Projekteja ja onnistumisia

Matkalla maastoon

Asetin tälle vuodelle tavoitteeksi päästä yksin ratsain maastoon Penan kanssa. Tiedättekö kun joskus aika vaan on kypsä ja tekeminen on helppoa - tämän maastoonmenon suhteen on käynyt juuri niin. Ok, hevoseni on 12-vuotias eikä todellakaan mikään luottopolle jolla voi mennä minne vaan ja miten vaan, mutta siinä missä en vielä muutama vuosi sitten tohtinut edes ajatella että poistuisin sen kanssa tontilta ratsastaen ilman kenenkään seuraa, on tänä kesänä tapahtunut jonkinlainen loksahdus. Enkä kyllä voi sanoa että olisi hullun lailla reenattu, päinvastoin. Olen välillä halunnut mennä metsään ratsastamaan, ja sitten, noh, olen mennyt.

Tällä viikolla tuli eräänlainen läpimurto siinä, että tein koko lenkin ratsailta. Yleensä olen taluttanut alkumatkan, jolloin pitää oman pihatien jälkeen kulkea reilu sata metriä asvalttitien reunaa, mutta nyt avasimme reitin radan kulmasta metsään niin ettei tarvitse mennä autojen sekaan lainkaan. Ja niin minä sitten menin ja ratsastin sieltä metsään, tein lenkin, menin vähän raviakin, jouduin yhdessä kohdassa vähän patistamaan Penaa ja sanomaan että ei, tuo(kaan) pölli ei aio sinua syödä ja ei, et lähde takajalkapipruetin kautta kotio. Ja Pena tokeni järkytyksestään ja talsi loppulenkin ihan asiallisesti - hieman korvat töröllä ja kroppa kireänä, mutta hallinnassa, suuremmin säpsimättä. Niin, eikä sillä ollut edes korvatulppia.

Ei huono, ei ollenkaan.

Ja koska olen ihminen jolla pitää olla jotain pientä työn alla koko ajan, ollaan aloitettu Sulon kanssa hiljaksiin uuden lajin opiskelua. Hankin sille valjakkovaljaat, tosin nämä ovat kukkaroystävälliset ja räikeät nyloniset versiot eivätkä päihitä nahkaisia kumppaneitaan, mutta saavat kelvata alkuharjotteluun.

Ensisijainen toive olisi opettaa Sulo kevyisiin työajohommiin, siis vetämään kevyitä kohteita perässään. Rengasta, ehkä jotain kuormalavatyyppistä kenttälanaa, talvella pulkkaa. Sellaisia juttuja joita kehtaa vedättää rintaremmillä. Suurempiin kuormiin ergonomisin vetoväline on tietysti länget, mutta tarkoitus ei ole edetä ihan niin hc-asteelle.

Sulo toimii ohjasajossa niin hyvin ettei se tunne paljoa eroa ratsastamisesta. Takaa ajaminen on sille myös ihan iisiä, eikä se ollut millänsäkään häntäremmistä eikä mäkivöistä, kun niitä sille esittelin. Olen myös siedättänyt sitä siihen että remmit osuu jalkoihin ja heitellyt ja sivellyt ja hinkannut sen jalkoja vetoliinoilla. Se kääntää korvaansa minua kohti ja voin nähdä kysymysmerkin sen pään päällä, mutta mihinkään se ei säntää eikä jännity. Seuraavassa vaiheessa aletaan takaa-ajon yhteydessä heilutella vetoliinaa sen jalkoja vasten ja matkia sitä miten remmit käännöksissä painuvat kiinni hevoseen. Aion myös rakennella erilaisia kiliseviä/rahisevia/suhisevia raahattavia häkkyröitä joita voin itse vetää perässäni kun ajan Suloa näin maastakäsin, jotta se tottuu raahautuvaan ääneen.

Sulo on vaan niin kymppi kaikessa. Se on välillä sen näköinen että kaikkea tuokin eukko keksii, mutta toteaa sitten ettei tästä(kään) päähänpistosta taida olla sille välitöntä uhkaa, ja jää siihen. Ja se on vasta yhdeksän! Mitä kaikkea me ehditäänkään, jos se vain saa olla ja elää terveenä. Uskon että Sulosta tulee Penan veroinen sielunkumppani minulle ja elämäni hevonen, yksi niistä. Ja oikeastaan se on sitä jo nyt.

Huojennus

Näiden kuvien nimi on huojennus, ja jokainen tämänvuotisesta heinätilanteesta kartalla oleva hevosihminen ymmärtää kyllä miksi.

Meidän ponien talven eväät on nyt tuotu pihaan, 15 isoa paalia esikuivattua heinää. Toivon että matikkapääni osasi laskea oikean määrän ettei tarvitse kevättalvella etsiä lisää - silloin, jos milloin, on nimittäin myyjän markkinat, jos ylipäätään on missään mitään myytäväksi. Ennätyksellisen kuiva ja kuuma kesä teki eteläisen Suomen heinäsadosta todella niukan, ja vaikka ykkössato saatiin korjattua todella aikaisin normaaliin nähden, ei senkään jälkeen juuri sateita tullut joten paljon odotettu ja toivottu kakkossato jäi myös monin paikoin pieneksi. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta ymmärtääkseni idässä ja pohjoisessa heinäpula ei ole ihan niin piinallinen kuin muualla maassa?

Heinän lisäksi meillä syödään talvella olkea, tai ainakin Sulo syö. Ensin metsästin olkea vähän joka puolelta ja jätin yhteystietojani sinne ja tänne, jos jossain onnistuttaisiin paalaamaan hygieenistä ja syöttöön sopivaa olkea niin ostaisin. Kunnes mieleeni hiipi ajatus, mahtoiko oman tallin vintillä olla jotain...

Tallinvintille pitää meillä kulkea irtotikkaita pitkin joten siellä ei juuri tule käytyä. Nyt otin ja kiipesin ja kas, muistikuvani osoittautui todeksi. Ainakin 50 pikkupaalia kauranolkea, pölytöntä ja siistiä, vaikkakin vanhaa. Paalit on tehty ennen meidän muuttoa tähän joten niillä on ikää ainakin 7 vuotta, mutta kun hygienia on kunnossa ja tarkoitus ei ole saada niistä mitään ravitsemuksellista hyötyä, ne ovat vallan passeleita. Ja niiden kustannus kukkarolleni: nolla euroa.

Keräilin analyysiä varten näytteen ja tulokset tulivat alle viikossa:

Myös meidän osalta tuli todistettua vääräksi sitkeä uskomus siitä että oljessa olisi korkeat sokerit!

Nyt siis ihan luottavaisin mielin syksyä päin, kun pojilla on varmasti evästä.

Laihis etenee! - Taistelu läskiä vastaan (osa 2)

Kirjoitin lihavuustaistelusta ensimmäisen osan täällä ja tässä jatkoa: lisää lihavuuden tekijöiden pohdiskelua, ruokintajuttuja ja liikuntaa.

Kaaviossa punaisella pylpyräviivalla paino, -15 kg vajaassa 2 kuukaudessa.
Muut viivat ovat rinnanympärys, vatsanympärys ja kaulan puolivälin ympärys. Joitain senttejä kadonnut kaikista.

Olen opiskellut tätä lihavuusasiaa pikkuhiljaa ja kiinnostunut erityisesti leptiiniresistenssistä, joka lyhyesti summattuna tarkoittaa sitä, että hevosen kehon ylimääräinen rasva erittää sytokiineja, ns. tulehduksellisia aineita, jotka taas vahingoittavat hypotalamusta eli sitä aivojen osaa joka tunnistaa leptiinin eli kylläisyyshormonin. Kun hevonen syö, leptiinin määrä elimistössä kasvaa, mutta aivot eivät tunnista tätä eikä hevonen koe kylläisyyttä. Sen sijaan se jatkaa syömistä, tulee entistä lihavammaksi, tuottaa enemmän sytokiineja, jotka tekevät lisää tulehduksellista vauriota hypotalamukseen, mikä johtaa suurempaan leptiiniresistenssiin ja suurempaan lihavuuteen.

Ulkomaalaiset artikkelit tarjoavat ratkaisuksi leptiiniresistenssiin sitä, että armottoman dieetin sijasta laihdutettavalla hevosella pidetään ruokaa koko ajan edessä - korostetusti koko ajan, ei edes 10 min pausseja. Taustalla on erinomainen ajatus: on tutkittu, että stressi aiheuttaa hevosen elimistössä lukuisia tapahtumaketjuja jotka vahingoittavat elimistöä, ja että ruuan odottelu tyhjällä vatsalla on yksi suurimmista stressinaiheuttajista, ja että stressi pitää poistaa niin keho tervehtyy. Bingo, tämänhän me kaikki tiedämmekin.

Miksi sitten tässä mennään niin usein metsään? Luetaan ja ymmärretään vain se mitä halutaan lukea ja ymmärtää? "Tutkimus sanoo että hevosella pitää olla heinää koko ajan edessä, se laihtuu kun se syö koko ajan", ja laitetaan pyöröpaali tarhaan ja todetaan, että nyt on luonnonmukaiset olot.

Ratkaisu on nimenomaan luonnonmukaistaminen, mutta pyöröpaali tarhassa ei ole sitä. Meidän omistajien tulisi pyrkiä palauttamaan hevonen hevoseksi, eläimeksi joka kulkee ja etsii ruokaa. Tärkeää on myös ymmärtää, mitä se hevonen syö ja mitä sen elimistö tarvitsee.

Löysin viittauksen tutkimukseen, jossa 14 sairaalloisen ylipainoisen testihevosen testiryhmä laitettiin ruokavaliolle, jossa mineraalien saanti oli tasapainoitettu ja heinäruokavalio oli vähäsokerinen (matala NSC eli non-structural carbohydrate = sokerit, fruktaanit ja tärkkelys), mutta heinää oli vapaasti saatavilla koko ajan. Hevosia kävelytettiin maastakäsin. Ja hevosten kuntoluokka putosi Henneken lihavuuskuntoluokituksen asteikolla sairaalloisen lihavasta 8,5:sta normaaliin 5,0:n. Lisäksi kaksi vuotta myöhemmin 13/14 hevosista pystyi jälleen laiduntamaan ja silti pysymään saavutetussa kuntoluokassa.

Tässä tullaan siihen olennaiseen asiaan, joka tuppaa helposti unohtumaan. Harrastehevosta ei voi ruokkia kuin lypsävää nautaa tai edes kuin kilpaa juoksevaa lämminveristä. Sillä on väliä, millaista heinää syöttää, jos käsissä on erikoistapaus - lihava, metabolinen, PPID, insuliiniresistenssi, kaviokuumetapaus... Minusta on järkeenkäypää, että hevosen tulisi saada syödä ns. koko ajan. Mutta se ei voi vedellä koko ajan ruokaa joka saa sen sairaaksi. Yleisessä heinäpaniikissa on myös syytä muistaa, että kaikki hevoset eivät ole erikoistapauksia, ja terve hevonen kestää kyllä heinän sokeria, jos ja kun sitä toivottavasti pidetään liikkeessä niin että se kuluttaa saamansa energian.

Toinen hyvin kiinnostava pointti on tuo mineraalien tasapainoittaminen. Leptiiniresistenssiä vastaan kehotetaan käymään ensisijaisesti (ruokinta)stressin poistamisella, mutta lisäksi myös panostamalla antioksidanttiseen ruokintaan, tulehdusta hillitseviin yrtteihin, omega 3 ja omega 6 -rasvahappojen oikeaan balanssiin ja oikeiden mineraalien saannin turvaamiseen ja vieläpä muodossa jonka tiedetään imeytyvän.

Sulon elämäntaparemonttiin on nyt kuulunut olosuhteiden kokonaisvaltainen muutos: pois hälisevästä ympäristöstä, lauman seuraan, laidunnus (vaikkakin syötyä määrää kuonokopalla rajoittaen), kivunaiheuttajien poistaminen (epäsopiva satula, hampaat) ja ruokinnan laskeminen. Tein perusteellista tutkimusta valitessani kivennäistä joka palvelisi Sulon ja Penan tarpeita, ja opin että vaikka kivennäinen lupaa kattaa "kaiken", se ei monessakaan tapauksessa niin tee. Nyt Sulo on syönyt muutaman kuukauden kivennäiskomboa joka hyvin lähelle täyttää kaiken muun paitsi D-vitamiinin (kesäkaudella ei ongelmaa koska aurinko, talvella otetaan purkista tai pullosta täydennystä) ja magnesiumin. Magnesium onkin ihan oma lukunsa tällaisen aineenvaihduntaongelmaisen ruokinnassa, ja sitä minun on vielä hankittava erikseen lisää. Liika rauta pitäisi myös karsia pois, ja tämä on yksi kääntämätön kortti vielä, sillä nykyisessä kivennäisessä on melko korkea lisätty rauta, ja kotimainen heinä on myös tunnetusti rautapitoista.

3.8.2018

Havaintoja Sulosta: se on hiukan hoikistunut. Vatsa ja selkä ovat edelleen merkittävän lihavia, mutta rasvaa on sulanut etenkin lavoilta ja pyllystä. Painomitta kertoo kiloja kadonneen n. viisitoista. Painomittaa olen käytellyt suunnilleen juhannuksesta alkaen, eli havaintoaikaa on n. kaksi kuukautta. Havaintoni vahvisti myös hieroja, joka kävi kesäkuun alussa ja nyt elokuun alussa. Hän kertoi että nahka tuntuu etenkin pyllyssä siltä että siellä on "tyhjää". Ja mikä mainiointa, Sulo on ruvennut hikoilemaan! Hikoilemattomuus on epätervettä. Uskon että mineraalien ja kivennäisaineiden saannilla on suuri merkitys tässä hikoiluasiassa. Ylipäätään Sulon tapa liikkua on muuttunut elastisemmaksi, eikä se ollut hierojan käsiin enää samalla tavalla tukkoinen ja kova kuin alkukesästä. Päämäärään on vieläkin runsaasti matkaa, mutta suunta on oikea.

Ruokavalion ohella myös liikunnan lisääminen laihduttaa, sen sanoo järkikin. Sulon kohdalla pointti ei niinkään ole ollut määrän lisääminen, vaan laadun. Entinen tuntiponi pystyy menemään nöpöhölkkää tunnista toiseen rasittumatta fyysisesti juurikaan, joten matkaa lisäämällä en edes yrittänyt lisätä Sulon liikuntaa. Sen sijaan olen keskittynyt siihen, että saisin sen käyttämään oikeita lihaksia ja ns. avaamaan itseään. Olen myös koittanut olla stressaamatta ja luottanut siihen, että varsinaisen harjoittelun ohella myös kaikenlainen vapaa liikuskelu on plussaa, ja sitähän laiduntaminen laumassa väkisinkin tuo.

Sulon liikuntakalenteriin on kuulunut säännöllisesti ohjasajotreenit kentällä: puolisen tuntia niin että hengästyy ja työskentelee: kulkee kuolaimella itsensä kantaen, muuntaa askelpituutta, ponnistaa siirtymisissä askellajista toiseen. Tässäkin ollaan edistytty paljon ja Sulon liikkuminen on huomattavasti vaivattomampaa kuin aloitellessa, jolloin se oli... Noh, jäykkä ja kömpelö. Toinen säännöllinen treenimuoto on ollut irtolaukkailu. Kentällä verryttelyn jälkeen reipasta laukkaa vapaana, kunnon kiihdytyksiä ja spurtteja. Ensialkuun Suloa piti käskeä laukkaamaan, nyt se selvästi menee menemisen ilosta, pukittelee ja rallittaa monta kierrosta niin että minä vain seison kentän keskellä ja ihmettelen, mikä sille tuli. Lisäksi Sulo irtohyppää n. kerran viikossa, ja käydään metsässä kävelemässä ja rämpimässä poluilla ja polkujen vieressä sekä ajetaan pyörälenkkejä. Minulla ei vain tahdo kunto riittää polkea niin kovaa kuin Sulo menisi!

Pihkainen poni irtolaukkailun tauolla

Suloa ei siis ole liikutettu veren maku suussa monta tuntia päivässä. Siihen olen pyrkinyt, että kun se on liikutuksessa, sen tulee aina vähän hiki ja se selvästi hengästyy. Metsälenkeillä hikoilupuoli ei täyty, hengästyminen kyllä - sen verran erilaista liikkuminen poluilla on. Tyttäreni talutusratsastuksia en laske liikunnaksi lainkaan.

Yllättävän vähän löytyy faktatietoa siitä, kuinka paljon laihdutettavaa hevosta tulisi liikuttaa. Onko sitten kyse siitä, että lihavuusongelmaan havahdutaan vasta kun hevonen on niin sairas, ettei se pysty kivutta liikkumaan, ja silloin laihdutusta on tehtävä enemmän ruokavaliolla ja liikutettava sen rajoissa, mitä hevosen terveydentila antaa myöden. Yksinkertainen laihtumisen sääntö on, että on kulutettava enemmän kuin syö, jolloin painon pitäisi pudota - poislukien tietysti ns. säästöliekkitila, johon leptiiniresistenssikin osittain liittyy. Mitä jyrkemmin ruokaa rajoitetaan, sitä tiukemmin hevonen pitää kiloistaan kiinni, koska stressaantuu ruuan puutteesta. Toki jos vaihtoehto on kuolla kaviokuumeeseen tai olla rajusti rajoitetulla ruokinnalla, on valittava pienempi paha.

Palatakseni vielä siihen, mitä heinää syöttää, niin tuleva talvikausi on yleisen heinänsaantipaniikin lisäksi heinänlaatupaniikin aikaa. On tarjolla korkeaa sokeria ja vielä korkeampaa sokeria. Ei kovin ruusuiset näkymät aineenvaihduntasairaille joiden painoa pitäisi saada alas, saati sitten niille joilla on jo kaviokuumehistoriaa.

Meidän talven heinien sokeri on 180, ja se oli tarjokkaista matalin. Tai oli tarjolla myös 174 sokeri, mutta siinä valkuainen oli niin huima (100 kieppeillä), että päätin valita muutaman gramman enemmän sokeria ja useamman kymmenen grammaa vähemmän valkuaista per kuiva-ainekilo. Koska olennaista ei ole tuijottaa vain valkuaista ja sokeria, vaan katsoa myös kokonaisenergiaa eli ME-arvoa, jos haluaa hoikistaa toista hevosta sekä syöttää terveelle hevoselle jokseenkin järkeviä kilomääriä ilman jatkuvaa pihistelyä ja lihomisen pelkoa. Vajaaksi jäävän valkuaisen voin hyvin syöttää Penalle pussista, Sulon valkuaisvajetta en heti alkusyksystä lähde vielä täydentämään vaan seurailen hetken, miten sen painonpudotus etenee kun siirrytään kokonaan heinäruokintaan. "Laimennan" Sulon heiniä tarjoamalla osan korsirehusta olkena, jotta sillä olisi pureskeltavaa ja jotta sen saama päivittäinen kokonaisenergia ei nousisi liian suureksi heinän korkean sokeriarvon vuoksi. Oljen käytöstä ruokinnassa on hiljattain kirjoittanut Kaisa blogissaan, ja myös Elinan blogissa on ruokailu- ja laihdutusprojekti -tagien alla olkijuttuja.

Sivuhuomautus: Laskin viime vuonna, että Penan valkuaisentarve täyttyy heinällä jossa valkuainen on 65, jos se syö heinää 12 kg/vrk (ko. heinässä tämä tarkoitti 9,6 kuiva-ainekiloa, joka oli myös juuri optimi 2,0% Penan elopainokiloista). Tulevan talven heinässä valkuainen on 40, joten tarvitaan hieman täydennystä - ei kuitenkaan järjettömiä määriä, alle puoli litraa rypsiä riittää. 

17.8. laitumelta tullessa Sulon kuonokoppa näytti tältä. Tulkitsen tämän niin että koppailu on tältä kesältä ohitse. Sulo kulkekoon päivät laitumella vapaasti, sillä laidun on jo kuiva ja ylensyönnin mahdollisuus pieni. Kopasta oli iso hyöty ja punnitsen uuden kopan tarvetta ensi keväänä

Pahoittelen että tämä(kin) kirjoitus paisui tällaiseksi eepokseksi joka poukkoilee sinne tänne aiheessa ja sen liepeillä. Yritän hahmottaa kokonaisuuksia, mutta huomaan miten moni asia vaikuttaa kokonaisuuteen ja tulee ottaa huomioon jotta ei oikoisi mutkia suoraksi väärissä kohdin. Tämä ei ole tieteellinen teksti vaan ajatuksiani hevosen laihduttamisesta ja hyvinvointiin liittyvistä tekijöistä. Loppuun vielä muutamia linkkejä sivustoille joilla olen seikkaillut tätä tekstiä kirjoittaessani.


NSC
https://thehorse.com/18051/non-structural-carbohydrates-in-horse-forages/

Insuliiniresistenssi ja leptiiniresistenssi
https://www.horsetalk.co.nz/2017/01/03/insulin-resistant-horse-health/

Liikunta hevosen laihdutuksessa
https://thehorse.com/148509/exercising-horses-for-weight-loss/

Hevosen tasapainoinen ruokinta - muutamia selkokielisiä blogikirjoituksia aiheesta
http://hevosenruokinta.blogspot.com/

Valkoisten aitojen kaipuu

Osastoa mutkumähaluun. Ratsastuskentällä kuuluu olla valkoiset aidat. Meillä on sähkölangat, koska hevoset kirjaimellisesti söivät itsensä läpi parhaat päivänsä nähneestä valkoisesta lauta-aidasta pari vuotta sitten, jolloin tarhasivat kuraa paossa kentällä.

Onneksi ollaan laiskoja siivoamaan eikä heitetä juuri mitään pois. Heinäladon kattoparrujen varassa nimittäin on vuosikaudet kiikkunut valkoisia peltisiä n. nelimetrisiä jotain, jotka luultavasti ovat tilan historian aikana joskus olleet kiinni jossain aidassa. Pikainen tikkailla kiikkuminen ja laskutoimitus paljasti, että nämä jotkin voisivat kuin voisivatkin yhdessä juoksussa riittää kentän ympäri.

Tuumasta toimeen! Tulevat aitalankut alas katonrajasta, pihalle levälleen ja painepesuri laulamaan.

Näin kerron teille tapahtuneen...

... mutta näin se oikeasti tapahtui

Vuosikymmenten pölyt pois ja avot, meillä on säihkyvää aitamatskua monen monituista metriä! Sopivasti oli myös jäänyt aiemmista remonteista peltiruuveja joten kiinnityskin oli ratkaistu. Liitoskohtia varten piti vähän hieroa älynystyröitä, ja rälläkkä piti hakea anoppilasta lainaan, mutta sitten alkoi sujua.

Perusmeno lapsiperhe-kotitallissa

Siitä sitä rupesi syntymään

Aidanmokomat meinasivat loppua kesken, kunnes kaiveltiin vähän lisää tontin pöpelikköjä ja kas, puuttuvatkin metrit löytyi. Kivaahan tuommoista aitahommaa on tehdä kun kelikin on... noh, lievästi sanottuna paahteinen, +30 ja risat joka päivä. Aitaa päkästettiin kasaan porakoneen ja kateruuvien kera aina kuopuksen päiväunien aikaan, eli tunti silloin ja toinen tällöin.

Ja kun pukkaa niin priiman näköistä aitaa niin pitäähän kulahtaneet tolpatkin saada jotenkin ryhtiin. Ennen maalikauppaan kiirehtimistä kysäisin äidiltäni, olisiko hänellä sattumalta jäänyt valkoista maalia viime kesän remonteistaan. Ja juu, purkinpohja oli!

Sitten jossain vaiheessa loppui maali, ja koska olin ilahtuneen onnistuneesti saanut tämän projektin pihisteltyä läpi tähän saakka vain 5,34 e kustannuksella (pieni pussi kateruuveja lisää Prisman punnitse ja säästä -ruuviosastolta), en halunnut lähteä maalikauppaan. Jäin odottamaan äidiltäni seuraavaa maalipurkin loppua, koska myös hänellä oli erinäisiä kesäprojekteja meneillään omassa kodissaan.

Kun vihdoin maalipurkki kulkeutui meidän leveyksille, pääsin jatkamaan maalaamista. Tolppa silloin ja toinen tällöin, ja valmista tuli hitaasti mutta hitaasti. Mutta valmistuipa mokoma lopulta! Nyt kelpaa ratsastella viiden euron valkoisissa aidoissa! Onko kellään muuten tietoa, miksi ratsastuskentän aidat ovat perinteisesti valkoiset? Onko siinäkin taustalla joku ritariajan käytännönasia niin kuin vasemmalta puolelta selkäännousussa?

Aika aikuistua

Kevät 2016

Penan seuralaisena meillä monta vuotta asunut vanharouva Sisse muutti tänään pois. Ei tämä mitenkään yllärinä tullut, nyt vaan oli aika. Sisse on ollut mainio seurarouva - siisti, järkevä, sellainen laumanjohtaja joka porukassa kuin porukassa, täysin ärhentelemättä, vain presenssillään ottaa päällikön paikan. Joka suuntaan huiluvalle ja silmiään pyörittelevälle Penalle siis oikein hyvä ankkuri. Mutta jokaiselle diilille on aikansa, ja kun molemminpuolinen hyöty alkoi muuttua yksipuoliseksi hyödyksi niin muutoksia oli tehtävä.

Nyt meillä asuu siis vain minun omat hevoseni, Pena ja Sulo, ruunaihmisen kaksi ruunaa, ja niin on hyvä. Sulo on ollut kymppihankinta kaikessa, mutta yksi miinus siinä on: siitä ei tullutkaan Penalle päällikköä. Se on ainakin tähän saakka ollut Penan alapuolella arvojärjestyksessä, ja Pena ei todellakaan ole johtajatyyppiä. Se voi komennella ja siirrellä toista hevosta, mutta sehän on pelkkää pomottelua, ei laumanjohtamista.

Sulo päätyi vahingossa Penan karsinaan kylään

Penalla on aina ollut jonkun häntäjouhet turvanaan. Se on sellainen joka laumaan sopeutuva tyyppi, onnistuu aina kiilautumaan arvojärjestyksessä sinne puolivälin korkeammalle puolelle, liki laumanjohtajan suurinta suosiota. Pomon häntäjouhissa se pääsee parhaimmille apajille ja parhaimpiin lepopaikkoihin.

Jo aivan nuorena kollina Pena oli jonkun aikaa Sissen kanssa tarhapari, ja sen jälkeen lähes viisi vuotta minun edesmenneen Immuni uskollinen perämies. Kun Immu lopetettiin syksyllä 2014, oli Penan suru raastavaa. Se oli reppana ihan yksin - ei kirjaimellisesti, mutta henkisesti. Turvalliset häntäjouhet sen edestä olivat kadonneet. Erinäisten vaiheiden myötä Sisse päätyi meille asumaan ja eläköitymään keväällä 2015. Sisse ja Pena eivät ikinä olleet sydänystäviä, mutta ne hitsautuivat yhteen ja tottuivat toisiinsa, ja Sissen järkähtämätön järkevyys tasoitti Penaa. Tosin viime aikoina Sissen 22 ikävuotta alkoivat näkyä siinä, samanlaisina vanhuudenpöhlöinä merkkeinä joita opin lukemaan Immusta ja Mikusta. Olen kokenut puristavaa ikävää näihin hevosvanhuksiini (ihan jopa siinä määrin, että itkeä tirautin näin 4 vuotta lopetuksia myöhemmin, koska tuli vain niin kova ikävä), ja toisaalta ajatellut, että hevosen ei tulisi joutua olemaan noin, jotenkin vähän poissa itsestään ajoittain.

Immu ja Miku ja teini-ikäinen minä, vuosi on ehkä 2002 tai 2003

Nyt Penalla ei ole ketään komentamassa, ei ketään kertomassa, koska syödään ja koska levätään ja koska mennään katokseen ja koska pois. Mistä asiasta kannattaa saada hepuli ja mistä ei.

Jännitän, kuinka Pena sopeutuu. Mitä tapahtuu sen ja Sulon väleille? Ne ovat koko ajan tulleet toimeen, mutta totta kai Sulo on ollut kolmas pyörä, kun Penalla ja Sissellä oli jo niin paljon yhteistä historiaa. Nyt tilanne on ihan uusi. Ja vaikka Sissen lähtö olikin monelta kantilta järkiratkaisu, ei mikään järkiperäinen syy estä sydäntäni murtumasta, kun Pena kulkee tarhaa edestakaisin, pysähtyy portille, hirnuu. Huutaa ystäväänsä ja turvaansa joka ei enää tule. Jokainen joka on hevosensa surua joutunut katsomaan, tietää mistä puhun.