Youtubesta löytyi video Bilbo Duudsonista eli rohkeasta nukkeratsastajasta jolla totutetaan hevosta kuskiin.
Harmittaa ihan vietävästi, etten silloin ihan alkutaipaleellamme tajunnut ottaa edes valokuvia Penasta ja Bertta Esiratsastajasta, joka teki Penan kanssa suuren työn. Silloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan, että a) joskus päästäisiin Bertasta eroon tai b) olisin itse siellä Bertan paikalla tai c) ostaisin niin hullun elukan jota ratsastaa vain nukke.
Videon Bilbo Duudson on ihan näpsäkän näköinen nukke sekin, mutta väitän että Bertta on vielä vähän jalostuneempi. Bertta oli (ja on varmaan vieläkin) paikallisen hevoskouluttajan luomus, ihmiskokoinen nukke jolla oli naama sukkahoususta, vaaleakiharainen peruukki ja tietenkin asianmukainen ratsastusvaatetus. Bertalla oli ihan normaalimittainen selkä ja normaalimittaiset raajat, ja Bertta myös painoi arviolta 30-40 kiloa, sen verran että sen jaksoi yksikseen puntata hevosen selkään, mutta ei sitä kovin pitkää lenkkiä olisi reppuselässä viitsinyt kantaa. Bertta oli pelottavan aidon näköinen - en ikinä unohda sitä paskahalvausta jonka sain kun ensimmäistä kertaa astuin tallin varustehuoneeseen, jossa mykkä Bertta istua kyyhötti tuolilla.
Bertta ratsasti Penalla vain lännensatulalla, koska sinne sen sai kiinnitettyä niin ettei se missään vaiheessa pudonnut. Bertalla oli nilkoissa remmit joista se kiinnitettiin jalustimiin. Bertan kädet oli ranteista kiinni toisissaan ja niistä lähti lenkki, joka laitettiin lännensatulan nupin ympärille. Lisäksi Bertalla oli vyöstä remmit eteen ja taakse lännensatulan pieniin kiinnityslenkkeihin, eli Bertan istunnan tärkein palikka, lantio, pysyi pystyasennossa ja paikallaan. Yläkroppa oli sen verran napakaksi topattu että Bertan ratsastusasento oli melko hyvä koko ajan. Peruukin liimassa oli toisinaan toivomisen varaa, sillä Pena antoi Bertalle monesti kyytiä josta sanonta "tukka putkella" on varsin kuvaava.
Vaikka videon meno saattaa tottumattoman silmään näyttää hurjalta, niin on ehdottoman tärkeää opettaa katapultin lailla käyttäytyvälle hevoselle, että kuski ei putoa riekkumisella vaan pikemminkin päinvastoin, mitä enemmän hyppii ja loikkii, sitä enemmän "ratsastaja" heiluu ja tuntuu ikävältä. Kun hevonen rauhoittuu, lakkaa myös ylimääräinen hytkyminen. Voimakkaasti reagoivan hevosen selkään ei ole turvallista laittaa oikeaa ihmistä ennen kuin on jonkinlainen varmuus siitä, että hevonen pitää edes suurimmaksi osaksi kaikki neljä jalkaa maassa. Lisäksi nukkeratsastaja ei koskaan ole kiinni ohjassa, eli nykäisyjä suuhun ei tule.
Pena oli jo totutettu Berttaan siinä vaiheessa, kun minä astuin mukaan kuvioihin. Minun tehtäväni oli silloin auttaa Penan varustamisessa ja Bertan kiinnittämisessä satulaan. Sitten Pena laskettiin kentälle irti Bertan kanssa ja väistettiin alta pois... Jotain Penan sitkeydestä kertonee se, että Bertta esiratsasti Penaa useamman kuukauden, kolmisen kertaa viikossa (sen enempää ei nelivuotias hevonen tehnytkään "töitä"). Joka kerta sama kuvio: Bertta selkään, Pena irti, pukkilaukkaloikkia ja häntä tuubina kaahailua - ei peloissaan, ei lainkaan peloissaan. Pena ei missään vaiheessa pelännyt ratsastajaansa, se vain oli sitä mieltä, että villiponien selkään ei kenelläkään ole mitään asiaa. Eikä sinne ollutkaan, oikeilla ihmisillä, sen verran hurja voima tuollaisessa ponissa on.
Sitten kun päivän pahin energiapiikki oli purettu, otettiin Pena liinaan ja juoksutettiin askellajit läpi molempiin suuntiin. Ensialkuun Bertta oli kyydissä, sitten kun edistyttiin ja alun pukkiloikkiminen oli alkanut merkittävästi vähetä, tehtiin juoksutus ilman Berttaa. Sitten minä siirryin liinan päähän, Mari varustautui turvaliivillä ja kypärällä ja aloitettiin normaali ratsukoulutus selkäännousuharjoituksilla. Niihin kuului hevosen läpikäyminen aika reippaasti taputellen, satulansiipien läpsyttelyä, jalustimeen painon varaamista ja siitä pikkuhiljaa selkäännousua. Ensiksi tietysti ratsastukset olivat vain sitä, että ratsastaja nousi jalustimen varassa mahalleen satulan päälle, käveltiin talutuksessa kaksi taikka kolme askelta ja lopetettiin siihen. Tästä vähitellen päästiin etenemään niin, että selkään pystyi istumaan, yläkropan suoristamaan, kävelemään ne kaksi askelta, ja taas kiitos ja pois.
Työ oli alkuun todella, todella hidasta. Harjoitukset koostuivat vain Bertan ratsastuksesta, juoksutuksesta ja sitten muutaman minuutin osiosta, jolloin tehtiin jotain enemmän kuin edellisellä kerralla. Toisaalta tämä korostetun hidas tekeminen ehkä johti siihen, että oikean ratsastajan kanssa Pena ei saanut kertaakaan kunnon hepulia. Joitain sellaisia kertoja tuli, että se ei ymmärtänyt tai halunnut liikkua eteenpäin, ei ratsastajan merkistä eikä minun talutuksestani, ja kun tähän yritettiin löytää ratkaisua, meni Penalla hermot ja se esitti jonkinlaisen loikkapyörähdyksen. Muistan, miten valtavan onnellinen ja ylpeä olin, kun oltiin edetty siihen vaiheeseen että onnistuin talutuksessa jättäytymään hieman taaemmas ja Pena lähti raviin ratsastajan pyynnöstä eikä vain seurannut minua kun lähdin juoksemaan. Tai kun pystyin liinan kanssa jäämään muutaman metrin päähän Penasta ja Pena kiersi ratsastajan kanssa ympärilläni kokonaisen voltin käynnissä, ikään kuin se olisi juoksutuksessa.
Tästä on kaksi vuotta.
Vain kaksi!
Ja nyt minä ratsastan sillä hullulla ponilla vastalaukkoja ja avotaivutuksia ja käyn yksikseni radalla kiihdyttelemässä. Tuntuu aivan ihmeelliseltä, kun tällä lailla pysähtyy ajattelemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti