"Osaahan se nyt peruuttaa"

Vaan osaako sittenkään?

Olen kahtena päivänä ratsastanut ajatuksella, että tunnustelen. Ensimmäinen päivä meni volttikahdeksikolla käynnissä ja ravissa, sitten siirtymisissä näiden välillä ja lopuksi "siirtymisen ajattelussa", eli hain raviin vielä enemmän kantoa ja voimaa ottamalla melkein käyntiin, mutta ratsastamalla kuitenkin juuri ennen siirtymää uudelleen ravia eteenpäin.

Note-to-self: Pena vaatii aikaa lämmetäkseen, mutta sen keskittymiskyky on niin rajallinen, että juuri kun se on kropaltaan ja mieleltään lämmennyt ja oikeassa vireessä, se jo väsyy. Hyvät hetkemme ovat siis todella lyhyitä, ja sekös tällaista melko ahnetta "kerran vielä yhtä hyvin"-henkistä ratsastajaa hämmentää.

Olen ratsastanut kuolaimettomalla, koska olen halunnut edestä ehdottoman rennon hevosen, silläkin riskillä että muotoon hakeutumisessa kestää. Olen halunnut voimaa ja tunteen, että Pena todella kantaa minua eikä lipsahda altani pois, ei eteen, ei kummallekaan sivulle eikä taakse. On hankalaa ratsastaa hitaasti, mutta ei laiskasti. Tarkoitan sitä, kun hevonen koittaa karata avuilta pohkeen taakse ja jäädä itse ihan tosi tosi veteläksi ja, no, hitaaksi. Kiusaus on suuri siinä kohtaa vain ratsastaa vauhtia lisää, mutta olen jo oppinut, että lopputuloksena on kipitystä selkä takuuvarmasti alhaalla. Nyt olen yrittänyt hakea hidastavankin hevosen hitauden kautta takaisin avuille ja pohkeen eteen. Kun tämä onnistuu, Pena alkaakin liikkua itse taas isommin eteen, ja mikä parasta, heti tahdikkaana, ei kipittävänä. Mutta joo, onnistumisen hetket ovat lyhyitä ja muut ajat tuntuu siltä kuin yrittäisin hallita saippuapalaa jalkojeni välissä.

Tänään hipsuteltiin lävistäjäkahdeksikkoa, edelleen hakusessa minua kantava, itse itsensä suoristava hevonen, joka ei kipitä vaan astuu niin suurta askelta kuin tuollaisilla ponijaloilla pystyy. Otin alkuun siellä täällä kesken linjojen pysähdyksiä, ja kun Pena liikkeellelähdöissä aina tippui alaspäin sen sijaan, että olisi astunut ylös minua ja itseään kannatellen, päätin kokeilla, mitä tapahtuu jos otankin muutaman peruutusaskeleen ja vasta siitä uudelleen liikkeelle.

Helpommin sanottu kuin tehty! Pena vastusteli, hermostui, peruutti vinoon, nosteli päätään ja raahasi kaikkia jalkojaan niin että kenttä oli pian täynnä omituisia viistejälkiä. Aloin miettiä, olenko koskaan varsinaisesti opettanut sitä peruuttamaan ratsastajan kanssa. En ole. Ja siinä sitten venkoilevan hevosen selässä totesin, että peruuttaminen on muuten yllättävän vaikeaa! Ja manasin, ettei tullut nameja taskuun. Oli siis pärjättävä äänikehuilla ja oikea-aikaisella paineen poistamisella.

Harjoiteltiin. Puh ja huh, miten vaikeaa! Hevosenhan tulisi peruuttaa ikään kuin se ravaisi taaksepäin - ristikkäiset jalat yhtä aikaa. Pena oli vino ja tahditon ja vastusteli apujani. Vähitellen sain siltä yhden-kaksi ihan kelpoa askelta, joista päästin aina eteen. Vaikeaa tämäkin, kun halusin sen lähtevän liikkeelle voimakkaasti ponnistaen, ei nenälleen kaatuen. Pieni raipannapautus sai sen kuitenkin ymmärtämään, että halusin vähän sähäkämmän liikkeellelähdön, ja lopputulemana sainkin ihan ok liikkeellelähtöjä. Taas vain tuli jaksamisen rajat vastaan.

Tein tänään myös laukkaa siinä lävistäjäkahdeksikollani, edelleen sama ajatus: laukka nousee, ei putoa tai kaadu. Note-to-self 2: älä työnnä! Ei se hevonen todellakaan nouse laukkaan jos kuski koittaa tuupata ylävartalolla siihen vauhtia. Laukkaan olen kuitenkin olosuhteisiin nähden tyytyväinen, Pena oli jo hieman väsynyt ja se oli koko ratsastuksen ajan ollut sillä tuulella, että taatusti kyttään jotain. Erityisen iloinen olen laukasta raviin siirtymisistä, jotka ovat aina olleet meidän heikkous. Pena yleensä aina tipahtaa raville selkä alhaalla ja juoksee ekat raviaskeleet lähes holtittomasti. Sillä ei ole voimaa koota itseään laukassa niin että siirtymisestä tulisi tasapainoinen, ja sitten minä olen vain antanut sen livahtaa raville mitenkuten ja jatkanut ratsastamista vasta kun kipitykset on hoidettu. Hyi hyi! Tänään hoin itselleni "ajattele hidasta ravia" aina ennen kuin olin siirtymässä raviin, ja vain ihan muutamalla ensimmäisellä kerralla jouduin ottamaan ohjasta napakamman pidätteen, kunnes homma alkoi toimia. Ei ne siirtymiset nyt vieläkään mitään esittelykelpoisia ole, mutta ainakin sain hevosen nyt huomattavasti nopeammin takaisin tahtiin, mikä taas edesauttoi uuden laukan nopeampaa ja hallitumpaa nostoa. Kaikki tämä vaati vain, yllätys yllätys, tarkempaa ja keskittyneempää ratsastusta.

Välillä meinaa tulla epätoivo kun tajuan, miten tarkasti pitäisikään keskittyä ihan joka kerta, kun hevosen selkään nousee! Sinnepäin roiskimiset muuttuu äkkiä tavaksi, ja alkaa itsekin ajatella ja ennen kaikkea hyväksyä, että näinhän se vain meillä aina menee.

Mitenkäs lukijoilla, peruutellaanko teillä? Onko se helppoa, teetkö sitä usein, vai onko se se johon törmätään vain ehkä joskus kouluohjelmassa ja josta suoriudutaan läpi otsikon mukaisesti, "osaahan se nyt peruuttaa"?