Ehdinkin jo hyvän tovin olla tyytyväinen. Sen täytyy tietää sitä että ennemmin tai myöhemmin tulee taas notkahdus.
Se meidän perinteinen. Radan takakaarre ja ylitsepääsemätön pelko. Sellainen, joka valtaa Penan mielen niin ettei se näe eikä kuule. Vannon, että siellä ei ollut mitään pelättävää. Kevätilta, aurinko, lumi sulaa niin että humisee, linnut laulaa, joutsenia lentää välillä yli. Kaikin tavoin kaunista ja ihanaa, oikein rentouttavaa käydä radalla loppukäynnit kenttätyön jälkeen. Ja paskat.
Ensimmäisen kierroksen takakaarre oli tyylikästä tärinäpiaffia ja ryöstöyrityksiä. Toisella kerralla... no. Sinne jäätiin. Olin selässä ja tulin alas, odotin odotin odotin. Kun kerta kaikkiaan missään ei ole mitään pelättävää, ja silti Pena lietsoo itsensä täyteen pakopaniikkiin. Yritin vain seistä sen kanssa hiljaa niin kauan että se oivaltaisi, ettei ole hätää. Mutta ei se vain oivalla.
Olen niin pettynyt.
Pettynyt siihen, että yrityksistäni huolimatta en pystynyt olemaan sellainen luotettava hahmo, johon Pena luottaisi vaikka pelottaa. Pettynyt siihen, että se kerta toisensa jälkeen pystyy kehittämään tyhjästä täyden paniikin ja unohtaa siinä kaiken. Pena koitti rynnätä ohitseni taluttaessani sitä ja onnistuikin muutaman kerran. Olin sille ilmaa, se vain halusi paeta. Tyhjää.
Olisin varmaan viettänyt siellä kaarteessa vieläkin pidempään kuin mitä nyt vietimme, mutta iltatalli alkoi painaa päälle ja minun oli pakko tyytyä jonkinlaiseen kompromissiin. Päästiin lopulta kaarteesta taluttaen kohtalaisen järjestyksessä pois, mutta pettymystäni se ei poistanut. Hyvin vähin äänin hoidin hevosen karsinaansa.
Asian jälkipyykki suoritettiin varsin suomalaiseen tapaan: tein rommipaukun ja menin saunanlauteille vollottamaan omaa surkeuttani. Miten tuntuukin niin paskalta kun yrittää ja yrittää ja sitten kuitenkin tulee jotain tällaista? Miksen minä vain pysty, miksei Pena pysty? Olen laittanut siihen hevoseen niin paljon aikaa, rahaa ja rakkautta. Tällaisina päivinä tuntuu siltä, ettei mitään saa takaisin.
Vaikka ei se hevonen minulle mitään velkaa ole. Itse olen valintani tehnyt.
Tsemppiä, sä olet valtavan duunin tehnyt sen ponin kanssa, ja se että välillä vanhat kummitukset palaa ei tarkoita että ei olisi tapahtunut edistystä. Ota toinenkin pakku, niistä nenä ja totea että huomenna on taas parempi päivä!
VastaaPoistaEteenpäin, sano mummo lumessa!
VastaaPoistaOlette edistyneet ihan valtavasti ja epäonnistumisia/takapakkeja tulee kaikille. Vaikka nyt tuntuu, että maailma kaatuu, niin kyllä sieltä taas noustaan, pikkuaskelin eteenpäin. ;)
Anki ja Elina jo kommentoivatkin hyvin. Oot todella tehnyt huikean työn Penan kanssa!
VastaaPoistaMä sitä paitsi luulen, että maailmaan on ohjelmoitu joku koodinpätkä, joka aiheuttaa sen,että aina tietyin väliajoin meitä palautellaan maanpinnalle - se vaan tuntuu kuuluvan tähän kaikkeen, elämään. Eihän se kivaksi asiaa muuta, mutta tuo ehkä jotain lohtua ajatella, etteivät vastoinkäymiset oikeasti kumuloidu vain minulle, vaikka välillä siltä tuntuisikin.
Tsemppiä ja parempaa mieltä tälle päivälle!
Kuten muutkin jo sanoivat, olette menneet valtavasti silti eteenpäin! Hevoset ovat kuitenkin pakoeläimiä eikä niitä tiettyjä vaistoja niistä saa pois, vaikka koulutuksen avulla reaktioita pystyy jonkin verran pienentämäänkin. Tuo kuulostaa juuri sellaiselta reaktiolta, ettei Pena sille voi itsekään mitään. Voisin silti kyllä lyödä vetoa, että tuo reagointi oli pientä verrattuna siihen mitä teillä on joskus ollut. Eli eteenpäin menty kuitenkin :)
VastaaPoistaVoi Sanna, pystyn niiiiinn hyvin samastumaan! Täysin samat ajatukset ja tunnelmat oli mulla eilen.
VastaaPoistaKiitos kaikille yhdessä ja erikseen, aamulla näitä kommentteja lukiessani oli jo parempi mieli. Eikä tilanteessa oikeasti kai mistään vakavasta ollut kyse, kun tosiaan Pena kuitenkin pysyi mulla näpeissä. Kai se sieltä olisi viilettänyt reikä päässä kotiin jos se olisi tahtonut, roikuin minä suitsissa tai en.
VastaaPoistaHevoset on hevosia, se tarvitsisi aina pitää mielessä niin kuin Heli sanoikin. Ajattelen tätä episodia liian analyyttisesti, otan liian henkilökohtaisesti ettei poni tuossa tilanteessa päästänyt minua sinne kuplansa sisään. Minä annan sille aika paljon luottamustani siihen nähden, miten pölö se on ollut. Odotan siltä vastavuoroisuutta, johon se ei aina kykenekään. Mutta turhautumiseni kumpuaa eniten siitä, että ei ole kyse mistään ylivoimaisesta, uudesta ponnituksesta. Vaan me tahkoamme aina sen saman asian parissa, aina siellä samassa paikassa. Tuntuu mahdottomalta, että joskus pääsisin tuon kanssa maastoon, ihan oikeasti ja kunnolla maastoon. Pena pitäisi sellaisesta, jos se ei pelkäisi niin paljon. Mikä dilemma!