Onks pakko jos ei haluu

Joskus on.

Ratsastustaukoa on taas ollut ihan riittävästi, päivät lipuu ohi ja harmittaa, kun en pääse selkään. Ja sitten kun pääsisinkin, on sellainen päivä ettei vain voisi vähempää napata. Tai sataa akkoja ilman alushousuja tai tuulee niin että tupee irtoaa. Mutta tänään keräsin itseni, ponini ja ratsastin.

Oli suunnitelma, jonka toteutuminen meinasi jäädä vaiheeseen. Halusin tehdä yksinkertaisia siirtymisharjoituksia, pysähdyksiä ja liikkeellelähtöjä, lyhentämistä ja pidentämistä. Pena ei halunnut. Pena ei halunnut muuta kuin maleksia pohkeen takana, ja pohjeavusta kipsahtaa pieneen kipitysraviin sen sijaan, että olisi kävellyt niillä takajaloillaankin. Pena halusi maata lavoillaan ja mennä kuolaimen taakse piiloon ja pakoon. Se on todella vaikea nostaa sieltä töihin, kun se heittääntyy samaan aikaan kuuroksi ja yliherkäksi. Etenkin kun pyrin ratsastamaan sitä mahdollisimman vähän ohjalla ja välttämään ohjasotteita taaksepäin. Haluaisin vain säilyttää tuntuman ja saada Penan liikkumaan tuntumaa kohti, mutta tänään Pena ei meinannut millään haluta samaa kuin minä. Pohkeeseen se reagoi tiputtamalla entistä enemmän selkää notkolle ja livahtamalla raville ja viemällä päänsä ja kaulansa ihan virkkuukoukkumuotoon. Silloin ohjalla siihen ei saa mitään otetta, tuntuu että ohjan päässä ei ole mitään, ja pohkeesta tulee "väärä" reaktio ja sekin monesti viiveellä. Lisäksi Pena nojaili vasenta jalkaani vasten ja taipumisen sijaan tuntui kippaavan koko poni vasemmalle.

Tein sitkeästi vain käyntiä ympäri kenttää. Hetkittäin hidastin käynnin niin pieneksi kuin suinkin ja pyysin siinä voimakkaampia mutta hitaita askeleita. Heti kun tuli askel joka tuntui kantavan ja nostavan, lakkasin vaikuttamasta. Muutaman kerran käytin raippaa muistutuksena, että pohkeesta on tapahduttava jotain, ja kehuin vuolaasti, kun sitten raippamerkin jälkeen tapahtui. Ja onneksi, onneksi olin sitkeä, suunnitelmallinen ja maltillinen. Sillä sitten tapahtui jotain ja Pena alkoi toimia. Se tuli juuri niin kevyeksi kuin kuuluukin, mutta oli avuilla, oli läsnä. Aiemmin tuntui siltä, että se vain blokkasi minut ulos omasta kuplastaan ja vinkui siellä, ettei haluuuuu.

Pääsin tekemään niitä harjoituksia joita olin suunnitellutkin. Ja ai miten hienosti ne menivät! Kannatti tehdä sitkeästi tuo ikävä pohjatyö ja hakea Pena rehellisesti töihin. Nyt se lopulta oli täysin istunnalla säädeltävissä, ja ravin sisällä tunsin hienosti, miten lonkkia sulkemalla sain ravin kiinni ja kasaan, ja lonkkia avaamalla lähdettiin komeasti kohti keskiravia. Ja ei, edelleenkään ei tarvitse (saa!) käyttää ohjaa - muoto tulee kuin itsestään ja pysyy läpi siirtymisten ilman että teen muuta kuin pidän kevyen tuntuman. En ehkä lakkaa koskaan ihmettelemästä sitä, se tuntuu maagiselta. Täytyy vain sietää hetki (tai pidempi hetki...) epätäydellisyyttä. Ei ole oikotietä. On vain ratsastettava.