tätä nykyä sellainen matkamies, että teen sen kanssa reissut yksinäni luottavaisin mielin. Se menee kyytiin lähettämällä kyselemättä, matkustaa siivosti (no niin se on kyllä aina matkustanut mutta lastautuminen on toisinaan ollut vähän säätöä - aina sen on autoon saanut, mutta välillä hommaan on kuulunut pystyynhyppelyä, vinoonmenoa, pään kolhimista traikun kattoon ja ylipäätään mullittelua sillalla) ja perillä varsinkin käyttäytyy niin, että sen voi varustaa trailerin vieressä ilman että oma kiukkusuoni pullistelee.

Kesäillat!

Tällä kertaa oltiin valmentajan kotikentällä, ja parkkeerasin yhdistelmän n. 500 metrin päähän hiekkaparkkikselle, jossa oli paremmin tilaa operoida kuin Eerikan omassa pihassa. Parkkikselta kulkee metsäpolku pihaan, ja mennessä talutin Penan perille. Itse valmennukseen olen tyytyväinen. Ensimmäisellä kerralla puututtiin vain ja ainoastaan siihen, että Penan on oltava pohkeen edessä koko ajan ja keskityttävä minuun. Myös asentoani rukattiin niin että pääsisin eroon vaivihkaa ilmaantuneesta turvakyyrystä. Näitä juttuja olen harjoitellut vastalihakset armoa anellen nämä reilut pari viikkoa valmennusten välissä, ja hetkellisen epämukavuusalueen jälkeen olen huomannut että tulosta tulee. Ja Eerikalta saatiin samansuuntainen palaute, jahuu! Pena tuntui ihan super paljon paremmalta kuin ensimmäisellä kerralla - se kyttäsi ja jännitti, mutta reagoi nyt huomattavasti sähäkämmin pohkeeseeni ja palasi pohjeavusta kuulolle eteeni. Askellajien laatu paranee heti kun se pysyy edessäni = kuulolla ja rentona.

Kentänlaidalla oli haastavia pelokkeita kuten paalipiikit ja yksi kanto, joten aika monta toistoa saatiin taas siihen, kun Pena jähmettyy ja meinaa jättäytyä jäykäksi apujeni taakse. Nyt päästiin ratsastamaan kaikki askellajit läpi, pääsin istumaan alas ravissa ja silti vaikuttamaan. Kotiläksyt muistiin itselle:

• vaadi enemmän takajalkoja liikkeeseen mukaan, älä tyydy vähän sinnepäin. Pena kykenee, minä kykenen
• hae fiilistä keinuvasta selästä harjoitusravissa. Jos selkä jäykistyy, koita perusistunnassa vähän keinauttaa selkää taas liikkeelle ja rennoksi. Pena jännittää ensin selän, sitten vasta alkaa silmä pullottaa ja korva killittää väärään suuntaan. Koita päästä vaikuttamaan jo silloin kun selkä jännittyy.
• kädet!! Etenkin vasempaan kierrokseen vasen käteni jää taaemmas. Ongelma tulee selkeiten esiin vasemmassa laukassa, jolloin jään kantamaan Penaa vasemmalla ohjalla. Oli ihan aivohiki kun piti oikeasti työntää vasen käsi eteen, ratsastaa vasen pohje läpi ns. kohti oikeaa ohjaa ja kääntää kunnolla ulkoavuista. Tämä on juuri sitä mitä toitotan omille oppilailleni koko ajan, ja sitten vedän itse siitä sisäohjasta. Hyi häpeä!
• sama ajatus vasemmassa kierroksessa kun Pena pullistuu pois pelottavasta kohteesta: avaa vasen käsivarsi ja ratsasta vasen pohje. Pena ei saa nojata vasempaan jalkaani vaan sen täytyy kantaa itse itsensä
• siirtymiset. Oijoi. Olen tiedostanut hyvän tovin että siirtymisemme ovat retuperällä. Pena vastaa viiveellä ja nousee pois tuntumalta. On korjattava joka ikinen siirtyminen eteen. Hevosen on oltava pohkeen edessä läpi siirtymisen. Etenkin laukannostoissa Pena jännittyy kun alan valmistella, ja lopulta nostaa laukan myöhässä apuun nähden eikä ole enää peräänannossa noston hetkellä. Olen itse auttamatta liian hidas korjaamaan sitä. Näitä aletaan työstää seuraavaksi.

Hikisen valmennuksen päätteeksi ratsastin Penan takaisin autolle. Siis kyllä vaan, maastoilin vieraissa metsissä! Huikeaa.

Videolta kaapattu kuva eräästä kevätillan valssista

Otsikon mukaiseen unelmointiin liittyy tällä kertaa suitset. Olen muutaman vuoden ajan haaveillut Täydellisistä Suitsista jotka täyttäisivät kaikki korkeat vaatimukseni, mutta sellaisia ei ole tullut vastaan. Pena on kulkenut osista kootuissa remonttisuitsissa jotka alkavat olla todella venähtäneet ja kulahtaneet. Haaveideni suitsissa on kunnolla muotoiltu, leveä niskahihna sekä sellainen turpahihna joka jättää posket vapaaksi. Menin pitkään kokonaan ilman turpahihnaa, mutta Pena on topakka ravistelemaan päätään jos on vaikkapa kärpäsiä, ja kun suitset pari kertaa putosivat sen päästä kesken treenin, totesin että joku turpahihna on oltava, vaikka en halua sulkemalla sulkea hevoseni suuta. Käytännössä remonttiturpis on ainoa joka jättää posket vapaaksi, mutta remonttiturpahihnat eivät oikein istu Penan pään ja lyhyen suun anatomiaan. Jotta remonttiturpis kulkisi oikealla kohdalla kuolaimeen nähden, tulee turvan päältä kulkeva hihna liian alas. Ja jos säädän korkeuden turvanpäällishihnan mukaan, tulee leuan alle menevä osuus kuolaimen päältä.

No sitten kävi niin että törmäsin unelmasuitsiini... Ja niiden hintalappuun.

PS of Sweden Pioneer -suitset

PS of Sweden Pioneer -suitset kolahtivat ja kovasti. Remonttiturpiksen kaltainen turpahihna, mutta ei niin alaslaskettu kuin perinteinen versio. Turpahihnan paikassa säätövaraa. Niskahihna sellainen kuin haluan ja posket jää kivasti vapaaksi. Turpahihna ei painu silmän lähelle. Ja kuolainkiinnityksessä on poskihihnojen päissä bonuksena kuminauhaa joka tuo pehmeyttä siihen kuinka kuolain suuhun asettuu. Leukahihnan kanssa nämä ovat myös FEI:n hyväksymät koulukisoissa, josko sillä nyt on meidän tapauksessa mitään merkitystä. Minä haluan!! Mutta nämä mokomat kustantavat 245 euroa, ja näin kun juuri siirtyy äitiyspäivärahalta kotihoidontuelle joka on sen kolmisen sataa kuussa, niin ei oikein olisi varaa tuonhintaisiin suitsiin. Mutta kun minä haluan! Ja Penakin haluaa! Ja sillä oli synttäritkin! Millä muulla epä-järkisyyllä voin vielä perustella nämä itselleni?

Lilliputtiponi loikkaa

Kun juhannus on ohitettu, voi hyvällä syyllä ruveta valmistautumaan talveen, vai kuinka? Ainakin siltä osin, että heinäntoimittajan kanssa on neuvoteltu tulevasta talvesta ja siitä, pitääkö tässä kehittää heinäpaniikkia vai ei. Kuulemma minun ei vielä kannata, hänellä on luotto toiseen satoon ja että saan siitä tarvitsemani paalit. Tulevana talvena meillä tullaan syömään myös olkea, sikäli mikäli saan hygienistä olkea käyttööni. Olki on uusi musta ja oljesta sekä olkimyyteistä Muuliprojektin Kaisa teki Onnen Rippeiden Elinan avustuksella varsin ansiokkaan selvityksen. Olki tulee ensisijaisesti Sulon laihdutusprojektin tueksi, mutta koska ponit tarhaavat samassa, saa Penakin siitä osansa. Todennäköisesti mennään niin, että öisin Sulo syö enemmän olkea kuin heinää, ja Pena puhtaasti heinää, ja kun ne ovat samassa, on tarjolla jonkinlainen heinän ja oljen kombo. Sulon laihdutusasioista kirjoitan myöhemmin perusteellisemmin, kun ne ovat nyt viime aikoina pyörineet mielessäni stressiin saakka.

Tänään kuitenkin aloitin yhden talveenvalmistautumisprosessin: aloin kuivata kerppuja! Jos onnistun kuivaamaan ja säilömään nämä oksakimput homehtumatta, saavat ponit talvellakin maistella kesän makuja.

Ponipoikien talviherkkuja aitassa kuivumassa

Meillä kävi sattumalta eilen erään asiakkaani matkassa pari ponityttöä, jotka tunsivat Sulon sen ratsastuskouluajoilta. He tuskin tullessaan tiesivät, että Sulo asuu täällä, mutta kun näkivät sen tulevan meitä vastaan laitumella, oli välitön kommentti Voi miten Sulo näyttää niin paljon iloisemmalta kuin ennen! 
Tuli hyvä mieli.

Onnenhippusia

Materialismia: monen vuoden haaveilun jälkeen raaskin ostaa LeMieux-huovan, eikä se pettänyt odotuksia. Muotoilusta ja istuvuudesta täysi kymppi!

Ja nämä kaksi. Tuo poni. Millainen kultakimpale!

Ja sokerina pohjalla tämä. Laita äänet päälle!

(ne, jotka ovat hypänneet meidän kelkkaamme vasta hiljattain voivat lukea esim. tästä 04/2013 kirjoituksesta mistä ollaan räpiköity eteenpäin. Eikä tuokaan suinkaan ole ollut alkutilanne...)

Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys

Kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys

Ovat lopulta tarkoituksen palasia, osa arvoitusta

Valot pimeyksien reunoilla

Hei me melkein maastoillaan, kun yksi ei riitä ja mietteitä vinoista varpaista

Hei me melkein maastoillaan

Pena on palautellut itseään reissun koettelemuksista. Jos henkisessä taakassa ei ollut riittävästi, varmistettiin ponin epamukavuuskerroin vielä ensimmäisellä rokotusreaktiolla koskaan: kotimatkalle lähtiessä haettiin klinikalta vuosirokotteet matkaan mukaan, ja seuraavana päivänä ihmettelin ylisiistiä karsinaa, syömättömiä heiniä kasassa ja jotenkin kovin vaisua ponia. Lapatessani kakkaa tarhasta tajusin - ponin kaula oli kipeytynyt pistoksesta. Mitään paukamaa pistokohtaan ei onneksi noussut, mutta kipeä se oli, eikä Pena saanut kurkotettua kaulaansa alas syödäkseen. Ankeasti hinautui heinälaarille ja yritti jotenkin mutkalla närppiä korkeimpia korsia suuhunsa. Ei muuta kuin eväät pussiin, pussi korkealle puuhun ja homma alkoi luistaa vähän paremmin. Luojan lykky etten ottanut rokotusta ennen reissua, "ei sillä koskaan ennenkään ole mitään tullut..." Pistokohdan kipu kesti pari päivää ja loiveni sitten pois.

Töihin on siis palattu varsin maltillisesti. Hiukan kenttäjumppaa ja tänään oli vain liian kaunista mihinkään hinkuttamiseen. Siispä lähdin kuljeksimaan tiluksia ympäri selästä käsin. Pena oli hieman hämmentynyt tästä äkillisestä maastoilun kaltaisesta toiminnasta, mutta ei kesselöinyt juuri mitään. Hölkyteltiin radalla, pellolla, toisella pellolla, taas radalla, ja hetken harkitsin että sujahdettaisiin metsäänkin tuosta noin vaan, mutta ajattelin, että aloitetaan nyt tämäkin ralli taas pehmeästi. Mutta niin vaan oli hyvä mieli molemmilla tämän seikkailun päätteeksi!

Kun yksi ei riitä

Pena polki toissakesänä massiivisen haavan vasemman etusen kantapalloonsa ja sitä paranneltiin kaiken kaikkiaan kolme kuukautta. Lopulta tuli ihan hyvä, tosin kunnollinen arpi jäi. Mutta miksi tyytyä yhteen! Eilen oli vastassa tällainen näky: 

Vanha arpi siis tuo vaalea viiru uuden haavan oikeasta reunasta kohti vuohiskuoppaa

Ei helevetti sanon minä. Samaan jalkaan, lähes samaan kohtaan, lähes samanlainen kraateri!! Tämä ei ihan niin syvä taida olla kuin parivuotias kaverinsa oli, ja on enemmän tuota ruununrajan kudosta kuin ihan varsinaista ihoa. Mutta on siinä taas kurottavaa ennen kuin tuo saadaan umpeen. Nyt ei onneksi ihan vielä ole kura-aika eikä ötököistä ole tietoa. Mietin tässä että sulfalleko vai ei...


Vinot varpakset

Penan kokovartalovinous on viime aikana ollut lisääntyvää. Takaosa huitelee vasemmalla ja oikea kylki on laiska. Ihan hiljattain olen alkanut ynnätä yksi plus yksi: ollaan tänä talvena painittu uusvanhan ongelman kanssa, nimittäin vinojen takakavioiden. Kavion asento kestää hyvänä neljä viikkoa kengityksestä, sitten vääntyy taas paino kokonaan ulkosyrjille, kenkä pakenee kannatinpinnan alle ja lopputulos on ruma ja kaikkea muuta kuin optimaali. Kengittäjä raapii päätään ja levittää kenkää ja kokeilee niksit X ja Y, mutta maksimissaan viisi viikkoa ja taas ollaan tilanteessa että pitää laittaa uudestaan.

Penalla on kuusi hokkia joka jalassa ja ilmeisesti niiden tekemä vastus yhdistettynä takakavioiden voimakkaaseen kiertoon aiheuttaa sen että kenkä lähtee pakenemaan. Huomenna taas kengitellään ja ehkä jätetään se kolmas hokkipari pois ja katsotaan mitä tapahtuu.

Olen pohtinut mielessäni, voisiko tällä hokkiajalla ja Penan ratsastuksellisella vinoudella olla yhteys? Onko se ollut vinoimmillaan aina keväisin ja parhaimmillaan syksyisin, kesäkenkäkauden jälkeen? Onhan se selvää että vahva hokitus vahvasti kiertävässä jalassa on aika rasite koko jalalle ja sitä myöden vähitellen ylemmäs koko muulle kropalle...

Mukavuusrajojen venyttämistä

Kävi niin, että tänään oli koulussa aika kiirus päivä ja ykkösratsu piti liikuttaa nopeasti. Saatiin seuraa, päätettiin mennä maastoon ja tarkemmin sanoen hiittiradalle. Hyvä pohja, kilometrejä riittää, palauttelulenkkiä löytyy. Kevät on kaunis tähän aikaan vuodesta, vetohevonen oli vauhdikas ja vetohevosen ratsastaja minua kymmenen vuotta nuorempi hurjapää. Eikä minunkaan ratsuani patistaa tarvitse. Treenimuodoksi valikoitui nopeat vedot ja palauttelut. Ja laukassa mentiin muuten lujaa, ihan juuri niin lujaa kuin hevosista lähti.

Sellainen urku auki kiitolaukkaa laskettaminen ei ole ollenkaan minun mukavuusrajoissani, olen iän myötä näköjään tullut nössömmäksi. Pelkään että mennään nurin, tulee pikkulintu, kuoppa tai maailmanloppu. Mutta luotan ykkösratsuuni valtavasti (se on edelleen se kultaisen luonteen ruuna joka tuli etsimään minua tippumiseni jälkeen maneesin hiekasta) ja toisaalta kun edessämenijä lähtee, niin perässätulijalla ei ihan kamalasti ole enää sanavaltaa. Toisella kiitolaukkavedolla en enää edes pyrkinyt pitämään käsijarrua hollilla vaan annoin mennä.

En tiedä voiko olla tyytyväisempää olentoa kuin menevä ja pyrkivä hevonen joka saa kerrankin mennä ihan niin paljon kuin kintuista lähtee. Ja kyllä minullakin vetojen jälkeen oli hymy herkässä.

Kävi myös niin, että olin saanut kunnian esittää nelivuotiaan tuittupäätamman suomenhevosten laatuarvostelukarsinnoissa. Ja kävi niin, että mokoma äkäpussi meni ja sijoittui omassa luokassaan, vastoin kaikkien ennakko-olettamuksia. Sanotaanko näin, että kykyä tässä tammassa saattaisi ollakin, mutta luonne on kauniistikin ilmaistuna haasteellinen. Omistajansa lohduttivat minua ennakkoon että ovat jo tosi tyytyväisiä jos saan hevosen tuotua maneesiin sisään, kaikki siitä eteenpäin on vain plussaa. Nyt osui kuitenkin planeetat kohdilleen ja tämä äkäpussi onnistui väläyttämään sitä mihin siitä hyvänä päivänä on.

En tiedä miksi mulla synkkaa näiden punaisten paholaisten kanssa aina vaan!

Kuvia ei ole

Kuvia viikonlopulta ei ole mutta kirjataan silti ylös tapahtumat.

Perjantaina siis kouluratsastusta Richard Whiten oppeja muistellen.

Lauantaina estehyppelöitä, nyt vähän paremmalla onnistumisprosentilla kuin viikko sitten jolloin avasimme hyppykauden. Silloin ylipinkeä poni liiraili mihin sattuu, suoriutui verryttelypuomeista ja -hypyistä hyvin, mutta kun pörinä koneesta loppui ja olisikin pitänyt vähän tehdä duunia roiskimisen sijaan, päädyimme pattitilanteeseen sarjavälissä. Siinä seistiin eikä menty eteen eikä taakse, ei hyvällä eikä pahalla, ei edes puomipirkon taluttamana. Vasta kun minä (hermoni menettäneenä, myönnän) tulin alas ja hujautin raipankorvike-koivurisulla ponia persiille, se havahtui jäkityksestään ja osasikin yllättäen kävellä tolppien välistä puomikasan yli pois. Sen jälkeen rakennettiin puomi kerrallaan tehtävä uudestaan ja saatiin lopulta hypyt siihen suuntaan ja siinä tahdissa kuin minä halusin. Outo otus tuo Pena, kerta kaikkiaan!
Mutta tänä lauantaina hyppääminen luonnistui huomattavasti sutjakkaammin vaikka aivan suoraan meneminen onkin ihan älyttömän vaikeaa. Vaan hypättiinpä meidän yhteinen korkeusennätyskin, linjan lopussa okseri 80 cm! Huh huh, eikä se edes tuntunut hurjalta. Minut on vallan aivopesty tähän estehommaan tuolla koulussa, huomaan.
Tässä pieni näyte lauantailta, tuossa okseri ei vielä ole sitä kahdeksaakymppiä vaan olisikos 70 cm.



Sunnuntai aloitettiin kengityksellä kesämonoihin. Pena käyttäytyi superhienosti, aloitettiin takajaloista joista ensimmäinen saatiin kuntoon ilman heinäpussia!! Siis ihan niin kuin normaaleilla hevosilla! Miinus se ettei Pena koskaan missään ole kahdelta puolen kiinni. Ja loput jalat laitettiin sitten heinäpussin kera, mutta niin asiallisesti käyttäytyen että pystyin siivoilemaan tallia siinä samalla eikä koko ajan tarvinnut olla pelastamassa kengittäjän persausta/vaatteita/pakkia/seiniä/kaltereita Penan hampailta ja/tai kavioilta. Toiseen takasäteeseen oli tilsakumi ja hiekka hiertänyt asvaltti-ihottumaa joka alkoi sädettä vuollessa vuotaa verta. Putsattiin ja laitettiin tervaa kuivattamaan, ja toistin tervakäsittelyn vielä illalla kaikkiin säteisiin. Ne ovat olleet poikkeuksellisen pehmoiset tänä keväänä.
Kengityksen jälkeen dressage-moodiin, jota tosin heikensi reippaanpuoleinen vesisade ja napakka tuuli. Pena ehdotteli alkukäyntien ajan josko vain käännettäisiin peffa tuulta ja sadetta vastaan ja jäätäisiin odottelemaan kesää. Ei jääty, vaan jumpattiin avo- ja sulkutaivutuksia, ja uskokaa tai älkää, lopputulemana ratsastin kokonaisia diagonaaleja ravisulkutaivutuksessa! Laukka meinasi olla vähän kulmikasta, varmaan edellisen päivän hypyistä johtuen, mutta kantovoima löytyi vastalaukan kautta. Pitää vain uskaltaa ratsastaa eikä antaa ponin kaahata vastalaukkakaarteita vauhdin avulla läpi. Olin niin superonnellinen Penasta ettei lainkaan haitannut läpimärät vaatteetkaan.

Tänään maanantaina poikkeuksellisen lyhyt koulupäivä sekä miehelläkin vapaa, on yhtä kuin mahdollisuus harrastaa iltapäivällä kuten normaalit ihmiset. Tehtiin kolmen kilometrin metsärundi ja roiskuteltiin pienessä lammessa. Hiukan nähtiin aurinkoa ja linnut lauloi vimmaisesti. On se kevät, todellakin.

Kevyttä kivaa

Ensin 40 minuuttia metsässä (torstaina pystyi vielä seuraamaan lumessa omia jälkiään jos eksyi reitiltä, nyt tiistaina ei ollut poluilla enää kuin peilijäätä tai paljas maa), tässä sitä iloa ja itsevarmuutta josta juuri kirjoitin:



(Voi verrata tähän joulukuun ilmeeseen ja olemukseen. Kehitystä havaittavissa, eikös?)

Ja sitten toisentyyppistä iloa ja itsevarmuutta lenkin jälkeen kentällä:
(varoitus, älä pidä ääniä täysillä, tuuli suhisee melkoisesti!)

Sitten tallissa limppariämpärillinen ja varsin tyytyväisen oloinen poni pääsi ilman loimea auringonottoon. Illalla oli vastassa autuaasti itsensä kurassa pyöritellyt otus. Sallittakoon se.

Valmiina kuin partiopoika

Ilolla ja itsevarmuudella

Oivalsin jokin aika sitten, että voin maastoilla Penalla - jalkaisin. Ja että on ajattelun rajoittuneisuutta kuvitella, etteikö talutusmaasto olisi yhtä hyvästä hevoselle kuin ratsastettu maasto. Koska joka tapauksessa askellaji Penan kanssa olisi käynti, vielä hyvän aikaa, niin aivan turhaan uskottelin itselleni ettei me päästä maastoon. Päästään, kun minäkin kävelen.

Tunnin rinksa, 4,5 km, jonain päivänä männä viikolla

50 minuuttia, reilut 3,5 km (sisälsi siksakkia umpipöpelikössä oikeaa metsäkoneenuraa etsien)

Ja sitä me on nyt koitettu tehdä. Maastoilla. En sano "kerran viikossa" tai "kahdesti viikossa", kun tämä meidän liikutuskalenterimme elää nyt ihan muiden vaikuttimien kuin minun haluni mukaan. Sanon vain että on maastoiltu.

Ja taas voin vain ällistyä, miten nopeasti Pena oppii. Tänään oikein havahduin siihen, kun tultiin kotiinpäin ja Penan askel oli iso ja vetävä. Niin iso ja vetävä että se halusi kulkea vähän edelläni. Minulla on maastovermeinä naruriimu ja kolmimetrinen koulutusköysi, joka antaa kivasti vapautta vaikuttaa hevosen paikkaan talutuksessa. Annoin Penan siis kulkea hieman edelläni, ja katsoin siinä sen ilmettä. Sitä millaisella ilolla ja itsevarmuudella se askelsi metsätietä eteenpäin, korvat tanassa, koko keho keinuen hyvää käyntiä. Se uskalsi mennä. Ok, sen ilon ja itsevarmuuden särkee vielä ihan pienetkin asiat, kuten aukeat paikat ja tiellä kulkeminen, mutta ei siitä kauaa ole kun sen ilme metsässäkin oli koko ajan tämä:

Huolestunut, jännittynyt naama

Nyt se on metsässä rento ja tyytyväinen. Sen ei mene pasmat sekaisin vaikka minä vähän joutuisin tekemään tonne eiku tonne -tyyppisiä liikkeitä hakiessani oikeaa polkua. Se ei koko ajan meinaa kompastua tai kävellä päältäni, vaan se pystyy keskittymään siihen miten se jalkansa asettelee. Tänään kävi jopa niin että lumen alta löytyikin jokin kuoppa johon Penan etujalka vajosi puoleen sääreen, mutta se ei saanut paniikkia vaan antooi minun ohjata kroppaansa rauhassa niin että jalka tuli ehjänä ylöskin kuopasta.

Voi siis olla, että joskus tulee vielä sekin päivä kun lähdemme keskenämme maastoon satuloituna ja suitsittuna, ja hyvällä hetkellä nousen kyytiin. Mutta en aio nyt yhtään hosua. Olen oikein onnellinen siitä, että voimme ja saamme käydä kävelemässä yhdessä. Se on oikein mukavaa, uskon että meistä molemmista. 

Tänään ei ole yhtään niin kylmä kuin eilen

Tämän päivän agenda oli yksinkertainen: Pena liikkeelle vaikka mikä olisi. Viikko on ollut hankala, olen ollut paljon lapsen kanssa kaksistaan, pakkasta on ollut liki 30 astetta mikä aiheuttaa maalaistalossa ja kotitallissa kaikenlaista pientä ylimääräistä "kivaa", ja jos olisikin löytynyt joku rako hevostelulle niin Penan irtokenkä piti huolen siitä ettei poni pääse muualle kuin tarhan ja tallin väliselle reitille.
Pena rupesi tarkenemaan ulkona kun laitoin sille kaksi ulkoloimea päällekkäin. Itse asiassa olen joutunut hakemaan joka konin tarhan perältä puoliväkisin sisälle normaaliaikataulua aiemmin klo 18-19. Aamuisin hevoset ovat menneet ulos liki normaalisti, klo 8-9 maissa. Ei ilmeisesti kylmä ole häirinnyt - toki itse olen huhkinut normaalia enemmän jakaessani useammin ja enemmän heinää ja pitäessäni huolen että lämmintä vettä riittää. -28 alkaa olla sellainen lukema että paska jäätyy kiinni kottikärryihin. Silloin kokenutkin tallinpitäjä toteaa että on kylmä.


Pena on kärsinyt liikkumattomuudestaan. Levottomuutta ja huonoa käytöstä. Tänään oli aamupäivällä vain -17 eikä tuntunut oikeastaan lainkaan kylmältä. Kävelytin alkulämmöt tiellä ja pellolla, sitten Pena irti kentälle ja pari maiskautusta. Vartin pukkiloikkimisen jälkeen hetki hallitummin ravia ja sitten taas poni loimeen ja taluttaen metsään. Viimeistään sinne suli kireys ja kiukkuisuus, meistä molemmista. Välillä tulee hetkiä jolloin tuntuu kuin olisimme yksi sielu kahdessa olennossa - niin paljon Penan liikkeellepääsy helpotti minunkin sisäistä kiristystäni.

Jalkapatikassa

Hiphei.


On taas hetki kun oivallan jotain yksinkertaista jota en vain ole osannut ajatella aiemmin. Vähän niin kuin silloin kun tajusin, että Pena voi syödä kengityksessä heinää kun se kerran helpottaa sen oloa ja lisää malttia seistä.


Tänään oivalsin, että vinkumiseni mahdottomasta maastoilusta on turhaa. Miksi minun pitäisi päästä maastoon ratsain? Siksikö, että maastossa nyt vaan kuuluu ratsastaa? Samalla tapaa kuin hevosen nyt vaan kuuluu malttaa seistä kengityksessä?




Tästä päivästä lukien me alamme maastoilla jalkaisin. Joka tapauksessa Penan kohdalla tie reippaisiin ravi- ja laukkamaastoihin tulee olemaan mahdoton melko pitkä ja tekisimme luultavasti kuitenkin pääasiassa käyntiä, niin miksi en veisi ponia useammin maastoon taluttaen? Jalkaisin tiedän hallitsevani Penan enkä hermostu tai jännity vaikka tulisi tilanne. Eikä tee ollenkaan huonoa minunkaan kankuilleni tarpoa välillä ihan ite.




Aloitimme tänään. Kolme varttia ja reilut kolme kilometriä. Miten pienistä asioista voi tulla onnelliseksi. Onnea tosin hiukan varjostaa se että tietokoneeni sanoi poks ja olen nyt taistellut kaksi tuntia tätä kirjoitusta ja alla olevaa videota eetteriin. Mutta niin iloinen olen kuitenkin tästä ajatusnitkahduksestani että jaksoin kamppailla tekniikkaa vastaan.




Pidemmittä puheitta, linkki videoon:
Lisäys 31.12.2015: Videon näkymisessä vissiin joku häikkä? En osaa korjata kännykällä joten hihkaise jos ei näy, koitan korjailla jahka pääsen jossain koneelle.




Penan kanssa kävelyllä 30.12.2015
(onhan sillä pienoinen alert-tila päällä, mutta koin ponin olevan sen verran hyvässä jamassa että ylipäätään tuli mieleen kaivaa kännykkä esiin)

... ja vielä hiukan villimpi

Pieni pakkanen, pikkuisen lunta ja aurinkoa. Eipä ole näin kaunista keliä vielä tänä talvena nähty!

Siispä poni satulaan ja radalle.

Ekalla kierroksella oli edessä miehen selkä, lastenrattaat ja koirat. Leppoisaa jutustelua ja vain hiukan pinkeä poni. Pinkeys lisääntyi toisella kierroksella ja päätin siirtyä jonon kärkeen sekä jättää loimen pois ja ottaa vähän hölkkää. Seurasi hyyyyyvin pinkeää hölkkää. Kolmannelle kierrokselle lähdettiin ihan keskenämme kun saattojoukot lähtivät pihalle. Edettiin pinkeässä pikkuravissa takakaarteeseen ja seuraavassa hetkessä vaihtoi maa ja taivas hetkeksi paikkaa ja pakkaslumi vaan pöllähti kun tumahdin pientareen heinäpöheikköön. Ohjista rutistin toisella kädellä ja Pena teki kaksi sellaista loikkaa ylitseni että ehdin ajatella sen pääsevän irti, mutta ei se sitten päässyt kuitenkaan. Perkeleitä syljeskellen kiipesin salamana takaisin selkään ja jatkettiin ravia. 50 metriä edettiin kunnes tuli uusi supernopea alas-taakse-vasemmalle-ja-ympäri -loikka ja meinasin taas tulla samanlaisella kuperkeikalla oikean lavan yli alas. Ninjana sinnittelin kuitenkin kyydissä ja matka jatkui. Kauniin talvipäivän rento hölkkä muuttui varsin kurinalaiseksi avotaivutustreeniksi, ja aika monen sakkokiekan jälkeen ravi saattoi jo muistuttaa rentoa.

Huh huh. Ehkä olisin voinut ennakoida tämän pinkeyden tulevaksi ihan olosuhteita arvioimalla. Onneksi vahingoilta vältyttiin eikä poni päässyt karkuteille, vaan hommat jatkuivat poukkoilusta ja maakosketuksestani huolimatta.

Tällaisilla keleillä haluaisin mennä maastoon. Mutta kun Penan pakoreaktio kytkeytyy noin voimakkaasti päälle ihan jo tuolla kotilenkillä jota tahkoamme lähes päivittäin loppukäyntilenkkinä sekä selästä että taluttaen, niin rento metsissä samoilu taitaa jäädä toteutumattomaksi haaveeksi tämän hevosen kanssa.

Kyttääminen ja sitä seuraava poukkoilu on tavallaan "aitoa pelkoa" ja tavallaan taas ihan vaan ylivirkun mielentilan kehittämää hupia. Pena pelkää uudestaan ja uudestaan samoja tuttuja kohteita ja sen muisti on uskomaton. Jos jossain on kerran rapsahtanut, se pelkää sitä paikkaa iänkaiken, etenkin jos minä olen erehtynyt millään lailla varautumaan kyseisen kohdan ohitukseen. Mitä enemmän Penaa komentaa eteenpäin, sitä jännittyneemmäksi se käy. En tiedä, miten saisin sen luottamaan minun turvaani myös silloin, kun olen selässä. Se näkee ja rekisteröi kaiken, mikään ei ole sille merkityksetöntä. Ei varjot, kivet, oksat, kuopat tiessä, ei mikään. Sehän on pelännyt myös omaa edelliskierroksen kakkaansa niin paljon että on heittänyt takajalkapiruetin ja poistunut paikalta.

Toisaalta ollaan me paljon edistyttykin - ennen ei päästy ratsain edes poistumaan pihasta ilman jäkitystä, puhinaa ja sivuloikkia, ja nyt sentään on mahdollista lähteä radalle sykkeet normaalilla tasolla.

Yritin lenkin päätteeksi ottaa kuvan Penan hassusti huurtuneista korvakarvoista. Tässä tulos.

Näkyy ne korvakarvat yhdessä kuvassa. Ehkä. 

Maalaiset menee metsään

Hirveen tyylikkäinä! Vaan kumisaappaat tuli tarpeeseen, sen verran oli ojaa ja vesilammikkoa matkalla. Käveltiin 45 minuuttia metsässä ja lopuksi vielä yksi kierros radalla. Hienosti meni! Alkumatkasta teki mieli kesselöidä ja kesselöitiinkin, kerran tuli pystyynhyppy ja aika monta kertaa paiskottiin päätä ja vatkattiin koko kaulaa silmämunat pullottaen. Metsässä meno parani kun itsevarmuus karisi. Pari kertaa sain muistuttaa aika räpäkästi ettei minun kantapäilleni sovi silti astua vaikka vähän hullun lailla jännittäisikin, mutta loppulenkistä Penakin jo relasi ja käynti muuttui sipsutuksesta ihan kunnon kävelyksi. Yliastuntaa tuli toistakymmentä senttiä!

Käveleminen tekee hevoselle hyvää. Ja ihmisellekin. Lisää tätä!

Jos metsään haluat mennä nyt

... niin mene!

Täällä!

Rapsahtiko tuolla joku??

Yhtään ei pelota. Ei varmasti. 

Maanantainen kävelylenkki vei meidät metsään. En ollut suunnitellut meneväni sinne, mutta tuli mieliteko ja päätin että voidaanhan me käydä katsomassa, kuinka käy. Ei käynyt kuinkaan. Penaa jännitti kahden hätäkakan verran mutta pysyi käsissä. Jee!

On muutenkin hyvä fiilis. Tuntuu että olen niin kauan erinäisistä syistä tehnyt puoliteholla ja vain haaveillut siitä, että voisin ratsastaa kunnolla ja nähdä Penassa kehitystä. Se on aikuistunut ja fiksuuntunut ihan uskomattoman paljon viimeisen vuoden aikana, ja alamme olla siinä pisteessä että poukkoilut ovat ennemminkin poikkeus kuin vakio.

Tänään tehtiin hyvä 50 minuutin koulutreeni, jonka aloitin poikkeuksellisesti käyntityön jälkeen suoraan laukalla. Pena vaatii paljon lisää voimaa, jotta jaksaisi kantaa itsensä, ja voiman kerääminen vaatii työtä, työtä ja työtä. Sitä kohti! Pois omalta mukavuusalueelta, vaatimustasoa ylöspäin, sataprosenttista keskittymistä. Tästä tulee vielä hyvä.

Tötterökorvan kanssa metsässä

Kovasta tuulesta huolimatta lähdettiin eilen Penan kanssa sovitulle maastoretkelle meidän luottovetohevoskaverin perään. Puin Penalle korvahupun, kun ajattelin että se vaimentaisi vähän tuulen suhinaa, mutta en tiedä oliko siitä mitään hyötyä, tai oliko vaimennukselle oikeastaan tarvettakaan.

Pena oli niin kiltti! Siitä on tullut ihan todella kiltti ja fiksu, en oikein itsekään ymmärrä, miten se osaa käyttäytyä ihan niin kuin normaalit hevoset. Siellä se puksuttaa kaverin hännässä menemään, joskus vähän säpsii jotakin ja pyrähtää pari askelta ravia, mutta eilenkään ei ollut yhtään sellainen olo että istuisi dynamiittipötkön päällä. En voi ehkä tarpeeksi korostaa, miten iloinen tästä olen.

Käytiin tylsännäköinen kolmen vartin metsäkävely, ja siis palattiin kotiin omia jälkiämme pitkin. Metsässä kova tuuli ei haitannut, kuuli mitä kaveri sanoi ja hevoset olivat rauhallisia. Poluilla kävely tekee hyvää Penalle, sen on pakko vähän keskittyä jalkoihinsa, ja on tuolla metsässä pientä nousuakin yhdessä kohtaa, jolloin saa vähän treeniä takapuolen lihaksiin.

Lenkiltä paluun jälkeen kuvasin kännykällä Penan naurettavan tötterökorvalookin:

Tulen vähän lähemmäs

Tuo huppu ei pue sitä ollenkaan, se on aivan liian iso Penan minikorviin ja värikin on ihan totaalisen väärä. Onneksi täällä landella kukaan ei arvostele.

Kiitos kaikille edelliseen maha-aiheiseen kirjoitukseen kommentoineille! Harmillista sinällään, että eniten kommentteja kirvoittaa terveyshuolet, ja että vähän jokaisella tuntuu olevan niistä kokemusta. Yritän keksiä jonkun järkevän ajankäyttöratkaisun Penan tonkimisvimmaa taittamaan - luultavasti se tulee olemaan jonkinlaiset slow feeding -verkot tarhaan, mutta kuten edellisen tekstin kommenteissa avasin, verkkojen käyttö viiden hevosen laumassa ei ole kovin yksioikoista eikä niin halpaakaan puuhaa. Laumassa on monta eritarpeista hevosta, ja ahneimmat ja röyhkeimmät ovat yleensä myös niitä joiden ei enää tarvitsisi yhtään syödä ylimääräistä puuhaheinää. Kunpa olisi pohjaton kukkaro, rahallahan nämäkin ongelmat olisi jokseenkin harmittomasti ratkaistavissa.

Meille on muuten nyt varattu klinikka-aika Viikkiin. Taidan otattaa samalla hiekkakuvan niin tiedän, mikä hoppu psylliumin aloituksella on. Ja kintereitä me nyt lähdetään sinne näyttämään, katsotaan mitä eläinlääkäri sitten haluaa tutkia kun kerron oireet.

Onni on pienissä asioissa

Kuten tallikavereissa (tai minun tapauksessani asiakkaissa) jotka lähtevät maastoon tällaisen ei-niin-varman kaverin turvaksi. 

Team Finland johtaa, Pentti seuraa

Metsässä asteen tärähtäneempi meno

Rusakon kanssa pellolla ja uusi ulkoasu

Tänään aloitin päivät treenit kentällä. Kävin nopsasti askellajit läpi suorilla urilla ja ympyröillä, ajatuksena vanha tuttu pysy avuilla, pysy suorana, pohkeesta kohti ohjaa, ei alta pois. Pena oli aika kiva, muuttui melko pian saippuapalasta ihan ratsastettavaksi, ja etenkin laukassa tuntui siltä että sain omat jalat tosi kivasti ponin ympärille.

Penalla on ollut laukassa taipumuksena heittää heti raville kun sitä pyytää vähän lyhentämään, esimerkiksi aina kulmissa pitkien sivujen jälkeen, jos en päästäkään sitä puskemaan kulman läpi lapa edellä. Nyt koskin sitä kevyesti raipalla aina kun tunsin että laukka alkaa hajota, ja se kokosi itsensä tosi kivasti takaisin pohkeelle ja jatkoi laukassa. Ekoja kertoja lukuunottamatta tietty, ensin pitää aina olla sitä mieltä että raipan hapsun hipaisu kankulle tarkoittaa sitä että nyt kiihdytetään pakoon ihan miljoonaa...

Lopuksi lähdettiin kiertämään sänkipeltoa. Alkuun jännitti ihan kaikki, lintuja lähti aamusumun keskeltä lentoon ja Pena räpsähteli sinne tänne. Sitten se alkoi vähän relata, minäkin rentouduin ja olin juuri pääsemässä sisään siihen miellyttävään tunteeseen, että mikäs tässä ollessa, oman hevosen selässä, syyskuinen utuinen aamu, ihan hiljaista, tosi kaunista... Ja sitten meidän edestä lähti rusakko. Ja sitten lähti Pena, toiseen suuntaan. Siitä tulisi aika hyvä länkkähevonen, sen verran nopeaa ja sulavaa spinniä se esitti, kun minä yritin yhden ohjan taktiikalla saada sen pysähtymään. Lopulta sain sen tokenemaan ja pysymään paikoillaan. Rusakko jatkoi kirmaamistaan seuraavaa peltoa kohti ja me jatkettiin sydämet pamppaillen "rennot" loppukäyntimme loppuun.

Rusakko. Kuva googlesta. 

Tuli siinä taas pohdittua Penan reaktionopeutta ja sitä miten se ylipäätään reagoi ihan kaikkeen. Edellisenä päivänä olin maastoillut toisella hevosella, joka ei kyttää mitään, ja sen kanssa ratsastus oli omituisen rentouttavaa. Pena vähintään säpsähtää aivan kaikkea. On se sitten tuuli, lintu, varjo, heinänkorsi, mikä vaan. Kaikkeen tulee reaktio eikä aina niin pienikään, kuten taas tänään sain huomata. Sen kanssa ei voi vajota hetkeksikään ajatuksiinsa, sillä jos tulee joku tilanne, poni on jo mennyt ennen kuin ratsastaja ehtii edes tajuta, mikä iski ja mistä.

Ahkeroin blogiin uutta ulkoasuakin, ja bannerin! Miltä näyttää?

Humpuuttelua

Niin ne kelit vaihtuu, viime viikolla kuljettiin pipo päässä ja nyt on helle!

Olin melko myöhäisellä iltaratsastuksella äsken. Hain ponin nopeaan harjaukseen ja kuntoonlaittoon, laitoin selkään vain padin tarkoituksenani ratsastaa ilman satulaa. Kentällä päämääräni oli se ettei ole päämääriä. Humpuuteltiin menemään ohjat löysinä ja pää luomumuodossa eli vähän miten sattuu.

Huomasin, että raskautta edeltäneeseen kehonhallintaan ja vanhoihin vatsalihasvoimiin on vielä matkaa, sen verran ilman satulaa ravailu otti keskikroppaan. Pysyin kuitenkin kyydissä ja Pena käyttäytyi kivasti.

En tiedä onko hyvä vai huono asia, mutta Pena oli ilman satulaa aivan yhtä vino kuin satulan kanssakin. Sen liikkuminen yksinkertaisesti tuntuu vaivalloiselta, etenkin laukassa. Oikeaan kierrokseen sen oli vaikea ylläpitää laukkaa ilman apua (eli eteenpäinajamista ja riittävää vauhtia) etenkin ympyrän avoimella sivulla. Kun ratsastin näin päämäärättömästi, vailla napakkaa otetta, lähinnä istunnalla ohjaten ja koittaen olla sekä häiritsemättä että liiemmin auttamatta hevosta, Pena tiputti monen monta kertaa oikean laukan raville aina kun sen olisi pitänyt ilman aidan tukea kääntyä. Vasempaan kierrokseen sen sijaan se ihan vallan kaatuu sisään lapa edellä.

Sunnuntaina tulee hieroja. Odotan sitä mielenkiinnolla ja jännittyneenä. Pelkään ettei hän osaa sanoa mitään ja toisaalta pelkään sitä mitä hän mahdollisesti sanoo. Siitä olen kuitenkin hiukan huojentunut, että ongelma ei ilmeisesti tällä kertaa ole satulassa. Vaikka ei sekään hyvä vaihtoehto ole, että vika on ponissa...

Alkuviikolla oltiin maastossa kaverin kanssa, ja pakko hehkuttaa: mentiin metsässä pitkä pätkä kärjessä! Aivan hurjan jännäähän se oli, mutta niin vaan mentiin ja selvittiin. Hieno, rohkea Pena!

Maastoreissuja

Jee! Ollaan nyt oltu Penan kanssa onnistuneesti maastossa kahtena päivänä peräkkäin - ei tosin yksin mutta ehkä sekin päivä vielä koittaa. Minulla oli kuvatodistekin mutta kännykkäni söi sen.

Eilen keskiviikkona meillä oli vain yksi kaveri (eli vetohevonen) ja sen perässä tallustelimme n. 40 min lenkin käynnissä, puolet metsää ja puolet hiekkatietä ja pellonlaitaa. Kohdattiin yksi koira joka pelkäsi meitä yhtä paljon kuin me sitä, mutta muuten kaikki meni oikein mukavasti. Tänään torstaina meitä oli reissussa kolme, sama vetohevonen kuin eilen, jonossa toisena 4-vuotias nuori hevonen ja jonon viimeisenä Pena. Lähteminen meinasi vähän karata lapasesta kun Pena otti hirveät kierrokset en-tiedä-mistä, eikä suostunut kävelemään etuperin hetkeen ollenkaan. Se siis vain peruutti raivon vallassa pikku sykeröä kentällä, jossa olin noussut selkään. Kun sitten sain sen lopulta etuperin portista ja jonon perään, se teputti pikkuravia ensimmäisen kilometrin ja rauhoittui vasta sitten. Tänään ei saavutettu ihan eilisen kaltaista rentoutta, mutta jännittyneisyydestään huolimatta Pena pysyi hallinnassa ja kaikki meni hienosti.

Olen niin iloinen ettei sille ole sanoja!

Ne pienet asiat

Tänään hymyni syy on ollut aurinkoisessa ja lämpimässä syyssäässä ratsastettu sänkipeltolenkki

minä Penalla ja kaksi asiakastani omilla islantilaisillaan

kolme varttia käyntiä pellolla ja radalla

siellä me töpsötettiin Penan kanssa jonon viimeisenä

eikä mitään, ei kerta kaikkiaan mitään ongelmia

ei kyttäämistä, sättäämistä, pelkäämistä, ei mitään

vain käyntiä

Miten pelkästä käynnin ratsastamisesta voi tulla näin onnelliseksi.