Nenäkkäin omien virheiden kanssa

Ratsastuskoulupäivä taas takana. Nyt sain hyppykaveriksi uuden tuttavuuden, suomenhevosruunan, jonka kanssa alkuun kaikki sujuikin oikein mallikkaasti, oli hyvä rytmi verryttelykavaleteilla ja hevosella sellainen suokkimaisen suoraviivainen tapa tehdä ja edetä. Ensimmäisen "isomman" tehtävän ensimmäisessä hypyssä jäin itse ihan tökerösti jälkeen, olisin tuupannut mielelläni siihen vielä yhden askeleen jolloin olisi tultu ihan liian pohjaan ja hyppy olisi ollut vielä huonompi kuin nyt. Tästä vielä keräsin itseni, mutta jotenkin se rentous sitten vain karkasi.

Ja kun minä en ollut sataprosenttisesti menossa, hevonen alkoi kieltää. Ja joka kiellon jälkeen ratsastin yhä vain huonommin. Kaikki tehtävät me lopulta selvittiin eikä se ehkä muiden silmään näyttänyt niin pahalta rääpimiseltä kuin miltä se tuntui, mutta vähän veti mielen matalaksi.

Nämä on herkkiä asioita. Minä en ole varma hyppääjä, vielä, en tiedä voiko minusta tullakaan. Ja jokainen epäonnistuminen syö jo saavutettua varmuutta pois. En pelkää kieltoa enkä pelkää putoamista, pelkään sitä epämukavuuden tunnetta joka epäonnistuneessa tiikeriloikassa tulee.

Tämänkertainen tunti oli oikea inhorealistinen pläjäys omia virheitäni ja heikkouksiani. Hevonen imi minun epävarmuuteni ja tuli epävarmaksi, ja kun tunsin sen epävarmuuden, olin itse entistä enemmän epävarma. Epävarmuus näkyy minulla siinä etten uskalla antaa hevoselle vapautta. Minusta tulee kova ja jännittynyt, en päästä hevosta rennosti hyppyyn vaan olen hiukan suussa kiinni koko ajan. Jännittynyt keho ei odota hevosta, ei ajattele tehtävien välillä, on hidas reagoimaan ja kun viimein reagoi, reagoi liian voimakkaasti - ottamalla liikaa kiinni tai työntämällä liikaa kohti estettä. Sinällään tämänpäiväinen ratsuni teki ihan oikein kun jätti hyppäämättä, jos toin sen esteelle epävarmasti enkä ollut rentona sen tukena ja ympärillä. Ja kun palkinnoksi siitä jos se kuitenkin hyppäsi, olin sen suussa kiinni.

Hyppäsinpä sitten loput tehtävät harjasta kiinni pitäen, niin kuin vasta-alkaja. Yli päästiin ja kehujakin tuli siitä että loppurata meni jo paljon paremmin kuin sen takkuinen alku. Käsi hevosen jouhissa ei voi vetää ohjasta taaksepäin vaan käsi on vakaa ja hevoselle reilu. Minä en vain ole ihan valmis vielä antamaan hallinnantunnetta pois, siksi harjasta ottaminen oli kova paikka. Silloinhan en nimenomaan voi vetää taaksepäin vaikka tekisi mieli. Viimeisen radanpätkän jälkeen puuskutin ja oli vähän huono olo, oli hengittäminen unohtunut. Jännityksestä kertoi myös se, että komento loppuverrytellä aiheutti huojennuksen eikä harmistusta siitä että tunti on ohi.

Lisää toistoja, lisää rutiinia. Ja vaikka tämänpäiväinen ratsuni oli supersymppis, minä ehkä tarvitsen varmemman hevosen. Sellaisen joka sietää minun epävarmuuteni paremmin - huonoa ratsastusta ei tarvitse sietää, mutta joka menee siitä huolimatta, että minä en aina ole ihan varma tuleeko mieleni mukana.

Eipä tähän loppuun voi muuta sanoa kuin että free your mind and the rest will follow...