Mä katon tän loppuun asti

Heippa sit, vuosi 2018.

Olit ihan hyvä vuosi. Vuonna 2018 minua on puhututtanut blogissa ainakin hevosen karies, arkielämän ehtiminen ja jaksaminen, Penan fiksuuntuminen maastoilun ja jotenkin vähän kaiken muunkin suhteen, laumanlisäys Sulo joka muutti meille vappuna, hevosen laihduttaminen, lisäravinteet, varustevalinnat ja ajolle opettaminen.

Olin asettanut tavoitteeksi laihtua raskauden ja imetyksen jäljiltä takaisin omiin mittoihini (FAIL, vielä roikkuu sinnikkäät 4 ylikiloa mukana), käydä Penalla yksin maastossa (CHECK!) ja startata Penalla heA (CHECK, jos harkkakisat lasketaan). Ikuisuustavoitteena oli tänäkin vuonna hyppäämiseen lisää varmuutta ja ratsastettavuutta esteille, ja vaikka hyppykausi näin maneesittomana on aika lyhyt, koen että hyppäämisen suhteen on hyvä mieli nyt.

Nyt joulukuussa oli sellainen merkkipäivä että minulla napsahti 19 vuotta hevosenomistajuutta plakkariin. Ensi vuonna juhlitaan siis pyöreitä. Jos muistetaan.

Minulla taitaa olla taipumus katsoa loppuun saakka kääntämäni kortit näissä hevoshommeleissa. Kun sitoudun, sitoudun. Nyt tuntuu siltä, että tämä hevoskattaus on sellainen, jonka kanssa mennään rinta rinnan niin kauan kuin elon päiviä riittää. Ihan niin kuin mentiin Immun ja Mikunkin kanssa aikanaan, toisen kanssa yhteisiä päiviä riitti 15 vuoden ajan ja toisenkin kanssa yli 13 vuoden ajan. Olen siis omistanut hevosia 19 vuoden ajan ja myynyt niitä 0 kpl. Ylläpidossa minulla on ollut kaksi hevosta ja niihin olen suhtautunut niin kuin ylläpitohevoseen minusta on turvallista suhtautua: ne ovat lainassa vain. Enkä tarkoita että myymisessä olisi mitään pahaa: on parempi vanheta sellaisessa seurassa jossa viihtyy, ja joskus vain elämä heittelee niin ettei ole valinnanvaraa.

Olen onnellinen näiden nimenomaisten hevosteni kanssa ja haluan kerryttää yhteisiä vuosia. Monta, monta, toivottavasti.

Näin vuodenvaihteen kunniaksi ajattelin koostaa pienen videokollaasin siitä, miten Pena on ratsun taipaleellaan kehittynyt. Kun aloin selata vanhoja videoita, silmämunani kärvistyivät kuoppiinsa ja tajusin, että se mikä tässä kelkassa on kehittynyt, on minun ratsastustaitoni. Penassa on ollut koko ajan ihan kaikki se (rajallinen) potentiaali mikä siinä on, minä vain olen... Joo. Ja tässä kohtaa en tunne niin suurta arvostusta omaa kehitystäni kohtaan, vaan lähinnä häpeää siitä miten köppöisesti olen vaikkapa vielä 6 vuotta sitten ratsastanut. Vai mitä sanotte tästä kökötyksestä, ihan justsilleensä 6 vuotta sitten:




Eikä se nyt niin kummoisesti suju tässäkään:



Sivuhuomautuksena mainittakoon, että näissä ylläolevissa videoissa olen nykyistä olomuotoani liki 10 kg kevyempi. Toppavaatteet eivät anna kovin hyvää vertailupohjaa, mutta ehkä voidaan todeta Penan miehistyneen ja täyttyneen lihaksistoltaan melkoisesti näiden 6 v aikana, koska eivät meidän keskinäiset mittasuhteet nyt merkittävästi ole huonommaksi menneet. Vaikka aina toivonkin, että Pena voisi kasvaa vielä ihan vaikkapa 10 cm eikä olisi yhtään liian suuri.

Tältä näytti meidän ravailu nykyhetkessä 29.12.2018:



Vuoden viimeisenä työpäivänä sain hieman kyseenalaisen kunnian ratsastaa Penan veljellä, koska se oli tuhma ja nakkasi pikkuratsastajansa kaaressa ketoon. Taitaa olla sukuvika ettei suksi aina luista, niin on samanoloinen tuo miniPena. Tuntui kuin olisi kotiinsa mennyt. Luulen että Pena olisi täsmälleen samanlainen jos sitä yritettäisiin ratsastuskoulukäyttöön: se oppisi hyvin äkkiä, miten saa karistettua kuljettajan kyydistään jos ja kun ei huvita suorittaa annettuja tehtäviä. Kuulemma tämä miniPena olisi jo Black Fridayn aikaan lähtenyt tarjoushinnalla minun talliini. Harmi että nyt on tuhmien ponien kiintiö täynnä!

Uusi alkava vuosi tuo mukanaan monenlaista muutosta ja myllerrystä elämään, ainakin toivottavasti! Kovin suureellisia tavoitteita en uskalla asettaa, kun vuorokaudessa on oletettavasti myös v. 2019 vain 24 tuntia, ja ne tuntuvat näissä ruuhkavuosissa olevan aika usein liian vähän. Haluaisin panostaa omaan kehitykseeni ratsastajana ja opettajana entistä enemmän, mutta vielä en ole onnistunut ratkaisemaan ajan- ja rahankäytön yhtälöä joka mahdollistaisi valmentautumisen ja kurssittautumisen. Sulon ajo-opetuksen haluaisin valmiiksi niin että ensi vuonna tähän aikaan minulla olisi kärrykelpoinen pikkuponi. Ja Penan kanssa minulla on ollut jo jonkin aikaa salainen haave opettaa sille laukanvaihdot, joten kehtaisiko vaihdot julistaa Penan ensi vuoden tavoitteeksi...? Itselleni laitan tavoitteeksi kirjata hevosiini liittyvät kulut ylös ensi vuodelta ja julkistaa laskelman vuoden päätteeksi.

Minun ylläpitämiseni ainakin on ihan ilmaista, ettäs tiedät! Pelkkää iloa ja plussaa! Enkä muuten ole yhtään karvainen, ite oot!

Oikein hyvää uutta vuotta kaikille blogin lukijoille, toivottavasti jaksette pysyä matkassa ja kommentoida ahkerasti myös ensi vuonna!

Notkea rotta

Hyppääminen.

Pena kylmäharjoitteli eilen näin:



Tätä semihallittua kierrosta edelsi ekalla irtipäästöllä kujan rallaaminen oikeinpäin-väärinpäin-oikeinpäin-väärinpäin-oikein-päin-väärinpäin x8 sekä kujan päässä odottaneen namuämpärin polkaisu tuhannen murusiksi ennen kuin Herr Pena suostui uudestaan talutettavaksi. Tulkitsen tämän että kivaa oli. Päätin kuitenkin kohottaa vikaa estettä reippahasti jotta joutuu vähän keskittymään.

Kivanpito saisi olla hyppäämisen teema seuraavat viikot, ja seuraavat viikot saisivat sisältää hyppelyhommia vähintään kerta, mieluiten kaksi per periodi. Oma alhoni hyppäämisen kanssa jatkuu: satuin eilen katsomaan loppunäyttöratani ja ensin tuli epätoivo - minähän osasin hypätä, pääni oli mukana, homma oli kivaa, ja mitä on nyt, puolitoista vuotta, yhtä vauvaa ja kymmentä ylikiloa myöhemmin? Hemmetti polvien tutinaa jo pelkästä ajatuksesta hyppäämisestä! Vetämistä taaksepäin ja sitä hiton setälaukkaa!

Mutta sitten päätin lakata heittelemästä tuhkaa päälleni ja ruveta suhtautumaan tuohon videoon lannistamisen sijaan tsemppivideona. Olen pystynyt, olen osannut, joten kerran (aikuisiällä!) saavutettu taso on mahdollista saavuttaa uudestaankin. Tai jos ei tasoa, niin tunne. Sitä kohti.

Tänään hypyt jatkuivat selästä käsin ja ilon kautta. Huomasin jo tallissa että jännitti. Otin jännitykseni mukaan ja päätin että teen juuri sen verran kun on hauskaa. Suunnittelin miten verryttelen jotta tulee tunne että Pena on rehdisti pohkeen edessä mutta irti kädestäni. Eteenratsastuksia ja siirtymisiä joiden jälkeen kunnon hellitys (taputus molemmilla käsillä). Sitten lävistäjillä kavalettia ja 50 cm pystyä. Ja se meni hyvin! Pena oli kuuliainen eikä edes suunnitellut kekkulointia, kieltämistä tai ryntäämistä tai näistä muodostettavia satunnaissekalaisia komboja. Tuli hyvä fiilis. Eikä se ratkaiseva tekijä ehkä ole se estekorkeuskaan, vaan tunne. Tunne että olen puikoissa enkä matkustaja joka saatetaan viedä paikkaan a, b tai c, taikka jättää viemättä, taikka lingota mäkeen. Olen jo sen verran vanha ja nössö, etten tykkää tulla kiikutetuksi.

Nyt siis täytyy hypätä usein ja niin helppoa, ettei minun tarvitse jännittää eikä Penan ottaa kieppiä. Pitää uudestaan opetella laukkaamaan kohti esteitä, pitää saada selkärankaan taas se että kun on laukka, paikat tulevat itsestään eikä ole niin nuukaa jos on vähän kaukana tai vähän lähellä. Pitää löytää yhdessä Penan kanssa tunne siitä että on kivaa.

Estehepan rensselit ja kaikki

Tämän vuoden tavoitteet ja pieni kuulumispläjäys

Kevättä kohti mennään niin että kohina käy, ja voisi olla hyvä aika kirjata ylös muutama tämän vuoden tavoite! Luvassa olisi toivottavasti ns. ehjä vuosi nyt kun tuo vauvakin on onnellisesti saatettu ulos minun nahkoistani. Toivottavasti siis pysytään terveinä ja käyttökunnossa molemmat, minä ja Pena.

Ihan ensimmäinen tavoite liittyy minuun: eroon imetyskiloista eli takaisin omiin mittoihin. Vauva on kohtsilleen puolivuotias, ja mikäli tämä kilokehitys jatkuu samalla lailla kuin esikoisesta, alkavat sitkeästi mukana keikkuvat ylikilot hiljalleen vähetä nyt puolivuotisen imetystaipaleen jälkeen. Lopullinen läskin sulaminen tapahtuu kuitenkin vasta kun imetys lakkaa kokonaan, eli oletettavasti vasta syksypuolella tätä vuotta. Mutta kunhan alkaisi mennä Pikeurien nappi kiinni vähän aiemmin niin olisin tyytyväinen. Ratsastussaappaat sopii jo!

Toinen tavoite on käydä (harjoitus)kisoissa starttaamassa heA-luokkia. Nyt kun Penan käytös alkaa olla varsin asiallista reissunpäällä, niin pistetään vähän potkua treenaamiseen ja käydään testaamassa osaamista kotiaitojen ulkopuolellakin. Toistaiseksi kuitenkin pysytään harjoituskisoissa jotta voidaan pitää korvat kiinni. Sillä on yllättävän iso vaikutus Penan tyyneyteen ja rentoutumiseen vieraissa paikoissa, joten en tahdo ahnehtia. Kisaaminen on minulle kuitenkin vain leikkiä ja sen suurin funktio on tuottaa sopivaa tavoitteellisuutta ja draivia kotiharjoitteluun. En tahdo stressata Penaa yli sen sietokyvyn, ja jos se sietää reissut ja pysyy ratsastettavana vaahtomuovipallukat korvissaan, olkoon se niin. Leikimme kilpailemista siellä missä tämmöinen extravarustelu on sallittua.

Kolmas tavoite on mennä (yksin) ratsain maastoon. Maastoilut on meillä hoidettu maastakäsin koska Pena on... noh, reagoiva. Kulunut talvi ollaan kuitenkin menty paljon radalla ja pellolla ja Pena on ollut ihan supermukava. En usko että on enää niin iso hyppy siirtyä metsään. Ihan luksusta olisi saada joku jalkamieheksi mukaan, mutta ilman lapsenvahtia se ei oman väen kesken ainakaan onnistu.

Neljänneksi eräänlainen ikuisuustavoite: hyppäämiseen rutiinia ja parempaa ratsastettavuutta esteille. Odotan sulaa kenttää kuin kuuta nousevaa, että päästäisiin taas ottamaan hyppyjä mukaan säännölliseen viikko-ohjelmaan. Hyppäämisen peikko minussa pienenisi ja Penan ei tarvitsisi olla ihan niin tötteröllään joka kerta kun on esteitä näköpiirissä.

*

Käytiin viikko sitten maneesilla hyppäämässä kaverini valvovan silmän alla. Nyt ei tullut niin suurta epätoivoa kuin viimeksi, uskalsin vähän paremmin laukata ja Pena oli oikein hyvä. Tehtiin tosi yksinkertaisia juttuja: ristikkoa ravilähestymisellä kahdeksikolla, sekä kahta kavalettia viiden laukan (17 m) kaarevalla linjalla ja näiden perään yhtä yksittäistä pystyä, joka oli jopa 70 cm. Ja juu, isolta näytti...

Pena kengitettiin viime viikolla ja täytyy sanoa, että se on käyttäytynyt aivan malliyksilön lailla koko talven kengityksissä! Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki! Kevääntuloa odotellessa jätettiin tilsakumit pois, mikä on nyt tehnyt liikkumisen vähän vaikeaksi. Jotain jäätyy aina kiinni kavioihin ja sitten liukastellaan ja kompuroidaan.

Kentällä työskentelyssä olen alkanut taas koota hiukan enemmän. Pena on kehittänyt liikelaajuuttaan talven ajan, mutta oppinut myös vähän kaahaamaan isoilla askelilla, ja yritän nyt etsiä balanssia jossa se liikkuisi isoin, letkein askelin, mutta minun kanssani. Lisäksi se on tosi kiero, ihan banaanina vasemmalle, ja tästä tai jostain muusta syystä aloittaa treenin hyvin vahvasti sillä asenteella, ettei häneen sopisi oikein koskea ollenkaan. Kyljet ovat kovat ja rintakehä alhaalla eikä ohjan päässä tunnu mitään. Maltillisella, pehmeällä suostuttelulla se pehmenee ja paranee.

Meille tulee kiropraktikko perjantaina, ja odotan kovasti miltä Pena rupeaa tuntumaan käsittelyn jälkeen. Viime kesänä se hyötyi hoidosta silminnähden.


Tällaisia juttuja meillä. Olisi kiva kuulla, mitä blogin lukijat toivovat tältä vuodelta?

Eteen- ja eteenpäin

Tämän talvikauden agenda on ollut ensinnäkin saattaa rouva ratsastaja taas sellaiseen kestävyyskuntoon että ratsastus on mukavaa, ja toiseksi saada rouva ratsastajan raskaudenpaisuttama ahteri kutistumaan niin että vanhat Pikeurit sopisi taas päälle. Sanotaanko niin, että ensimmäinen kohta on näin tammikuulla paremmissa kantimissa kuin jälkimmäinen - en kuulu siihen ihmistyyppiin, jolta kilot karisee imettäessä, päinvastoin. Ihra istuu piukassa vaikka muutoin en ole pullevuuteen taipuvainen. Eihän tämäkään imetyshupi iankaiken kestä, ja onneksi on talvikausi niin voi syyttää kylmää ja vedellä menemään tyynesti tuulihousuissa ja jättää ihonmyötämisemmät vaatekappaleet kaappiin.

Hevosen talvikauden agendaan on kuulunut niin ikään liikkeessä pysyminen. Hetkellisiä kelimasennuksia lukuunottamatta olen onnistunut tässä aika kivasti. Lähinnä nämä masentelut ovat olleet minun korvieni välissä, ja Pena on silti liikkunut, jos ei muuta niin käyntiä. Se ei vaan ole mikään kävelykausihevonen - jäisellä kentällä on esitetty laukkaa poikittain sen sijaan että olisi antauduttu tekemään avotaivutusta käynnissä, ja aamutalliin tulijaa on tervehditty keulimalla karsinassa. Ja koska liukkaalla kentällä en määräänsä enempää viitsi Penaa pyöritellä, ollaan edelleen menty kerran, kaksi viikossa jossain muualla eli radalla tai pellolla.

Penan talviagendaan on ylipäätään liikkumisen lisäksi kuulunut eteenpäin liikkuminen - kun mennään siellä missä voi mennä reippaasti, mennään kunnolla, isosti ja eteenpäin. Raviin on tullut ihan uutta potkua kun ollaan paineltu menemään radalla. Laukka on vielä käsittelyssä. Sitäkin mennään ja kerta kerralta rohkeammin, mutta laukassa on vielä pieni villiintymisvaara olemassa joten ihan surutta en uskalla laukassa päästellä. Tänään kyllä pötkittiin radalla reilut kaksi kilometriä laukkaa yhtä soittoa ja kun kyttäily siinä höyryjen vähetessä laantui, alkoi laukassakin olla liikelaajuutta. Väsymys vaan tulee isossa laukassa nopeaan! Ja juu, myös rouva ratsastajan reisiä tärisytti niin maan perusteellisesti jälkeenpäin...

Pena on aika näpsäkän näköisessä kunnossa tällä hetkellä. Tänä sisäruokintakautena ollaan syöty merkittävästi parempaa heinää (viittaan siis sekä valkuaisen että sokerin määrään) kuin viime vuonna, ja se näkyy Penan vatsanympäryksessä. Ei pömpötä! Valkuaislisää annan lähinnä oman mielenrauhani vuoksi, sillä laskennallisesti heinän pitäisi täyttää valkuaisentarve kevyessä käytössä. Nyt menee Norran rypsiä (olisiko kauppanimi ollut Pure Protein?) kaksi desiä per vuorokausi. Lisäksi kivennäinen, ADE-vitamiini, suola ja "hyvänmielen mash". Simppeliä ja meille sopivaa.

Yksi pykälä eteenpäin

Aloitin vuoden alussa SRL:n valmentajakoulutuksen, joka antaa tittelin 1-tason valmentaja (löyhästi lajisuuntautuen valitsemaansa lajiin).

Viime viikolla (täydessä kaatosateessa...) annoin valmennusnäytön, sain sen hyväksytysti läpi ja lähetin liitolle toimihenkilöanomuksen. Tänään tuli sähköpostissa liitolta onnittelut, että minulle on myönnetty hakemani 1-tason valmentajalisenssi, suuntautumisena kouluratsastus. Niin on yksi ammattinimike plakkarissa lisää!

Valmentajakoulutus kattoi mielestäni melko laajasti etenkin kilparatsastukseen tähtäävän henkilön valmentamista. Painotus oli vahvasti siihen suuntaan, että ratsastaja on urheilija, ja hänen psyykettään ja fysiikkaansa tulee vahvistaa kuten urheilijan. Sinällään en tiedä, onko se vielä 1- ja 2-tasolla kilpailevalle henkilölle kovin relevantti lähtökohta, kun itse ainakin miellän sen tason kilpailemisen lähinnä hupailuksi. Toisaalta kilpaurheilija rakennetaan ihan sieltä alkuportailta asti, joten siltä kantilta katsoen on hyvä että kilpailemiseen suhtaudutaan tosissaan. Ykköstason valmentajan katsotaan kuitenkin olevan pätevä nostamaan valmennettaviaan ykköstasolta kakkos- ja kolmostasolle saakka.

Koulutukseen kuului mm. ihmisen fysiologiaa (hermolihasjärjestelmä, verenkierto- ja hengityselimistö, herkkyyskaudet, kasvu ja kehitys...), tietoa taidon oppimisesta, fyysisen harjoittelun perusteita (joita reenattiin itse ohjauksessa kuntosalilla!) ja toki koulu- ja esteratsastuksen perusteet ja valmennusharjoituksia itse valmentaen sekä toisten harjoituksia seuraten ja kommentoiden. SRL:n kilpailujärjestelmää ja lajikohtaisia kilpailusääntöjä käytiin myös läpi joka kantilta. Puhuttiin oppimisen perusteista sekä psyykkisestä valmentautumisesta, valmentajan arvoista, etiikasta ja työhyvinvoinnista (huikea puhuja Mia Stellberg, jos vain jossain on mahdollisuus häntä kuulla niin suosittelen lämmöllä! Kahdesti olen päässyt hänen esityksiään seuraamaan ja on kyllä kovan luokan ammattilainen).

Ihmisurheilijan ohessa toki käytiin läpi myös ratsukon toista osapuolta, hevosurheilijaa, ja sen fysiologiaa, ruokintaa ja hyvinvointia kahden eri eläinlääkärin johdolla. Myös antidoping-asiat olivat aika laajasti esillä. Itselleni kaikkein antoisimpia olivat istuntademot sekä erityisesti Sari Pakulan luento ratsastajan kehonhallinnasta - olisin voinut kuunnella häntä viikon putkeen! Saimme ohjausta satulansovituksen perusteisiin kädestä pitäen, superhyödyllistä. Lajisuuntautumisesta riippumatta jokainen opiskeli myös esteradan rakentamista sekä puomi-, kavaletti- ja estevälejä, ja käsiteltiin myös estetehtävien merkitystä kouluratsukolle. Valmentajalisenssin saaminen edellyttää myös voimassaolevaa ensiapukorttia.

Tietoa ja taitoa on siis taas kartutettu ja syvennetty vanhaa osaamista. Oppimisen jano kasvaa koko ajan, enkä usko että jään laakereilleni lepäämään kouluttautumisen suhteen nytkään. Kunhan tämä perheenlaajennusprojekti saadaan tässä onnellisesti suoritettua niin tiedän että pää vetää taas töihin ja uusiin haasteisiin. Vierivä kivi ei sammaloidu!

Tervetuloa syksy

Enpä muista olenko koskaan pystynyt jatkamaan laidunnusta näin myöhään. Hevoset tulivat tänään talvitarhaan, ainakin kuukautta myöhemmin kuin yleensä! Eivät ne laitumella ole elokuun puolivälin jälkeen yötä olleet, mutta aamusta iltaan. Viimeisen viikon olen ruokkinut niitä lisäheinällä.

Tarhamaisemassa taas

Mutta hetkinen, mikäs se kuvassa etualalla komeilee?

Kyllä vaan, katos!

Ihan vallan hevosblogiin liittymätön sivujuonne, mutta mulla on maailman paras mies. Se on joutunut hevosnaisen puolisoksi ja hevostilalliseksi ihan vahingossa, ja kun vihjaan että olen vähän miettinyt niin sitten se (mun suihkiessa kaiket päivät koulussa) rakentaa mulle sen mitä olin vähän miettinyt. Nyt kelpaa hevosten olla lipan alla sadesäällä. Tuo pihattomökki on kiva, mutta oviaukko on huono - siihen mahtuu yksi heppa parkkiin eikä sinne sisään sitten kukaan muu pääsekään. Katos toivottavasti tuo avun.

Tehtiin myös uudet heinälaarit, mutta koska projekti on vielä viime silausta vaille, en ottanut kuvia tähän hätään. Kroonisen majavan omistajana päädyimme muuhun materiaaliin kuin lautaan tällä erää...

Muita pikku uudistuksia tälle vuodelle oli esikuivatun heinän vaihtaminen kuivaan heinään. Viime talvena oli vielä kolme päätä ruokittavana ja niillä hyvin kuiva esikuivattu säilyi ihan mallikkaasti, vaikka paalin syömiseen meni sellainen kymmenen päivää. Nyt kun päitä on vain kaksi, en jaksanut enää ressata siitä alkaako paali käydä vai ei, ja sattumalta myös heinänmyyjäni vastasi tiedusteluuni ettei oikein olisi esikuivattua myydä, mutta kuivaa kylläkin. Kuivalla siis mennään. Ensi kertaa teetin myös analyysin heinästä, tuloksia tässä odotellaan!

Rouva Sipuli 20 v. 

Oikeasti halusin kirjoittaa Christoph Hess -nimisen saksalaisen herrasmiehen kouluratsastusklinikasta jota olen saanut seurata kaksi päivää (vielä yksi päivä edessä samaisen gurun sihteerinä tuomarikopissa!) sekä kokemistani oivalluksista ja epätoivosta. Siitä miten kouluratsastajan identiteettini on pohjamudissa, siitä miten tuntuu että epäonnistun aina kun olisi tilaisuus näyttää että osaan ratsastaa ja ymmärrän ratsastuksesta jotain. Siitä miten ratsastin tutkintotilaisuudessa kouluohjelman oikeasti parhaimmalla draivilla ikinä, ja sain hylätyn, ja siitä miten viikkoa myöhemmin uusin saman radan, epäonnistuin kaikessa ja pääsin läpi. Siitä miten aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen törmään siihen, että vika todella on satulan päällä. Tänään, herra Hessin ajatuksista inspiroituneena, ratsastin koulussa hyvin, ja sopersin opettajalle että ei tää oo yhtään sitkeä kunhan mä lakkaan olemasta sitkeä. "Nii-in!!" vastasi opettaja, vähän turhautuneena hänkin. Tiedän, tiedän, sitä hän on koittanut takoa päähäni viimeiset 9 kk, mutta miten helevetin kauan voi kestää että se oivallus todella asettuisi taloksi tähän jähmeään, vanhoihin tapoihin juuttuneeseen kehooni? Ja jos minä kerran osaan ratsastaa siten kuin tänään, hyvin, niin miksen ratsasta niin aina?

Ja siitäkin haluaisin kirjoittaa, miten murheellista on tajuta olevansa aivan alkeissa, ja että ei minusta ehkä koskaan ehdi tulla niin hyvää kuin haluaisin olla. Siitä miten riittämätön on oma kehonhallinta, nopeus, keveys. Ja siitä, mikä epätoivo valtaa mielen kun hetken onnistuu ratsastamaan oikeasti hyvin ja hevonen syttyy ja alkaa liikkua -oikeasti liikkua- ... ja sitten loppuu kahden kierroksen jälkeen kunto istua sitä oikeaa liikettä.

Ääääh miksen harrasta vaikka postimerkkejä.

Lupaan ja vannon avata Hessin klinikkaa vielä, joudun (tai saan) tehdä siitä muutenkin kirjallista tuotosta niin melkein menee samalla vaivalla. Mutta nyt alkaa painaa tämä aamuviideltä alkanut päivä, ja vielä on hepat haettavana sisään ja ruokittavana.

Kauniita syksyisiä päiviä sinulle!

Video hammashoidosta ja eettistä pähkintää

Penalla oli tällä viikolla hammashuollon ja rokotuksen aika. Penan hampaita on tarkasteltu n. puolivuosittain, mutta nyt näyttäisi siltä että voidaan kokeilla venyttää väliä 9-10 kuukauteen. Suu on pysynyt suunnilleen samanlaisessa kuosissa useamman välin ja hoitava eläinlääkäri tuntee hevosen jo niin hyvin että voi tehdä arvioita siitä, mihin suuntaan tilanne kehittyy jatkossa. Peukku ylöspäin pysyville hoitosuhteille!

Tämännäköistä postia tulee hammashuollon jälkeen

Tässä videokooste toimenpiteistä:
(video on äänetön koska en halunnut kaiken kansan kuultavaksi ei-niin-aiheeseen liittynyttä small talkiamme)




Kysäisin siinä eläinlääkäriltä, mitä mieltä hän on kuolaimen oikeasta paikasta suussa. Lähinnä halusin jutella siitä, millä korkeudella kuolaimen tulisi olla (kuinka kireällä tai löysällä poskihihnoja kuuluisi pitää, näin suomeksi sanottuna). Hän sanoi, että oikeastihan hevosen suussa ei ole kuolaimelle sopivaa paikkaa ollenkaan ja että hän ei itse käytä kuolaimia hevosillaan juuri tästä syystä.

Sain minä siinä sitten vahvistustakin omille ajatuksilleni siitä, että kuolaimen olisi parempi olla kauempana ensimmäisestä poskihampaasta kuin mitä se vanhanaikainen "2-3 ryppyä suupielessä" ohje esittää. Ei sen roikkuakaan pidä, sekin on huono, mutta liian lyhyet poskihihnat vievät hevoselta mahdollisuuden itse hakea kuolaimelle sopivaa vähiten häiritsevää kohtaa.

Tästä keskustelusta lähti ajatuspyörä liikkeelle ja jotenkin se kulminoitui tänään kentällä, kun ajauduimme Penan kanssa neuvotteluun siitä, saako suuhun olla tuntuma ja pitääkö sen kanssa liikkua eteenpäin. Tiedättekö, vaikka me ihmiset olemme kykeneviä loogiseen ajatteluun, järkeilyyn ja analysointiin, mekin silti voimme liikuttaa  kehoamme tosi väärin jos se oikeampi tapa on työläs. Näyttöpäätetyö työntää leuan eteen ja hartiat lysyyn vaikka tiedämme, että päätä ei parane roikottaa niskalihasten varassa eteenpäin työntyneessä asennossa. Tulemme kipeiksi ja silti pidämme sitkeästi kiinni virheasennostamme. Sitten tulee fysioterapeutti ja antaa jumppakuminauhan ja teippaa kinesioteipillä muistutuksen nahkaan ettei leuka valu, ja kamppailemme sen uuden asennon kanssa, koska tiedämme että sitä kautta kipu hellittää.

Pena kulkisi tosi mielellään väärin. Tänään teimme ainakin 25 minuuttia pelkkää käyntiä ryyditettynä välillä puolen kentän mittaisilla protestiperuutuksilla, kun Pena ei yksinkertaisesti sulattanut sitä että halusin pitää ohjalla tuntuman ja silti pyytää sitä astumaan kunnollisia käyntiaskeleita. Ratsastustermein halusin sen avuille, kantamaan itse oman kehonsa. Pena painaa rintakehäänsä alas, notkistaa selkänsä, nostaa kaulan ylös, laittaa nenän kiinni ryntäisiin ja alakaulan eteen ja sipsuttaa pois minun ulottuviltani. Ei oo kiva asento eikä varmasti tee hyvää kropalle sellainen etupainoinen, jännittynyt kipittely. Sanoin sille ihan ääneen monta kertaa, että minä autan sua, anna mun auttaa, minä näytän missä sun on helpompi olla. Pena sanoi äläkoskemuhun ja laittoi pään tiiviimmin ryntäisiin kiinni ja alkoi peruuttaa.

Pysy siinä, on kouluratsastusope koulussa hokenut. Jos hevonen heilahtaa pois tasapainosta niin ratsastajalla täytyy olla niin vahva kehonhallinta ettei heilahda mukana. Pysy siinä. Olla ohjassa ja vetää ohjasta on eri asia. 

Minä siis pysyin ohjan päässä vaikka Pena peruutti. En vetänyt enkä provosoitunut, vaan olin ohjassa. Saavutimme pisteen jossa Pena pysähtyy, on sellaisessa rollkur-sykkyrässä ihan omatoimisesti, nojaa kuolaimeen niin että käsissäni on taatusti ainakin maitopurkin paino per ohja, eikä liiku mihinkään. Ja siinä hetkessä minä ajattelen koko tämän eettisen ajatuspyörän läpi: jos minä nyt hellitän, minä annan periksi, sanon että okei, liiku sitten niin kuin itse haluat vaikka se pidemmän päälle kipeyttää. Mietin painehaavat ja sen ettei kuolain kuulu tuonne suuhun ja siellä se nyt on ja hevonen nojaa siihen ja minä pidän. Minä mietin, onko tässä minkäänlaista eettisyyden häivähdystäkään, tässä hetkessä. Tiesin myös, että jos me nyt käymme tämän neuvottelun läpi, minä pääsen korjaamaan Penan liikkumisen sellaiseen suuntaan jossa se ei kipeytä itseään. Se on sille ensiksi raskasta ja se vaatii siltä koordinaatiota ja oikeiden lihasten käyttöä ja se vastustelee koska se kokee vääränlaisen liikkumisen helpompana. Niin eläin toimii, toimiihan looginen ihminenkin niin.

Tavallaan tiesin, että olen tehnyt tämän eettisen valinnan jo silloin kun olen noussut hevosen selkään. Jos minä joka asiassa ajattelen, haluaako hevoseni todella tätä, en ratsastaisi ollenkaan. Koska ratsastan, koen että velvollisuuteni on auttaa hevosta löytämään tasapaino jossa sen on hyvä olla. Joten minä säilytin tuntuman ohjissa, pyysin Penaa kevyellä pohkeella eteenpäin, ja aikansa pähkäiltyään se lähti. Ja sitten meillä olikin tuntuma, jota hevonen ei karannut. Olikin levollinen hevonen joka kohotti rintakehäänsä vatsalihaksillaan, suoristui, henkäisi kunnolla ja alkoi liikkua vapaammin, laajemmin. Ja se paino ohjassa mikä hetki sitten hirvitti minua, oli kadonnut, ja minulla oli yhteys käsieni kautta hevosen jalkoihin, kevyenä ja yksinkertaisena. Ja se sama tunne säilyi vaikka askellaji vaihtui raviin, laukkaan. Vain pienillä muistutuksilla Pena palasi siihen missä sen oli hyvä, siihen missä se ei aluksi olisi halunnut olla ollenkaan.

Olen koko tämän blogin historian ajan häilynyt siinä rajoilla, mitä minä tältä hevosharrastukselta haluan. Koen, että jollain tavoin eettisyys ja hevoslähtöisyys sekä tavoitteellinen ratsastuksen harrastaminen sotivat toisiaan vastaan. Jos valitsen eettisyyden ja hevoslähtöisyyden, en koskaan laittaisi hevostani tilanteeseen, jossa olen sille ehdoton ja "käytän voimakeinoja" saavuttaakseni sen mitä siltä haluan. Etsisin ratkaisumallit aina jotain toista kautta - en välttämättä lepsummin, mutta toisella tavalla. Sallisin monessa asiassa sen että hevonen tekee niin kuin se itse haluaa, vaikka se olisi minun tietämystäni ja näkemystäni vastaan. Jos taas valitsen tavoitteellisen harrastamisen, joudun väistämättä tilanteisiin jossa minun täytyy viedä hevonen pois sen mukavuusalueelta, koska tavoittelen jotain sellaista mihin hevonen ei itse luonnostaan ilman ihmisen ohjeistamista asetu. En siis ollenkaan sano, että esimerkiksi kokoaminen olisi hevoselle luonnotonta - eihän se ole. Mutta se että hevonen säilyttää kootun asennon hetkellistä brassailua pidempään ja kantaa siinä lisäksi ihmistä, se on luonnotonta ja vaatii harjoittelua ja auttamista. Ei pakottamista, siihen en halua ryhtyä. Mutta auttamista.

Minun ihanteeni on klisee: happy athlete. Minä haluaisin hevosen joka haluaisi tanssia kanssani. Tekisi sen rennoin, tyytyväisin kasvoin. Mutta se on se päämäärä. Luulen, että matkalla sitä päämäärää kohti tulee väistämättä eteen näitä tilanteita, joissa minun pitää määrittää hevoselle aika jämäkästi se, mitä siltä toivon. Ei siksi, että me sillä hetkellä (jos koskaan) esiintyisimme kenellekään, vaan siksi, että tiedän voivani lisätä hevoseni hyvinvointia ohjaamalla sen liikkumista oikeampaan suuntaan. Toki voisin myös laskea sen laitumelle ja antaa sen olla ja katsella sitä koska onhan se kaunis eläin. Varoa koskemasta siihen.

Niin. En tiedä. Nämä ovat aika vaikeita juttuja, minun mielestäni. Mitä sinä ajattelet?

On helppoa olla rohkea jos ei pelkää

Puhutaanpa vähän pelosta.

Olen yrittänyt tehdä Penasta maastoratsua. Tai no, edes rataratsua. Että voisimme liikkua meidän omalla vajaan kilsan ratsastusradalla ilman sydämentykytyksiä. Ehkä joskus edetä jopa metsään asti ratsain. Tänäänkin taas oltiin ja mentiin radalla, ravia ja laukkaa, oli niin saakelin jännää ja tuli pukkiloikka, yksi spin-pyörähdys ravivauhdista 180 astetta (jännitystä lisäsi semiliukas pohja tapahtumapaikalla) sekä pari luvatonta poistumista suunnitellulta reitiltä, laukassa tottakai. Olen sitä mieltä, että meni ihan hyvin ja että ollaan kehitytty, kun ylipäätään päästään menemään, ilman täysjäätymistä tai aputalutuksia, ja lopuksi voidaan kävellä pitkin ohjin.

Mutta kyllä se vaatii.
Se vaatii ihan tosi paljon rohkeutta. Ja ihan yhtä paljon rohkeutta vaatii sanoa tämä: minua pelottaa.

Pelko on paskamainen kaveri kun se jäätää kaiken aivotoiminnan. Minulla on hiukan apinanvikaa ja takerrun aika hanakasti hevoseen vaikka tulisi loikkimistakin, mutta en tykkää siitä yhtään. Enkä varsinkaan tykkää tunteesta kun koko ajan vähän odottaa, mitä tulee tapahtumaan. En tiedä pelkäänkö tippumista, olen tippunut aika vähän juuri em. kyvyn vuoksi enkä ole toistaiseksi loukannut hevosten kanssa pahasti. Mutta pelkään tunnetta kun en tiedä, koska tulee ja mitä tulee. Pena on nopea ja voimakas ja nopea ja reagoi isosti minimaalisen pieniin ärsykkeisiin. Toiseksi se kuumentaa itse itseänsä kyttäämisestä ja säpsyilystä ja saattaa purkaa jännän tilanteen heti siitä selvittyään ottamalla pikku ritolat köyryloikan kera. Kolmanneksi Pena ei jännittyessään muista nostaa etujalkojaan ja meinaa ihan todella mennä nurin aika usein. Myös omiin kavioihin kompurointi on ihan pätevä syy rempaista sieltä polviltaan suoraan ylös pukkiloikkaan.

Köyryloikat kuvissa, kaikki kuvat vuodelta 2012

Hevosta pitää liikuttaa monipuolisesti eikä vain kiertää kenttää. Hevosta pitää siedättää ja totuttaa kaikenlaiseen, kyllä se ajan kanssa oppii ja tottuu. Maastoilu kehittää tasapainoa ja koordinaatiokykyä ja virkistää kehoa ja mieltä.

Fine.

Yritän. Mutta se pelottaa minua.

Vähän sama pelko vaivaa minua esteillä. Ratsastuskoulun hevosilla hyppäämistä en enää pelkää, koska ne menevät kuin juna ja jos kieltävät, ne vain kieltävät. Niiltä ei tule kiellon perään taakse-poistu -loikkaa (joka tahtoo yleensä jättää kuskin aika tehokkaasti siihen esteen eteen ihan keskenään) eivätkä ne loikkaa kuin ekstaasipäinen tiikeri erikoisesteen yli eivätkä ainakaan esteen jälkeen juhli omaa erinomaisuuttaan pienellä sivusuuntaisella rodeosarjalla ja kanttaavilla supernopeilla laukka-askeleilla.

Kanttaava laukka-askel ihan lähikuvassa, kuvittele kyytiin kuski joka oli matkalla eri suuntaan

Korostan: Pena on kehittynyt paljon ja on paljon vähemmän apina kuin vielä pari vuotta sitten. Mutta kun minua alkaa pelottaa, en osaa ratsastaa sitä kuin normaalia hevosta. Vaatii koko keskittymiskapasiteettini kuvitella, että olen lenkillä tai estetunnilla ihan jollain toisella hevosella. Silloin saatan hetkeksi päästä pelosta. En tiedä onko äitiys tuonut oman kuolevaisuuteni jotenkin enemmän iholle, toiset sanoo että niin käy. Toisaalta en minä siellä radalla pinkeän hevosen kanssa mieti lastani äidittömänä vaan kaikki keskittyminen menee siihen että olen aktiivisesti rento, vaikutan hevoseen ja kuitenkin olen varautunut siihen että saattaa tulla rivakka lähtö toistaiseksi tuntemattomaan suuntaan.

Nyt, toverit, jutellaan pelkäämisestä. Mikä pelottaa? Tippuminen, kaatuminen, menettäminen, ähkyt, murtumat, häpeäntunne, se että joku näkee asian X, ryöstäminen, pystyynhyppääminen? Oletko päässyt jonkun pelon yli? Miten se tapahtui? Miten pelkoa voi hillitä tai hoitaa? Minkä verran on okei pelätä? Onko pelosta luonteva puhua vai leimaako se ihmisen nynnyksi? Saako hevosharrastajalla olla hevosiin liittyviä pelkoja?

Tämä olkoon päänavaus keskustelulle, toivon ahkeraa kommentointia!

Sumuisena aamuna

Sumuisena sunnuntaiaamuna harjoittelimme. Hyppäämistä, tällä kertaa tai taas, kuinka sen haluaa ottaa. Tämä oli tällä viikolla jo toinen kerta kun raahasin esteitä kentälle. Hui hurjaa! Puolustaudun sillä että eka kerta oli maanantai ja vika sunnuntai. Sehän on melkein kuin viikko välissä. Vielä on kenttä hyvä, sula, kuiva ja pitävä. Jos aion hypätä, on hypättävä nyt.

Maanantain hyppykerralla ajattelin iloista laukkaa ja kuritin itseäni pikkuristikolla, jolle yritin lähteä hyppyyn juuri siitä paikasta mikä se kulloinkin sattui olemaan, oli se sitten lähellä tai kaukana. Kun Pena ratkaisi oikein ja lähti kauempaa ilman sitä meidän perusvirhettä, pikkutöpöaskelta, minä roikuin suussa. Aaargh!

Mikä ihme minua vaivaa? Miksi jännitän niin että olen aivan krampissa? Mitä minä jännitän?

Tänään koitin korjata tilannetta. Verryttelin niin että sain Penan tuntumaan siltä että se on läsnä. Tein töitä vaikka esteflättäri ja virkeä poni. Kannatti. Tuli hyvä fiilis.

"Minä en sun kontrollipysähdyksistäsi piittaa"

"No okei sitten"

Ja kun oli hyvä fiilis niin hypytkin olivat ihan ok. Ainakaan en roikkunut suussa. Edelleen ajattelin että poni oli villi, mutta koska nyt katsotaan omia virheitä silmästä silmään, otatin videotodisteita. Kilin kellit se mitään villi ole. Minä olen vain nössö.

Tässä on kuulkaa 60 cm okseri...

Ja tässä 70 cm! Aikkauhee! Itte tein ja itte hyppäsin!

Jotta julkinen häpeä tekisi tehtävänsä, jätin videolle näkyviin myös huonon linjan. Kun tullaan vaan miten sattuu ja tulee se töpsöaskel ja tasajalkapomppu ja ristilaukka ja ties mitä. Pena on sitten kiltti kun se menee vaan vaikka minä töröilen kyydissä. Onneksi älysin vähän ryhdistäytyä ja saatiin lopulta linjallekin ihan kelpo suoritus.




Vähän meinasi tulla kommunikaatiokatkoksiakin. Pena ei olisi niin välittänyt että puutun sen tekemisiin (voi olla ettei olisi pitänytkään puuttua) ja sitten se vähän jäi laukkailemaan paikoilleen. Kas näin:

Olenko joskus maininnut että hevoseni vetää itsensä superlyhyeksi jännittyessään ja että silloin tuntuu siltä kuin sen korvat olisivat suussani? Tämä on se tilanne. Ratsasta tuollaista sitten. 

Ei en yritä saada sitä piffaamaan. Yritän saada sitä eteenpäin, ihan missä tahansa askellajissa. 

Olen silti oikein iloinen. Tänään minä yritin ratsastaa hyvin ja hetkittäin onnistuinkin. Olen pitkällä tiellä pois estepelosta enkä aina muista, että kehittyminen on hidasta. Vanhat maneerit palaavat heti kun tulee joku takku matkaan. Sitten taas jännitän seuraavaa hyppykertaa ja oma osaamattomuus alkaa harmittaa. Paljon on kuitenkin jo voitettu! Yritän pitää sen mielessä.

Tässä sitten jo loppuhölkätään

Kyllä Pentti vaan on ykkönen!

Eräänlainen luonneanalyysi

Tämänpäiväinen ratsastus innoitti minut jälleen analysoimaan sitä, millainen hevonen Pena oikein on. Se on sanalla sanoen mukavuudenhaluinen, eikä sillä ole kovin korkea työmoraali. Se menisi todella mieluusti juuri siitä mistä aita on matalin, tekisi asiat niin että ne rasittavat sitä mahdollisimman vähän.

Minulla on ollut ihmeellinen henkinen kynnys myöntää itselleni, että hevoseni on laiska. Pena ei ole elottoman laiska, pystyynkuollut, pomminvarma, tuntihevostyyppinen turta, laiska hevonen, ei todellakaan, kaukana sellaisesta. Mutta siinä on tietynlaista mielen velttoutta kaiken säheltämisen ja poukkoilun alla. Pena ei "taistele ratsastajansa puolesta" eikä "anna kaikkea mitä sillä on". Mieluummin se tekisi vain vähän, vähän sinnepäin, ja menisi sitten takaisin puuhailemaan omiaan.

Pena on fiksu, ja herkkä. Mutta se ei ole kovin tarkka. Se kompuroi eikä korjaa virheitään. Sitä ei oikeastaan haittaa, jos vähän kolisee. Ja kun siltä pyytää ja vaatii asioita, kuten vaikka oman kropan kantamista ja omin jaloin eteen liikkumista, se luontaisesti tarjoaa ensin toimintaa, joka olisi sille vaivattominta. Se jännittyy, kipittää, kiihdyttelee, tekee sivuloikkia, kyttää olemattomia mörköjä. Pena on säheltämisellään saanut minut hämääntymään niin, etten ole osannut vaatia sitä olemaan läsnä ja suorittamaan minulle, vaan se on päässyt pois todellisesta työnteosta käyttäytymällä kuin keskenkasvuinen apina. Eikä vain kerran tai kahdesti, vaan monta, monta kertaa kuluneiden vuosien aikana. Ja totta kai fiksu hevonen toistaa oppimiaan asioita joista on sille välitöntä hyötyä.

Syy, miksi näitä pohdin, on yksinkertainen. Hevosellani ei ole suoritushevosen moottoria, ei luontaista draivia työntekoon. Minä kuitenkin haluaisin tehdä sillä muutakin kuin antaa sen hölkätä rentona mukavuusalueellaan. Olen kiinnostunut siitä, miten hevoseni oppii, ja minkälaisilla metodeilla saisin opetettua sitä kohti minun päämäärääni.

Mitattava suoritustaso ei tällä hetkellä ole minulle merkityksellinen, voi hyvin olla että me emme koskaan enää lähde kisakentille jos se kaikki kisapaikan oheissälä pysyy Penalle niin ylivoimaisena ettei se pysty antamaan edes 50 % osaamisestaan. Haluaisin kuitenkin että hevoseni olisi happy athlete, vaikka sitten vain kotona.

Pakottamalla Penasta ei saa irti mitään. Voimankäytön lisääminen tai rankaiseminen ei tuo tuloksia. Se vain ahdistuu ja jännittyy enemmän, jos sitä yrittää vääntää läpi suoritusten. Teknisesti sen ehkä saisikin suorittamaan, mutta kaikki sen vähäinenkin näyttävyys karisee heti pois, jos se tekee pakotettuna. Sen on haluttava itse. Minun on osattava rakentaa sen ratsastaminen niin, että saan sen uskomaan että se haluaa samoja asioita kuin minäkin. On oltava tarkka palkitsemisessa: oikealla tavalla, oikeaan aikaan, aidosti. Minun tehtäväni on tehdä ei-toivotut asiat työläiksi - kyttääminen, pohkeen taakse jääminen, kuolaintuntuman välttely ei johda siihen että ratsastaisin vain vähän, vain kevyesti ja lopettaisin, vaan Pena on laitettava töihin, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä että se kirmaa kaarteissa kantaten kipitysravia kymmenen tai kaksikymmentä kierrosta. Fiksuna ja mukavuudenhaluisena otuksena se alkaa pian miettiä, miten tämä työläs ja hikoiluttava aina-eteen-ja-kunnolla -käsky poistuisi ja se saisi rauhan.

Se alkaa ehdottaa. Se ehdottaa ensin laukalle heittämistä, koska töppölaukka on helpompaa kuin iso ravi. Ei käy, liikutaan ravissa. Sitten se saattaa ehdottaa sivuloikkimista, ja tähän ansaan meinasin tänäänkin langeta. Jännityin, aloin vetää taaksepäin. Käskytin itseäni ääneen: kädet rennoksi ja ratsasta eteen. Nojasin kädet Penan kaulaan jotta sain vakaan ohjastuntuman ja jatkoin ravuuttamista eteen. Sitten lopulta tulee oikea ehdotus: hirvenkaula kääntyy oikeinpäin ja raviin tulee kestoa. Tästä palkitsen kehulla, silityksellä ja lakkaan ajamasta eteen. Korjaan kyllä, jos Pena yrittää madella, mutta annan sille mahdollisuuden rauhoittua ravaamaan peräänannossa ilman että siihen kohdistetaan painetta. Uusi mukavuusalue on asetettu, tässä sen on hyvä, tässä se pääsee helpoimmalla. Poikkeamista seuraa jotain työläämpää.

Uh, rankkaa oli. 

On tärkeää kiittää ja kehua, jotta Pena saa tuntea olevansa tähti! Jotta se haluaisi tehdä asioita minulle. Minun on voitettava sen sataprosenttinen keskittyminen puolelleni, jotta pääsen työstämään sitä. Niin kauan kun minulla on yhtään vähemmän, en pääse eteenpäin. Vaan siinä onkin sitten jo oma ongelmansa, kuinka saada yhteys hevoseen, joka havainnoi ihan kaiken mahdollisen, mahdottoman ja etenkin epäoleellisen...?

Rimakauhuraja

Vellihousu hyppäsi jälleen! Vaikka nyt täytyy sen verran omaa häntää nostaa, ettei tällä kertaa edes hirveästi pelottanut. Meillä oli siis tunti, ja omasta toiveestani roudattiin kentälle vähän puomeja ja pari pientä estettä.

Olin alkuun omissa ajatuksissani kun muut asiat painoivat mieltä, mutta pikkuhiljaa verryttely tehosi myös ratsastajaan ja saatiin jutun juonesta kiinni. Tehtävinä oli kaarevia linjoja, ensin ravipuomeilla ja sitten laukkapuomeilla ja pienillä esteillä, ja lopuksi näistä yhdistellen pientä rataa. Pena oli mukavan eteenpäinpyrkivä niin kuin se on nykyisin aina ollut esteillä - sen syntilistaan on tullut esteille (ja pelkille puomeillekin!) hyökkääminen. Lisäsävyjä tuntiin toi kentän viereisellä pellolla meneillään ollut lietteenajo. Pena pelkäsi traktoria (ai miten niin eri juttu katsoa sitä traktoria koko päivä laitumelta kuin katsoa sitä hetken ajan kentältä käsin?) ja paska haisi niin että kirvelsi silmissä ja maistui suussa.

Huomasin, että minun rimakauhurajani on 60 sentissä. Siihen saakka olin aivan hyvillä fiiliksillä, mutta kun Mari nosti okserin takapuomin kuuteenkymppiin, piti minun nielaista ja laskea estetolpan reiät tarkistaakseni, miten valtavan se esteestä tekikään. 60 cm! Naurettavaa. Päätin, etten pelkää sitä. Enkä sitten pelännytkään! Kerran tosin tällä okserilla meillä tuli Penan kanssa vähän erimielisyyksiä: okseri oli lyhyessä tiessä kulman jälkeen lävistäjän alussa, ja oltiin tulossa sille radanpätkänä edelliseltä ristikolta. Laukka oli väärä ristikon jälkeen ja sohelsin jotain vaihtamisen kanssa, ja sitten oltiin jo siellä kulmassa, ihmeellisessä epäaskellajissa joka ei tuntunut edes etenevän mihinkään. Arvoin hetken liian pitkään, mitä tehdään, ja sitten juuri ennen estettä Pena päätti että mennään yli ja imaisi eteenpäin, ja minä päätin että ei me päästä yli ja käänsin rankasti sivuun. Seuraavakin yritys epäonnistui kun Pena suuttui minulle tästä minun epäreiluudestani ja jäi vain pomppimaan paikoilleen. Sori sori, vähän silityksiä, isompi ympyrä, laukka rullaamaan ja uusi lähestyminen, jolloin kaikki sitten sujuikin taas hyvin.

Kuva kesältä 2012 (näyttäis olevan alle rimakauhurajan tämä, 50 cm)

Minulla on tosi paljon petrattavaa näissä estetouhuissa, mutta olen kummallisen innostunut niistä. Olennaista olisi olla paljon nopeampi ja ylipäätään varmaan ajatella siellä esteiden seassa jotain muutakin kuin että herran haltuun ja sinnepäin. Minun tulisi ennen estettä rohkeammin pitää hevosta kontrollissa ja lyhyenä, odottaa itse istunnalla, pitää jalka lähellä ja tukea edestä. Ja sitten kun (jos!) näen ponnistuspaikan, päästää! Ja salamana laskeutumisen jälkeen olla taas napakkana ottamassa Penaa kontrolliin, ettei esteen jälkeinen meno mene ihan hurvitteluksi. Tänään saatiin muutama sellainen hyppy, jossa maltoin pitkässäkin lähestymisessä vain istua ja odottaa ilman pelkoa, ja ehkä juuri tästä syystä näin ponnistuspaikan ja uskalsin siinä hetkessä antaa Penalle vapautta. Ero hyppykaaressa ja hypyn voimakkuudessa on huima, kun päästän sen kunnolla pyöristämään selkäänsä. Jos pidän sen liian kontrollissa esteen päälläkin, tulee hypyistä selättömiä ja kulmikkaita, ja lisäksi ne usein lähtevät puolikkaasta askeleesta ja aivan liian läheltä.

Voisin yrittää hypätä kerran viikossa tämän syksyn läpi niin pitkään kuin kelit sallii. Ilman maneesia hyppykausi loppuu jossain vaiheessa, vaikka kyllä hyvällä lumipohjallakin kunnon hokituksella voi pieniä esteitä hypätä. Lumentulo vaan tuntuu nykyisin olevan melkoista arpapeliä. Ja jos oikein hurjaksi heittäännyn, voisin ottaa tavoitteeksi startata ensi kesänä Penalla jonkun pienen esteluokan! Tulikohan nyt luvattua liikaa?

Penan soolotyylinäyte kesältä 2013

Missä menee sinun rimakauhurajasi?

Mitä tavoittelin, mitä sain

Viime vuodenvaihteessa listasin tavoitteitani vuodelle 2013, ne löytyy täältä.

Täytyy sanoa että ei se ny ihan menny niin kuin suunnittelin.

Halusin saada maastossa liikkumisen osaksi arkea. Halusin ratsastaa säännöllisesti valvovan silmän alla. Halusin reissuttaa Penaa ja hankkia sille itseluottamusta vieraissakin paikoissa. Halusin erinäisiä ratsastuksellisia asioita: laukkaa paremmaksi, keskiaskellajit esiin, lisää kouluratsastustemppuja, hiukan hyppyjä. Halusin ratsastaa tavoitteellisesti ja nousujohteisesti ja nähdä, miten pitkälle päästään kun sitkeästi tehdään töitä.

Alkuvuosi 2013 menikin hyvin ja aika lailla suunnitelmien mukaan. Jossain käytiinkin kevätpuolella, leirillä ja kisoissa ja näyttelyssä. Maastoon päästiin pari kertaa seurassa, mutta keskenämme saatiin jo ihan kivasti onnistumisia omalla radalla. Ei sitä nyt vielä varmaksi voinut sanoa, mutta uskallettiin kuitenkin. Ratsastin säännöllisesti opetuksessa ja siitä oli hyötyä, Pena väläytteli asioita joita en osannut siitä odottaa.

Mutta sitten kesän alussa alkoivat taas satulamurheet, ja kuuden viikon satulanodotus muuttui kolmen kuukauden satulanodotukseksi. Ja siinä välissä minä tulin raskaaksi. Enkä uskaltanut enkä halunnut enkä pahoinvoinnilta oikeastaan olisi edes pystynyt ratsastamaan reaktiivista ja nopeaa Penaa ilman kunnollisia varusteita. Joten Pena vietti lepokesän. Ja sitten kun satula vihdoin tuli, minä en enää mahtunut ratsastushousuihini ja alkoi olla selvää, että tavoitteellinen ratsastaminen oli osaltani hetkeksi siinä. Ja Penan lepokesä vaihtui leposyksyksi. Maastakäsin koitin pitää sitä liikkeessä ja Mari kävi ratsastamassa sitä tässä meillä kerran viikossa, ja yllättävän hyvänä Pena pysyikin.

Itse asiassa tavoitteista kyllä toteutui laukan laadun parantaminen, tosin en tiedä, kuinka suuri osuus oli sillä, että Penan suolistovaivat saatiin vihdoin jonkinlaiseen hallintaan ja sillä, että satula ei enää kinnannut säästä eikä karannut lavoille. Myös käynnin laadussa on tapahtunut muutoksia parempaan ihan tässä loppuvuodesta.

Sitten marraskuussa 2013 Pena muutti Marin luo.
Ja minä kun ajattelin sitä ostaessani, että se ei lähde minulta ikinä mihinkään.

Minun on sitä ihan muodoton ikävä välillä, vaikka nytkin on vain kaksi päivää siitä kun kävin sitä katsomassa. Pena on kokonaisvaltainen otus, se on parhaimmillaan yhden ihmisen kanssa kun sitä voi seurata kaikkina vuorokaudenaikoina ja puuhata sen kanssa paljon muutakin kuin vain ryppyotsaista ratsastamista. Minun on ikävä sen vekkulia ja rasittavaa persoonaa.

Mutta hyvinhän se siellä näyttää pärjäävän, tosin kerää virtaa ihan törkeät määrät kun tarhaa yksin pienessä tarhassa. Se oli saanut Marin jo kerran tippumaan kun oli virtaisana kekkuloinut ja tehnyt bravuurinsa, köyryloikkapukki - pystyyn - 180°:n käännös takajalan varassa - poistu. Ei onneksi ollut käynyt vahinkoa, mutta harmittaahan se kun noin käy. Pena on äkkinäinen ja liukas kuin saippua niin halutessaan. Toisaalta, sitten kun se on saanut pahimman energiapiikin purettua (esim. liinassa ennen ratsastusta), se näyttää tekevän töitä tosi hyvällä moottorilla. Olin yllättynyt myös siitä, miten hyvässä lihaskunnossa se on, vaikka on viimeiset puoli vuotta ollut todella vähäisellä käytöllä. Penasta näkyi hienosti vatsalihasten linja kun se työskenteli Marin alla. Toki osuutta on varmaan siinäkin, että taas on syöty pöntöllinen psylliumia ja epäilemättä ihan tarpeeseen. Sellainen hiekasta kielivä pömpötys on hävinnyt.

Mitä sitten odotan vuodelta 2014?

Ihan ensisijaisesti sitä, että Pena muuttaa taas takaisin kotiin.
Ja heti toiseksi sitä, että pääsisin keväällä taas ratsastamaan.

Oikeastaan hevosrintamalla kaikki muu on avointa. Vauvan syntymä muuttaa arkeani tavalla jota en vielä osaa aavistaakaan, joten mitään tarkkoja suunnitelmia on mahdotonta tehdä. Laskettuun aikaan on viitisen viikkoa, se tuntuu hurjalta ja pelottavalta. Ja ihanalta myös.

Oikein mukavaa alkanutta vuotta blogin lukijoille!

Ponini on hieno

... kun joku muu sitä ratsastaa!

Eiliselle sovitun tunnin muutin niin, että otin paikan kentänlaidalta ja valmentaja-Mari meni Penan selkään. Minun piti iltapäivästä jaksaa vielä toisen hevosen ratsastus, ja sen verran alkaa olla hankalaa tämä elo että kahta hevosta en voi enää samana päivänä ratsastaa. Minulla kipeytyy alaselkä ja jotkut liitokset lonkan ja pakaran "sisältä" ratsastamisen jälkeen, ja rankan päivän päätteeksi kipu on säteillyt särkynä pohkeisiin saakka. Ei hyvä.

Asetuin siis katsojan rooliin ja se on aina yhtä kummallista. Penaa ei ole ratsastanut kukaan muu säännöllisesti enkä ole tottunut näkemään sitä ratsastettuna. Yllätyn aina siitä, miten hyvältä se näyttää! Oli myös tosi opettavaista katsoa Penan liikkumista maasta - kiinnitin huomiota erityisesti siihen, miten sen kesälevon jäljiltä vaikeampi, oikea, laukka jää takajaloista sellaiseksi ponitöpötykseksi. Takajalat tuntuivat liikkuvan laukassa aivan suorina, nivelet eivät kyykkää yhtään. Vasempaan laukka oli paljon parempi, ja lämpeämisen jälkeen myös oikea alkoi pyöriä paremmin. Mari ratsasti niin kuin minuakin ohjeistaa - laukkaa eteenpäin, eteenpäin ja eteenpäin, varsinkin nyt kun laukasta puuttuu voimaa ja kantokykyä. He menivät myös ihan sujuvasti vastalaukassa kokonaisen lyhyen sivun ja kaksi kulmaa molempiin suuntiin. Pena pysyi todella hyvin laukassakin matalassa muodossa, kun sai edetä tarpeeksi suurta laukkaa koko ajan. Muutenkin poni näytti rennolta ja oloonsa tyytyväiseltä, joten ehkä alan pikkuhiljaa sopeutua siihen ajatukseen että jätän Penan treenivastuun Marille, köpsyttelen itse sen minkä vielä jaksan ja sitten talvella Pena saa siirtyä kokonaan Marin talliin.

Tavoite kuulemma on startata Penalla ensi kesänä helppo A. Teknisen osaamisen kannalta varmasti mahdollista, eri asia on, saadaanko Penaa reissutettua niin paljon että sen yleisjännittyneisyys saadaan laskemaan vieraissa paikoissa ja todellinen osaaminen esiin kisoissakin. On oikeastaan ihan vinkeä ajatus, että ensi kesänä olen toivottavasti lastenvaunujen kanssa kentänlaidalla kannustamassa, kun raakileponini kisaa osaavan kuskin kanssa. Sitä en tiedä, kauanko Pena sitten on pois tästä kotoa, joitain kuukausia ihan varmasti. Voi olla että minun kannattaa varautua puoleenkin vuoteen, riippuu ihan siitä, miten minun käy synnytyksessä ja kuinka nopeasti toivun ja palaudun siihen kuntoon, että minun kannattaa ottaa taas vetovastuu Penan ratsastuksesta.

Nyt vielä yritän sopeutua siihen, etten enää tee täysillä. Se on vaikeaa, pää vetää ratsaille ja hikitreenaamaan ja hiomaan ja haastamaan itseään, mutta kroppa alkaa harata vastaan. Vaikka ratsastinkin tässä eräänä päivänä Penalla ihan hyvän perustreenin vain käynnissä ja ravissa, harjoiteltiin muodon säilyttämistä läpi pysähdyksien ja siirtymisten ja saatiin siinäkin molemmille pieni hiki pintaan, niin silti oli oma työnsä keskittyä siihen, että nyt ratsastan maltillisesti ja lopetan ajoissa.

Kevät ja kaikkea kummallista

No, ei se kevät ihan vielä ole alkanut tai alkamassa, mutta kevään kalenteri täyttyy jo.

Eilen räväytin ja varasin meille paikat kouluratsastusleiriltä! Huh huh, mihinköhän olen päätäni pistämässä... Maaliskuun lopulla se sitten nähdään.

Leiri on viikonloppuleiri kouluratsastuksen kilpailu-uraa aloitteleville/suunnitteleville ratsastajille, ja kattaa ratsastustuntien lisäksi istuntaoppia, tietoa kilpailemisesta sekä mm. hevosen siistimisestä kisoja varten. Ja leiri huipentuu seurakoulukisoihin, joissa ratsastettu suoritus videoidaan ja analysoidaan jälkikäteen. Leirille olisi voinut osallistua myös järjestävän tallin hevosella, mutta koska tarvitsen Penalle ennen kaikkea kokemusta, halusin nimenomaan lähteä mukaan omalla hevosella. Tämä saattaa olla ihan hyvästä Penalle, sillä ennen kisoja se on ehtinyt tutustua paikkaan kunnolla. Ehkä se vähentäisi jännitystä?

Olen tästä kovin iloissani. Jostain on aloitettava, jos joskus meinaa siirtyä täältä puskista jonnekin ihmisten ilmoille ratsastamaan. Joten jee! Ja hui!

Tulevan vuoden tavoitteet

Tänään alkoi treeni.
Mentiin pellolla hangessa ehkä 40 min, ravia ja laukkaa isoilla ympyröillä ja pidempiä suoria. Tuli hiki ja väsy ja hyvä mieli! Hiihtäjä meinasi nostattaa tunnelmaa vähän turhan paljon mutta onneksi oli tilaa valita toinen suunta. Laukassa ohjaus voisi toimia paremminkin mutta ei se niin nuukaa ole, me vasta harjoitellaan, ja kuten sanottua, tilaa riitti ja aina lopulta mentiin sinne minne minä alunperin halusinkin. Loppukäynnit talutin kentällä. Treenin jälkeen Pena kerrospukeutui ja meni vielä iltapäiväksi takaisin tarhaan ettei lyö lihaksiaan jumiin. Olen taas kuin hangon keksi loppupäivän, ratsastaminen on niiiiiin kivaa!

Tosin jos sanoo että treenaa johonkin niin pitäisi ehkä sanoa myös tavoitteita.
Uusi vuosi alkaa aivan juuri ja tässä olisi vähän niin kuin tarkoitus alkaa kauppakirjaa luonnostella tuosta poniinista. Nyt kun se kerran selvisi hiekkamahastaan hengissä niin ei ole mitään syytä lykätä kaupantekoa. Uuden vuoden kunniaksi olen siis siirtymässä liisaajan/ylläpitäjän/haltijan roolista omistajaksi, ja ehkä siinä sivussa voisi sitten katsoa tulevaa vuotta myös sillä silmällä, että sinne uskaltaisi asettaa tavoitteita.

Me emme ole niin kunnianhimoisia kilparatsastuksen ystäviä, että tavoitteet asettuisivat varsinaisesti kisaamiseen. Mutta tietenkin kilpailut luokkinensa ovat a) hyviä tasomittareita ja b) erinomaisia kannustimia harjoitteluun - on pakko harjoitella suunnitelmallisesti ja päämäärätietoisesti, kun kilpailukalenterissa on merkintöjä.

Penan kanssa tavoitteet alkavalle vuodelle voisivat olla jotain tämännäköistä:

• Maastossa liikkuminen osaksi arkea. Ensin luotettavan kaverin hännässä, sitten toivottavasti jossain vaiheessa myös yksin. Ensin käynnissä, sitten ravipätkiä, jossain vaiheessa toivottavasti kaikkia askellajeja. Olen ihan huipputyytyväinen että pellolla lumihangessa liikkuminen on nyt vuoden viimeisinä päivinä alkanut sujua ongelmitta!
• Säännöllinen valmentautuminen eli valvovan silmän alla ratsastaminen. Tekee hyvää niin ponille kuin kuskillekin, tuo sitä kaivattua suunnitelmallisuutta ja ryhtiä, kun on sovittu tunti tiettyyn ajankohtaan. Ja kehitystä on todistamassa joku muukin kuin vain minä itse...
• Reissut. Haluaisin tulevana vuonna käydä Penan kanssa valmennuksissa myös kodin ulkopuolella, mennä ratsastamaan jonnekin maneesiin sekä kesäkaudella käydä muutamissa kilpailuissa. Ei niinkään kilpailemisen itsensä takia, vaan reissaamisen ja kokemuksen vuoksi. Ja sen harjoittelun päämäärätietoisuuden säilyttämiseksi!

Yksityiskohtaisemmin ratsastuksellisia tavoitteita:

• Laukan hiominen. Penan laukkaa on vienyt taaksepäin niin satula- kuin terveysmurheetkin, ja aina kun laukka on alkanut parantua, on tullut jokin takapakki ja laukan harjoittelu on jäänyt vähemmälle. Penan laukka on valtavasti kehittynyt vuodessa, mutta se on yhä sen raain askellaji. Haluan siis saada laukkaan laatua, voimaa ja ulottuvuutta, niin että siirtymät laukkaan ja laukasta pois toimivat yhtä pehmeästi ja varmasti kuin siirtymät raviin, ja että muoto säilyisi myös laukassa. Laukkaan pitäisi saada säädeltävyyttä enemmän. 
• Keskiaskellajit. Pena tarvitsee laajuutta ja voimaa ja joustavuutta jotta löydän sille keskiaskellajit. 
• Kahden edellisen kohdan yhteenvetona: jos ja kun laukka hioutuu paremmaksi ja varmemmaksi, haluaisin saada Penan "kisatasoksi" ensi vuonna helppo C ja jos keskiaskellajit löytyy, niin "kotitasoksi" helppo B. Kuluneena vuonna koen että Pena on kotona ollut helpon C:n tasolla, koska kotona laukkaaminen on tuttua ja turvallista. Kisoissa kävimme vain raviohjelman, koska koin että laukkaaminen muutenkin jännittävässä tilanteessa saattaisi räjäyttää pienen ponin tajunnan ja suistaa meidät pimeän syövereihin. (mitenkään liioittelematta)
• Temppurepertuaaria laajemmaksi ja varmemmaksi: Pena tekee jo nyt väistöt käynnissä ja ravissa, avotaivutukset käynnissä ja ravissa, etu- ja takaosakäännökset niin että ne sellaisiksi tunnistaa. Näihin haluan suoritusvarmuutta ja säädeltävyyttä. Haluaisin myös pohjustaa laukanvaihtoja, mahdollisesti jotain laukkaväistön alkua ja vastalaukkoja, ja muuta semmoista pientä ja uutta jännittävää, jolla ei nyt varsinaisesti tällä tasolla vielä mitään tee mutta jotka vahvistavat hevosta fyysisesti ja psyykkisesti. 
• Esteet. Kai niitäkin täytyy taas uskaltaa hypätä. Tai no, oikeastaan vähän kaipaan hyppäämistä. Ja sydämeni itki verta kun näin myynnissä käytettynä samanmerkkisen ja -mallisen estesatulan kuin millainen meillä on koulusatulana. Värikin oli oikea! Satula on täydellinen minun pyllylleni, ehkä paras mahdollinen Penan hankalalle selälle, eikä näitä ole koskaan myynnissä käytettynä. Miksei minulla ollut juuri silloin varaa siihen satulaan, miksei?! No mutta. Esteet. Haluan tulevana vuonna hypätä säännöllisemmin, saada siihen hommaan jotain tolkkua, Penalle varmuutta, taitoa, intoa. Itselleni rohkeutta sen verran ettei tartte nieleskellä jos este korotetaan seitsemäänkymppiin. Jos olen oikein hullu, saatan haluta lähteä johonkin puomiluokkaan kilpailemaankin. Mutta vain kokemuksen nimissä!

Näin pelottomasti viime kesänä!

Ja tottakai haluamme pysyä terveinä ja treenikuntoisina molemmat, jotta voimme saavuttaa tavoitteitamme. Yksinkertaistettuna haluan vain ratsastaa ensi vuonna niin, että minulla on allani nuori, kehittyvä ja pystyvä hevonen, jolle saa ja uskaltaa asettaa haasteita ja tavoitteita. Jota saa ratsastaa ja liikuttaa niin että se hikoaa ja rasittuu ja sitä kautta voimistuu. Jonka kanssa saa ja pitää suunnitella viikko-ohjelmaa siten että lihas kasvaa ja kehittyy. Olen niin pitkään liikuttanut vain iäkkäitä hevosia että minusta on mahtavaa ajatella, että voin treenata nousujohteisesti rasitusta kasvattaen, enkä vain peruskuntoa ylläpitäen ja palautellen. Enkä tarkoita etten arvostaisi sitä että saan omistaa ja liikuttaa myös vanhoja hevosia, en tietenkään, mutta koska minulla itselläni on koko ajan halu ja nälkä kehittyä ja oppia enemmän, olen todella kiitollinen myös siitä, että pystyn niin tekemään nyt kun minulla on seniorien rinnalla nuori hevonen, jolla on käyttövuosia edessä kenties kymmenenkin.

Tällaisilla mietteillä eteenpäin! Olisi kiva lukea tulevan vuoden suunnitelmia myös blogini seuraajilta, vink vink!