Kadonneet vatsalihakset ja 60-prosenttiset pidätteet

Meinasi mennä tämä huhtikuukin vähäisillä blogimerkinnöillä, mutta päätin sen verran ryhdistäytyä että laitan pari asiaa muistiin.

Ensiksi tunnustan: olen ratsastanut koko talven kevyttä ravia. Siis valehtelematta koko talven. Eilen tämän tajusin ja istuin hetkeksi harjoitusraviin - tänään en meinannut sängystä päästä kun poltteli kyljissä ja vatsalihaksissa niin. Oho. Tarttis varmaan tehdä jotain jos ponin ravi saa kropan näin kipeäksi.

Ja kun kevät taas yllätti talventallaajan ja kenttä suli ja kuivui alta aikayksikön, oli aika kaivaa esteet talviteloilta. Ihan kamalasti jännitti ylittää sitä ihan ensimmäistä ristikkoa ihan ensimmäistä kertaa talvitauon jälkeen, mutta onnistuin jotenkin vakuuttamaan itselleni, että on ok olla nössö ja hypätä sillä tasolla, kun hyvältä tuntuu. Ja Pena! Sehän oli todella kiva. Ei tietoakaan rodeoista eikä kaasutan-jarrutan-kiihdytän-kiemurran -lähestymisistä. Ekalla kerralla lopetin äkkiä kun kerran hyvin meni.

Pääsiäisen alla sitten heti uusi yritys. Totesinkin miehelleni, että enemmän minua jännittää hypätä Penalla kuin minulla ratsutuksessa olevalla hevosella, joka ei ole koskaan hypännyt maapuomia kummempaa ja tuli minulle nyt alkeisestetreeniin. Mutta se onkin suomenhevonen ja menee suoraviivaisesti sinne minne ratsastaja näyttää, vaikkakin vähän kovaa ja holtittomasti, mutta sen kaikki mahdolliset muuvit ovat niin hitaita ja ennalta arvattavia ettei vaarantunnetta synny.

Tosin kävi niin että sätin taas Penaa ihan turhaan. Se oli kevään toisellakin hyppykerralla iloisesti menossa, eteni hyvin eikä sooloillut. Okei, jarru toimi ehkä 60-prosenttisesti ja ponnistuspaikat olivat sitä sun tätä, mutta väliäkös sillä kun kerran yli mentiin. Se on jännä juttu, minua aina jännittää kamalasti aloittaa Penalla, mutta sitten kun saan tatsin siihen miltä se sinä päivänä tuntuu, ei esteiden korottaminen enää tunnukaan niin pahalta ajatukselta.







Luulen että merkittävä tekijä epämukavuuteeni hypätä Penalla liittyy siihen, että rentona ollessaan se haluaa lähestyä esteitä pää melko matalalla. Lisäksi sillä on (kai?) ihan asiallinen hyppykaari silloin kun en estele sitä, ja se vapaana hypätessään käyttää paljon kaulaa, eli painaa päänsä melko pitkälle eteen ja alas ja nostaa säkäänsä hypyssä. Tämmöiselle nössölle hyppääjälle, joka haluaa käsillään hallita, on todella epämukava tunne antaa hevoselle edestä tilaa. Etenkin kun Pena on sitten hypyn jälkeen varsin nopea hyödyntämään sitä saamaansa tilaa, ja turpa tahtoo jäädä sinne alas ja samalla sekunnilla perä lentää ylös. Minulla olisi paljon mukavampi olo lähestyä esteitä ohjat oikein lyhyellä ja hevosen pää kunnolla ylhäällä, mutta jos yritän ratsastaa Penaa siten, se hyppää selättömästi tai todennäköisimmin ei enää suostu hyppäämään lainkaan. Ja sitten tietty se helmasyntini setälaukkaaminen, josta sain ohjaajakoulussa niin paljon noottia että vieläkin korvat punoittaa.

Yllä olevilla videoilla sentään esiintyy laukkaa, sellaista kunnollista etenevää laukkaa. Voisin vieläkin antaa Penalle enemmän vapautta ja lakata säätämästä käsilläni niin paljon, mutta aion ottaa tämän kesän tavoitteeksi - uskaltaa jättää ne kädet sinne oman onnensa nojaan ja ratsastaa jalasta eteenpäin.

Seuraava merkkitapahtuma on minun ja Sulon ensimmäinen vuosipäivä. Palataan niissä merkeissä pian!

Semmoista ja tämmöistä

Helteen heitti! 

Muutama videoilta kaapattu kuva koska aika ei tunnu riittävän sanoihin:

Vähän tämmöistä...

Ja sit myös tämmöistä

Isäntä sai juoksuseuraa

Hepat ovat aloittaneet laidunnuksen viikko sitten. Olen Sulon takia aloittanut supervarovasti, sillä se ei ole ainakaan viimeisimmässä kodissaan ollut laitumella. Viikossa ollaan edetty niin että nyt hevoset ovat laitumella kuusi tuntia päivässä. Ei pulssintykytyksiä väärissä paikoissa. Mutta sen verran pullukka tuo Sulo on että liikettä täytyy pitää yllä ettei tulisikaan murheita.

Ilmoitin itseni ja Penan harkkakisoihin tulevalle viikonlopulle. Hui hai! Taidan palata seuraavan kerran niissä tunnelmissa. Siihen saakka, heippa!

Notkea rotta

Hyppääminen.

Pena kylmäharjoitteli eilen näin:



Tätä semihallittua kierrosta edelsi ekalla irtipäästöllä kujan rallaaminen oikeinpäin-väärinpäin-oikeinpäin-väärinpäin-oikein-päin-väärinpäin x8 sekä kujan päässä odottaneen namuämpärin polkaisu tuhannen murusiksi ennen kuin Herr Pena suostui uudestaan talutettavaksi. Tulkitsen tämän että kivaa oli. Päätin kuitenkin kohottaa vikaa estettä reippahasti jotta joutuu vähän keskittymään.

Kivanpito saisi olla hyppäämisen teema seuraavat viikot, ja seuraavat viikot saisivat sisältää hyppelyhommia vähintään kerta, mieluiten kaksi per periodi. Oma alhoni hyppäämisen kanssa jatkuu: satuin eilen katsomaan loppunäyttöratani ja ensin tuli epätoivo - minähän osasin hypätä, pääni oli mukana, homma oli kivaa, ja mitä on nyt, puolitoista vuotta, yhtä vauvaa ja kymmentä ylikiloa myöhemmin? Hemmetti polvien tutinaa jo pelkästä ajatuksesta hyppäämisestä! Vetämistä taaksepäin ja sitä hiton setälaukkaa!

Mutta sitten päätin lakata heittelemästä tuhkaa päälleni ja ruveta suhtautumaan tuohon videoon lannistamisen sijaan tsemppivideona. Olen pystynyt, olen osannut, joten kerran (aikuisiällä!) saavutettu taso on mahdollista saavuttaa uudestaankin. Tai jos ei tasoa, niin tunne. Sitä kohti.

Tänään hypyt jatkuivat selästä käsin ja ilon kautta. Huomasin jo tallissa että jännitti. Otin jännitykseni mukaan ja päätin että teen juuri sen verran kun on hauskaa. Suunnittelin miten verryttelen jotta tulee tunne että Pena on rehdisti pohkeen edessä mutta irti kädestäni. Eteenratsastuksia ja siirtymisiä joiden jälkeen kunnon hellitys (taputus molemmilla käsillä). Sitten lävistäjillä kavalettia ja 50 cm pystyä. Ja se meni hyvin! Pena oli kuuliainen eikä edes suunnitellut kekkulointia, kieltämistä tai ryntäämistä tai näistä muodostettavia satunnaissekalaisia komboja. Tuli hyvä fiilis. Eikä se ratkaiseva tekijä ehkä ole se estekorkeuskaan, vaan tunne. Tunne että olen puikoissa enkä matkustaja joka saatetaan viedä paikkaan a, b tai c, taikka jättää viemättä, taikka lingota mäkeen. Olen jo sen verran vanha ja nössö, etten tykkää tulla kiikutetuksi.

Nyt siis täytyy hypätä usein ja niin helppoa, ettei minun tarvitse jännittää eikä Penan ottaa kieppiä. Pitää uudestaan opetella laukkaamaan kohti esteitä, pitää saada selkärankaan taas se että kun on laukka, paikat tulevat itsestään eikä ole niin nuukaa jos on vähän kaukana tai vähän lähellä. Pitää löytää yhdessä Penan kanssa tunne siitä että on kivaa.

Estehepan rensselit ja kaikki

Takaisin lähtöruutuun

Lainaan yhden suosikkiblogini nimeä tähän otsikkoon, sillä se kuvaa melkoisen hyvin fiiliksiäni juuri nyt.

Blogin päivittäminen on jäänyt prioriteettilistalla perhearjen pyörittämisen jalkoihin, mutta heppailut pyörii täällä silti. Yllättävän säännöllisesti jopa, siitä saan olla tyytyväinen.

Tänään lähdettiin Penan kanssa maneesille hyppäämään. Kelit ovat jälleen aivan surkeat ratsastaa kotona, ja kun naapurini kysyi, miten olisi jos ajeltaisiin "aikamme kuluksi" (heh heh, kahdella pienten lasten äidillä kun ei muuta ajankulua ole) minun ex-oppilaitokseni hulppeisiin puitteisiin ja hän vähän katsoisi perääni kun hyppään, niin hihkuin riemusta. Reissu sujui mallikkaasti, aivan supermallikkaasti, ottaen huomioon että meitä tosiaan oli liikenteessä Penan lisäksi minä sekä naapurini, minun kolmikuinen vauvani ja naapurin kaksivuotias tahtovainen. Oman tahtovaiseni olin sentään jättänyt matkasta pois. Penan kanssa reissailu alkaa olla aika huoletonta nykyisin, ja onneksi vauvani on edelleen melkoisen sopuisa ja hyvinnukkuva tapaus, niin tällainen aamupäiväaktiviteetti oli mahdollinen.

Ristiriitaisimmat tunteet tulikin siitä itse hyppäämisestä. Minulla on ollut käytännössä reilun vuoden hyppytauko - viimeisimmät kunnon hypyt tein ohjaajaopintojeni lopussa marraskuussa 2016. Vuosi 2017 meni raskauden vuoksi sivu suun, mitä nyt ihan loppuvuodesta synnytyksestä toivuttuani ehdin kerran tai kaksi jotain maasta korotettua yksinäni turata. Ja siinä missä vielä vuoden 2016 lopussa olin hyvillä mielin hyppäämisen suhteen ja koin hienosti selättäneeni minua riivanneen hyppypelon, sain nyt murheekseni todeta, että olen palannut aika lailla lähtöruutuun, siihen mistä aloitin ohjaajaopintojeni alussa.

Rutiini, rutiini ja vielä kerran rutiini pitäisi pystyä säilyttämään hyppäämisessä, ainakin kun on tämmöinen nössökkä kuin minä. Nyt taas näytti 60 cm pysty pikkaisen siltä että tohtiiko sitä lähestyä ollenkaan kuin niin jännittää. Ja minä sentään hyppäsin ihan mukavuusalueellani +/- 100 cm vielä vuosi sitten! Kun pää ei ole mukana, palaa kaikki typerät virheet. Kroppa ei ole mukana, en ratsasta laukkaa, pakitan. Etenkin se etten ratsasta laukkaa. Onni ja autuus että oli naapuri mukana ja sanoi jossain vaiheessa, että otapa nyt ihan reippaasti tuosta pitkän sivun verran sitä laukkaa niin että saat koskea Penaan pohkeella ja että se menee eteenpäin. Sitten hän rakensi meille jumppasarjan ja sanoi että ala laukata. Ja minä vikisin vastalauseita ja selityksiä kun ei tää ja kun en mää.

"Kato nyt mitä tapahtui kun sä laitoit jalan kiinni. Sillä nousi korvat pystyyn ja se näytti siltä että sen on kivaa."
No on se nyt helvetti.

Ja hyvinhän se Pena meni kun oli laukka jolla mennä. Eikä edes köyrinyt kovin pahasti esteiden jälkeen. Eikä toppaillut, kun minä lakkasin vetämästä taaksepäin jokaikisessä tilanteessa. Kaikista turhauttavinta on, että tiedän estäväni itse hevostani, mutta en saa kehoa toimimaan toisin.

"Sun on kehonkielikin ihan erilainen nyt verrattuna alkuun. Kun sä aloit kevennellä täällä niin olit ihan käppyrässä sen hevosen ympärillä. Nyt sulla on ryhti noussut ja sun hevonen liikkuu."

Pelko on viheliäinen kaveri. Se istuu olkapäällä eikä jätä rauhaan. Se saa kropan tekemään ihan omia juttujaan.

Ja kuitenkin haluan hypätä, haluan osata, haluan antaa hevoselleni sen ilon mitä se hyppäämisestä parhaimmillaan saa. En siis pelkää niin paljoa että luovuttaisin ja antaisin olla. Hemmetti, haluan takaisin sen ilon ja luottamuksen jonka rutiinin myötä sain! Mutta säilytä täällä sitten jotain rutiinia kun omat ratsastuspaikat on yhtä jääkenttää, niin ettei edes sitä laukkaa pääse harjoittelemaan. Jos olisin varoissani, kulkisin omalla kalustolla maneesiin ratsastamaan harva se viikko. Vaan en ole, puuttuu ne varat, kalusto ja aika.

Valitusvirrellä uuteen vuoteen!

Kolmen kombo

Sinivalkoinen, satavuotias Suomi jota säiden herrakin juhlisti, ja punainen paholaiseni näin kilttinä! Mikä mahtava itsenäisyyspäivä!


Todentotta, olen videolla ratsailla ja radalla. Kuuden reippahan kierroksen jälkeen voidaan jo kävellä niin että uskallan hetkeksi irrottaa toisen käteni ohjasta...

Aikomukseni on toteuttaa niin kauan kuin kelit sallivat kolmen komboa viikkoliikutuksissa: yksi päivä koulua kentällä, yksi päivä puomeja/esteitä kentällä ja yksi päivä "maastoa" eli radalla. Oletusarvona toki se että pääsen kolmesti viikossa selkään! On melko todennäköistä että ennemmin tai myöhemmin tulee taas jäätikkökelit jotka pakottavat hipsuttelemaan käyntiä, joten nyt haluan keskittyä kunnolliseen perusliikkumiseen ja rentoon, sujuvaan liikkeeseen. Kokoamista ja temppuja sitten taas keväämmällä.

Pena on ollut oikein mainio. Hiukan villi ja pinkeä, mutta silti mainio. Viime viikolla se hyppäsikin ilman mutinoita, vaikka edellinen estekerta meinasi olla ihan fiasko kieltoineen 40 cm esteelle. Ja radalla se on myös malttanut käyttäytyä. Olen laittanut siltä korvat kiinni ja se tuntuu leikkaavan pienen siivun tuijottelusta.  Ensimmäinen kierros on pikkupiffiä ja pälyilyä, mutta kun saadaan hiukan latua alle ravissa niin ylimääräinen sätkyily jää.

Tosin yksi apinamuuvi esitettiin jokunen viikko sitten, kun meille oli tullut ratsastusseuraa naapurista. Naapurin hevonen oli vielä trailerissa ja Pena kävi kuumana tallin käytävällä, puoliksi varustettuna, satula selässään ja suojat jaloissa. Menimme sitten naapurin kanssa rehuhuoneeseen säätämään naapurin uusia suitsia ulos pakkauksestaan ja jätin Penan siihen käytävälle hetkeksi valvomatta. Kun kuulin kolinoita ja palasin katsomaan, mitä Pena puuhaa, niin eipä ollutkaan koko Penaa missään. Se oli avannut vetosolmunsa (on hyvin hyvin taitava siinä) ja poistunut. Siellä se laukkaili pitkin pihaa, häntä tötteröllä, kahden ja puolen tonnin Amerigo löysällä mahavyöllä selässään, riimunnaru jaloissa lepattaen. Välillä se tallasi narun päälle ja silloin ikävästi nyppäsi nenältä, mutta vauhtia se ei hidastanut lainkaan... Eikä pienintäkään aikomusta antaa kiinni. Lopulta sain sen jaakattua kentän nurkkaan ja ninjahyppyjen ja ärräpäiden avulla pidettyäkin siellä kunnes se lopulta myönsi tappionsa ja antoi ottaa kiinni. Aaargh että nousi savu korvista! Ellei satula olisi ollut niin höllästi kyydissä, olisin antanut lisää vauhtia mokomalle kesselille. Onneksi naapurilla on vähän samanhenkinen punainen ruuna niin sen suuremmin ei tarvinnut hävetä tätä välikohtausta.

Eväillä

Itsenäisiä aikoja itse kullekin!

Marraspuuhia

Marraskuusta alkaa olla jo aika tukeva niskalenkki. Kuran ja pimeän marmatusta riittää mutta ne nyt vain syövät jaksamista. Plits pläts vaan.

Meidän kuulumiset ovat aika vähäiset. Pena alkoi ilmoitella että olisi aika psylliumille, ja sitähän sitten syötiin. Olen oppinut lukemaan sen oireita: kun suolistossa on jotain ylimääräistä, se käy levottomaksi kun harjaan sitä oikealta kyljeltä ja etujaloista. Se nostelee etujalkojaan kun harjaan niitä, ja "äärimmäinen" vinkki on heilauttaa häntää kun harja käy mahan alla. Ratsailta se tulee hiukan nihkeäksi liikkumaan eteenpäin laukassa. Pieniä merkkejä, mutta ne häviävät aina kuurin jälkeen. Nyt tällä kerralla oli lisänä myös satunnaiset löysät lannat jotka sotkivat vähän häntää. Todella epätyypillistä Penalle, sillä on yleensä aivan kiinteää lantaa. Nyt on taas häntä siisti ja kakkapallerot kunnollisia. Syötin kahdeksan päivän kuurin jauhemaista psylliumia (n. tuplat siitä grammamäärästä mitä purkin kylki ohjeistaa), se upposi hyvin löysän mash-vellin mukana.

Olen koittanut päästä ratsastamaan kahdesti viikossa. Paras pitää tavoitteet tarpeeksi matalalla, silloin niihin voi yltää! Lisäksi Pena on liikunut talutuksessa ja vapaana kentällä. Treenit ovat olleet maltillista perusratsastusta, hyvää eteen-alas -verryttelyä, temponmuutoksia ja hiukan avoja ja väistöjä. En juuri ole koonnut Penaa vaan koittanut ratsastaa sen matalla niskalla isoon, letkeään liikkeeseen. Tarha on niin märkä ettei se liiku siellä mihinkään, siksikin on tärkeää koittaa nyt vain pitää sen keho notkeana.

Kerran olen mennyt puomeja ja pientä ristikkoa, ja se oli taas yksi leipää ja sirkushuveja -ohjelmanumero. Pena kielsi armottomasti tuolle 40 cm korkealle ristikolle. Ensin jäätävä kiihdytys kohti estettä ja kun vähän otin ohjasta ja sanoin hoooo niin liinat täysin kiinni. Tulipa sitten tehtyä aika monta toistoa ennen kuin päästiin tuon hurjan esteen yli muussakin askellajissa kuin käynnissä... En jaksa ymmärtää, mikä siinä pikkuesteen ylittämisessä voi olla niin tunteita kuumentavaa ettei sitä voi suorittaa ilman tällaista sirkuspelleilyä. Itse olin tuon session jälkeen aivan hikimärkä ja pohkeitani kirveli estejalustimien jäljiltä viisi päivää myöhemminkin. Ratsastuskunto: uudelleen rakentumassa!

Koittakaahan jaksaa marraskuu loppuun, ehkä talvi vielä tulee!

Taas mentiin

Kuten uhosin, pikkukisaturneemme ei jäänyt yksiin harjoituskisoihin vaan tiemme vei (edellisen menestyksen innoittamana, toki) seuraaviin karkeloihin heti saman viikon sunnuntaina. Yhdistetyt este- ja kouluharjoituskisat taas mukavan lyhyen matkan päässä, joten ilmoitin Penan ja Roosan 50 cm esteluokkaan ja pienestä nurinasta huolimatta myös he B:3 -luokkaan.

Treenit vedettiin löysin rantein - yksi huilipäivä edellisten kisojen jälkeen, lähinnä siksi ettei muumiksi paisunut omistaja vaan jaksa kaikkea. Sitten ohjasajoin yhtenä päivänä ja totesin että suoruuden eteen saa tehdä maasta ihan yhtä paljon hommia kuin selästäkin. Roosa kävi ratsastamassa kerran, mentiin kouluohjelma läpi kahteen kertaan ja lähinnä taottiin kuskin päähän nelikaarisen sijoittelua. Helppo B:3 on aika tylsä pitkän radan ohjelma ilman keskiaskellajeja (käyntiä lukuunottamatta) joten sinällään harjoittelua se ei vaatinut kun Roosa on sitä startannut aiemminkin. Ja Penan käytöksen varaan jäi kaikki onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet. Ihan viimeisen voitelun kisoja edeltävänä lauantaina suoritti jälkikasvuni, josta on tämän kesän aikana kuoriutunut todellinen hevostyttö! Joka päivä pitäisi Pena hakea harjattavaksi ja kavioiden puhdistukseen (!!), ja nyt myös ratsastamisen makuun on päästy.

Sitten itse kisapäivään.

Meillä oli huippureissu, kaikki sujui tosi lutvikkaasti, Pena oli viisas ja helppo käsitellä. Täytyy siis korostaa että reissussa meitä oli minä, liki viimeisilläni raskaana, Roosa, ja 3,5-vuotias tyttäreni. Aikataulumme oli laadittu sillä lailla fiksusti että luppoaikaa ei ollut mutta ei tullut kiirekään.

Esteluokka oli ensin. Kahdeksan hypyn yksinkertainen rata, värikkäät puomit ja johteita. Pena meni yli kaikista?! Jännittynyt se oli, pohkeen takana eikä hyvää rytmiä löytynyt, Roosakin ratsasti todella varmistellen. Penaan ei voi hirveästi laittaa painetta eteenpäin, koska silloin se vielä todennäköisemmin töppää esteelle, ja jos se jännittää, se ei itsekään hae sujuvaa, etenevää laukkaa vaan jää pupulaukkaamaan paikalleen. Yksi pudotus tyyliarvosteluluokassa tiesi neljää miinuspistettä, ja tällä tuloksella sija oli 5/5. Mutta oltiin molemmat, ratsastaja ja minä tyytyväisiä Penaan. Sen elämän toinen esterata kisatilanteessa ja se meni yli kaikista, aivan super tälle hevoselle!

Koululuokan alkuun oli sen verran aikaa, että ehdittiin rauhassa vaihtaa koulusatula ja käydä vessassa. Sitten ihan lyhyesti ravia verryttelykentällä ja sen jälkeen Roosa ja Pena saivatkin jo mennä valmistautumaan itse kisakentän ulkopuolelle. Rataa sai kiertää ulkokautta suoritusten aikanakin ja siinä mahtui hyvin tekemään verkan loppuun. Loivaa avoa kaikissa askellajeissa ja pelottavuuksien esittely kaikista mahdollisista suunnista. Sitten radalle. Pena näytti ok:lta, tuntui kuulemma tosi jännittyneeltä, mutta siitä huolimatta se liikutti jalkojaan ja selkäänsä ihan kiitettävästi, oli ainakin jonkin verran tuntumalla eikä sillä ollut panikoitunutta ilmettä vaan se teki kuuliaisesti mitä pyydettiin. Ja meni ihan joka nurkkaan!

Laukkavoltilla

Ohops, vähän kantaten kulmassa

Lyhenee, lyhenee...

Käyntiä

Lopputervehdykseen matkalla

Hienot!

Todistettavasti on oltu tuomarin auton edessä tervehdyksessä!

Kun kuultiin tulokset, 65,227% ja siinä vaiheessa luokan toiselle sijalle, oltiin tosi tyytyväisiä ohjelmaan ja prosentteihin, mutta ei uskottu toisen sijan pysyvän. Luokassa oli kymmenen lähtijää ja minulle useampi tuttu ratsukko, joiden osasin odottaa tekevän tyylikkäät suoritukset. Suoritettiin loppukeventelyt, hevosen purkaminen, peseminen ja koppiin lastaaminen. Kuunneltiin väliaikatuloksia ja edelleen toisena! Jäljellä oli kaksi ratsukkoa joiden suoritukset mentiin katsomaan. Tosi tyylikkäät radat ja olin aika varma että molemmat pyyhkäisevät Penan ohi ja jäädään neljänsiksi, ensimmäisiksi ei-sijoittuneiksi. Vaan väärässä olin. Pena ja Roosa pitivät kakkospaikkansa loppuun saakka ja niin Roosa pääsi kunniakierrokselle, tosin ilman hevosta.

Huikeeta! Olen soikeana onnesta!




Kamerani huusi akkua koko ajan joten en uskaltanut videoida koko rataa. Yritin ensin ottaa pari kuvaa mutta ne olivat onnettoman epätarkkoja. Loppuradan päädyin videoimaan, jäi sentään jotain liikkuvaa kuvaa muistoksi.

En osaa pukea sanoiksi sitä ylpeyttä jota koen Penasta. Se on (jälleen) ylittänyt kaikki odotukseni fiksulla käytöksellään. On se vaan!

PS. Kun ähkin ja puhkin ison mahani kanssa Penalle kuljetussuojia jalkaan kisapaikalla, viereisen auton kuljettajarouva sanoi: "Meinasin tässä ruveta valittamaan kuinka sattuu selkään, mutta kun katson sinua siinä niin enpä taidakaan sanoa mitään!"

Shokkiuutinen: Pena kisoissa!!

Nyt kun olen itse siirtynyt hetkeksi vain ponimammailemaan ja Penalla on oma stunt-kuski käytössä, voin keksiä kaikenlaista jännää iltapuhdetta. Kuten ilmoittaa ratsukon naapurikylään harjoitusestekisoihin...

Pena ei ole koskaan käynyt estekisoissa. Se spuukailee kotonakin ajoittain tuttuja ja "blankoja" puomeja ja tolppia, ja kuten edellisestä päivityksestä voi lukea, ei aina toimi ihan niin kuin toivoisi. Edellisen treenikerran jälkeen otettiin toisto samoilla harjoituksilla: nyt ei ollut paarmoja mutta sen sijaan lopputreenistä taivas kirjaimellisesti aukeni ja vettä tuli niin ettei kenttä enää ollut hiekkaa vaan suuri järvi. Olosuhteet ei siis taaskaan olleet ihan ihanteellisest Penalle, joka halusi kääntää pyllyn vasten sadetta ja jäädä siihen. Mutta nyt se oli jo paljon vastaanottavaisempi, ja pidettiin toistot ihan minimissä. Muutama kiukkukielto, mutta kun se jokin naksahti kohdilleen, Pena meni pyydetyt tehtävät tosi kivasti ja tippaakaan epäröimättä.

Tällaisilla viimeistelyillä lähdettiin sitten kokeilemaan kepillä jäätä ja pakattiin Pena autoon ja ajettiin kisoihin. Todellakin rima tarpeeksi matalalla: Pena oli ilmoitettu puomiluokkaan (jossa oli, kiitos kisajärjestäjälle, eroteltu juniorit ja seniorit omiksi luokikseen!) ja 50 cm esteluokkaan. Kisapaikalle tullessa Pena pällisteli talutuksessa kaikki mahdolliset objektiivit polvet notkuen, ja kysyinkin siinä heti järjestäjältä, saanko tarvittaessa mennä kesken radan taluttamaan ratsukkoa jos meno hyytyy jännityksen takia. Lupa heltisi.

Mutta mitä vielä! Pena ja Roosa verkkailivat hetken, Pena alkoi hengittää, kyttäsi vain yhtä kulmaa mutta selvitti verkassa puomit ja muut härpäkkeet kunnialla. Omalla vuorollaan meni radalle sisään itse (!!! Yleensä tässä viimeistään tulee ongelmia kun pitäisi vaihtaa turvallisesta verkasta jännittävälle kisa-areenalle) ja Roosa kävi edellisen ratsukon suorituksen aikana näyttämässä Penalle muutamat johteet. Menin narun kanssa kentän keskelle valmiina auttamaan jos Pena ei aikoisi ylittää ensimmäistäkään puomia, mutta se mennä sutkutteli koko radan ravissa ilman epäröintiä. Juu jännittyneeltä se näytti, mutta ei istahdellut kesken kaiken ja ravi meni myös eteenpäin, ei pelkästään ylös. Tällä suorituksella Pena ja Roosa voittivat luokkansa, jossa oli vieläpä tyyliarvostelu!

Seuraava koitos oli 50 cm, jossa oli sitten jo mukana niitä johteellisiakin esteitä. Verryttelyssä Roosa otti kaksi hyppyä ristikolle ja kaksi pystylle ja Pena meni mukisematta, joten jätettiin siihen. Sitten omalla vuorolla radalle. Laukassa ensimmäiselle esteelle... ja töks. Kielto. Ajattelin että jasso, tähän se sitten jäi. Roosa käytti aikaa siinä esteen edessä, otti sitten isolla tiellä uuden lähestymisen, hiukan lisää painetta ja Pena meni yli. Kakkoselle tuli vähän hassu hyppy ja ristilaukassa alas, mutta kaarteessa laukan korjaus ja sen jälkeen lähti homma sujumaan. Perusradan kahdeksan estettä meni yli ilman mutinoita, sujuvassa laukassa, hypyt lähti hyvistä paikoista, ei tullut villikointia esteiden jälkeen... Se näytti ihan esteratsastukselta! Jopa ne kaksi pelättyä värikästä isojohteista estettä menivät yli, vaikka Pena alkoikin jarrata niitä kohti ja hiukan kiemurrella. Ponimamma oli ällistynyt ja vähän liikuttunutkin, ja sai peräti 4 sekuntia videokuvaa radasta kunnes kännykkä huusi että muisti täynnä.

Kielto ja kiireetön uusi yritys toivat yhteensä 6 virhepistettä joista siis kaksi yliaikaa, ja näinollen luokan jumbosija. Lähtijöitä oli huikeat kolme kappaletta. Aivan sama, meille Penan rata oli uskomaton saavutus ja leijun tässä tunteessa vielä pitkään. Kiva olisi ollut saada jatkaa uusintaan perusradan jälkeen, ja sitten taas toistaalta, ihan mahtia että loppurata meni hyvin ja sai lopettaa ehdottomasti hyvillä mielin.

Saattaa olla että osasyyllinen Penan levollisuuteen olivat korvatulpat, jotka laitoin sille jo kotona. Kun ei ihan kaikkea kuule, ei ihan kaikesta tarvitse olla niin huolissaan. Kyllähän sille puski pieni jännähiki päälle, vaikka ei todellakaan rankasti verrytelty, päinvastoin, ennemmin vain oltiin ja aistittiin atmosfääriä. Mutta ilme pysyi koko ajan levollisena ja rentona.

Kotoa lähdössä. Näin paljon Pena arvostaa korvatulppiaan

Yhtä kaikki, olen hirmu onnellinen. Ja koska nälkä kasvaa syödessä, tämä pikkukisaseikkailu ei jäänyt tähän...

PS. Juttelin verkassa toisen "poniäidin" kanssa. Heillä oli älyttömän upea kuusivuotias C-welsh joka kekkuloitsi alkuun omiaan ja kyttäili ja stoppaili ja sitten ykskaks alkoikin toimia niin kuin piti. Se on jännä miten welsh-ihmisten kanssa ei tarvitse selittää tiettyjä asioita, he vain ymmärtävät. Miten paljon samaa Penassa ja tässä pienemmässä welshissä olikaan! Tämän toisen ponin omistaja kehui Penaa upeaksi (ja minä röyhistelin rintaani), ja samalla puhuttiin siitä, miten nuo herkät otukset vaativat kuitenkin jämerän auktoriteetin, jotta niiden on hyvä olla. "Mutta se ei voi olla sellaista päälleliimattua", sanoi tämä toisen ponin omistaja. "Sitä auktoriteettia joko on tai ei ole ihmisessä. Nuo valitsee kenen kanssa ne toimii."

Enpä voisi olla enempää samaa mieltä.

Pena hyppää, minä en

Kukapa olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että minä haikailisin hyppäämisen perään? Niin kuitenkin on. Apukuski Roosa kävi tänään aloittamassa hyppykauden Penan kanssa. Kavalettityötä on tehty pari kertaa aiemminkin ja nyt oli aika rakentaa tämän kevään ensimmäiset esteet.

Kuvat on videolta kaapattu, ei jäänyt aikaa kovin perusteelliseen taltiointiin kun samalla koitin hallita hiekkalinnoja rakentavaa lastani ja seurata kuinka pieni ponipässinpääni selviytyy tästä jännittävästä koitoksesta.

Roosan oma hyppääminen on samoissa kantimissa kuin minunkin - valmistuimme viisi kuukautta sitten ja sen jälkeen ei ole hypätty. Tatsi katoaa nopeasti ja tulee taas kummallista korkeusvääristymää silmään: viime viikon valmentajakoulutuksessa rakensin yhteen harjoitukseen metrisen okserin ja se näytti valtavalta. Vaikka vielä viisi kuukautta sitten silmäni mielestä 90 cm oli sellainen ihan okei korkeus, ja kaikki alle 80 cm näyttivät aika hullunkurisilta. Ei saisi päästää itseään tähän jamaan, mutta minkäs teet. Vaikka ratsastankin raskauden aikana, niin hyppäämiseen vedän rajan. Varsinkin tämän kyseisen poniarmaan kanssa.

Aloitimme siis hyvin pehmeästi. Estekorkeus ei noussut yli 60 cm, esteitä oli kolme yksittäistä, ristikoita ja pystyjä. Pena oli positiivinen yllätys! Pohjustin apukuskia että luultavasti Pena kieltää ensimmäiselle esteelle, sitten uusintayrityksellä ryntää, tai ryntää JA kieltää. Mutta ihka ensimmäinen hyppy oli terävä, hyvästä paikasta eikä esteen jälkeen seurannut villiä kevätjuhlatanssia. Hieno Pena!

Kieltoja ei tullut ainuttakaan ja pudotuksiakin vain yksi. Tosin kun toistoja tehtiin ja Penan kierrosluvut kasvoivat, se esitti kyllä ryntäämisbravuurinsa Roosalle. Penan reaktionopeus ja -voimakkuus on ällistyttävä: Roosa erehtyi kerran maiskuttamaan kun lähestyessä laukka meinasi jäädä paikalleen, ja Penahan totesi että selvä pyy, meitsi menee kun käsketään.

Pomppii, pomppii

Maiskautuksesta turpa ylös ja menoks

Hieman siis hienosäätöä vielä, mitä ja kuinka paljon selässä saa ja täytyy tehdä. Olen kuitenkin ihan superiloinen siitä että Pena saa hypätä ja että se käyttäytyi näin asiallisesti! Ensi viikolla treenit jatkuu.

Kevään ensimmäiset puomit

Kun harrastetaan taivasalla eivätkä nämä etelän talvet enää tarjoa kunnon lumia, niin talvikauden esteen- ja puominylityssaldoksi tulee pyöreä nolla. Nyt meillä on kuitenkin kenttä kokonaan hiekalla, joten maanantaina kannoin sinne kevään ensimmäiset puomit. Kolmen ravipuomin sarja hiukan viuhkana ympyrän kaarella ja yksi kavaletti, sekin kaarevalla linjalla.

Syksyllä meidän hyppyjen tilanne oli vaihteleva, välillä mentiin aivan vailla kontrollia sekaan vaan mihin tahansa etäisesti estettä muistuttavaan, ja kun aloin ponnekkaammin ratsastaa kontrollia, Pena löi luukut kiinni ja lakkasi menemästä mihinkään. Seistiin sarjaesteen a- ja b-osan välissä eikä tullut pakkia eikä eteenpäin eikä mitään. Sitten keksin kokeilla korvapalloja Penalle ja meno vähän helpottui, mutta ihan yksinkertaisesti rytmin löytäminen oli edelleen hyvin hankalaa.

Joten rytmistä aloitettiin! Jo ravipuomeilla jouduin aluksi aika monta kertaa ratsastamaan Penan pysähdykseen asti puomisarjan jälkeen, kun se vain lähti juoksemaan puomeja kohti, niiden päällä ja niiden jälkeen. Toisaalta näitä ratakiskomallin toistoja tuli paljon vähemmän kuin ennakkoon pelkäsin, ja lopuksi Pena ravasi tosi hyvin puomien yli. Ei painanut kädelle, ei muuttanut tahtia, katsoi jalkojensa paikat itse. Suoruuden ja kääntymisen kanssa on töitä, oli ratsu sitten koulu- tai estesatulassa. Nyt kuitenkin aika kivasti sain Penan molemmille ohjille ja kääntymään etuosastaan myös oikealle. Ilahdun joka kerta, kun ensin sitkeästi suoristumista vastustava hevonen alkaakin sitten pärskiä ja pöristä tyytyväisenä kun ranka suoristuu ja liikkuminen helpottuu.

Laukassa tehtävänä oli ratsastaa suurella soikiolla yhden kavaletin yli. Kavalettikorkeus meidän kalustolla on ehkä 35 cm, mutta kylläpä vaan kuumensi tunteita tämä maasta korotettu puomi. Ensimmäiset ylitykset olivat aika hillittömiä ja hilpeitä ponkaisuja, sitten vähitellen aloin edellyttää Penaltakin pientä vakavoitumista ja aloin ratsastaa sitä laukastakin käyntiin ja/tai pysähdykseen asti kavaletin jälkeen jotta jarru löytyisi. Ja rupesihan se sitten vähitellen löytymään ja viimeisillä toistoilla päästiin jo sinne kavaletille asti ilman että Pena tarrasi käteeni kiinni ja lähti kiikuttamaan. Sinällään ehkä rytmi oli vielä vähän hakusessa, mutta ainakaan minua ei viety ja Pena kuunteli pidätteen ja odotti siihen askeleeseen johon halusin sen viedä.

Kaikin puolin tosi paljon parempi alku kuin osasin odottaakaan! Ja ai että miten mukavaa oli! Minusta on kuoriutunut esteratsastusfani, tykkään ihan hurjasti opettaa hyppäämistä, katsoa hyppäämistä ja janoan päästä itse hyppäämään taas. Yritän nyt saada nämä kavaletit ja puomit mukaan viikko-ohjelmaan, niillä on helppo rakentaa kontrollia ja rytmiä ennen varsinaisia esteitä.

Vielä vähän esteratsastusta

Muutama viikko sitten hyppäsin ratsastuksenohjaajan esteratsastuksen loppukokeen.

Rata on 18 esteen rata jossa on tekemistä koko ajan: 21,5 m linja joka tullaan perusradalla kuudella laukalla ja uusinnassa viidellä; 13 m pikkupystylinja joka tullaan ensin neljällä ja sitten kolmella laukalla; vesimattoeste jolle pitää esittää "liikkeen takana" -istuntaa; kolmoissarja jonka ensimmäisellä osalla lyhyt myötääminen, toisella automaattinen ja kolmannella pitkä myötääminen; 130 cm pitkä trippeli, kapea pysty ja vinoon hypättävä pysty. Estekorkeus pääasiassa 90 - 105 cm. 

Tein näytön samalla kimoystävällä kuin edellisenkin ja arvosanaksi tuli 2 (asteikolla 1-3). Olin rataan tyytyväinen, vaikka virheitä siihenkin mahtui. Kuitenkin suoritin haastavan ja pitkän radan siten että pystyin ajattelemaan ja pitämään mielessäni saadut ohjeet ja opetukset. Tehtävät eivät olleet minulle helppoja ja tämä loppunäyttörata oli jotenkin ollut kaiken pelkäämiseni kulminoituma, jotain sellaista josta suoriutumista olin koko opintoajan ehtinyt epäillä. Radan jälkeen oli niin voittajafiilis kuin vain olla voi! 

Tässä rata videolla. Videossa on muutaman sekunnin katkos, koska kännykästä loppui muisti ja loppu on kuvattu toiseella laitteella. Hypyistä jää näkemättä kolmoissarjan lähestyminen ja a-osa. 

Parasta on, että koin jännitystä, pientä kutkutusta, mutta en pelkoa. Trippeli oli kammottavan näköinen kun harjoittelimme sitä. Sille tullaan pitkällä lähestymisellä isommalla vaihteella ja siinä ehtii tsuumata ja arpoa, osuuko ponnistus vai eikö osu. Mutta treeneissä esteope onnistui (taas!) sanomaan oikeat sanat: Sun täytyy haluta sen esteen toiselle puolelle. Tällä radalla halusin jokaisen esteen yli.

Vielä käyn hyppäämässä 90 cm kisasuorituksen tämän valkoisen herran kanssa, mutta muuten hän on jo siirtynyt toiselle ratsastajalle. Minulle sen sijaan tuli alle todellinen peli: 15-vuotias jättiläinen joka tekee vaativan asiat jos sitä osaa ratsastaa. Toistaiseksi olen keskittynyt siihen, että osaisin a) keventää, b) istua harjoitusravia (oikeasti, aloitin siitä että istuin alas kaksi askelta, sitten kolme, neljä... Ekalla kerralla pystyin parhaimmillaan kahdeksaan askeleeseen harjoitusravia, sitten hajosi pakka ja alkoi holtiton pomppiminen) ja c) pitämään hevosen laukassa itse määrittämäni ajan ilman että se ylitulkitsee apujani ja töräyttää vaihdon tai siirtyy käyntiin.

Mutta aivan ihana hevonen, joka oppi tuntemaan minut kolmen sokeripalan jälkeen. Nyt se huutohörisee kun näkee minun edes vilahtavan käytävällä... Tämän kanssa kohti kouluratsastuksen loppunäyttöä!

Töttöröö

Täällä ollaan ja pelataan taas arjen mosaiikkipeliä ja yritetään ehtiä joka asiaan ja silti jää paljon puolitiehen. Lyhyt katsaus kuitenkin siihen mitä on ja mitä on ollut:

- Hepat laiduntavat edelleen aamusta iltaan ja yöksi tulevat heinän ääreen sisään. On varmaan ennätysvuosi tämä, yleensä olen kerännyt hevoset talvitarhaan aiemmin. Nyt on ollut kuivaa ja kaunista niin mikäs siellä ollessa. Ja minusta liki olemattomiin syödyn ison laitumen kiertäminen ja miniruohon nyppiminen on mitä parhainta painonhallintaa kesäpulskille otuksille. Koko ajan on fiilis että syö mutta ravinnonsaanti on todellista slowfeedingiä. Nyt kun yöt alkavat olla aika vilpoisia niin sokeririski täytyy huomioida, mutta toistaiseksi vielä näin. Järjestelyyn saattaa vaikuttaa myös se, että talvitarhassa on traktori parkissa, aidat maassa monesta kohtaa, katoksenlaajennus suunnitteluvaiheessa ja pohjanparannukset kesken. Viime tippaan menee mutta eikös kiire ja paniikki ole parhaat motivaattorit...?

- Viikko sitten tömähdin tantereeseen Penalta. Oli kyttäyspäivä ja juuri kun olin saanut ponin alkuverryttelyssä relaamaan ja siirsin mörköpäädyssä käyntiin, hyppäsi kissa puskassa pöllin päältä heinikkoon myyrän perään ja avót! Pena heitti takajalkapiruetin ja minä jäin siihen. Tai en aivan - rutistin ohjia rystyset sinisinä ja sihisin etten aio päästää irti. Pena peruutti vetäen minua perässään persluisua pari metriä, mutta pysähtyi sitten. Eikä päässyt irti. Vauriot: henkiset + saappaat täynnä hiekkaa + seuraavana päivänä hellä kankku. Kun ratsastaminen lisääntyy, lisääntyy näköjään töyssytkin. Tämä oli kolmas tippumiseni tälle vuodelle. Se on enemmän kuin edeltäneinä viitenä vuotena yhteensä! Mutta eipä ole edeltäneinä vuosina ollut tällaista määrää ratsujakaan alla.

- Starttasin elämäni ensimmäisen helpon A:n ja vieläpä kangilla. Tuloksella ei paljon tuuletella koska reenaaminen oli painottunut estehyppelöön ja esim. kokeilin ensi kertaa verkassa, pysähtyykö ratsuni laukasta (no ei kovin hyvin) ja osaako se peruuttaa (no ei kovin hyvin). Mutta tuli takaosakäännökset, raviväistöt ja vastalaukat ja jotain etäisesti keskiaskellajeja muistuttavaa myös, ja näin on yksi peikko selätetty. Ehkä uskallan joskus uusiakin tämän.

- Mikä on ilahduttanut:

Tämä ja moni muu este tämän valkoisen tuhmeliinin kanssa. Näissä kuvissa kolmoissarjan c-osa 100 cm. Ja minä ajattelen: vau, hui, ja lisää tätä! 

- Mikä on vihastuttanut:

Tämä.

Tässä se läski joka saa vain 5 kg heinää/vrk. Ihan hevoskokoinen eläin. 

Olkoon hevonen kuinka "läski" tahansa, niin 5 kg punnittua kuivaa heinää vuorokaudessa on liian vähän. Se on shetlanninponin annos! Voi olla että kohta ei ole läski vaan on mahahaava. Ellei jo ole. Ja vaikka olisi "läski" niin tietty tapakulttuuri on olemassa ja asiat on tapana yrittää ilmaista jotenkin korrektisti tai neutraalisti. Tämän kyltin kohtaamisesta on jo jonkin aikaa mutta yhä vaan meinaa tulla huutokiukku kun ajattelen miltä tuntui antaa yli 160-senttiselle hevoselle yöksi 2 kiloa heinää. Jos ette ole koskaan punninnut heiniä, niin kokeilkaa millainen nöttönen se 2 kg on ja arvioikaa, onko siinä tarpeeksi pitämään vatsahapot kurissa liki 12 h. 

Tapahtuneita tapahtumia

Lämmin kiitos vielä kaikille edelliseen kirjoitukseen tsemppaavasti kommentoineille!

Lyhyesti kirjaan ylös tässä kirjoitustauon aikana tapahtuneet pääkohdat:

Ilmalento nro 2. Ja esteillä taas. Harjoiteltiin kuivahautaa ja Yön musta kimo oli ollut siinä kiikun kaakun että meneekö se yli vain ei, mutta muutaman kiellon jälkeen se kuitenkin selviytyi vetohevosen avulla haudasta yli. Sitten kun hauta oli osana pientä rataa, toin hevosen paineella sitä kohti ja hevonen teki opettajan sanoin apinaloikan - jarrutus esteen juureen ja järjetön loikka selkä köyryssä yli ja nasta lautaan. Minä irtosin korkealle, tajusin että nyt tärähtää ja laskeuduin nurmeen persaus edellä ja pää viimeisenä, ikävästi taakse retkahtaen. Mukaani sain jalustimen hihnoineen päivineen (tämän vuoksi niitä jalustinkoukun päissä olevia lukkoja ei kuulu taittaa kiinni!). Ratsuni sen sijaan kiihdytti komeaa laukkaa jalkapalloareenan kokoisen nurmikentän ympäri, rykäisi aidasta läpi ja kaahasi kilometrin matkan talliin - vain jotta se haettaisiin sieltä takaisin saman tehtävän pariin. Nythän se vasta näytti heränneen, totesi ope kun olimme hetken keräilleet itsejämme ja suoritimme saman radan uudestaan. Näköjään tätä ratsua pitäisi aina laukkuuttaa vaahtohiessä vapaana ympäri kylää ennen kuin sen saa oikeasti avuille. Ei ole tämä tyyppi yhtä kohtelias kuin se ilmalento nro 1 -ratsu!

Jäihän siitä taas hiukan jännitystä, mutta armoa ei tunneta ja seuraava koitos samalla areenalla oli sitten meikäläisen ensimmäiset estekilpailut. 80 cm iloisessa vesisateessa, kahdeksalla virhepisteellä kun kisavilliintynyt valkoinen ei taaskaan oikein ollut avuilla. Virhepisteistä huolimatta olin ja olen edelleen itseeni supertyytyväinen. Siellä minä kisasin esteitä ilman pelkopeikkoa olalla.

Ykkösesteeltä ei pudotusta vaan reipas turvaväli puomeihin...

Lentävä valkoinen lihapulla!

Hatunnosto ja kiitos kuvista Henskun valokuvaus - tuolloin todella tuli vettä kuin saavista kaataen, en mitenkään tajua että joku jaksaa kuvata 70-ja-jotain -lähtijän luokkia noissa olosuhteissa!

Sama valkoinen lihapullahevonen joutui nutturoitavaksi estekilpailuja seuraavana päivänä ja lähdimme hakemaan estehevosen ensimmäistä koulukisatulosta luokasta he B:3. Tämä oli minun ensi kertani kakkostason kisoissa, kahden tuomarin edessä. Radasta ei jäänyt paljon kerrottavaa jälkipolville - tiesin jo verryttelyssä että laimeaksi jää koska en saanut hevosta niin hyvin läpi kuin olin toisinaan treeneissä saanut. Tämä valkoinen on melko mukavuudenhaluinen kaveri, se menee hyvin kaksi-kolme askelta ja heittääntyy sitten taas vasten ratsastajan apuja, kanna sää. En saanut siihen verryttelyssä sähköisyyttä joten itse suorituskin jäi tasaiseksi puurtamiseksi. Prosentteja 62,614% ja sijoitus neljänkymmenen lähtijän luokassa jossain puolenvälin paremmalla puolella. Tuomareilla oli keskenään aika isot näkemyserot, toinen arvosti yli 63% edestä ja toinen niukin naukin 61%.

Olin ilmoittautunut seuraavalle päivälle vielä he A -luokkaan, mutta peruin starttini. Olin oikeastaan tehnyt päätöksen perumisesta jo pitkälti ennen tuota tahmakkaa B-rataa, koska koin ettei ole järkeä lähteä vääntämään A:ta jos jo B:n tehtävät tuntuvat nihkeiltä. Toisekseen A:n startti olisi ollut viikon ainoana vapaapäivänäni, ja tuo edeltänyt koulukisapäivä oli sellainen kuiviin imevä aikatauluhelvetti: Kuudeksi aamutalliin, puoli kahdeksaksi letittämään ja laittamaan omaa ratsua, verryttely, kisäsuoritus, hevonen pois, kakkoshevosen liikutus, ja päälle kahdeksan tunnin työnakki kisakansliassa. Liki itkua tihrustaen pyysin iltakahdeksalta päästä kotiin että ehtisin edes nähdä lapseni sen päivän aikana. Yhtään en katunut etten lähtenyt seuraavana päivänä kisaamaan - joillain asioilla vain ei ole hintaa.

Estekisastartteja oli jonossa enemmänkin, mutta sairasloman myötä ne peruuntuivat. Sen verran voimakasta on väsymykseni, etten jaksa olla edes harmissani.

Kaikki mun virheeni

Sori vaan kaikille jotka lukevat blogiani kouluratsastusanalyysien toivossa - täältä pesee taas esteratsastusajatuksia.

Eilen selvitin hyväksytysti läpi toisen estenäyttöni. Ratsastuksenohjaajaopiskelijat tekevät kolme estenäyttöä, rata 3, rata 4 ja rata 5. Nämä ovat nimenomaisesti koulutusta varten laadittuja tasonäyttöratoja, ja esim. ratsastuksenopettajilla on muistaakseni loppukokeena rata 7, jossa on vaikeutta sitten jo aivan helvetisti aika paljon enemmän. Ja mikäli muistan oikein niin harrasteohjaajien loppunäyttö on tuo rata 3, josta siis ratsastuksenohjaajat aloittavat.

Joku ehkä muistaakin, että minun rata 3:seni meni vielä vähän paniikinsekaisissa tuntemuksissa Ison Vaalean kanssa setälaukkaa peruuttaen ja arvosanaksi tuli 1 (asteikolla 1-3). Nyt ratsunani on toisen, vähän vähemmän iso vaalea, tuo edellisessäkin postauksessa mainittu Yön musta kimo, joka alleolevalla videollakin esiintyy hyvin nimensä veroisena, aivan hillittömän likaisena. Olen ratsastanut tätä hevosta nyt kaksi viikkoa ja näyttöpäivä oli neljäs yhteinen hyppykertamme. Tällä kimolla on suuri, kauhova laukka jossa istuminen saa hien tirisemään ja reidet tutisemaan. Sillä on hyppäämiseen suuri sydän ja se on innokas, mutta kiltti. Pidän siitä päivä päivältä yhä enemmän.

Tyytyväisyyttä herättää ensinnäkin se, että sain näytön hyväksytysti läpi. Toiseksi se, että arvosanaksi sain 2, ja ehkä kaikista eniten se, että näytön vastaanottaja, kokenut esteratsastaja ja -valmentaja sanoi minulle Siitä mitä mä olen saanut sua seurata niin sä olet kehittynyt ihan huimasti tässä hyppäämisessä. Kiitin ja sanoin, että olen tehnyt paljon töitäkin sen eteen, enkä yhtään vähätellyt näin sanoessani. Eniten olen saanut tehdä töitä henkisellä puolella - olen todella pelännyt hyppäämistä, olen ollut siinä aivan tumpelo, olen halunnut kovasti oppia mutta jännitys on aina pitänyt käsijarrun hollilla.

Missään nimessä en ole vieläkään taitava. Vaikka olen vuoden alusta saanut hypätä kahdesti viikossa valvovan silmän alla, todellisten ammattiopettajien syynissä, niin oikeaan oppimiseen vaaditaan vieläkin enemmän rutiinia ja toistoja. Mutta vähitellen se kaiken alleen jäytävä pelko on alkanut siirtyä syrjään ja olen alkanut ymmärtää, että joku, minäkin, voi todella nauttia hyppäämisestä. Iso kiitos siitä hyville hevosille joita olen saanut ratsastaa - sille pienelle tummalle suokille jonka kanssa piti painaa nasta laudassa koko ajan jotta sen askel riitti hevosväleihin, ja sille nelivuotiaalle tuittutammalle jonka kanssa tehtiin sen elämän ensimmäisiä hyppyjä. Ja näille kokeneemmille konkarihevosille jotka kerta toisensa jälkeen antavat ratsastajan hölmöt virheet anteeksi ja menevät esteeltä esteelle luottavaisina.

Tässä se on, minun estenäyttöratani. Ei todellakaan virheetön suoritus - alussa mentiin taas viisi kertaa kavaletin yli ja juuri tälle viimeiselle (joka siis on videolla ensimmäinen ja ainoa näkyvä ylityskerta) tuli joku ihme töppi, jonka seurauksena myös kakkosesteelle tulee outo töppi ja vasta siellä kakkos- ja kolmosvälissä herään ja polkaisen hevosen liikkeelle. Tulee yksi pudotus ja yhdelle okserille jään kauas ja nukuksiin ja jään hypyssä ikävästi jälkeen. Sen okserin jälkeen alkaa radan toinen vaihe, jossa on tarkoitus näyttää isompaa tempoa ja tiukempia teitä 4 viimeistä estettä. Nyt kun videolta katson niin olen samaa mieltä saamani palautteen kanssa: vasta siellä kakkosvaiheessa minulla on sellainen ratatempo jollainen pitäisi olla koko radan. Ja minä kun luulin meneväni kovaa...

Palautteessa sanottiin myös että hevonen osin pohkeen takana: jep. Lisää rentoutta mukautumiseen: jep. Täsmällisyyttä ajoitukseen ja apuihin, ei saa vain ajautua tilanteisiin vaan pitää ratkaista rohkeammin: jep. Ponnistusalue vaihtelee: jep.

Työsarkaa siis on.
Mutta tällä radalla minä en pelkää.




Ps. Hatunnosto teille esteratsastajat, tämä täti oli aivan rättipuhkipoikki tuon 14 esteen radan jälkeen. Raskasta hommaa vaikka näyttää niin helpolta!

Pps. Olosuhteet videolla: kaatosade. Olen alushousuja myöten märkä ja vesi tirsuaa hanskoista. Ratsastushousuni ovat oikeasti melko vaalean harmaat ja ratsuni huopa vaaleanvihreä. Eivät näytä siltä koska ovat niin märät. Ratsuni on törkeän likainen koska se oli käynyt märkänä piehtaroimassa enkä vain saanut sitä puhtaaksi.

Läheltä, kaukaa ja siitä mistä pitääkin

Mitäs muuta voisi juhannusaattoiltana klo 19 tehdä kuin ratsastaa? Ehkä olla kaverina valvomassa ettei kokko (lue: ne syksyllä puretut kentänaidat ja muu talven aikana kertynyt risuryönä) riistäydy naapuriin. Mutta valitsin silti ratsastamisen.

Kannoin kentälle tarvikkeet molemmista suunnista lähestyttävään tasaokseriin, mutta aloitin harjoituksen levittämällä kaikki kuusi puomia tolppien väliin. Sopiva ravipuomiväli on n. 4,5 kengänmittaa, nyt jätin välit tarkoituksella muutaman sentin lyhyemmiksi koska halusin harjoitella odottamista. Ensin käynnissä, sitten ravissa. Siirtyminen alaspäin tai seis jos Pena kävi ryysimään. Puomien jälkeen seis ja kiitos ja toisto. Kun ravipuomisarjasta poistaa joka toisen puomin, tulee sopivat laukkapuomivälit. Sitä seuraavaksi ja taas aina vauhti pois jos meni painamiseksi.

Sitten pikkuinen pysty, pikkuinen okseri, okseria ylös, okseria uudestaan ylös ja pidemmäksi, ja kerran vielä. Lopullinen korkeus oli 70 cm, vaivatonta ja kivaa kun kaikki sujui.

Kokosin kuvasarjat "läheltä", "kaukaa" ja "siitä mistä pitääkin". Laatu on juuri sitä mitä voi kännykkävideokaappaukselta odottaa... Mutta idea käy selville.

Läheltä

Kaukaa, mutta rohkeasti sieltä kaukaa! Siitä paljon kiitosta

Ja sitten balanssissa siitä mistä pitääkin. Miten helpolta voikaan tuntua!

Meillä oli korvapallot käytössä ja alan kallistua siihen suuntaan, että levollisella mielellä ja mokomilla vaahtomuovitolleroilla on yhteys. Pena saattoi, kuten kuvista näkyy, erehtyä ja mokata, mutta sillä ei keittänyt yli eikä leikannut kiinni, vaan sain ihan rauhassa korjata ja ottaa uudestaan.

Se yritti rykiä aluksi puomeillekin lujaa, mutta suostui vastaanottamaan pidätteet ilman hermostumista, ja sitten sujuikin varsin rytmikkäästi. Tätä lisää!

Lopuksi vielä videopätkät kaikista ponnistuspaikan variaatioista.



Pena on kyllä aika kiva. Ei helppo, ei aina kovin luotettava, mutta jotenkin niin oikealla tavalla ärsyttävän oikukas tyyppi että välillä meinaan ihan pakahtua onnesta kun saan omistaa sen.

(PS. Huomaa että kirjoitin tämän päivityksen 2 vrk reaaliajasta jäljessä. Ko. ajankohtana Herr Pena keräsi kontolleen vielä yhden katkenneen aitatolpan, koska pelkäsi vesikärryjä niin paljon että ryki laidunportista lankojen läpi ja sotkeutui niihin ja sai tällin ja peruutti miljoonaa niin että kaverihevonen toisesta kädestäni pääsi karkuun ja sitten se aitatolpanperkelekin sanoi poks. Vieressä höyrysi siis myös juhannuskokon jämät mutta hevoseni pelkäsi vesikärryjä. Niitä joilla lykkään sille vettä joka päivä. Mutku ne oli väärässä paikassa.)

Pieniä ihmeitä

Parhaat asiat ovat joskus, jos eivät aivan ilmaisia, niin ainakin tosi edullisia ja yksinkertaisia.

Minä työnsin tänään hetken mielijohteesta kuvassa näkyvät vaahtomuovipallerot Penan korviin kun lähdin tuuliseen tihkusateeseen hyppäämään korjaussarjaa edellispäivän sekoilulle. En tiedä johtuiko palleroista, asioiden prosessoimisesta, toistosta vai vaan silkasta tuurista, mutta minulla oli alla aivan eri hevonen kuin keskiviikkona. Sellainen joka oli kuulolla avuille ja joka meni tehtäviin eikä jäänyt töllistelemään ylimääräisiä. Okei, tuli pari kieltoakin, mutta kun muutin hetkeksi lähestymisaskellajiksi ravin niin palikat sopi taas kohdilleen ja päästiin jatkamaan. Ja mikä parasta, Pena ei kiehunut yli äyräiden! Se ei mennyt sellaiseen sekopäiseen sättäämismielentilaan jossa siihen ei pysty saamaan yhteyttä. Se oli läsnä, jopa vähän laiska, mikä on viimeaikaisen raketin lailla esteiden sekaan rynnimisen jälkeen tosi tervetullut vaihtoehto.

Tämä on niitä hetkiä kun tunnen itseni vähän tolloksi. Voiko tyynemmän mielentilan salaisuus todella olla siinä, että tukin Penan korvat? Olen ajatellut aina, että Pena pelkää silmillään enemmän kuin korvillaan. Ei se nytkään mikään ameeba ollut, näki kyllä mörköjä ja hiukan puski sivuillekin, mutta ei sellaista kokoaikaista rauhatonta ympäristön skannausta kuin mitä aiempina päivinä. Voisinko korvat sulkemalla saada helpotuksen vaikeisiin päiviin? Miksi se tuntuu vähän huijaamiselta? Voinkohan minä lähteä vaikka maastoon vaahtomuovin turvin? Hemmetti, jos minulla on koko ajan ollut ratkaisu laatikossani ja tajuan sen vasta nyt!

Palaamme tähän, ehdottomasti.

Se fiilis

Kaksi tuulista päivää. Eilen koulutreeniä ja tänään hyppyjä. Samat haasteet, Pena olisi mielellään tehnyt kaikkea muuta paitsi keskittynyt, se halusi säikkyä ja tuijottaa ja jännittyä ja kulkea vinossa.

Mutta se fiilis kun onnistun. Miten saisin sitä talteen, miten saisin säilöttyä sen järkähtämättömän vahvan mutta rennon keskikehon joka ei heilahda mukana vaikka hevonen koittaa sitä heiluttaa. Miten saisin tallennettua sen keskittyneen, rauhallisen, määrätietoisen asenteen jolla järjestäin aina selviän vaikeistakin päivistä? Miten oppisin tuomaan itseni siihen mielentilaan aina kun tuntuu siltä ettei ota sujuakseen koska hevonen on liian jännittynyt tai touho. Koska sieltä, loppuviimein vain sieltä, löytyy avain - minun mielenhallinnastani.

Kuvituksena kuvakaappaus videolta joltain aiemmalta treenikerralta

Teemat olivat molempien päivien treeneissä samat vaikka laji oli eri. Suoruus, paino takajaloille, odota ratsastajaa, mene jalasta eteenpäin isommin, ei nopeammin.

Sileän treenissä ympäristön säpsimistä oli paljon enemmän, mutta haluttuun lopputulokseen päästin inasen nopeammin. Siten, että riitti vielä paukkuja tehdä jotain "temppuja" kun Pena viimein suostui järjestämään palikkansa niin kuin pyysin. Tunne on aika hieno, kun se oikeasti jaksaa pysyä takaosansa päällä ja sieltä pystyy pyytämään isompia raviaskeleita. Suunnanvaihdot ovat haasteellisia, koska niissäkin pitäisi säilyttää suoruus eikä lähteä vyörymään uuteen suuntaan ennen aikojaan.

Samaa kuvakaappaussettiä

Esteilläkin päästiin lopulta kohtuulliseen lopputulokseen, mutta töitä sai tehdä. Tehtävät eivät olleet haastavia, vaan tosi simppelisti lävistäjäkahdeksikolla toiseen suuntaan yhden askeleen välillä kaksi pikkuristikkoa ja toiseen suuntaan kahden askeleen välillä kaksi pikkuristikkoa. Mutta se suoruus. Pena kuumeni, sättäsi, stoppaili eikä olisi millään antanut koskea itseensä jalalla. Tiputin esteet puomeiksi jotta niistä pääsi yli vaikka käynnissä ja harjoittelimme ihan vain kulkemaan suorassa, tunkematta vasenta pohjetta vasten. Lopulta alkoi sujua ja aivan viimeiselle kierrokselle pystyi jo nostamaan toisen linjan 60 cm pystyiksi ja toisen linjan ristikoksi ja minipystyksi. Ja se fiilis niillä pienillä pystyillä - kun olen liikkeessä tarpeeksi mukana, menossa itse, ilman painetta, hevonen odottaa minua eikä harppaa vauhtia juuri ennen ponnistusta. Se on se fiilis missä pitäisi päästä hyppäämään.

Sen verran työläältä tämä simppeli harjoitus tuntui että kokeilen hypätä ihan samat tehtävät heti huomenna uudelleen. En ole ennen hypännyt kahta päivää peräkkäin, mutta sileän treeneissä on toisinaan toiminut tällainen toisto on tehokeino -tyyppinen ajattelu. Josko me huomenna saisimme aloittaa siitä mihin tänään ja edellispäivänä päästiin? Ja minun pitää päästä siihen omaan keskittyneeseen kuplaani vielä kolmas päivä putkeen, tuli mitä tuli, oli kuinka tuulista ja jännää tahansa.

Note to self: Muista se fiilis! Ei saa provosoitua!

Samojen asioiden perässä

Kanna, käänny, odota ratsastajaa.

Ole avuilla!

Tämänpäivän hyppyreenistä jäi sekavat fiilikset. Olin rakentanut neljän esteen radan ja aikomukseni oli tänään laukata vähän isommin ja nostaa esteitä vähän enemmän (tarkoittaa siis meidän kohdalla sitä että kaikki eivät jää siihen 60-70 senttiin vaan estekorkeus voisi olla jopa 80 cm). Osittain onnistuttiin, mutta tuli myös aika monta kieltoa ja ihan lopuksi myös pari totaalista crashia joissa tolpatkin kaatuilivat.

Onnistumiset ensin. Pena kuumenee heti kun se näkee esteet kentällä - hyvä että intoa on. Huonompi juttu että yleensä into menee aivan väärien juttujen töröttämiseen eikä itse tehtäviin ja niiden pohtimiseen. Tänään kuitenkin verrytellessä sain hyvän fiiliksen, Pena tuli lämpenemisestään huolimatta aika hyvin avuille eikä sätkinyt sivuloikkia, ja teki oikein mallikkaat puomin- ja pienen ristikkolinjan ylitykset. Ei siis pilkkonut atomeiksi jokaista puomikasaa eikä rykinyt ristikkolinjaan aivan vailla järkeä. Onnistumisotsikon alle myös se, että epäonnistumisista huolimatta minä pysyin tyynellä mielellä enkä ihan kamalasti livennyt päätöksestäni ratkaista asioita laukkaamalla eteen, sen minulle tyypillisemmän turvaperuuttamisen sijaan. Ja ehdoton onnistuminen, ylitimme 80 cm korkeudelta oksereita.

Sitten niitä epäonnistumisia. Hankalampi homma. Uskon että pohjimmiltaan esteidenkin seassa kyse on samoista ongelmista kehittämiskohteista kuin sileällä. Pena ei ole sataprosenttisesti kuulolla eikä se malta odottaa ratsastajan apuja, vaan mielellään vain vyöryy siihen suuntaan mihin arvelee reitin vievän. Se ei anna ratsastajan korjata vaan käpertyy itseensä ja vastaa viiveellä jos silloinkaan. Kun se keskittyy lähestymisessä kuuntelemaan tuulen suhinaa kentänlaidan heinikossa, tuleekin estetehtävä sen eteen "täysin yllätyksenä", jolloin ekasta ristikosta vielä rämpii yli mitenkuten, mutta kun yhden laukan päässä odottaa okseri niin siitä ei sitten enää puoliteholla mennäkään. Ja seuraa kielto. Ja kieltoa seuraa sellainen dramaqueen -henkinen emmääpystykuntulivirhe -kiehunta, jolloin suurella todennäköisyydellä myös se korjaava hyppy on jotain sinnepäin, ja vasta kolmannella kerralla alkaa sujua.

Laukka vaatii töitä. Kun esteiden seassa pitäisi pystyä laukkaamaan enemmän, tarjoaa Pena helposti vain vauhtia eikä askelpituutta. Se on huono homma kun sitä yrittää tuoda esteelle hyvään paikkaan ja joutuu vähän ratsastamaan eteen. Silloin(kaan) vastaus pohkeeseen ei saisi olla pään nostaminen ja puikahtaminen nopeaa-lyhyttä, vaan pitäisi tulla voimakasta, isoa, eteenpäin työntävää askelta. Uskon että maastolaukkaamisesta olisi Penalle paljon hyötyä, mutta minkäs teet...

Haasteellista on sekin, että meillä on aika kevyt estekalusto. Puomit eivät paina yhtä paljon kuin "oikeat puomit", ja jos aina harjoittelen vain niillä korkeuksilla joista Pena selviää aivan sama millä tyylillä, oppiiko se ikinä tarkemmaksi? Tänään se syöksyi muutaman kerran täysin minun avuistani piittaamatta kasikymppisen okserin sekaan eikä kyllä mainittavasti korjannut virheitään sen jälkeenkään, vaikka helpotin tehtävää laskemalla estettä. Jotakin kai tulisi jättää hevosenkin vastuulle tässä hyppyhommassa, en minä voi "käsilläni kannatella" puomeja ylhäällä. Jos Pena lähtee ennen estettä lujaa pää ylhäällä ja sitten ponnistushetkellä kurvaa sivuun, jarruttaa ja hyppää sittenkin, niin ei siinä tämän tason ratsastaja oikein ehdi muuta kuin tarrata harjasta.

Tämän viikon toisen hyppykerran harjoittelinkin pienillä ristikkolinjoilla vain odottamista, rytmiä ja rauhaa, ja estetehtävien väleissä otin siirtymisiä ja väistöjä. Pena höyrysi ja höyrysi mutta lopulta ihan viimeinen suoritus oli sitä mitä pitäisikin - rytmikästä, sujuvaa ja helpontuntuista. Pikkuesteiden ongelma vaan on siinä että niitä ei ikinä saa jaloilleen vaikka kuinka räpeltäisi.


Toki meillä on rutiininpuutettakin hyppäämisessä, ja tosi paljon olen ihan itse turannut ja pilannut Penaa omalla osaamattomuudellani ja jännittämiselläni. Epävarma ratsastaja ja ailahtelevainen hevonen eivät ole hyvä yhdistelmä, mutta näillä nyt mennään mitä on jaettu. Ei Penasta tule estetykkiä eikä varmaan koulutykkiäkään, mutta kunhan siitä tulisi sellainen kelpo harrastuspeli niin olisin ihan iloinen.

Näköjään me metsästämme esteissä ja koulussa ihan samoja teemoja - ole läsnä, ole avuilla, kuuntele ratsastajaa, anna vaikuttaa. Kun nämä palaset loksahtavat kohdalleen, ei Penalta lopu kapasiteetti. Mutta niitä juttuja me haetaan, kerta toisensa jälkeen, harjoitus harjoitukselta.

(Ja juu, mietin minä onko se kipeä. Mietin niin paljon että mennään taas klinikalle "koska musta tuntuu että se on jotenkin outo välillä". Yhtä vahvana kuin on epäilys siitä että hevosen kintereissä on jotain pielessä, on epäilys siitä että tämä saattaa olla kuitenkin nöyryys-, temperamentti-, koulutus- ja palveluhalukkuuskysymys. Jos on lusikalla annettu niin kauhalla on paha vaatia. Mutta mielenrauha, sille ei tunnetusti voi laittaa hintalappua.)

Sinne vaan!

Sinne vaan!

Ne ovat olleet esteopeni kannustussanat kun hevonen säätää omiaan ennen estettä. Tolppien väliin! Liikkeen mukana! Saa mennä yli, ali tai läpi mutta ei ohi (tai joutuu ostamaan opelle kaljat, köh köh).

Sillä asenteella lähdin ratsastamaan näitä huikeita 40 cm korkeita maastoesteitäni eli tukkeja joista olikin tuo kuva jo edellisessä postauksessa. Penaa ei tosin tukit riivannut, paarmat ja kärpäset sen sijaan. Heti kun kokosin ohjat tuntumalle, Pena sanoi että iik en kyl voi mennä koska surisee naaman vieressä. Sitten seistiin ja jäkitettiin tovi ja tarvittiin jopa maastakäsin avustamista jotta jalat alkoi taas liikkua. Kun sitten saatiin ravivaihde silmään, ei ollut ongelmia.

Ihan ensimmäinen tukkilähestyminen olisi aiheuttanut kaljavelan koska Pena pääsi luikahtamaan ohi. Toisella kertaa tuli pelkkä stoppi koska en enää laskenut ohi, ja kolmannella kerralla päästiin leijonaloikalla yli. Kehuja aivan miljoonasti ja pari toistoa perään. Käyntitauko, ohjat uudestaan käteen ja stop. En pysty koska paarmat!! Pyysin miestäni kävelemään juoksutuspiiskan kanssa takaviistoon ja kas, taas löytyi vaihde eteenpäin ja pääsin kehumaan. On se kumma kun kymmenvuotiasta hevosta joutuu maasta avustamaan niin kuin kolmivuotiasta!

Esteistä hankalimmaksi osoittautui tuo muuri, joka oli alkuun kuvassa näkyvällä tavalla "auki" jotta pääsin kävelemään ja ravaamaan siitä läpi (no problem). Sitten tukkihyppelyn jälkeen muurinpalat laitettiin yhteen ja päälle nostettiin krouvi puupuomi, jolloin esteestä tuli n. 60 cm korkea. Pena lähestyi ja aivan viime hilkulla veti liinat kiinni. En mee! Uusi yritys, uusi stoppi, uusi yritys ja valtava ponkaisu yli ja poistuminen jyrkästi vasempaan. Ei se mitään, yli mentiin, pysyin kyydissä, kehuin ja kiittelin kuin heikkopäinen, ja tultiin uudestaan. Ei niissä loikissa mitään tyyliä ollut, mutta a) minä uskalsin ja b) Pena uskalsi. Hiphei!

Loppuun vielä videoklippi ihan viimeisestä rundista (muuriesteen jälkeinen venkoilu on siis tässä vaiheessa jo hyvin kesyä). Ei tyylillä eikä taidolla - sinne vaan!

Kakkua kavereille

Tänään se sitten tapahtui - ohjaajaopintojeni ensimmäinen maakosketus. Ja estetunnilla vieläpä. Harjoiteltiin uusintaratsastusta, tiukat kurvit ja enemmän tempoa. Tultiin napakalla kaarteella pystylle eikä paikka osunut, tuli sellainen läheltä-kaukaa-läheltä-kaukaa -arvausleikki, ja minä olin lennättämässä kaukaa ja hevonen päätti mennä kuitenkin läheltä. Minä siis lähdin askelta ennen, heppa tökkäsi juureen ja hyppäsi sieltä ylös, ei mitään mahdollisuutta kestää kyydissä.

Liikuttavinta oli kuitenkin se mitä esteen jälkeen tapahtui. Minä pötkötin selälläni maneesin hiekassa ja ratsuni jatkoi laukassa muutaman metrin. Se ei suinkaan lähtenyt vauhdilla muiden hevosten luo toiseen päätyyn vaan himmasi vauhtia ja alkoi skannailla ympärilleen. Tässä vaiheessa kohotin päätäni hiekasta ja näin miten opettaja yritti ottaa ratsuani kiinni, mutta ratsuni havaitsi minut siellä maassa ja väisti hyvin huolellisesti opettajan ja ravasi pää matalalla luokseni ja pysähtyi eteeni. En ole ikinä nähnyt hevosella niin huolestunutta ilmettä kun se tuli minua sieltä hakemaan: miten sinä sinne jouduit voi kauheeta en mää yhtään tarkoittanut, tässä mää nyt taas oon, voi sentään voi sentään. 

Nauratti niin etten meinannut selkään päästä. Hevosparka! Se on niin superkiltti ja sellainen totinen huolestujatyyppi, ei ikinä yhtään tuhma. Tuskin sen selästä paljoa on pudottu kun ei se koskaan tee mitään hölmöä. Kyllä sai ruuna paljon paijausta ja kehuja ja saatiin me lopulta se tehtäväkin tehtyä, joskaan ei kovin uusintatempossa kun minun piti vähän keräillä itseäni uudestaan. Mutta nyt saa luokkakaverit tippumiskakkua!