Eilisen paniikkiepisodin jäljiltä on räkä pyyhitty ja nöyrrytty taas siihen, että takapakkeja tulee. Olisin eilen voinut valita viisaammin jo sen ensimmäisen pelokkaan kierroksen jälkeen - lähestyimme uudestaan takakaarretta niin että pysäytin Penan aina kun sitä alkoi epäilyttää ja annoin sen katsoa rauhassa ympärilleen. Kun se hiukan rentoutui ja käänsi korviaan minua kohti, pyysin sitä taas etenemään muutaman metrin. Tällä lailla sain sen vietyä aika pitkälle ja pysymään rauhallisena, ja ajattelinkin jossain vaiheessa, että nyt ehkä kannattaisi kääntyä kotiin kun se tuli näin hyvin ja näin pitkälle. Mutta olin ahne ja tein virhearvion ja jatkoin.
Tänään otin Penan naruriimuun ja pitkään köyteen, juoksutin kentällä muutaman minuutin ja lähdin sitten radalle. Kiersimme taluttaen yhden kierroksen, halusin jotenkin nollata eilisen ja kohdata pelottavan kaarteen uudestaan. Oma hermoni piti eilen kuitenkin melko hyvin, mutta sellainen ikävä kireys jää kroppaan aina sen jälkeen, kun jotain odottamatonta sattuu. Pena on tänäänkin tosi varpaillaan kaarteessa, mutta nyt en vaatinut muuta kuin että se pysyisi edes jotenkuten omalla paikallaan viistosti minun takanani. Ihan pahimmassa paikassa tämäkään ei toteutunut vaan Pena pyrähteli vierelleni asti. Korjasin sitä vasta joitain metrejä myöhemmin kun uskoin, että se pystyisi vastaamaan pyyntöön eikä paineistuisi liikaa. Kaarteen jälkeen syötiin taskusta karamelli ja käveltiin kotiin. Tosin koko kotiinpäin tuova suorakin oli vielä melko jännittynyttä menoa, ihan vasta kotikaarteessa Pena rentoutui.
Tämän enempää ei tänään tehdä vaan asia jääköön hautumaan. Kyllä se tästä taas, jotenkin ja johonkin suuntaan.
Sen verran täytyy vielä merkitä muistiin, että eilen ennen rataepisodia ratsastin kevyesti kentällä puolisen tuntia. Laukkaosuudet tein ilman jalustimia, koska koipeni halusivat taas karata ylös. Ilman jalustimia ne pysyivät paikallaan mutta voi pieru miten kiristää tuolta lonkanloitontajista! Minun on ruvettava venyttelemään jos aion oppia istumaan siellä kyydissä ja vielä vaikuttamaan hevoseen samaan aikaan.
Tulipa kerran hirvi vastaan maastolenkillä, lähdettiin haipakkaa kotia päin, tilanne oli aivan liikaa hevoselle. Kun rauhoittui, käytiin kävelemässä hetki muualla ja uudestaan jatkamaan reissua hirven treffauskohdasta eteenpäin = kolme varttia kesti päästä noin 200 metriä eteenpäin... Hevonen pörisi, törisi, poitikki tiellä, peruutti jne... Ajattelin jo, että en ikinä saa sitä siitä kohdasta ohi. Aina käänsin voltille ja uudestaan naama menosuuntaan. Mentiin suunnilleen 3 askelta eteen ja 2 taakse koko tuo matka. Yhdestäkin askeleesta kehuin. Välillä seisoi jähmettyneenä minuutinkin paikallaan askelten välillä. Outoa oli, että heti kun hevonen oli päässyt karmean paikan ohi, jännitys laukesi heti ja alkoi kävellä normaalisti eteenpäin :O Kyllä pelotti, mutta tiedän, että jos ei olisi siitä menty pian uudestaan ohi, mörkö olisi juuri tälle hevoselle ollut vielä isompi seuraavalla kerralla. Harmillisia tilanteita, kyllä se ajan kanssa siitä, Pena on kuiteskin vielä melko nuorikin, niin reagoi voimakkaammin. Tsemppiä ja lehmänhermoja harjoituksiin :) -K-
VastaaPoista