Ohi on!

Sinne hurahti hullunhuikea opintovuosi. Lopputuotteena tästä mankelista pullahti ulos melko pöllämystynyt, vähintään yhtä paljon surumielinen kuin onnellinenkin upouusi ratsastuksenohjaaja. Eli minä. Minulle siis skool!

Päätöskahvituksessa meitä oli yhdeksän, kahdestatoista aloittaneesta. Ja jos tarkkoja ollaan, vain seitsemällä meistä oli plakkarissa kaikki ne suoritukset jotka pitikin, ja loput valmistuvat vähän jälkijunassa. Pari hukattiin ulkomaille ja yksi jätti leikin kokonaan kesken keväällä. Siinä kakunsyönnin ja kyynelehtimisen lomassa muisteltiin ryhmänohjaajamme, esteopemme ja ehdottoman idolini johdolla kulunutta vuotta. Ope sanoi minulle, että mietti kyllä vuoden alussa minun tilanteestani, että kuinkahan käy - ei ole ihan helppo keissi olla uhmaikäisen mutsi, kahta työtä painavan miehen puoliso, hevostilallinen, asua puolen tunnin matkan päässä kun muut asuvat paikan päällä, ja opiskella kokopäiväisesti tutkintoa johon on työnnetty vajaaseen vuoteen kolmivuotinen opintokokonaisuus. Mutta olen kuulemma elävä todiste siitä, mihin pystyy kun tahto on tarpeeksi luja.

Vuosi on ollut... On ollut. Todella! En tiedä kuinka sen pukisin sanoiksi. Olen askeleen lähempänä unelmaani. Mutta kehitys on vasta nupullaan, tämä ei ole lakipiste eikä päätepysäkki, tämä on alku. Mitä enemmän oppii, sitä paremmin ymmärtää ettei vielä ymmärrä juuri mitään. Riittämättömyyden tunne riivaa kaikkea tekemistä, mutta onneksi joskus on tällaisia päiviä, kun voi hetkeksi röyhistää rintaa ja ajatella, että on oppinut edes jotain. Saanut jotain valmiiksi, edes hetkeksi.

Tunnen entistä suurempaa paloa opettamiseen, ja aika kivasti olenkin saanut uusia osoitteita joissa käydä pitämässä tunteja ja ratsastamassa hevosia. Pikkuhiljaa koitan taas rakentaa toimeentuloani hevoshommien varaan, koska tämä on se mitä haluan tehdä.

Find a job you love
and you will never have to work a day in your life