Jo joulu joutui

Joulu tuli, oli ja meni. Kelit ovat etelässä hiissanneet aivan vallan ihmeellisesti vesisateesta jäiseen hyhmään ja tänä aamuna oli yllätys suuri kun maassa olikin liki kymmenen senttiä lunta! Minun kun piti alkaa rouhia jäistä kentänpintaa ratsastuskuntoon. No ei sitten, käyhän se näinkin.

Tallin ovelta

Joulun aika on yllätyksiä täynnä. Tuli toivottuja lahjoja ja ei-toivottuja lahjoja ja jotain aivan odottamatonta myös. Kaikelta siivoamiselta ja vieraiden viihdyttämiseltä olen ehtinyt vähän ratsastellakin. Kuvat tältä päivältä!

Toivottu lahja: kuvien treenitakki. Yhdistelmä kevyttoppaliiviä/takkia ja teknistä kangasta. Pysyy kylmänarat paikat lämpiminä mutta hikoavat paikat viileinä. Tykkään!

Ei-toivottu lahja: Tapaninpäivän aamuna tein aamutallin ihan normaalisti enkä tajua miten ykskaks iski aivan hillitön kramppi selkään, lapaluiden väliin. Minulla tulee helposti hermopinne yhteen nikamaväliin mutta saan sen nykyisin itse auki. Tämä kramppi veti koko kropan niin jäkkiin ettei auttanut kuin kölliä keittiön matolla selällään ja henkiä ihan vain pinnallisia pikku hengityksiä. On yritetty särkylääkkeet ja -voiteet ja rullailtu pilatesrullalla (mikä yleensä pinteen avaa) ja liikuttu ja levätty ja ties mitä. On vaan ja kiristää. Nyt jo sen verran parempi että pääsen liikkeelle, mutta auts. En tykkää!

Ajattelin, josko Pena tarjoilisi pikku rytkäytyksen joka järjestelisi nikamani taas kotoiseen järjestykseen, ja kiipesin kyytiin. Ei tullut kekkulointia tällä kertaa. Tuli muutamia kuvia joista tein muutamia havaintoja.

1. Käynti on kamalan vaikeeta. Valitsin käyntikuvista parhaan ja sekin on tämmöinen. Rintakori alhaalla mennään, takakorkeus loistaa ja mikä on tuo ratsastajan takanoja herranjesta sentään.

2. Supsun supsun. Ravaako se vai peruuttaako. Yritys on ravata vaan aika ankeeta on. Kuva tosin on otettu sen jälkeen kun Pena kompastui laukassa, suuttui, pukitti, rynnisti ja otin sen takaisin haltuun. Korvakin on ihan rutussa kun sinne meni varmaan suuttumuskärpänen.

3. No niin! Parempi meininki mutta epätarkka kuva! Elämä on. Toverit koirat vartioi ja suojaväriin pukeutunut ipana pyllistelee hiekkalaatikossa.

4. Laukannosto ja palikat kohdillaan! Satula on muuten Amerigo Vega Siena Special Monoflap, jäi meille vuokralle ja katsotaan, löytäisikö se meiltä ihan pysyvän kodin.

5. Lisää laukkaa, vaan hetkinen nytkö olen etukenossa?! Joo-o. Note-to-self: nyt vauhtia siihen valmennusasiaan.

Meidän talven työsarkaa ovat aivan vallan perusasiat. Suoraksi, pohkeiden väliin ja pohkeiden eteen, tuntumalle. Se vaatii yksitoikkoisen oloista perusratsastusta, loputtomasti kääntämistä, uudelleen ja uudelleen etuosan korjaamista takaosan reitille, jalalla muistuttamista että eteen mennään silloinkin (ja juuri silloin!) kun ranka hetkellisesti suoristuu ja paino siirtyy takajalkojen kannettavaksi. Sinun täytyy odotuttaa etujalkoja jotta voit ajaa takajalkoja, sanoi kouluratsastusope, uudestaan ja uudestaan. Ja sitä me harjoitellaan.

Maailman nätein punainen!

Ja se odottamaton jouluylläri: Sain ratsastusopen töitä. Pari päivää viikossa isolla pirkanmaalaisella laatutallilla, täydet ryhmät, ratsastajia alkeista heA -tasolle, lapsista sennuihin. Aivan huikean jännittävää ja kutkuttavaa! Ja lopun ajasta kuljen ympäri maakuntaa opettamassa ja ratsastamassa. Kas kummaa, taas taitaa tulla leipä pöytään hevoshommista.

Uusi, tuleva vuosi näyttää yllättävän valoisalta.

Kannattaako harrastehevosta klipata?

Olen viime aikoina pohtinut, kannattaisiko minun klipata Pena. Sitä ei ole koskaan klipattu, joten pohdintojen toteensaattaminen voisi kaatua jo klipperin käynnistämisvaiheeseen... Mutta katsotaanpa asiaa nyt ensin teoriatasolla.

Olen aiemmin ollut vähän klippaamista vastaan. Tai pikemminkin olen ajatellut, ettei maneesittomalla tallilla asuvaa, suht kevyttä työtä tekevää otusta ole mitään järkeä klipata. Mielipiteeni on toki muodostunut siltä pohjalta, että omat hevoseni ovat olleet klippaamattomia ja minusta kuivatusloimihässäkkä on vain kuulunut kuvioon talvisin. Koulun myötä pääsin a) klippaamaan itse ja b) toimimaan klipattujen hevosten kanssa, ja totesin että onhan sellaisen kaljun hevosen hoitaminen vaan niin paljon yksinkertaisempaa ja nopeampaa kuin karvaturilaan. Kun tulee hiki, hevosen voi hyvällä omatunnolla huuhtoa puhtaaksi eikä hiki jää nahkaan hautumaan.

Penan klippaamista puoltaisi ainakin nämä asiat:

1) Se hikoilee liikutuksessa lähestulkoon joka kerta.
2) Sillä on taas, viime talven tapaan, toisessa lavassa jotain ihmeellistä rupinäppyä mitä ei kesällä esiinny. Mitä se on? Liittyy jotenkin varmasti loimen/karvan alla hautumiseen.
3) Se on joka tapauksessa loimessa läpi talven koska ei tarkene ilman.
4) Ratsastan pääasiassa aamupäivisin: Pena menee aina liikutuksen jälkeen ulos.
5) Ratsastukseen ja hevosenhoitoon käyttämäni aika on rajallinen, joten moneen kertaan loimien vaihtaminen tarhaan ei useinkaan ole mahdollista.
6) Nihkeät loimet hautoo (kts. kohta 2)

Klippaamista vastaan on kuitenkin myös muutama asianhaara:

1) Tarttis ostaa kamalasti uusia loimia (toisaalta loimishoppailu on myös aivan vallan ihanaa puuhaa, mutta kukkaro irvistelee vastaan) - sisäloimet ja paskimpien kelien varaloimet ainakin, jos käykin niin ettei nuttu kuivu yössä.
2) Loimien kuivaaminen ja peseminen. Jos on koko ajan puku päällä, pitää loimen olla kuiva ja puhdas. Tosin hyvän loimen materiaali on tänä päivänä oikeasti tosi hyvä, joten ei tämä ehkä ole oikea ongelma. Loimenmentävää pesukonetta ei tosin ole omasta takaa, joten kesken kauden pesemistä varten tulisi loimipesulareissu ja -lasku.
3) Meillä on iso talli jossa vain kaksi hevosta -> tallin lämpötila on hevoselle sopiva +2 - +8 astetta. Mutta kaljurotta ei siellä pärjää ilman yöpukua. Pitäisi siis olla puku päällä ulkona JA sisällä. Mikä on minusta ehkä vähän nuivaa, kts. kohta 4.
4) Kukkahattuminä. Minusta hevosen pitää saada olla ilman vaatetta edes joskus. Penan kohdalla se on karsinassaoloaika, n. 10 h / vrk. Silloin se saa pyöriä turpeessa ja pörhistella karvojaan niin kuin tykkää.
5)  Penan karva ei oikeasti ole mitenkään kovin kummallinen. Se on melko silkkistä eikä sillä ole kamalan suurta lämpöarvoa. Sellainen karva ei kuivu mitään älyttömiä aikoja ja sen voi vielä kevyesti huuhtaistakin jos tiukka paikka tulee. Mutta ei se klipattua vastaa kuitenkaan.
6) Ei ehkä vastustava seikka mutta hidaste ainakin: ei ole omaa klipperiä. Saahan niitä lainaan ja vuokralle mutta oma vaivansa siitäkin jos säännöllisesti haluaa ajella.

Tilanne on siis tasan 6-6.

Toistaiseksi poni on karvoissaan. Ja joka reenin jälkeen pähkäilen, mitä laitan sille ulos päälle. Fleece sinne toppaloimen alle? Mihin se kosteus sitten siirtyy, sinne toppaloimen vanuun? Ja sillä loimella pitäisi viihtyä seuraavat 12 h pihalla? Äh.

Mitä sinä ajattelet? Onko hepallasi karvat vai ei, ja miksi?

PS. Joku sanoo kuitenkin että tee osaklippaus niin pärjää sisällä ilman loimea. Mutku sellainen on niin ruma!! (Tämä oli nyt puolitotinen vitsi. Kuka meitä täällä landella katsoo, ei kukaan, mutta jos omaa silmää särkee niin on sekin aika kurjaa.)

Tuhmeliini takaisin töihin ja muut kuulumiset

Nyt kun minulla on koulun loppumisen myötä vain aikaa (phahah!), päättyy Penan villikkoelo ja poni palautetaan säännöllisempään reeniin. Valmennuskuviot vaativat päivityksen tai oikeastaan uudelleenluonnin, ja nyt kun minulla on pikku-E niin ehkä liikkuminen valmennuksen perässä helpottuu. Traileria ei vielä ole, mutta ainakin saan sellaista vetää jos lainaan saan!

Pena on keskittynyt lähinnä olemaan villi ja tuhma. Itsenäisyyspäivänä työskentelin hetken in-hand -tyylillä maastakäsin. Opeteltiin myös minipiaffia leikin varjolla ja pakkaspinkeä Pena harjoitteli paikallaanpolkemista oikein terhakkaasti. Loppukävelyt radalla osoittautuvat kuitenkin turhan haasteellisiksi, koska iiiiik naapuri oli kaatanut metsää ja maisema oli muuttunut. Kireääkin kireämpi poni meinasi lähteä kuuta kiertävälle radalle joten siirryin laitumen puolelle ja annoin sen hetken pupuloikkia juosta liinan päässä ympyrää. Kun pahin tirinä oli lakannut, pääsimme sovussa takaisin pihalle.

Sitten hurahti taas lähes viikko ennen kuin tänään pääsin seuraavan kerran Penaa ulkoiluttamaan. Satuloin sen (estesatulaan, toim. huom., koska sain meidän koulusatulan myytyä! Tein ehkä maailman vaivattomimmat satulakaupat! Nyt vain odotamme että meille oikea Amerigo tulee vastaan) ja vein kentälle, ja jo kun talutin alkukäyntejä maasta, totesin ettei kannata yrittää urotekoja ja mennä selkään. Joten taas piti laittaa poni liinaan purkamaan enimmät kireydet pois.

Loppuviimein sain kuitenkin ratsastaa ihan kelvosti käyttäytyvällä ponilla. Tosin se piti pitää koko ajan ravissa ja työskentelemässä, sen verran pyöri sätkytutka korvien välissä. Mutta tähän epäsäännölliseen liikkumiseen, melko reippaaseen ruokintaan ja pakkaskeleihin suhteutettuna en muuta ole odottanutkaan. Ehkä se tästä taas tasaantuu.

Pena sai valmistujaislahjaksi villaviltin ja on nyt tosi vakavasti otettava ratsuhevoinen!

Postinhakureissulla ratsastuksen jälkeen

Penalle kengitettiin viime viikolla täysi talvisetti, tilsakumit ja kuusi hokkia per jalka. Pitäisi pysyä pystyssä nyt! Kenttä on kova ja jäinen joten työskentely on mälsää hissuttelua. Jos kelit jatkuvat tällaisina (pakkasta eikä lunta), koitan uskaltautua tuohon sänkipellolle ratsastamaan jonain päivänä. Näiden edelliskertojen fiilisten perusteella se ei kuitenkaan tapahdu ihan vielä huomenna eikä ylihuomennakaan...

Ohi on!

Sinne hurahti hullunhuikea opintovuosi. Lopputuotteena tästä mankelista pullahti ulos melko pöllämystynyt, vähintään yhtä paljon surumielinen kuin onnellinenkin upouusi ratsastuksenohjaaja. Eli minä. Minulle siis skool!

Päätöskahvituksessa meitä oli yhdeksän, kahdestatoista aloittaneesta. Ja jos tarkkoja ollaan, vain seitsemällä meistä oli plakkarissa kaikki ne suoritukset jotka pitikin, ja loput valmistuvat vähän jälkijunassa. Pari hukattiin ulkomaille ja yksi jätti leikin kokonaan kesken keväällä. Siinä kakunsyönnin ja kyynelehtimisen lomassa muisteltiin ryhmänohjaajamme, esteopemme ja ehdottoman idolini johdolla kulunutta vuotta. Ope sanoi minulle, että mietti kyllä vuoden alussa minun tilanteestani, että kuinkahan käy - ei ole ihan helppo keissi olla uhmaikäisen mutsi, kahta työtä painavan miehen puoliso, hevostilallinen, asua puolen tunnin matkan päässä kun muut asuvat paikan päällä, ja opiskella kokopäiväisesti tutkintoa johon on työnnetty vajaaseen vuoteen kolmivuotinen opintokokonaisuus. Mutta olen kuulemma elävä todiste siitä, mihin pystyy kun tahto on tarpeeksi luja.

Vuosi on ollut... On ollut. Todella! En tiedä kuinka sen pukisin sanoiksi. Olen askeleen lähempänä unelmaani. Mutta kehitys on vasta nupullaan, tämä ei ole lakipiste eikä päätepysäkki, tämä on alku. Mitä enemmän oppii, sitä paremmin ymmärtää ettei vielä ymmärrä juuri mitään. Riittämättömyyden tunne riivaa kaikkea tekemistä, mutta onneksi joskus on tällaisia päiviä, kun voi hetkeksi röyhistää rintaa ja ajatella, että on oppinut edes jotain. Saanut jotain valmiiksi, edes hetkeksi.

Tunnen entistä suurempaa paloa opettamiseen, ja aika kivasti olenkin saanut uusia osoitteita joissa käydä pitämässä tunteja ja ratsastamassa hevosia. Pikkuhiljaa koitan taas rakentaa toimeentuloani hevoshommien varaan, koska tämä on se mitä haluan tehdä.

Find a job you love
and you will never have to work a day in your life

Kädet, kädet, kädet

Viikon päästä olen valmis ratsastuksenohjaaja, mutta siihen asti vielä tiristetään täysillä.

Nyt on taskussa traikunvetolupa eli BE-luokan ajokortti. Myös kuljettajantutkinto on käytynä. Kaikki opetusnäytöt on tehty ja kaikista sain parhaan mahdollisen arvosanan eli kolmosen (!!). Saatan siis olla oikeilla raiteilla muidenkin kuin vain itseni mielestä. Vielä pitää puristaa tämä viimeinen tallivuoroviikonloppu, tehdä pedagogiikan verkkotentti, rykäistä referaatti Ratsastuksenopettajan valmennustaidot -kirjasta, kerrata ensiaputaidot EA2-kurssilla, tanssia itsenäisyyspäivän tanssiaisissa, järjestää valmistuvan luokan gaala ja sitten perjantaina pakata käsipyyhe ja kahvikuppi asuntolalta ja sanoa heipat huikealle vuodelle josta en ehkä aina uskonut selviäväni. Vaan selvisinpä kuitenkin.

Koska oma sisällöntuottamispääni on uupunut ja tyhjähkö, linkitän luettavaksi Anna Kilpeläisen koonnin v. 2011 Eversti Carden kurssilta. Siinä käsitellään tuntumaa ja ratsastajan käsiä, ja se on sellaista tekstiä mikä pitäisi pystyä tatuoimaan jonnekin liikemuistin syövereihin. Tätä kohti!

Kädet, kädet, kädet.