Notkea rotta

Hyppääminen.

Pena kylmäharjoitteli eilen näin:



Tätä semihallittua kierrosta edelsi ekalla irtipäästöllä kujan rallaaminen oikeinpäin-väärinpäin-oikeinpäin-väärinpäin-oikein-päin-väärinpäin x8 sekä kujan päässä odottaneen namuämpärin polkaisu tuhannen murusiksi ennen kuin Herr Pena suostui uudestaan talutettavaksi. Tulkitsen tämän että kivaa oli. Päätin kuitenkin kohottaa vikaa estettä reippahasti jotta joutuu vähän keskittymään.

Kivanpito saisi olla hyppäämisen teema seuraavat viikot, ja seuraavat viikot saisivat sisältää hyppelyhommia vähintään kerta, mieluiten kaksi per periodi. Oma alhoni hyppäämisen kanssa jatkuu: satuin eilen katsomaan loppunäyttöratani ja ensin tuli epätoivo - minähän osasin hypätä, pääni oli mukana, homma oli kivaa, ja mitä on nyt, puolitoista vuotta, yhtä vauvaa ja kymmentä ylikiloa myöhemmin? Hemmetti polvien tutinaa jo pelkästä ajatuksesta hyppäämisestä! Vetämistä taaksepäin ja sitä hiton setälaukkaa!

Mutta sitten päätin lakata heittelemästä tuhkaa päälleni ja ruveta suhtautumaan tuohon videoon lannistamisen sijaan tsemppivideona. Olen pystynyt, olen osannut, joten kerran (aikuisiällä!) saavutettu taso on mahdollista saavuttaa uudestaankin. Tai jos ei tasoa, niin tunne. Sitä kohti.

Tänään hypyt jatkuivat selästä käsin ja ilon kautta. Huomasin jo tallissa että jännitti. Otin jännitykseni mukaan ja päätin että teen juuri sen verran kun on hauskaa. Suunnittelin miten verryttelen jotta tulee tunne että Pena on rehdisti pohkeen edessä mutta irti kädestäni. Eteenratsastuksia ja siirtymisiä joiden jälkeen kunnon hellitys (taputus molemmilla käsillä). Sitten lävistäjillä kavalettia ja 50 cm pystyä. Ja se meni hyvin! Pena oli kuuliainen eikä edes suunnitellut kekkulointia, kieltämistä tai ryntäämistä tai näistä muodostettavia satunnaissekalaisia komboja. Tuli hyvä fiilis. Eikä se ratkaiseva tekijä ehkä ole se estekorkeuskaan, vaan tunne. Tunne että olen puikoissa enkä matkustaja joka saatetaan viedä paikkaan a, b tai c, taikka jättää viemättä, taikka lingota mäkeen. Olen jo sen verran vanha ja nössö, etten tykkää tulla kiikutetuksi.

Nyt siis täytyy hypätä usein ja niin helppoa, ettei minun tarvitse jännittää eikä Penan ottaa kieppiä. Pitää uudestaan opetella laukkaamaan kohti esteitä, pitää saada selkärankaan taas se että kun on laukka, paikat tulevat itsestään eikä ole niin nuukaa jos on vähän kaukana tai vähän lähellä. Pitää löytää yhdessä Penan kanssa tunne siitä että on kivaa.

Estehepan rensselit ja kaikki