Minulla on ollut ihmeellinen henkinen kynnys myöntää itselleni, että hevoseni on laiska. Pena ei ole elottoman laiska, pystyynkuollut, pomminvarma, tuntihevostyyppinen turta, laiska hevonen, ei todellakaan, kaukana sellaisesta. Mutta siinä on tietynlaista mielen velttoutta kaiken säheltämisen ja poukkoilun alla. Pena ei "taistele ratsastajansa puolesta" eikä "anna kaikkea mitä sillä on". Mieluummin se tekisi vain vähän, vähän sinnepäin, ja menisi sitten takaisin puuhailemaan omiaan.
Pena on fiksu, ja herkkä. Mutta se ei ole kovin tarkka. Se kompuroi eikä korjaa virheitään. Sitä ei oikeastaan haittaa, jos vähän kolisee. Ja kun siltä pyytää ja vaatii asioita, kuten vaikka oman kropan kantamista ja omin jaloin eteen liikkumista, se luontaisesti tarjoaa ensin toimintaa, joka olisi sille vaivattominta. Se jännittyy, kipittää, kiihdyttelee, tekee sivuloikkia, kyttää olemattomia mörköjä. Pena on säheltämisellään saanut minut hämääntymään niin, etten ole osannut vaatia sitä olemaan läsnä ja suorittamaan minulle, vaan se on päässyt pois todellisesta työnteosta käyttäytymällä kuin keskenkasvuinen apina. Eikä vain kerran tai kahdesti, vaan monta, monta kertaa kuluneiden vuosien aikana. Ja totta kai fiksu hevonen toistaa oppimiaan asioita joista on sille välitöntä hyötyä.
Syy, miksi näitä pohdin, on yksinkertainen. Hevosellani ei ole suoritushevosen moottoria, ei luontaista draivia työntekoon. Minä kuitenkin haluaisin tehdä sillä muutakin kuin antaa sen hölkätä rentona mukavuusalueellaan. Olen kiinnostunut siitä, miten hevoseni oppii, ja minkälaisilla metodeilla saisin opetettua sitä kohti minun päämäärääni.
Mitattava suoritustaso ei tällä hetkellä ole minulle merkityksellinen, voi hyvin olla että me emme koskaan enää lähde kisakentille jos se kaikki kisapaikan oheissälä pysyy Penalle niin ylivoimaisena ettei se pysty antamaan edes 50 % osaamisestaan. Haluaisin kuitenkin että hevoseni olisi happy athlete, vaikka sitten vain kotona.
Pakottamalla Penasta ei saa irti mitään. Voimankäytön lisääminen tai rankaiseminen ei tuo tuloksia. Se vain ahdistuu ja jännittyy enemmän, jos sitä yrittää vääntää läpi suoritusten. Teknisesti sen ehkä saisikin suorittamaan, mutta kaikki sen vähäinenkin näyttävyys karisee heti pois, jos se tekee pakotettuna. Sen on haluttava itse. Minun on osattava rakentaa sen ratsastaminen niin, että saan sen uskomaan että se haluaa samoja asioita kuin minäkin. On oltava tarkka palkitsemisessa: oikealla tavalla, oikeaan aikaan, aidosti. Minun tehtäväni on tehdä ei-toivotut asiat työläiksi - kyttääminen, pohkeen taakse jääminen, kuolaintuntuman välttely ei johda siihen että ratsastaisin vain vähän, vain kevyesti ja lopettaisin, vaan Pena on laitettava töihin, vaikka se sitten tarkoittaisi sitä että se kirmaa kaarteissa kantaten kipitysravia kymmenen tai kaksikymmentä kierrosta. Fiksuna ja mukavuudenhaluisena otuksena se alkaa pian miettiä, miten tämä työläs ja hikoiluttava aina-eteen-ja-kunnolla -käsky poistuisi ja se saisi rauhan.
Se alkaa ehdottaa. Se ehdottaa ensin laukalle heittämistä, koska töppölaukka on helpompaa kuin iso ravi. Ei käy, liikutaan ravissa. Sitten se saattaa ehdottaa sivuloikkimista, ja tähän ansaan meinasin tänäänkin langeta. Jännityin, aloin vetää taaksepäin. Käskytin itseäni ääneen: kädet rennoksi ja ratsasta eteen. Nojasin kädet Penan kaulaan jotta sain vakaan ohjastuntuman ja jatkoin ravuuttamista eteen. Sitten lopulta tulee oikea ehdotus: hirvenkaula kääntyy oikeinpäin ja raviin tulee kestoa. Tästä palkitsen kehulla, silityksellä ja lakkaan ajamasta eteen. Korjaan kyllä, jos Pena yrittää madella, mutta annan sille mahdollisuuden rauhoittua ravaamaan peräänannossa ilman että siihen kohdistetaan painetta. Uusi mukavuusalue on asetettu, tässä sen on hyvä, tässä se pääsee helpoimmalla. Poikkeamista seuraa jotain työläämpää.
 |
| Uh, rankkaa oli. |
On tärkeää kiittää ja kehua, jotta Pena saa tuntea olevansa tähti! Jotta se haluaisi tehdä asioita minulle. Minun on voitettava sen sataprosenttinen keskittyminen puolelleni, jotta pääsen työstämään sitä. Niin kauan kun minulla on yhtään vähemmän, en pääse eteenpäin. Vaan siinä onkin sitten jo oma ongelmansa, kuinka saada yhteys hevoseen, joka havainnoi ihan kaiken mahdollisen, mahdottoman ja etenkin epäoleellisen...?
Miten minulla tulikin mieleen kirjoituksestasi Jali. Mutta welshit taitavat olla niin mahdolttoman fiksuja hevosia, etenkin siinä, miten välttää työnteko ja päästä helpommalla ja kun pitäisi yrittää, pelätään sitten vaikka maassa huojuvaa heinänkortta, jota ei varmasti olisi nähty siinä jos ei työnteosta olisi ollut kysymys. Sitten kun saa näiden kanssa sen leijuvan hetken, meillä sitä juhlaa oli kerran vuodessa, niin onhan se huikaiseva tunne. Muina kertoina suoritetaan ja ainakin Jalin kohdalla kentällä meno oli sille pakkopullaa. Minä taas olisin tykännyt enemmän, kun oli kuitenkin herkkä ja osaava minun tasolleni, mutta poni ei.
VastaaPoistaMietteesi on niin lähellä niitä tuntemuksia, mitä itsekin olen joutunut läpikäymään. Ja miten sitä saisi kanavoitua sen älykkään hepon mielen, että siitä työnteosta tulisikin toivottua, ei vain puolitehoista? En tiedä, Jali oli kyllä tässä kohden taitavampi kuin minä. :D
Jos olisi rahaa ja oma talli jokaisella hevosenomistajalla, niin tallissa olisi hyvä olla se rehellinen suomiputte ja lisänä notkea ratsuhevonen. Sitten kun sen ratsuhevosen muuvit ei kiinnosta hevosta, vaan sillä on kaikenlaisia kotkotuksia, olisi omistajalle suoranaista terapiaa touhuta sen suomiputen kanssa, joka on aina valmis ja niin rehellinen. Toki onhan poikkeuksiakin suokeissa. Mutta tähän tulokseen olen tullut. On niin erilainen heppa kuin nämä notkeat lämminveriset ratsuhevoset. Tätä jaksan edelleenkin hämmästellä, miten toinen on ikäänkuin, kivaa, mitä tänään tehdään.
Sanos muuta! On harmi ettei lämminverisillä riitä fysiikka ratsun töihin (ja joo poikkeukset jne jne), niillä on myös aivan uskomaton työmoraali ja halu tehdä yhteistyötä. Immu ei elinaikanaan ihan mahdottomia osannut, mutta sen mitä se ei osannut, se paikkasi yrittämällä. Vaikka se kuumeni ja hermostui jos ei heti ymmärtänyt, niin sen kanssa ei koskaan tullut tunnetta että se olisi sanonut "tee eukko keskenäsi". Penan kanssa sen sijaan... No joo :D
PoistaMitä olen näitä blogeja seuraillut, mitä osaavampi heppa / poni ja ratsastaja sen suurempi itsekritiikki on ratsastajalla omaa tekemistä kohtaan ja hevosen suoritusta. Ja hienostihan te menette, mutta kun tavoitteet on korkealla, on toki vaatimustakin itsellä ja Pena selvästi osaa, enkä näe, että teidän meno puolitehoiselta vaikuttaa, mutta tuleeko sitä itse ikäänkuin turtuneeksi ja haluaa vain vieläkin enemmän. Enää ei riitäkään se, missä on vaan taas tavoitellaan enemmän, nälkä kasvaa syödessä. Kun on jo ikäänkuin tottunut siihen hienoon, se ei tunnukaan ihan niin hienolta. Välillä kannattaa käydä "vieraissa". :D
PoistaTotta tuokin. Blogi on kiva väline siitä, että voi selata vuosissa taaksepäin ja katsoa ja lukea millaista on ollut ennen. Pena on kehittynyt huimasti (ja luultavasti minäkin sen mukana) ja siitä pitää muistaa olla ylpeä! Minussa on kuitenkin jossain jemmassa kouluratsastajan pikkutarkka luonne ja tavoitteet on toisinaan juuri siellä korkealla. Minun ei pitänyt Immun ja Mikun jatkoksi hankkia mitään tällaista poniprojektia, vaan kouluvarsa/-nuorukainen ja alkaa vihdoin ratsastaa "tosissani". Mutta sitten tuli Pena, ja jotenkin se jäi tuohon. Olen pohtinut, onko väärin koittaa laittaa Penaa muottiin johon se ei luontevasti sovi, mutta koska minä tykkään Penan persoonasta eikä tapanani ole vaihtaa hevosia "huvin vuoksi", niin näillä mennään. Katsotaan jos joskus olisi resursseja hankkia tähän rinnalle Se Todellinen Potentiaali ja antaa Penan olla enemmän Pena, vähemmän kouluhevonen :)
Poista