maanantai 23. kesäkuuta 2014

Tänään haluaisin luovuttaa

Flunssan voitettuani halu ratsastaa oli korkealla, ja vesisateesta huolimatta menin. Käynnissä ja ravissa väistöjä, ja ne oli tosi hyviä, Pena pysyi hienosti rentona ja muotokin säilyi liki koko ajan riittävän matalana ja pitkänä. Väistöt oikeaan oli hankalampia, eli ihan sama ongelma kuin myöhemmin laukassa - takapuoli on vasemmalla ja sitä oli vaikea saada ratsastettua suoraksi ja mukaan väistöön. Onnistuin kuitenkin, ja Pena säilyi hyvässä, vastaanottavaisessa mielentilassa. Mietin, että pitäisiköhän lopettaa tähän, kun meni niin hyvin. 

Olin ahne enkä lopettanut. Ajattelin ihan vain nostaa laukat pääty-ympyrällä, katsoa, millä mallilla ne on.

Huonollahan ne.

Aloitin vaikeampaan eli oikeaan. Sen sain vielä jotenkin lopulta rullaamaan eteenpäin, vaikka alun pitkästä ja matalasta ei ollut enää tietoakaan. Vaikeaa oli saada asetusta oikealle ja kylkeä taipumaan, takapuoli halusi huidella omalla, isommalla ympyrällään, ja kun asetin ja taivutin, hävisi laukasta kolmitahtisuus ja tilalle tuli nelitahtinen pupuloikkalaukka. Ja Pena hermostui, alkoi aivan mahdottoman sähläämisen, hyökkäsi laukkaan selkä alhaalla ja pää taivaissa, tai vaihtoehtoisesti räpelsi omituisen ravikiihdytyksen kautta.

Vasempaan paketti hajosi sitten ihan totaalisesti. Lopulta Pena ei enää suostunut nostamaan laukkaa lainkaan, jäi vaan paikalleen rempomaan ja yritti pari kertaa ihan tosissaan poistua paikalta. Enkä minä pyytänyt muuta kuin laukannostoa ilman että se hyökkää jompaa kumpaa pohjetta vastaan tai kiihdyttää pää ylhäällä apuja pakoon. Pysyin itse hämmentävän rauhallisena, kehuin aina kun se edes yritti, mutta lopputulos oli kuitenkin täydellinen sotatila, hermostunut hikinen hevonen ja edelleen todella epämääräiset suoritukset.






Minä en ihan oikeasti tiedä, onko tuo hevonen jostain kipeä vai ei.

Vai onko sittenkin kyse siitä, ettei Penalla vain ole päätä näihin hommiin. Että se on löytänyt itselleen sopivan tavan liikkua eikä se halua luopua siitä. Että sillä ei riitä motivaatiota eikä moottoria työskennellä niin kuin ratsastaja haluaa. Kun vaadin siltä suoruutta ja samaan aikaan selkää ja takajalkoja töihin, tuntuman hyväksymistä ja muodon säilymistä, ja kaikkea tätä laukassa (jota sillä on kaikista vähiten työstetty), se ikään kuin heittää hanskat tiskiin ja kieltäytyy edes yrittämästä.


Myönnän, että grillasin Penaa liikaa. Ratsastin sitä vaikka se oli jo hermostunut eikä varmasti oppinut enää mitään. Laskin kyllä vaatimustasoa, mutta hermostumisesta huolimatta jatkoin niin kauan että sain jotenkuten siedettävän laukannoston myös siihen vasempaan, ja rauhallista mihinkään karkaamatonta laukkaa puoli ympyrää. Aikaa tähän tuhrautui ihan tolkuttoman paljon. Ja koska olin harmistunut, ahne jääräpää, otin vielä loppukäyntien jälkeen hetkeksi ohjat käteen, siirsin raville ja nostin vielä kerran laukan. Tämä sujui jo ilman hirveää poikittamista ja pohjetta vastaan puskemista, ja siitä kiitokseksi tulin alas ja lopetettiin siihen.


Tänään on siis aika ankea olo.

Mietin, mitä järkeä tässä on, jos tuo hevonen ei vain syystä tai toisesta kykene toimimaan sellaisena ratsuna kuin haluaisin. Se ei kykene liikkumaan maastossa ellei sen nenä ole kiinni jonkun toisen hännässä. Sitä ei voi viedä vierasiin paikkoihin ilman hemmetinmoisia varotoimia. Se pelkää omalla kentälläkin ladonsyrjää ja paskasaavia toisinaan niin että kierrokset on ihan tapissa, eikä se vain kykene kävelemään uraa pitkin kun aina jossain on jotain pelättävää. Mitäs jos tuo hevonen vain haluaa olla joutilas. Hölkötellä vähän mukavuusalueellaan silloin tällöin ja lopun aikaa syödä ja lihoa.

Ihan rehellisesti, voiko kahdeksanvuotiaasta, tällä lailla edelleen käyttäytyvästä hevosesta vielä tulla jotain? Ja mitä se jotain edes on? Miksi minä käyn tätä kamppailua Penan kanssa vuodesta toiseen? Etenkin nyt kun lapsensaamisen myötä oma harrastusaika on tosi vähissä, niin tuntuu typerältä mennä niiksi vähiksi tunneiksi vain suututtamaan itsensä ja pahoittamaan mielensä hevosen kanssa joka toisinaan tuntuu siltä ettei se edes halua yrittää.

Jos olis tonneittain ylimääräistä tilillä, kuvauttaisin tuon hevosen päästä kavioihin, useammalla eri klinikalla. Koska mikään ei ole koskaan niin yksiselitteistä - joku eläinlääkäri ei löydä tai näe mitään vikaa, toinen löytää niitä listaksi asti. Ja mikä sitten on minkäkin vian painoarvo todellisuudessa. Faktahan on, ettei yksikään hevonen (tai ihminen!) ole aina ihannetilassa fyysisesti. Tasapainossa, suorana, hyvässä lihaskunnossa. Motivoitunut.


Tänään kyseenalaistan rankasti koko touhun mielekkyyden.

13 kommenttia:

  1. Voi Sanna, osaisinpa sanoa jotain fiksua ja kannustavaa.

    Tiedän liian hyvin, miltä tuntuu, kun ahnehtii ja saa nenilleen. Koskaan ei ole mitään hyvää seurannut siitä, kun olen ehtinyt miettiä, että nyt olisi hyvä hetki lopettaa ja sitten ahneuksissani olen kuitenkin päättänyt, että "vähän vielä". Mikä siinä onkin niin vaikeaa, että malttaisi lopettaa, kun on voitolla?

    Ja mitä tulee yleiseen toivottomuuden tunteeseen, niin semmoisetkin päivät tuntuvat olevan kiinteä osa tätä lajia - tsemppiä! Onneksi väliin mahtuu aina hyviäkin hetkiä ja erilaisia suvantovaiheita, jolloin saa hengähtää. Ja hei muistathan, että oot tehnyt valtavasti ja hyvää työtä Penan kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Saija! Totta on, että alamäet kuuluu tähän hommaan, ja on näistä epätoivon kuopista ennenkin noustu, nenä niistetty ja jatkettu taas. Todennäköisesti noustaan nytkin.

      Mutta sinä varmaan tiedät erityisen hyvin, miten hieno raja on ahnehtimisen ja omalla (tai hevosen) mukavuusalueella pysymisen välillä ;) Kehitystä tapahtuu vain siellä missä hiukan puskee pidemmälle kuin uskoi pystyvänsä. Vitsi onkin siinä, että osaisi puskea riittävän pienin askelin eikä tulisi näitä tämänpäiväisiä ylilyöntejä.

      Kai tässä on kyse pitkälti siitä, että harrastusajan vähetessä alan kyseenalaistaa harrastamiseni laatua ja mielekkyyttä. Lähdin Penaprojektiin soitellen sotaan: katsomaan ja kokeilemaan, kuinka käy ja kuinka pitkälle pääsen ja pystyn. Ja katsomaan, mihin Penasta on. Pena päätyi minulle vanhingossa ja olen koittanut muovata sitä siihen muottiin, miten minä haluaisin harrastaa. Nyt tulee yhä useammin olo, että sen kanssa nousee tie pystyyn nimenomaan siinä, mitä MINÄ haluaisin tehdä. Minä olen sydämeltäni ryppyotsaisuuteen taipuva kouluratsastuksen hinkkaaja, kun taas Pena on... no, Pena. Oma vinkeä itsensä.

      Poista
    2. :) No tuokin on niin totta! Ja useammin oma syntini on tosiaan enemmänkin se, ettei edes yritä kuin että ahnehtisi - mutta on niitäkin pari kertaa käynyt :)

      Ymmärrän hyvin, että jos aika on kortilla, haluaisi sen käyttää mahdollisimman mukavasti. Mutta eläimet... niiden kanssa nyt ei vaan aina (?) mene hommat niin kuin suunnittelee ja toivoo :)

      Poista
  2. Minä kyllä käyttäisin edes sillä yhdellä lääkärillä Penan tutkittavana, jotta olisi ainakin siinä mielessä vähän viisaampi. Jostain se kuitenkin minusta on nyt kipeä tai kireä.
    Meillähän Taavikin (joka on melkoinen viilipytty) kuumui totaalisesti vasemman laukan nostoharjoituksesta silloin, kun se ei vaan yksinkertaisesti kyennyt siihen ja sitä siltä vaadittiin silti. Se todella kuumui, hikosi ja stressasi. Ja lisäksi se oppi nopeasti vihaamaan kenttää työskentelypaikkana (onneksi paikanvaihto auttoi kenttäinhoon ;) ).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taidat Elina olla oikeassa. Kun mullakin vaisto sanoo, ettei se ole hankala vain hankalana olemisen ilosta. Arvon tässä sitä, pitäisikö viedä suoraan Kangasalan klinikalle, jossa on varmaan Suomen paras selkäosaaminen, mutta myös hintataso ja jonot sen mukaiset. Vai olisiko omasta lähiklinikasta apua - sieltä olen aina saanut hyvää palvelua, mutta vaivaa taidetaan vähän turhan kiivaasti hakea tapauksesta riippumatta jaloista.

      Poista
    2. Vaikea sanoa, kuinka itse toimisin. Toisaalta ne jalat on myös hyvä tutkia, mutta pitäisi ottaa myös kokonaisuus huomioon. Jos olisi tiukkana ja vaatisi myös selkää tutkittavaksi omalla lähiklinikalla, jos siis selän tutkimisen kokee aiheelliseksi. Luulisi, että tutkivat jos omistaja niin haluaa ja siitä maksaa. Jos esim. kuvia otetaan, niin voisihan niitä sitten konsultoida muuallakin tarvittaessa?

      Kyllä tämä harrastus on välillä yhtä miettimistä ja vatvomista, että mikä olisi parasta. Ja motivaatio laskee samalla, kun lehmän häntä ongelmien ilmetessä.

      Poista
    3. Joo, toinen paikka johon vaistoni vihjaa on takapolvet. Etenkin kun tuolla aiemmin mainitsin, miten Penan takakaviot oli kulunut ihan hassusti. Tosin sillä oli talven aikana eri kengittäjä kuin meillä täällä kotona.

      Selkä on niin vaikea paikka tutkia, kun riittävän laajaa kuvauslaitteistoa ei ole joka klinikalla, ja jos liikkuvan hevosen tarkastelussa tuijotetaan vain tottumuksesta jalkoja niin kokonaisuus unohtuu... Ja kun tähän liitetään vielä se, että ongelmat ilmenee pääasiassa ratsailta, ja että Pena on ihan mahdoton härvääjä vieraissa paikoissa niin liinassa kuin ratsailtakin, niin jo se että pystyisin sen esittämään eläinlääkärille vaatii aikamoista tsemppihenkeä. Pohdittavaa siis riittää!

      Poista
  3. Tuttu tunne...Mullakin hevonen, joka ei hermostuessaan palaudu kovinkaan nopeasti... Meilläkin tässä vinouden korjaaminen kesken, se on kyllä niin hiuksen hieno raja, millä tavalla ja miten paljon voi pyytää kerrallaan. Huomaan myös hevosen väsähtävän melko nopeasti, kun olen noin 45 min. ratsastanut, silloin vaan pakko pyytää enää pari askelta ja sitten päästää venyttämään eteen-alas. Voi kun joku vaan olisi joka päivä sanomassa, mitkä pari hyvää askelta on ne viimeiset... Tunnistan itsessänikin tuon ahnehtijan :( -Kathy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötätunnosta! Meillä tasapainotellaan myös tuon jaksamisasian kanssa - toisaalta väärin ajoitettu välikäynti läsäyttää koko hevosen. Etenkin laukkatyöskentelyn ajoittaminen on toisinaan tosi vaikeaa.

      Poista
  4. En osaa sanoa mitään viisasta mutta luulen voivani kuvitella millainen ajatusten ja kysymysten myrsky mielessäsi käy. Hyviä kysymyksiä olit tähänkin kirjottanut ylös, vaan miten niihin saisi vastaukset... Ehkä tekisin kuten Elina ehdottaa, eli tutkituttaisin Penan.

    VastaaPoista
  5. Jaa-a...nykyisen hevoseni kanssa minulla oli myos alkuun monesti tuollaisia fiiliksia, kunnes loysin valmentajan joka on meita auttanut ! Talla oli tosi iso merkitys. Olen samaa mielta muiden kanssa etta ehka kannattaisi tutkia onko hevosella mitaan vaivaa joka aiheuttaisi tuollaista kaytosta. Mina muuten sain omalla hevosellani aikaan pystyynhyppimista laukannostoista kunnes opettaja tajusi ehdottaa etta hei, hevoselle on varmaan opetettu etta laukka nousee sisapohkeella. No sehan tepsi. Tietysti jossain vaiheessa turhautuminen tulee vastaan. Se saattaa olla myos kipina muuttaa jotain, eli minun tapauksessani opettajaa, mika auttoi. En tieda onko tasta kommentista lohtua mutta tiedan tunteen, kannattaa varmaan miettia myos mita harrastukselta haluaa. Lohduksi voin sanoa viela etta oma hevoseni ei kayttaytynyt kovinkaan hyvin aluksi, nyt voin menna yksin maastoilemaan sen kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Penan kanssa touhuamisesta tekee inhorealistista välillä se, että olen sen pääosin kouluttanut itse... Siksikin itsesyytösten määrä nousee välillä aika sfääreihin, koska en voi manata, että "joku on varmaan joskus tehnyt sille jotain". Täytyy vain katsoa peiliin ja yrittää tarkastella omaa toimintaa rehellisesti.

      Poista